yritettyään saada kuormaa lähtemään. Mutta hänen malttinsa tuli lopulta
korvatuksi, kun koirat tuskasta uikuttaen pyrkivät saavuttamaan
toverinsa.
Ei enää juteltu, eivätkä matkan vaivat sallineetkaan sellaista turhaa
ajankulutusta. Sillä kaikista vaivoista tappavinta on taivallus
pohjoisissa erämaissa. Onnellinen se mies, joka kestää päivänmatkan,
äänettömyys sivullaan, ja saa matkata kuljettua tietä. Ja kaikista
sydäntäsärkevistä vaivoista on tien avaus pahinta. Joka askeleella
painuvat suuret tallukkamokkasiinit lumeen polvia myöten. Sitten ylös,
suoraan ylös, -- jos astut tuumankin sivuun, se on varma turmion
merkki. Lumikengän täytyy olla kohollaan lumenpinnan yläpuolella,
ennenkuin astuu eteenpäin, sitten taas alas, ja toinen jalka jää
ylhäälle puolen jaardin verran. Joka joutuu tällaiseen menoon ensi
kertaa, saa, jos ei aseta kenkiään vaarallisesti lähekkäin eikä osaa
mitata askeleitaan pettävässä lumessa, heittää sikseen kulkunsa jo
sadan jaardin päässä; mutta se joka pysyy koirien mukana koko päivän,
voi hyvin hiipiä makuusäkkiinsä puhtaalla omallatunnolla ja ylpeydellä,
joka menee kaiken ymmärryksen yli; ja se joka matkustaa kaksikymmentä
unta Pitkällä Polulla, on mies, jota jumalatkin voivat kadehtia.
Iltapäivä kului, ja Valkoisessa Hiljaisuudessa kulkivat matkamiehet
äänettöminä. Luonnolla on monta keinoa osoittaa ihmiselle hänen
rajallisuutensa -- luoteen ja vuoksen keskeymätön vaihtelu, raivoava
myrsky, maanjäristykset, taivaan tykistön pitkä jylinä -- mutta
suurenmoisin ja masentavin on Valkoisen Hiljaisuuden passiivinen
vaikutus. Kaikki liikkeet lakkaavat, taivas selkiää, avaruus hohtaa
kuparinvärisenä. Pieninkin kuiske tuntuu pyhyyden herjaukselta, ja mies
tulee araksi; yksin oma äänensäkin häntä peloittaa. Ainoana
elonmerkkinä, pienenä täplänä, hän kulkee aavemaisena kuolleen, aavan
maailman halki; hän vapisee rohkeuttaan, ymmärtää olevansa itikan
veroinen, ei muuta. Outoja ajatuksia herää kutsumatta, ja salaperäisyys
pyrkii valtaamaan mielen. Ja kuoleman pelko, jumala, kaikkeuden pelko
tunkee mieleen, -- ylösnousemuksen ja elämän toivo vangitsee olemuksen,
turha kaipuu -- ja silloin, jos koskaan, ihminen tuntee olevansa
jumalansa kanssa kahden.
Sillä tavoin päivä kului. Virta teki suuren mutkan, ja Mason ohjasi
valjakon niemennenän poikki kulkevaan uomaan. Mutta koirat tekivät
tenän, kun piti nousta korkealle törmälle. Yhä uudelleen ja uudelleen,
vaikka Ruth ja Malemute Kid auttoivat työntämällä rekeä, ne
suistuivat takaisin. Sitten tehtiin yhteisvoimainen yritys. Kurjat
luontokappaleet, nälästä uupuneet, ponnistivat viimeisetkin voimansa.
Ylös, ylös -- reki kohosi törmälle; mutta etumainen tempasi koiraköyden
miehen taitse oikealle livahuttaen Masonin kengät. Seuraus oli
tuskastuttava. Mason tempautui nurin, yksi koirista kaatui polulla; ja
reki suistui takaisin, raahaten kaikki muassaan törmän alle.
