Behringin meren lähelle; tuulet ja tuiskut raivoavat. Matka on tukalaa.
Saavumme Anwigiin. En tiedä, mutta luulen varmasti heidän saaneen
kirjeen Avwigissa, sillä he ovat kovin kiihoittuneita ja sanovat
minulle: 'Tule, pian, me lähdemme.' Minä sanon: 'Meidän täytyy ostaa
ruokaa', mutta he sanovat: 'Meidän täytyy kulkea keveästi ja paastota.'
Myös he sanovat, että voimme saada ruokaa Mc Keonin majassa. Niinpä
minä saan tietää, että he aikovat ottaa suuren loikkauksen, sillä
Charley Mc Keon asuu siellä, missä Musta Kallio on matkan varrella.
"Ennen lähtöämme minä juttelen ehkä pari minuuttia Anwigin pastorin
kanssa. Yes, siitä oli se silmäpuoli mies ajanut ohitse ja kulkenut
hyvin nopeasti. Ja taas minä tiedän, että sitä silmäpuolta he ajavat.
Me lähdemme Anwigista, vähän ruokaa mukanamme, ja teemme matkaa
nopeasti. Valjaissa on kolme verestä koiraa, ja me etenemme hyvää
kyytiä. Mies ja nainen ovat kuin mielipuolia. Lähdemme aikaisin
aamulla, kuljemme myöhäiseen yöhön. Toisinaan he näyttävät kuolleilta,
nämä kaksi sudenpentua, mutta he eivät tahdo kuolla. He rientävät ja
rientävät. Kun kuiva yskä ottaa heidät koville, he painavat käsiään
vatsaansa vasten ja kierivät kaksinkerroin koukistuneina lumessa ja
yskivät, yskivät ja yskivät. He eivät voi kävellä eivätkä puhua. He
yskivät kymmenen minuuttia, puolen tuntiakin; ja sitten taas paikalla
pystyyn, yskän kyyneleet jäätyneinä kasvoilla, ja sanat, jotka he
sanovat, ovat: 'Tule, me lähdemme.'
"Minäkin, Sitka-Charley, olen kovin väsynyt ja ajattelen, että
seitsemänsataaviisikymmentä dollaria on liian pieni palkka tällaisesta
työstä. Me otamme ison loikkauksen, ja polku on avaamaton. Sudenpennut
kulkevat kuonot jälkiä seuraten ja sanovat: 'Pian!' Koko ajan he
hoputtavat: 'Pian! Nopeammin! Nopeammin!' Tämä on kovaa koirille.
Meillä ei ole paljon ruokaa ja me emme voi antaa niiden syödä kylliksi.
Koirat heikontuvat. Mutta niiden täytyy kovasti ponnistella. Nainen
säälii tosin niitä, ja usein on kyyneliä hänen silmissään. Mutta piru
on hänessä ja se ajaa häntä eteenpäin, pysähtymättä ja antamatta
koirien levähtää.
"Ja sitten me yhytämme sen silmäpuolen. Hän on lumella tien vieressä,
ja hänen jalkansa on poikki. Sen takia on hänen leirinsä kurja. Kolme
päivää hän on ollut peitteisiin kietoutuneena ja pitänyt tulta
vireillä. Kun me tapaamme hänet, hän kiroaa. Hän noituu kamalasti. En
kenenkään ole koskaan kuullut kiroilevan sillä tavalla. Olen iloinen.
Nyt he ovat löytäneet sen, jota ajoivat takaa, ja me saamme levähtää.
Mutta nainen sanoo: 'Lähtekäämme. Pian!'
"Olen hämmästynyt. Mutta silmäpuoli mies sanoo: 'Älkää välittäkö
minusta. Antakaa minulle ruokanne. Te saatte ruokaa Mc Keonin majassa
huomenna. Lähettäkää Mc Keon luokseni. Mutta ajakaa te vain edelleen.'
