Erakon luo tuli kerran toinen nainen, joka hiljaa pysähtyi luolan
ulkopuolelle. Hän näki, että ukko oli vaipunut rukoukseen, eikä
tahtonut häiritä häntä. Mutta kun tämä vihdoin lopetti ja tuli luolan
aukolle, virkkoi hän:
»Ukko, minkätähden sinä rukoilet? Ei ole totta, että Jumala kuulee
ihmisten rukoukset, vaikka papit niin sanovat.»
»Nainen, tiedätkö, että pilkkaat Jumalaa?» kuului erakon vastaus.
»En pilkkaa», hän vastasi rauhallisesti, »minä tiedän, mitä sanon.
Minä olen rukoillut Korkeimmalta kaksikymmentä vuotta yhtä ja samaa.
Minä olen polvistunut kaikkien alttarien ääreen, joita on täällä usean
penikulman alueella. Olen sytyttänyt vahakynttilöitä ja uhrannut
lahjoja Jumalan äidille. Sitä rukousta olen kantanut sieluni sisimmässä
lakkaamatta. Se on aamujeni ensimmäinen ajatus, iltojeni viimeinen.
Ja kuitenkaan ei minua ole kuultu. Enkö sitten tietäisi, mitä puhun,
sanoessani, ettei Jumala kuule rukouksia?»
»Et», sanoi erakko, »sinä et tiedä. Ehkei rukouksesi ollut Jumalan
mielen mukainen rukous.»
Hän pudisti päätään.
»Eikö Jumala sitten tahdo, että aviopuolisot rakastavat toisiaan?»
kysyi hän.
Ja hän kertoi erakolle, kuinka hän nuorena oli mennyt naimisiin
miehen kanssa, jota rakasti. Mutta ei kulunut montakaan vuotta,
ennenkuin hänen miehensä sydän kääntyi pois hänestä, ja kaikki, mitä
hän senjälkeen teki ja sanoi voittaakseen takaisin hänen rakkautensa,
oli ollut turhaa. Nyt alkoivat he molemmat tulla harmaiksi. He elivät
yhdessä, mutta heidän välillään oli kuin korkea muuri, eikä ollut
mahdollista elää edes ulkonaisesti sovussa hänen kanssaan.
»Onko olemassa», hän kysyi lopuksi, »suurempaa surua kuin elää vuodesta
toiseen sen rinnalla, jota rakastaa enemmän kuin omaa elämäänsä, ja
kuitenkin elää hänen kanssaan, kuin olisi hän vihollinen.»
Erakko katsoi häneen ja sääli häntä. Hän näki suuren kaipuun hänen
sielussaan eikä sanonut, niinkuin kylän pappi oli sanonut, ettei hänen
rukouksensa ole ollut kyllin palava voidakseen nousta taivaaseen.
Hän näki, että huolimatta vuosista ja pitkästä kärsimyksestä, naisen
rinnassa asui rakkaus, lämmin kuin seitsentoistavuotiaan. Mutta
hän ei myöskään koettanut, niinkuin naapurikylän pappi oli tehnyt,
puolustaa Korkeimman menettelyä sanomalla, että tuo rakkaus oli
epäjumalanpalvelusta, joka suututti Korkeinta. Hän tiesi, etteivät
ihmiset koskaan voisi rakastaa liian paljon, ja ettei rakkauden Jumala
koskaan voi suuttua rakkauteen.
»Nainen», sanoi hän hitaasti, »sinä et tiedä, mitä sanot, ja sentähden
Korkein ei lue sinulle synniksi pilkkaamistasi. Mutta sinä olet suuren
erehdyksen uhri. Rukouksesi on kuultu ehkä kauan, kauan sitten, mutta
sinä et ole huomannut sitä. Ja sinä olet rukoillut yhä edelleen sitä,
minkä jo olet saanut.»
»En ymmärrä sinua», sanoi nainen.
»Meidän ei pidä ainoastaan osata rukoilla», sanoi erakko, »vaan myöskin
osata ottaa vastaan rukouksen kuuleminen. Mene kotiisi äläkä rukoile
enää kauemmin, mutta sensijaan ota vastaan Jumalan lahja sinulle.»
Hän vetäytyi takaisin luolaansa. Mutta naisen katseeseen oli syttynyt
toivon säde. Hänen jalkansa kompastelivat hänen kulkiessaan polkua alas
kylään, niin kiire hänellä oli.
Kahdeksan päivää myöhemmin hän seisoi taas erakon luolalla.
»Isä», sanoi hän, »Korkein kuulee ihmisten rukoukset, minä tiedän sen
nyt!»
Erakko nyökkäsi. Hänen mielestään oli tämä, mitä nainen nyt sanoi,
varminta kaikesta. Hän ei näyttänyt edes halukkaalta kuulemaan, mitä
tällä olisi hänelle kerrottavaa. Oli kuin hän tietäisi sen ennestään.
Mutta nainen pakotti hänet kuuntelemaan.
»Isä», sanoi hän, »sinä iltana, jolloin menin kotiin luolaltasi,
kiiruhdin minä viivyttelemättä puolisoni luo, ja, mitä hän ei ollut
tehnyt kahteenkymmeneen vuoteen, sen hän teki nyt. Hän nousi ja tuli
minua vastaan. Miks'ei hän tehnyt sitä koskaan ennen?»
»Sentähden, ettet sinä kahteenkymmeneen vuoteen ollut kiirehtinyt hänen
luokseen niinkuin sinä iltana», vastasi erakko.
»Ja kun kohotin katseeni häneen, näin hänen silmissään samaa
loistetta», jatkoi nainen, »mikä loisti niistä vastaani sinä päivänä,
jolloin tulin hänen omakseen. Sano, minkätähden se on ollut sammuksissa
koko tämän pitkän ajan?»
»Sentähden, ettet sinä koskaan, ainoanakaan päivänä odottanut näkeväsi
sitä», erakko vastasi.
»Ja nyt voimme puhua toistemme kanssa niinkuin ensimmäisinä ihanina
aikoina. On kuin kaikki nämä pitkät, raskaat vuodet olisivat kauheata
unta, ja kuin nyt vasta olisi tullut päivä. Isä, sano, kuinka on
mahdollista, että huolimatta lukemattomista rukouksistani, kaikki
tämä paha on voinut tulla välillemme ja pitää meidät vallassaan
kaksikymmentä pitkää vuotta!»
»Etkö ymmärrä sitä vieläkään, tyttäreni», sanoi erakko. »Sinä olet
rukoillut hyvää, mutta uskonut todeksi pahan ja siten ojentanut kätesi
sitä kohti. Ei edes Korkein voi pelastaa ihmistä ihmisen itsensä sitä
tietämättä. Ei edes Korkein voi antaa meille hyviä lahjojaan, jos
meidän kätemme aina ovat ristityt rukoukseen, mutta eivät koskaan
avaudu ottamaan vastaan, mitä olemme rukoilleet.»
Kauan seisoi nainen miettivänä paikallaan.
Näytti siltä kuin hän olisi ajatuksissaan uudestaan elänyt menneet
vuodet.
»Minä hullu!» hän vihdoin sanoi.
Ja hän kiirehti joutuisin askelin polkua alas. Hänen oli otettava
takaisin kadotettu aika.