Viuh! Ruoska iski koiriin vihaisesti, varsinkin kaatuneeseen koiraan.
"Älä, Mason", kielsi Malemute Kid. "Koiraparka vetää viimeisiä
virsiään. Odota, minä ajan valjakkoni edelle."
Mason pidättäytyi lyömästä, kunnes viimeinen sana oli lausuttu, sitten
läimähti pitkä sivallus, ja siima kietoutui onnettoman olion ympäri.
Carmen -- sillä se oli Carmen -- tuupertui lumeen surkeasti ulisten ja
kellahti kyljelleen.
Se oli surullinen hetki, erämatkan ikäviä ilmiöitä -- kuoleva koira,
kaksi matkakumppania vihassa. Ruth katsoi rukoilevasti miehestä
toiseen. Mutta Malemute Kid hillitsi itsensä, vaikka hänen silmissään
oli kokonainen syytösten maailma. Hän kumartui koiran puoleen ja päästi
vetohihnat. Ei sanaakaan sanottu. Valjakot olivat parittaiset ja
vaikeus voitettiin, reet olivat liikkeellä jälleen, kuolevan koiran
laahatessa itseään jäljessä. Niin kauan kuin koira voi kulkea, sitä ei
ammuta, sille annetaan viimeinen tilaisuus -- ryömiä leirille, jos
jaksaa, toivossa että saadaan hirvi surmatuksi.
Jo katuen äkkipikaisuuttaan, mutta liian itsepäisenä hieromaan
sovintoa, Mason raahusti matkueen päässä, aavistamatta mikä vaara
väikkyi ilmassa. Metsä peitti sakeana suojaisen alangon, jonka läpi
heidän tiensä kulki. Viisikymmentä jalkaa tai vähän enemmän polulta
kohosi korkea honka. Sukupolvien ajan se oli siinä seisonut ja
sukupolvien ajan se oli odotellut tätä tilaisuutta -- ja kaipa oli jo
Masoninkin mitta täysi.
Mason kumartui sitomaan auenneita mokkasiininsa nauhoja. Reet
seisahtuivat ja koirat makasivat lumessa vinkumatta. Hiljaisuus oli
yliluonnollista, ei henkäyskään kahisuttanut pakkashuuruista metsää;
kylmyys ja äänettömyys jähmetyttivät luonnon sydämen ja sen huulien
värinän. Huokaus kulki halki ilman -- he eivät näyttäneet kuulevan
sitä, mutta he pikemmin tunsivat sen, kuten varoituksen, että liikettä
oli tulossa liikkumattomuuteen. Sitten suuri puu, vuosien ja lumen
painosta väsynyt, esitti viimeisen osansa elämän murhenäytelmässä.
Mason kuuli varoittavan ryskeen ja yritti juosta pois alta, mutta hän
ehti tuskin liikahtaakaan, ennenkuin isku sattui suoraan hartioihin.
Äkillinen vaara, nopea kuolema -- kuinka usein Malemute Kid olikaan
katsonut niitä kasvoihin! Hongan neulaset vielä vavahtelivat, kun hän
antoi käskynsä ja kävi toimeen. Eikä intiaaninainen pyörtynyt eikä
nostanut turhaa valitusta, kuten tekevät monet hänen valkoisista
sisaristaan. Malemute Kidin käskystä hän heittäytyi koko painollaan
tilapäisen vivun päähän keventääkseen painoa miehensä päältä, joka,
vaikka Malemute Kidkin ryntäsi oitis puun kimppuun kirveineen, olisi
menehtynyt alla. Teräs kalskahti iloisesti, kun se pureutui
jäätyneeseen puunrunkoon; jokaista iskua seurasi voimakas,
puunhakkaajan "Huh! Huh!"