Tämä on toinen susi, vanha susi, ja tämäkin ajattelee vain samaa, ajaa
eteenpäin. Niin me annamme hänelle ruokamme, jota ei ole paljon;
pilkomme puita hänen nuotiotaan varten, otamme hänen voimakkaimmat
koiransa ja ajamme matkaamme. Me jätimme sen silmäpuolen, ja hän kuoli
lumeen, sillä Mc Keon ei tullut koskaan hänen luokseen. Ja kuka tuo
mies oli ja miksi hän sinne oli tullut, sitä en tiedä. Mutta arvelen,
että hän sai työstään suuren palkan mieheltä ja naiselta, niinkuin
minäkin.
"Sinä päivänä ja sinä yönä emme ensinkään syöneet, ja koko seuraavan
päivän ajoimme nopeasti ja olimme heikkoja nälästä. Sitten saavuimme
Mustalle Kalliolle, joka kohoaa viisisataa jalkaa tien yläpuolelle.
Päivä on päättymäisillään, pimeä tulossa, mutta me emme löytäneet Mc
Keonin majaa. Nukuimme nälkäisinä, ja aamulla haeskelimme majaa. Sitä
ei ollut siellä, mikä on kummallista, sillä kaikki tietävät, että Mc
Keon asuu Mustalla Kalliolla. Olimme lähellä rannikkoa, missä tuuli
puhaltaa hurjasti ja lunta on paljon. Kaikkialla oli lumivuoria, joita
tuuli oli kasannut. Minulla on ajatus kaivaa, ja kaivankin kerran ja
toisenkin lumikinoksia. Pian löydän majan seinän ja kaivan kunnes
tapaan oven. Menen sisälle. Mc Keon on kuollut. Ehkä kaksi tai kolme
viikkoa hän on ollut kuolleena. Jokin tauti on tavannut hänet, eikä hän
ole voinut lähteä ulos. Tuuli ja lumi ovat haudanneet majan. Hän on
syönyt ruokansa ja kuollut. Tarkastan hänen astiansa, mutta niissä ei
ole ruokaa enää.
"'Lähtekäämme matkaan', sanoi nainen. Hänen silmänsä olivat nälkäiset,
ja hän painoi kätensä sydämelleen, ikäänkuin jotakin olisi rinnassa
särkynyt. Hän horjui seisoessaan kuin puu tuulessa. 'Yes, lähtekäämme',
sanoi mies. Hänen äänensä oli ontto, kuten vanhan korpin koikkuna, ja
hän oli nälkähullu. Hänen silmänsä olivat kuin tuliset hiilet, ja hänen
ruumiinsa horjui sinne tänne; samoin horjui hänen henkensäkin sen
sisällä. Ja minä myös sanon: 'Lähtekäämme.' Sillä yksi ajatus on
kiusannut minua ruoskana joka maililla tämän kolmensadan mailin
matkalla; se on syöpynyt sieluuni, ja se on, että olen hullu. Sitä
paitsi, meillä ei ole muuta neuvoa kuin lähteä, sillä siellä ei ollut
ruokaa. Ja me lähdimme, ajattelematta enää silmäpuoli-miehen kohtaloa
siellä tiepuolessa lumella.
"Taipaleella on vain vähän liikettä. Toisinaan saattaa kulua kaksi tai
kolme kuukautta, ettei ketään kulje siellä. Lumi oli peittänyt jäljet,
eikä näkynyt merkkiäkään siitä, että ihmisiä milloinkaan oli matkannut
sitä tietä. Kaiken päivää tuuli puhalsi ja lunta satoi; kaiken päivää
me ajoimme, nälän kalvaessa vatsaamme ja ruumiimme heikontuessa joka
askeleelta. Sitten nainen alkoi kaatuilla. Sitten mies. Minä en kaadu,
mutta minun jalkani ovat raskaat, ja minä kompastelen tämän tästä.
"Oli yö helmikuun lopulla. Minä ammuin kolme metsäkanaa naisen
revolverilla, ja me tulimme jotenkuten voimiimme jälleen. Mutta
koirilla ei ole mitään syötävää. Ne koettavat pureskella
nahkavaljaitaan, ja minun täytyy hätistää kalikalla niitä pois ja
ripustaa valjaat yöksi puuhun. Koko yön ne ulvovat ja tappelevat sen
puun ympärillä. Nukumme kuin kuolleet, ja aamulla kömmimme ylös
niinkuin kuolleet haudoistaan ja lähdemme taas taipaleelle.