Vihdoin Kid sai lumesta esille surkean olennon, joka kerran oli ollut
mies. Mutta pahempi hänen toverinsa tuskaa oli mykkä, toivovan
toivottomuuden hätä naisen kasvoilla. Puhuttiin vähän; pohjolan väki on
aikaisin oppinut ymmärtämään sanojen turhuuden ja tekojen arvaamattoman
avun. 47 asteen pakkasessa ei mies tietenkään voi maata monta minuuttia
lumessa ja pysyä hengissä. Vetohihnat katkaistiin ja loukkaantunut
käärittiin turkisnahkoihin ja asetettiin havuvuoteelle. Hänen edessään
paloi tuli, joka oli tehty puusta, mikä oli tapaturman aiheuttanut.
Taakse ja osittain ylle oli pingoitettu alkeellinen tuulensuoja --
kankaan riekale, joka otti vastaan kuumuuden säteilyn ja heijasti
lämpöä pitkin hänen pituuttaan -- keino, minkä tuntevat miehet, jotka
tutkivat fysiikkaa.
Ja miehet, joiden vuoteelle kuolema on hiipinyt, tuntevat milloin se
kutsuu. Mason oli hirvittävästi ruhjoutunut. Nopeakin tarkastus ilmaisi
sen. Hänen oikea käsivartensa, jalkansa ja selkänsä olivat poikki;
hänen raajansa olivat lantiosta saakka halvaantuneet, ja sisälliset
vammat olivat arvatenkin yhtä suuret. Puuskittainen valitus oli ainoa
elonmerkki hänessä.
Ei toivoakaan; mitään ei voitu tehdä. Säälimätön yö hiipi hitaasti
heidän ylleen -- Ruthin lujaluontoisuus epätoivossakin oli hänen
rotunsa tapoja, ja Malemute Kidin pronssikasvoille uurtui uusia vakoja.
Todellisuudessa Mason itse kärsi kaikkein vähimmän, sillä hän vietti
aikaansa Itäisessä Tennesseessä, Suurilla Savuvuorilla, eläen jälleen
lapsuutensa huolettomia päiviä. Ja liikuttavin oli hänelle kauan sitten
unhoittamansa eteläisen syntymäseudun sävel, kun hän houraili
uimapaikoista, supinmetsästyksistä ja vesimeloninvarkauksista. Se oli
arvoitusta Ruthille, mutta Kid ymmärsi ja tunsi -- tunsi, niinkuin vain
se voi tuntea, joka on vuosia ollut kaikkien sivistysmaailman antimien
ulkopuolella.
Mason tuli aamulla tajuihinsa, ja Malemute Kid kumartui lähemmä
kuullakseen hänen kuiskauksensa.
"Muistatko kun me tapasimme toisemme Tananassa, neljä vuotta tulevasta
jäänlähdöstä. Minä en silloin välittänyt Ruthista niin paljon kuin nyt.
Pidin hänestä enemmän siksi, että hän oli sievä tyttö ja kiihoitti
minua, luulen. Mutta sitten opin pitämään hänestä. Hän on ollut hyvä
vaimo minulle, ja aina minun hartiaini apuna hädässä. Ja kun tulee
kauppa kysymykseen, ymmärrät hänen arvonsa. Muistatko, kun hän laski
Hirvensarven kuohut vetääkseen meidät turvaan tuolta kalliolta, kuulien
pieksäessä vettä kuin rakeina vain. Ja kerran nälänhätä-aikana
Nuklukyetossa? -- taikka kun hän juoksi lähteväin jäitten yli
tuodakseen tietoja? Yes, hän on ollut hyvä vaimo, parempi kuin se
toinen. Et taida tietääkään minulla olleen sellaista. Olenko koskaan
kertonut sinulle siitä? Well, yritin kerran Valtioissa. Sen takia olen
täällä. Me oltiin kasvinkumppanit. Läksin pois antaakseni hänelle
tilaisuuden avioeroon. Hän sai sen.
"Mutta sillä ei ole mitään tekemistä Ruthin kanssa. Olin ajatellut
tehdä selväksi asiat ja lähteä 'ulos' tulevana vuonna -- hän ja minä --
mutta se on liian myöhäistä. Älä toimita häntä takaisin kansansa luo,
Kid. Kovin kolkkoa on naisen palata sinne. Ajattele sitä -- elää lähes
neljä vuotta meidän läskien ja papujen, jauhojen ja kuivattujen
hedelmien varassa ja sitten palata kala- ja pororuokiin. Ei ole hyvä
hänelle, joka on koettanut meidän tapojamme ja tullut tuntemaan, että
ne ovat paremmat hänen kansansa tapoja, joutua takaisin niihin. Ota
huolehtiaksesi hänestä, Kid -- miksi et ottaisi -- taikka ei, sinä olet
aina karttanut niitä etkä ole koskaan kertonut minulle, miksi tulit
tähän maahan. Ole ystävällinen hänelle, ja toimita hänet Valtioihin,
niin pian kuin voit. Mutta järjestä niin, että hän voi palata takaisin
-- jos hänelle tulee koti-ikävä.
"Ja poikanen -- se on ollut hartain aatoksemme, Kid. Minä vain toivon
sen olevan pojan. Ajatteles -- liha minun lihastani, Kid. Poika ei saa
jäädä tähän maahan. Ja jos se on tyttö, ei hän voikaan jäädä. Myy minun
turkikseni, niistä voi saada vähintään viisituhatta dollaria, ja saman
verran olen saapa yhtiöltä, ehkä enemmänkin. Hoida minun asiani samalla
kuin omasi. Luulen, että se valtaukseni on tuottava. Katso, että poika
saa hyvän koulukasvatuksen, ja ennen kaikkea, Kid, älä anna hänen
palata tänne. Tämä maa ei ole valkoisia miehiä varten.
"Minä olen mennyttä miestä, Kid. Kolme tai neljä unta enää. Teidän on
lähdettävä. Teidän täytyy lähteä! Muista, vaimoni ja poikani tähden --
oo, Jumala! Minä toivon sen olevan pojan! Te ette saa viipyä minun
takiani -- ja minä käsken teitä, kuolevan miehen oikeudella, teidän
täytyy lähteä."
"Anna minulle kolme päivää", rukoili Malemute Kid. "Voit tulla
paremmaksi, jotakin voi tapahtua."
"Ei."
"Vain kolme päivää."
"Teidän täytyy lähteä."
"Kaksi päivää."
"Vaimoni ja poikani tähden, Kid. Älä pyydä sitä."
"Yksi päivä."
"Ei, ei! Minä käsken --"
"Yksi ainoa päivä. Me voimme tulla toimeen sen ajan, ja minä voin saada
hirven."
"Ei -- taikka -- all right. Yksi ainoa päivä, mutta ei minuuttiakaan
enempää. Ja Kid -- älä, älä jätä minua kitumaan. Vain laukaus,
liipasimen veto. Ymmärräthän. Ajattele sitä! Liha minun lihastani, enkä
koskaan saa elävänä nähdä häntä!"
"Käske Ruth tänne. Tahdon sanoa hänelle hyvästi ja kertoa hänelle, että
hänen täytyy ajatella poikaa eikä odottaa kuolemaani. Hän voisi
kieltäytyä lähtemästä kanssasi, jollen sano sitä hänelle. Hyvästi,
vanha toveri, hyvästi.
"Kid! Minä sanon -- kolo siellä kuopan yläpuolella, lähellä ränniä.
Minä huuhdoin siitä neljäkymmentä senttiä lapiolta.
"Ja Kid!" Tämä kumartui alemma kuullakseen viimeiset heikot sanat,
kuolevan miehen ylpeyden lannistumisen. "Minä kadun -- sitä -- Carmenin
juttua."