"On ensimmäinen maaliskuun aamu, ja sinä aamuna näen ensimmäisen merkin
siitä, jota sudenpennut ajavat takaa. On kirkas ilma ja kylmä. Aurinko
on kauan taivaalla, ja aurinkokoirat tanssivat kahden puolen, ja ilma
välkkyy pakkaskimalteissa. Lunta ei enää sada poluille, ja minä
näen tuoreet koirien ja reen jäljet. Siitä on mies kulkenut
matkatavaroineen, ja minä näen jäljistä, ettei hän ole voimakas.
Hänellä ei myöskään ole kylliksi syötävää. Nuoret sudet näkevät myös
tuoreet jäljet ja kiihtyvät kovin. 'Pian!' he sanovat. Koko ajan he
hokevat: 'Joudu! Nopeammin! Charley, kiirehdi!'
"Mutta meidän kiirehtimisemme käy hyvin hitaasti. Koko ajan mies ja
nainen kaatuilevat. Kun he koettavat olla reessä, niin koirat, jotka
ovat hyvin heikkoja nekin, kaatuilevat. Sitäpaitsi on niin kylmä, että
jos he ovat reessä vähänkään aikaa, he paleltuvat. Nälkäisenä ei kestä
kylmää. Kun nainen kaatuu, auttaa mies hänet ylös. Välillä nainen
auttaa miestä jaloilleen. Vähän väliä kaatuvat molemmat eivätkä pääse
ylös; silloin minun täytyy auttaa heitä, muuten he jäisivät siihen ja
kuolisivat lumeen. Tämä on hyvin kovaa työtä, sillä minäkin olen kovin
uupunut; minun täytyy näet ajaa koiria, ja mies ja nainen ovat painavat
nostaa, heikkoja kun itse ovat. Jopa vihdoin minäkin kaadun hangelle,
eikä kukaan ole auttamassa minua jaloilleni. Minun täytyy itse kömpiä
pystyyn. Ja joka kerta minä saan itse kömpiä ja auttaa heitä sekä pitää
koiria liikkeellä.
"Sinä yönä saan vain yhden metsäkanan, ja me olemme kovin nälissämme.
Ja sinä yönä mies sanoo minulle: 'Mihin aikaan lähdemme huomenna,
Charley?' Kuin kummituksen äänellä hän sen sanoo. Minä sanon: 'Koko
ajanhan olette lähteneet kello viisi aamulla.' 'Huomenna', sanoo hän,
'tahdomme lähteä kello kolme'. Minä nauran katkerasti ja sanon: 'Te
olette kuollut mies.' Mutta hän sanoo: 'Huomisaamuna lähdemme kello
kolme.'
"Ja me lähdemme kolmelta, sillä olenhan heidän miehensä, ja kaikki mitä
he määräävät, tulee tehdä, ja minä teen. Ilma on kirkas ja kylmä, eikä
tuule. Kun päivä tulee, näemme tietä pitkälti eteemme. Kaikki hyvin
hiljaista. Emme kuule ääntäkään, paitsi sydämiemme sykinnän, ja
äänettömyydessä se on kuuluva ääni. Me olemme kuin unissakävijöitä,
kävelemme unessa, kunnes kaadumme; sitten me tajuamme, että meidän
täytyy nousta, ja näemme tien vielä kerran ja kuulemme sydämiemme
sykkivän. Toisinaan, näin unessa kävellessäni, ajattelen outoja
asioita. Miksi Sitka-Charley elää? kysyn minä itseltäni. Miksi
Sitka-Charley tekee kovaa työtä? Miksi ajaa nälkäisenä ja kärsii
kaikkea tätä tuskaa? Siksi, että saa seitsemänsataaviisikymmentä
dollaria kuussa, vastaan ja tiedän sen olevan hullun vastauksen. Vaikka
se on oikea vastaus. Ja sen jälkeen en enää koskaan pidä väliä rahalla.