Jättäen tytön itkemään hiljaa miehensä yli kumartuneena
Malemute Kid pujahti _parkaansa_ ja lumikenkiin, tempasi luodikon
kainaloonsa ja lähti metsälle. Hän ei ollut ensikertalainen pohjolan
ankarissa suruissa, mutta milloinkaan ei hän ollut joutunut niin
kiusalliseen pulmaan kuin nyt. Olihan tämäkin selvä matemaattinen
kysymys -- kolme kuolemaa yhtä jo tuomittua vastaan! Mutta nyt hän
epäröi. Viisi vuotta hartia hartiassa kiinni, virroilla ja taipaleilla,
leirillä ja kaivoksilla, kuolema silmien edessä maalla ja vesillä sekä
nälänhädässä, niin tämä ystävyysliitto oli solmittu. Niin luja oli se
solmu, että hän oli usein tuntenut mustasukkaisuutta Ruthia kohtaan
ensi alussa, kun tämä oli tullut väliin. Ja nyt se ystävyys oli
katkeava hänen oman kätensä kautta.
Vaikka hän rukoili hirveä, vain yhtä hirveä, oli kaikki riista näkynyt
jättäneen maan, ja lähestyvä yö tapasi miehen hoippumassa leirille
kevytkätisenä, raskassydämisenä. Mutta koirien rähinä ja Ruthin
kirkuvat huudot jouduttivat hänen askeliaan.
Rynnättyään leirille hän näki tytön seisovan irvistelevän koirajoukon
keskellä ja hosuvan ympärilleen kirveellä. Koirat olivat murtaneet
isäntäinsä rautaisen kurin ja hyökänneet ruokaa etsimään. Malemute
Kid yhtyi tappeluun iskien luodikkonsa perällä, ja luonnollisen
valinnan ankara leikki esitettiin kaikella alkuperäisen ympäristön
edellyttämällä säälimättömyydellä. Luodikko ja kirves heiluivat
yksitoikkoisen säännöllisesti, notkeat ruumiit väistelivät, villit
silmät kiiluivat, ja irvistävät petohampaat välkkyivät; ihminen ja
eläin taistelivat vallasta katkeraan loppuun asti. Sitten lyödyt pedot
ryömivät tulenvalon rajalle, nuoleskelivat haavojaan ja valittivat
kurjuuttaan tähdille.
Koko kuivan lohivaraston olivat koirat ahmineet; ehkä viisi naulaa
jauhoja oli jäljellä ja kahden sadan mailin erämaa edessä. Ruth palasi
miehensä luo, ja Malemute Kid leikkasi kappaleen erään koiran
ruumiista, jonka kallo oli tappelussa ruhjoutunut. Koko ruho pantiin
huolellisesti talteen, paitsi nahkaa ja sisuksia, mitkä heitettiin
toisille koirille.
Aamulla syntyi uusi kahakka. Koirat olivat nyt käyneet toistensa
kimppuun. Carmen, joka yhä tarrautui kiinni elämään, oli niitten
saaliina. Ruoskaniskuja sateli niihin armotta. Ne kyyristyivät ja
vingahtivat lyönneistä, mutta eivät lopettaneet, ennenkuin surkea
raatelun uhri oli viimeistä palaa myöten ahmittu -- luut, nahka,
karvat, kaikki.
Malemute Kid kävi työhönsä kuunnellen Masonia, joka oli jälleen
Tennesseessä ja puhui sekavasti ja huudellen hurjia kehoituksia
entisten päiväinsä tovereille.
Käyttäen apuna viereisiä puita hän työskenteli nopeasti, ja Ruth
ymmärsi hänen valmistavan laitetta, jolla metsästäjät nostavat lihan
varmaan turvaan susilta ja koirilta. Hän taivutti pienten honkain
latvoja yhteen ja sitoi ne lujasti toisiinsa hirvennahkahihnoilla.