Sillä sinä päivänä suuri viisaus valkeni minulle. Tämä oli suuri vajo,
ja minä näin selvästi sekä tunsin, ettei ihmisen tarvitse elää rahan
vuoksi, vaan sen onnen vuoksi, jota kukaan ei voi antaa, ostaa eikä
myydä. Se on kokonaan yläpuolella kaiken rahan arvoa maailmassa.
"Aamulla saavumme takaa-ajetun miehen viimeiselle leiripaikalle. Tässä
on ollut kehno nuotio, jollaisen tekee mies, joka on nälkäinen ja
voimaton. Lumella on peitteen ja käärevaatteiden riekaleita, ja minä
tiedän mitä on tapahtunut. Hänen koiransa ovat syöneet valjaansa, ja
hän on tehnyt uudet makuuvaatteista. Mies ja nainen tuijottavat
tarkasti näkemäänsä, ja katsoessani heihin tunnen kylmien väreiden
karmivan selkääni. Heidän silmänsä ovat väsymyksestä ja nälästä
mielettömät ja palavat kuin tuli syvällä heidän päässään. Heidän
kasvonsa muistuttavat ihmisten kasvoja, jotka ovat nälkään kuolleet. Ja
heidän poskensa ovat mustanpuhuvat ja niiden liha on kuollut paljosta
paleltumisesta. 'Lähtekäämme', sanoo mies. Mutta nainen yskii ja kaatuu
lumeen. Tämä on kuivaa yskää, jonka pakkanen on iskenyt keuhkoihin.
Kauan aikaa hän yskii, sitten hän niinkuin haudastaan ryömivä nousee
jaloilleen. Kyyneleet ovat jäätyneet hänen poskilleen, ja hänen
hengityksensä korisee tullen mennen. Ja hän sanoo: 'Lähtekäämme.'
"Me lähdemme. Ja me vaellamme kuin unessa läpi äänettömän seudun, ja
joka askel on unta, emmekä me tunne tuskaa; ja jokainen kaatumisemme
herättää meidät, ja silloin näemme lunta, vuoria ja edellämme kulkevan
miehen tuoreita jälkiä, ja silloin tunnemme taas tuskaa. Vihdoin
saavumme paikalle, missä näemme pitkälti eteemme, ja sen, jota he
ajavat, näemme edellämme. Mailin matkan päässä liikkuu musta pilkku
lumella. Minun silmäni ovat himmeät, ja minun täytyy terästää näköäni.
Ja minä näen miehen, koiria ja reen. Ja ne sudenpennut näkevät myös. He
eivät voi enää puhua, mutta he sopertavat: 'Eteenpäin! eteenpäin!
Kiiruhtakaamme!'
"Ja he kaatuvat taas, mutta heidän täytyy päästä eteenpäin. Edellämme
kulkevan miehen kehnot valjaat katkeavat usein, ja hänen täytyy
pysähtyä niitä korjaamaan. Meidän valjaamme ovat kunnossa, sillä minä
olen ripustanut ne puuhun joka yö. Kello yksitoista mies on puolen
mailin päässä. Kello yksi neljännesmailin. Hän on kovin heikko. Näemme
hänen tämän tästä kaatuvan lumeen. Yksi hänen koiristaan ei voi kulkea
pitemmälle ja hän leikkaa sen irti valjaista. Mutta hän ei tapa sitä.
Minä tapan sen kirveellä ohikulkiessani, kuten tapoin oman koirani,
joka oli menettänyt jalkansa eikä voinut enää kulkea.
"Nyt olemme kolmensadan jaardin päässä. Me etenemme hyvin hitaasti.
Saattaa kulua kaksi, kolme tuntia mailin matkalla. Emme kävele.