Sitten hän kuritti koirat tottelevaisiksi sekä valjasti ne kahden reen
eteen, joihin hän sälytti kaikki tavarat paitsi turkiksia, joihin Mason
oli kääritty. Nämä hän kietoi tiukasti hänen ympärilleen ja kiinnitti
ne kummastakin päästä köysillä puiden taivutettuihin latvoihin.
Metsästyspuukon sivallus oli päästävä latvat irti ja heilauttava
ruumiin korkealle ilmaan.
Ruth oli kuullut miehensä viimeisen tahdon eikä vastustellut. Tyttö
parka, hän oli oppinut alistumisen läksyn hyvin. Jo lapsuudestaan
asti hän oli saanut alistua ja nähnyt kaikkien naisten alistuvan
luomakunnan herrojen tahtoon vastustelematta. Kid salli hänelle yhden
surunpurkauksen, kun hän suuteli miestänsä -- tytön kansalla ei ollut
sellaista tapaa --, vei hänet sitten pois ja auttoi lumikengät hänen
jalkaansa. Sokeasti, vaistomaisesti nainen otti ohjaustangon ja ruoskan
ja hosui koiria lähtemään. Sitten Kid meni Masonin luo, joka oli
vaipunut uneen; ja pitkän aikaa naisen lähdön jälkeen hän yhä viipyi
tulella, odottaen, toivoen ja rukoillen toverinsa kuolemaa.
Ei ole hauska olla yksin tuskallisissa ajatuksissa Valkoisen
Hiljaisuuden keskellä. Pimeä äänettömyys on sääliväinen, suojaa ihmistä
ja henkii tuhansia näkymättömiä myötätunnon henkäyksiä; mutta Valkoinen
Hiljaisuus, kirkas ja kylmä, teräksisten taivaitten alla, on armoton.
Tunti kului -- kaksi tuntia -- mutta mies ei kuollut. Keskipäivällä
aurinko kohosi eteläisen taivaanrannan yläpuolelle, heitti tulen
kajastuksen taivaalle ja laski nopeasti jälleen. Malemute Kid nousi ja
astui raskain askelin toverinsa luo. Hän loi silmäyksen ympärilleen.
Valkoinen Hiljaisuus näytti irvistävän, ja suuri pelko valtasi hänet.
Kuului ankara pamaus, ja Mason heilahti korkeaan hautapaikkaansa.
Malemute Kid sivalsi koirat vinhaan juoksuun ja katosi lumiseen
erämaahan.
Keeshin tarina.
Kauan sitten eli napameren äärellä Keesh. Oli kylänsä päällikkönä monta
menestyksellistä vuotta ja kuoli kunnioitettuna, nimensä miesten
huulilla. Siitä on jo niin pitkä aika, että vain vanhat miehet
muistavat hänen nimensä ja tarinansa, jonka he taas olivat kuulleet
vanhoilta miehiltä ja jonka tulevat vanhat miehet kertovat lapsilleen
ja lastensa lapsille aikojen loppuun saakka. Ja talven pimeydessä, kun
pohjoismyrskyt pitkään puhaltavat yli jääröykkiöiden, ja ilma on täynnä
valkeita hiutaleita, eikä kukaan uskalla liikkua minnekään, silloin on
aika tarinoida, kuinka Keesh, kylän kurjimmasta <i>igloosta</i>, tuli
mahtavaksi ja kohosi muita korkeammalle.
Hän oli reipas poika, kertoo tarina, terve ja voimakas, ja hän oli
nähnyt kolmekymmentä aurinkoa, kuten on tapana aikaa laskea. Joka talvi
jättää näet aurinko maan pimeäksi, ja seuraavana vuonna palaa uusi
aurinko, jolloin he taas voivat lämmetä ja katsoa toistensa kasvoihin.
Keeshin isä oli ollut hyvin urhoollinen mies, mutta hän kohtasi
kuolemansa nälänhätä-aikana, kuu hän pelastaakseen kansansa
nälkäkuolemasta tappoi suuren jääkarhun. Innoissaan kävi hän sylin
kiinni karhuun, jossa leikissä hänen luunsa murskaantuivat; mutta
karhusta riitti paljon ravintoa, ja hänen kansansa pelastui. Keesh oli
hänen ainoa poikansa ja jäi isänsä jälkeen yksin äitinsä kanssa. Mutta
kansa on nopea unohtamaan, ja se unohti hänen isänsä urotyön; ja hänet,
vain poikasen, ja hänen äitinsä, vain naisen, se myös pian unohti, ja
ennen pitkää tuli heidän igloonsa kylän halvimmaksi.
Mutta sitten neuvottelussa eräänä yönä Klosh-Kwanin, päällikön, isossa
igloossa Keesh näytti, mitä verta hänen suonissaan virtasi ja mikä
miehuus hänen selkänsä suoraksi oikaisi. Vanhemman arvokkuudella hän
nousi ja odotti äänettömänä, puheensorinan keskellä.
"Totta on, että minulle ja äidilleni on annettu lihaosuutemme", sanoi
hän. "Mutta se on monasti vanhaa, ja sitä paitsi, vaikka sen pitäisi
olla lihaa, se on enimmäkseen pelkkää luuta."
Metsästäjät, harmaantuvat ja harmaat, nuoret ja reippaat, kummastuivat.
Sellaista ei ollut koskaan tapahtunut. Puhuihan tässä lapsi kuin
harmaapäinen mies ja heitti katkeruutensa suoraan heidän kasvojaan
vasten!
Mutta Keesh jatkoi puhettaan tyynesti ja vakavasti. "Koska tiedän
isäni, Bokin, olleen suuren metsästäjän, siksi puhun nämä sanat.
Kerrotaan, että isäni toi kylään enemmän riistaa kuin kaksi parasta
metsästäjää ja että hän omin käsin piti huolta ja omin silmin katsoi,
että halvinkin vanha nainen ja viimeinenkin vanha mies saivat
kohtuullisen osansa."
"No no!" huusivat miehet. "Viekää lapsi ulos." -- "Laittakaa hänet
nukkumaan." -- "Hän ei ole mies, jotta hän voisi puhua miehille ja
harmaaparroille."
Keesh odotti tyynesti, kunnes meluaminen lakkasi.
"Sinulla on vaimo, Ugh-Gluk", sanoi hän, "ja hänen puolestaan sinä
puhut. Ja sinulla myös, Massuk, ja äiti lisäksi, ja heidän puolestaan
sinä puhut. Minun äidilläni ei ole ketään, paitsi minua; sen tähden
minä puhun. Niinkuin sanoin, vaikka Bok kuoli, syystä että metsästi
liian innokkaasti, niin juuri siksi minulla, joka olen hänen poikansa,
ja Ikeegalla, joka on minun äitini ja oli hänen vaimonsa, pitäisi olla
lihaa kylliksi. Minä, Keesh, Bokin poika, olen puhunut."
Hän istuutui, terävästi korvillaan tarkaten vastalauseitten tulvaa ja
suuttumusta, minkä hänen sanansa olivat herättäneet.
"Tuon pojan pitäisi puhua neuvottelussa", mutisi vanha Ugh-Gluk.
"Pitääkö imeväisten suulla sanottaman meille miehille, mitä meidän
pitää tehdä?" tiuskaisi Massuk kovalla äänellä. "Olenko minä mies, että
minun pitää totella kaikkia lapsia, jotka huutavat lihaa?"
Viha kuohui valkoisena vaahtona. He komensivat hänet levolle,
uhkasivat, ettei hän saa lihaa ollenkaan, ja lupasivat häntä ankarasti
lyödä julkeudestaan. Keeshin silmät alkoivat hehkua, ja veri jyskytti
raskaana hänen nahassaan. Keskellä haukkumisia hän kavahti jaloilleen.