Alituiseen kaadumme. Nousemme laahustaen kaksi, kolme askelta
kerrallaan ja jälleen kaadumme. Ja koko ajan minun täytyy auttaa miestä
ja naista ylös. Välillä he nousevat polvilleen ja kaatuvat suulleen,
ehkä neljä tai viisi kertaa, ennenkuin pääsevät uudestaan pystyyn;
laahustavat kaksi, kolme askelta ja taas kaatuvat. Mutta aina he
kaatuvat eteenpäin. Seisoessaan tai polvillaan, aina he kaatuvat
eteenpäin, edentyen joka kerralla ruumiinsa pituuden verran.
"Toisinaan he ryömivät käsillään ja polvillaan kuin metsän eläimet.
Matkaamme kuolevien etanain tavalla, niin hitaasti eteenpäin. Ja
sittenkin me etenemme nopeammin kuin mies, joka kulkee edellämme. Sillä
hänkin kaatuilee koko ajan, eikä ole Sitka-Charley häntä auttamassa
jaloilleen. Nyt hän on kahdensadan jaardin päässä. Eikä kestä
kauankaan, ennenkuin hän on sadan jaardin päässä.
"Tämä on hauska näky. Minä haluan nauraa ääneen: 'Hahahaa!' Juuri noin,
kovin on hauskaa. Tämä on kuolleitten miesten ja kuolleitten koirien
kilpajuoksua. Aivan samanlaista on unessa, kun painajainen sinua
ahdistaa ja sinä juokset hyvin nopeasti henkesi edestä, mutta pääset
eteenpäin vain hyvin hitaasti. Mies minun matkassani on mieletön. Ja
minä tahdon nauraa, tämä on niin hupaista.
"Vieras mies edellämme jättää koirat jälkeensä ja kulkee yksinään
hangella. Kauan sen jälkeen me saavumme koirien luo. Ne makaavat
avuttomina lumessa, sotkeutuneina riekale-valjaisiinsa, takanaan reki.
Sivuuttaessamme ne uikuttavat ja vaikeroivat kuin lapset, jotka ovat
nälissään.
"Sitten mekin jätämme koiramme ja kuljemme yksinämme lumen poikki. Mies
ja nainen kulkevat lähekkäin; he voivottavat ja nyyhkyttävät, mutta he
kulkevat kuitenkin. Minä myös kuljen. Minulla on vain yksi ajatus.
Saavuttaa vieras mies. Sitten saan levätä, enkä lähde, ennenkuin saan
kylliksi levätä, ja näyttääpä siltä, että minun on maattava ja
nukuttava tuhannen vuotta; olen niin väsynyt.
"Vieras mies on viidenkymmenen jaardin päässä, aivan yksin
lumikentällä. Hän kaatuu ja ryömii, laahustaa ja kaatuu ja ryömii taas.
Hän on kuin eläin, joka on pahoin haavoittunut ja yrittää juosta
metsästäjää pakoon. Viimein hän ryömii käsillään ja polvillaan. Hän ei
voi enää pysyä pystyssä. Ja mies ja nainen eivät hekään voi enää pysyä
pystyssä. Hekin ryömivät käsillään ja polvillaan hänen peräänsä. Mutta
minä nousen pystyyn. Toisinaan kyllä kaadun, mutta nousen aina ylös
jälleen.
"Tämä on outoa nähdä. Kaikkialla lunta ja äänettömyyttä. Mies ja nainen
sekä vieras mies siinä ryömimässä. Kummallakin puolen aurinkokoirat
tanssivat, ja taivaalla on kolme aurinkoa. Pakkaskimalteet välkkyvät
kuin timanttisirut, ja ilma on täynnä niitä. Nyt nainen yskii ja makaa
lumessa, kunnes kohtaus menee ohi, sitten hän ryömii taas. Nyt mies
katsoo eteenpäin sameilla vanhuksensilmillään ja hieroo niitä
nähdäkseen vieraan miehen. Ja nyt vieras mies katsoo taakseen olkansa
yli. Ja Sitka-Charley nousee, kaatuu välillä, mutta nousee jälleen.
"Pitkän ajan kuluttua vieras mies ei enää ryömi. Hän nousee hitaasti
jaloilleen ja horjuu edestakaisin. Sitten hän vetää kintaansa pois ja
odottaa, kädessään revolveri. Horjuen hän odottaa. Hänen kasvonsa ovat
luuta ja nahkaa ja mustaksi paleltuneet. Ne ovat nälkiintyneen kasvot.
Silmät syvissä kuopissa päässä ja huulet kamalassa irvistyksessä.
Nainen ja mies pääsevät myöskin jaloilleen ja kulkevat häntä kohti
hyvin hitaasti. Ja kaiken ympärillä lunta ja äänettömyyttä. Ja
taivaalla on kolme aurinkoa, ja ilma välkkyy timanttisiruista.
"Ja näin tapahtui, että minä, Sitka-Charley, näin sudenpentujen tekevän
tappotyönsä. Ei sanaakaan sanottu. Vieras mies vain irvisti nälkäisillä
kasvoillaan. Hän horjui sinne tänne, hänen hartiansa vavahtelivat,
polvensa notkuivat ja jalkansa levisivät hajalleen, ettei hän kaatuisi.
Mies ja nainen seisoivat ehkä viidenkymmenen jalan päässä. Heidänkin
jalkansa olivat hajallaan, etteivät he kaatuisi, ja heidänkin ruumiinsa
horjui sinne tänne. Vieras mies on kovin heikko. Hänen käsivartensa
vapisee, niin että kun hän ampuu miestä, hänen kuulansa iskee lumeen.
Mies ei voi vetää kinnasta kädestään. Vieras mies ampuu häntä
uudestaan, ja tällä kerralla kuula suhahtaa ilmaan. Sitten mies ottaa
kintaan hampaisiinsa ja repäisee sen pois. Mutta hänen kätensä on
jäätynyt, eikä revolveri pysy kädessä, vaan putoaa lumeen. Minä katson
naista. Hänen kintaansa on riisuttu, ja iso Colt-revolveri on hänen
kädessään. Kolme kertaa hän ampuu, nopeasti, juuri noin. Vieraan miehen
nälkäiset kasvot yhä irvistävät, kun hän kaatuu kasvoilleen lumeen.
"He eivät katsokaan kuollutta miestä. 'Lähtekäämme', sanovat he. Ja me
lähdemme. Mutta nyt, kun he ovat tavanneet sen, jota ajoivat takaa, he
ovat kuin kuolleita. Viimeinenkin voima on heistä kadonnut. He eivät
enää voi pysyä pystyssä. Eivätkä he voi ryömiäkään, vaan väsyneinä he
sulkevat silmänsä ja nukkuvat. En näe siinä leiripaikkaa. Minä potkin
heitä. Lyön heitä koirapiiskalla ja annan heille aimo sivalluksia.
He huutavat ääneen, mutta heidän täytyy ryömiä. Ja he ryömivät
leiripaikalle. Laitan nuotion, etteivät he jäätyisi. Sitten palaan
takaisin reen luo. Tapan vieraan miehen koirat, jotta saamme lihaa,
ettemme näänny nälkään. Käärin miehen ja naisen peitteisiin, ja he
nukkuvat. Välillä herätän heidät ja annan heille pienen lihakappaleen.
He eivät ole hereillä, mutta he ottavat lihan. Nainen nukkuu
puolitoista päivää. Sitten hän herää ja käy uudestaan nukkumaan. Mies
nukkuu kaksi päivää, herää, ja hänkin taas nukkuu. Sen jälkeen ajamme
St. Michaelin rannikolle. Ja kun jää lähti Behringin merestä,
matkustivat mies ja nainen höyrylaivalla pois. Mutta ensin he maksoivat
minulle ne seitsemänsataaviisikymmentä dollariani kuukaudelta. Lisäksi
he lahjoittivat minulle tuhannen dollaria. Ja tämä tapahtui sinä
vuonna, jolloin Sitka-Charley antoi paljon rahaa Holy Crossin
lähetysseuralle."
"Mutta miksi he tappoivat miehen?" kysäisin minä.