"Kuulkaa minua vielä, te miehet", huusi hän. "En koskaan tule puhumaan
neuvottelussa enää, en koskaan, ennenkuin miehet tulevat luokseni ja
sanovat: 'Olisi hyvä, Keesh, että sinä puhuisit, se olisi hyvä ja se on
meidän toivomme.' Kuulkaa nyt vielä, miehet, minun viimeiset sanani.
Bok, isäni, oli suuri metsästäjä. Ja minä myöskin ryhdyn metsästäjäksi
ja ajan riistaa syödäkseni. Ja tulkoon tiedoksi nyt, että siitä
saaliista, jonka tapan, tulee kaikkien saada osansa. Ei leskien eikä
heikkojen pidä itkemän yöllä, siksi, ettei heillä ole lihaa, kun
voimakkaat miehet ähkivät suuressa vatsan pakotuksessa yltäkylläisen
syömisensä takia. Ja päivät tulevat, jolloin voimakkaitten miesten
tulee hävetä syömisensä yltäkylläisyyttä. Minä, Keesh, olen sen
sanonut."
Pilkkanaurut kajahtivat hänen peräänsä, hänen lähtiessään igloosta,
mutta hänen suunsa oli lujasti suljettu ja hän meni menojaan katsomatta
oikealle tai vasemmalle. Seuraavana päivänä hän läksi pitkin rannikkoa,
missä maa ja meri tapaavat toisensa. Ne, jotka huomasivat hänen
menevän, näkivät, että hänellä oli mukanaan jousensa hyvin tehtyine
luukärkisine nuolineen sekä hartioillaan isänsä iso metsästyskeihäs.
Tapaus herätti naurua, puhetta ja melua. Olihan tämä ennenkuulumatonta.
Milloinka olivat pojat noin nuorina menneet metsästämään, vielä
vähemmin yksinään! Pudistettiin päitä ja kuiskailtiin ennustellen, ja
naiset katselivat säälivästi lkeegaa, jonka kasvot olivat vakavat ja
suruiset.
"Hän tulee kyllä ennen pitkää takaisin", sanoivat he rohkaisevasti.
"Antaa hänen mennä; se opettaa hänelle läksyn", sanoivat metsästäjät.
"Ja hän tulee pian takaisin ja on kiltti ja hiljainen siitä pitäen."
Mutta päivä kului ja toinen, ja kolmantena puhalsi villi viima, mutta
Keeshiä ei kuulunut. Ikeega repi hiuksiaan ja tahri hylkeenöljyllä
kasvonsa tuskissaan, ja naiset soimasivat katkerin sanoin miehiä siitä,
että nämä olivat poikaa pahoin kohdelleet ja lähettäneet hänet
kuolemaan. Eivätkä miehet vastanneet, vaan laittautuivat ruumista
etsimään, kun tuisku asettui.
Aikaisin seuraavana aamuna Keesh kuitenkin marssi kylään. Mutta hän ei
saapunut häpeäkasvoisena. Selässään hänellä oli kantamus tuoretta
lihaa. Ja painokkaat olivat hänen askeleensa ja korskeata puheensa.
"Menkää, miehet, koirin ja kelkoin ja noudattakaa minun jälkiäni lähes
päivän matka", hän sanoi. "Siellä on paljon saalista jäällä,
naaraskarhu ja kaksi puolikasvuista pentua."
Ikeega oli hyvin iloissaan, mutta Keesh otti vastaan hänen
tunteenpurkauksensa miehen tavoin ja sanoi: "Tule. Ikeega, nyt syömme.
Ja sitten minun täytyy nukkua, sillä olen väsynyt."
Ja hän meni heidän iglooseensa ja söi kyllikseen, minkä jälkeen hän
nukkui runsaasti kaksikymmentä tuntia.