Sitka-Charley viivytti vastausta, kunnes oli sytyttänyt piippunsa. Hän
vilkaisi "Poliisilehden" kuvaa ja nyökkäsi päätään sille, totunnaiseen
tapaansa. Sitten hän sanoi hitaasti ja aatoksissaan:
"Olen ajatellut sitä paljon. En tiedä. Jotain tapahtui. Sen kuvan
muistan. Se on samaa kuin akkunasta katsoisi kirjettä kirjoittavaa
miestä. He tulivat minun elämääni ja he menivät elämästäni, mutta kuva
on sellainen kuin kerroin, -- ilman alkua, ilman ymmärrettävää loppua."
"Monta kuvaa maalasit kertomuksessasi", sanoin minä.
"Ah", hän nyökäytti päätään. "Mutta ne olivat ilman alkua ja ilman
loppua."
"Kaikkein viimeisimmässä kuvassa oli loppu", sanoin minä.
"Aivan niin", vastasi hän. "Mutta mikä loppu?"
"Se oli kappale elämää", huomautin.
"Aivan", vastasi hän. "Se oli kappale elämää."
Valkoinen Hiljaisuus.
"Ei Carmen kestä enää kuin päivän, pari", päivitteli Mason eräällä
jäätiköllä ja silmäili säälivästi eläinparkaa, otti suuhunsa koiran
jalan ja alkoi pureksia jäätä, jota oli kasaantunut tavattomasti
varpaitten väliin.
"En ole koskaan nähnyt koreanimistä koiraa, joka olisi minkään
arvoinen", sanoi hän pureskelunsa lopetettuaan ja jättäessään koiran
sivulle. "Ne raukat uupuvat ja kuolevat kesken työn. Oletko koskaan
nähnyt yhdenkään sellaisen pettävän, jolla on osuva nimi, kuten
Cassiar, Siwash tai Husky? Ei, toveri! Näetkö Shookumin tässä;
se on --"
Näpsäys -- ja laiha peto karkasi pystyyn tarttuen valkoisilla
hampaillaan Masonin kurkkuun.
"Vai sinä, mitä?" Tarkka isku koiraruoskan varrella lennätti eläimen
lumeen. Se vinkui hiljaa, keltaisen kuolan valuessa sen petohampaista.
"Niinkuin sanoin, näitkö nyt Shookumin, -- sillä on sisua. Panenpa
veikkaan, että se syö Carmenin, ennenkuin viikko on mennyt."
"Minä panen veikkaan toisen asian"; vastasi Malemute Kid, käännellen
jäätynyttä leipää tulen edessä. "Me syömme Shookumin, ennenkuin olemme
perillä. Vai mitä sinä siihen sanoo Ruth?"
Intiaaninainen tipautti kahviin jääpalan, vilkaisi Malemute Kidistä
mieheensä, sitten koiriin, mutta ei vastannut. Sehän oli selvä totuus,
joka ei vastausta kaivannut. Kaksisataa mailia umpitaivalta edessä,
eikä heillä ollut kuuteen päivään ollut kylliksi ruokaa itselleen eikä
koirille yhtään. Mitäpä muuta voi olla valittavana? Kaksi miestä ja
nainen kävivät tulen ympärille ja aloittivat niukan ateriansa. Koirat
makasivat valjaissaan, sillä nyt oli päivällisaika, ja vahtivat
ahnaasti jokaista suupalaa.
"Ei oteta enää huomenna välipalaa", virkkoi Malemute Kid. "Ja saammepa
pitää silmällä koiria -- taikka ne tulevat pahankurisiksi. Ne kaatavat
miehen heti kun kimppuun pääsevät."
"Ja minä olin kerran pyhäkoulunopettajana Epworthissa." Sanottuaan
tämän asiaankuulumattoman lauseen itsekseen vaipui Mason uneksivaan
mietiskelyyn, katsellen höyryäviä mokkasiinejaan, mutta heräsi Ruthin
täyttäessä häneen kuppinsa. "Jumalan kiitos, että saamme edes tätä.
Olen nähnyt sen kasvavan Tennesseessä. Olisipa vain kuumaa voileipää!
Älä ole huolissasi, Ruth: sinun ei tarvitse nähdä nälkää kovinkaan
kauan eikä raahustaa mokkasiineja myöskään."
Nainen heitti pois alakuloisuutensa, ja hänen silmänsä kävivät
iloisiksi suuresta rakkaudesta valkoiseen herraansa -- ensimmäiseen
valkoiseen mieheen, jonka hän oli nähnyt -- ensimmäiseen mieheen, jonka
hän oli tuntenut kohtelevan naista muunakin kuin pelkkänä elukkana tai
vetojuhtana
"Niin, Ruth", jatkoi hänen miehensä omituisella kielisotkuisella
murteella, jolla ainoastaan he taisivat toisiaan ymmärtää; "odota,
kunhan selviämme tästä ja pääsemme ulos. Me otamme Valkoisen Miehen
kanootin ja lähdemme Suolaiselle Vedelle. Yes, paha vesi, myrskyinen
vesi -- suuret vuoret tanssivat ylösalas koko ajan. Ja niin pitkälle,
niin kauas, niin kauas pois -- sinä matkaat kymmenen unta,
kaksikymmentä unta, neljäkymmentä unta" (hän laski havainnollisesti
vuorokaudet sormillaan), "koko aika vettä, pahaa vettä. Sitten tulet
suureen kylään, missä on niin paljon ihmisiä kuin moskiittejä tulevana
kesänä. Wigwamit, oo, niin korkeita -- kymmenen, kaksikymmentä honkaa.
Hi-juu shookum!"
Hän pysähtyi voimattomana, loi vetoavan katseen Malemute Kidiin,
asetteli sitten käsillään viittoen, kuin suurella työllä,
mielikuvituksessaan kaksikymmentä honkaa päällekkäin. Malemute Kid
hymyili rohkaisevan ylimielisesti, mutta Ruthin silmät laajenivat
ihmetyksestä ja mielihyvästä, sillä hän puolittain luuli miehensä
laskevan leikkiä ja siten hurmaavan hänen naissydänparkaansa.
"Ja sitten astut laatikkoon ja -- puff! -- noin ylös." Hän heitti
tyhjän kuppinsa ilmaan kuvaannollisesti, ja siepattuaan sen ketterästi
kiinni huudahti: "Ja -- piff! -- noin tulet alas. Oo, suuria
lääkemiehiä! Sinä lähdet Fort Yukoniin, minä Arctic Cityyn --
kaksikymmentäviisi unta -- pitkä lanka koko matkan -- minä otan
langasta kiinni -- minä huudan: 'Haloo, Ruth! Kuinka voit!' -- ja sinä
huudat vastaan: 'Onko se minun hyvä mieheni?' -- ja minä sanon: 'Yes!'
-- ja sinä sanot: 'Ei voi paistaa hyvää leipää, ei ole enää soodaa', --
sitten minä sanon: 'Katso hyllylle, jauhojen alle; hyvästi!' Sinä
katsot ja löydät paljon soodaa. Koko ajan sinä olet Fort Yukonissa,
minä Arctic Cityssä. Hi-juu lääkemies!"
Ruth hymyili niin sydämellisesti kauniille kertomukselle, että molemmat
miehet purskahtivat nauruun. Koirien rähinä kuitenkin lopetti lyhyeen
ulkomaailman ihmettelyn, ja kun tappelevat koirat oli erotettu ja
nainen köyttänyt reet kiinni, oli kaikki valmiina lähtöön.
"Us -- Baldy! Hei! Us, us!" Mason löi tuimasti ruoskallaan, ja koirat
vinkuivat hiljaa vaipuessaan jälkiin, ja hänen täytyi päästää reki
ohjaustangolla. Ruth seurasi perässä toisella valjakolla, jättäen
jälkeensä Malemute Kidin, joka ensin autettuaan hänet matkaan piti
huolta jälkijoukosta. Niin voimakas mies kuin olikin, peto, joka voi
iskullaan kellistää härän, ei hän olisi hennonut lyödä eläinparkoja,
vaan suostutteli niitä kujeilla, mitä koiranajaja harvoin tekee --
vieläpä miltei itki niiden kurjuutta.