kädellään draamallisesti sydäntään ja on kaatumaisillaan selälleen
lattialle. Vastapäätä häntä seisoo toinen mies, jonka olemus ilmaisee
turmion enkeliä ja samalla adonismaista puhtautta, ja jolla on
kädessään savuava revolveri.
"Mies tappamassa toista", sanoin, koettaen salata ilmeistä
hämmennystäni ja tuntien selitykseni puutteellisuuden.
"Miksikä?" kysäisi Sitka-Charley.
"En tiedä", minä tunnustin.
"Tuo kuvaa vain seurausta", sanoi hän, "se ei ilmaise alkua."
"Sellaistahan on elämäkin", vastasin.
"Mutta elämällähän on alkunsa", huomautti hän.
Olin ääneti hetkisen, ja sillä välin hänen katseensa harhaili kuvissa,
pysähtyen viimein erääseen taulujäljennökseen. Se oli "Leda ja
joutsen."
"Tuolla kuvalla", sanoi hän, "ei myöskään ole alkua. Sillä ei ole
loppuakaan. Ei, en ymmärrä kuvia."
"Katsoppas tuota kuvaa", käskin, osoittaen kolmanteen paperipalaan. "Se
tarkoittaa jotakin. Kerrohan minulle, mitä se tarkoittaa, mitä se
sinulle sanoo."
Hän tutki kuvaa moniaita minuutteja.
"Pikku tyttö on sairaana", sanoi hän vihdoin. "Tuossa tohtori katsoo
häntä. He ovat valvoneet koko yön -- nähkääs, öljy lampussa on
alhaalla; aamunsarastus pilkistää akkunasta. Tauti on ankara, tyttö voi
kuolla, koska tohtori on niin totinen. Tuossa on äiti. Tauti on ankara,
koska äidin pää on painuksissa pöytää vasten ja hän itkee."
"Kuinka tiedät, että hän itkee?" keskeytin. "Ethän näe hänen kasvojaan.
Ehkä hän on nukahtanut?"
Sitka-Charley katsahti minuun äkkiä hämmästyen, loi katseensa sitten
taas kuvaan. Oli selvää, ettei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi.
"Ehkä hän on nukahtanut", toisti hän. Hän tutki kuvaa tarkkaan. "Ei,
hän ei ole nukahtanut. Sen näen itkevän naisen hartioista. Olen nähnyt
itkevän naisen hartiat. Äiti itkee. Tauti on hyvin ankara."
"Ja ymmärrät nyt siis kuvan", minä huudahdin.
Päätään pudistaen hän kysyi: "Pikku tyttö -- kuoleeko se?"
Tulin vuorostani sanattomaksi.
"Kuoleeko se?" kertasi hän. "Olettehan maalaaja. Ehkä tiedätte."
"Ei, sitä en tiedä", tunnustin.
"Ei se ole elämää", julisti hän vakuuttavasti. "Elämässä pikku tyttö
kuolee tai paranee. Jotain tapahtuu aina elämässä. Kuvassa ei tapahdu
mitään. Ei, en ymmärrä."
Hänen pettymyksensä oli ilmeinen. Hän halusi ymmärtää kaikkia asioita,
joita valkoiset miehetkin ymmärsivät, mutta nyt, tässä kohden tuo
ymmärrys petti. Tunsin myöskin, että hänen esiintymisensä sisälsi
taisteluvaatimuksen. Hän pakotti minua osoittamaan hänelle kuvien
viisautta. Ja hänellä oli erinomainen näkemysvoima. Olin sen jo aikoja
sitten huomannut. Hän syventyi kaikkeen. Hän näki elämän kuvasarjan,
tunsi elämää kuvina, yleisti elämää kuvissa, ja sittenkään hän ei
ymmärtänyt kuvia, kun katsoi niitä toisten miesten silmien kautta,
miesten, jotka esittivät niitä värillä ja kankaalle piirrettynä.
"Kuvat ovat kappaleita elämästä", sanoin. "Maalaamme elämää sellaisena
kuin sen näemme. Esimerkiksi, Charley, olet matkalla. On yö. Näet
majan. Akkuna on valaistu. Katsot akkunan läpi sekunnin tai kaksi, näet
jotakin ja lähdet matkaasi. Näit vaikkapa miehen kirjoittamassa
kirjettä. Näit jotakin ilman alkua, ilman loppua. Mitään ei tapahdu.
Sittenkin se oli kappale elämää, minkä näit. Muistat sen perästäpäin.
Tuo näky on kuvana muistissasi. Ja akkuna on kuvan kehyksenä."
Huomasin, että hän kuunteli jännittyneenä, ja tunsin, että hän
kuvaillessani oli katsonut sen akkunan läpi kirjettä kirjoittavaa
miestä.
"Erään kuvan, jonka te olette maalannut, sen ymmärrän", hän sanoi. "Se
on oikea kuva. Sillä on tarkoitusta. Se on teidän majassanne
Dawsonissa. Siinä on pelipöytä. Miehet pelaavat. Korkeata peliä.
Ratkaisu on käsissä."
"Kuinka tiedät sen?" keskeytin kiihkeästi, sillä tässä oli tilaisuus
saada maalauksestani lausunto puolueettomalta arvostelijalta, joka
tunsi ainoastaan elämää eikä taidetta, ja joka oli todellisuuden tarkka
tuntija. Minä olin sitä paitsi erittäin ylpeä tuosta maalauksestani ja
olin nimittänyt sen "Viimeiseksi vedoksi" sekä uskoin sen olevan
parhaan taulun, mitä koskaan olin maalannut.
"Peli-liuskoja ei ole pöydällä", selitti Sitka-Charley. "Miehet
pelaavat merkeillä. Se merkitsee, että peli on katon rajalla asti. Yksi
mies pelaa keltaisilla merkeillä -- voi olla, että yksi keltainen
merkki on viidensadantuhannen arvoinen, voi olla vain tuhannen
dollarin. Joka tapauksessa korkeata peliä. Kukin, pelaa hyvin suurilla
panoksilla, peli on ratkeamassa. Kuinkako tiedän? Olettehan maalannut
siinä kauppamiehen kasvoille veren värin. (Olin aivan haltioissani
selityksestä.) Katsokaahan, olette asettanut hänet etunojaan
tuolissaan. Miksi hän nojaa eteenpäin? Miksi hänen kasvonsa ovat niin
vakavat? Miksi hänen silmänsä niin kirkkaat? Miksi kauppamies lämpenee
niin, että veren väri kohoaa hänen kasvoilleen? Miksi kaikki miehet
ovat niin tavattoman hiljaisia -- mies joka pelaa keltaisilla
merkeillä? -- mies joka pelaa valkoisilla merkeillä? -- ja mies joka
pelaa punaisilla merkeillä? Miksei kukaan puhu? Koska pelissä on paljon
rahaa. Koska on viimeinen veto."
"Kuinka tiedät sen olevan viimeisen vedon?" kysyin minä.
"Kuningas ja seitikko ovat pöydällä", hän vastasi. "Kukaan ei ajattele
toisia kortteja. Kaikki muut kortit ovat menneet. Kaikilla yksi ajatus.
Jokainen pelaa kuninkaalla hävitäkseen, seitikolla voittaakseen. Voi
olla, että pankki menettää kaksikymmentä tuhatta dollaria, se voi
myöskin voittaa. Yes, sen kuvan minä ymmärrän."
"Sittenkään et tiedä loppua!" huudahdin minä voitonriemuisena. "Se on
viimeinen veto, mutta kortit eivät ole vielä käännetyt. Kuvassahan ne
eivät koskaan tule käännetyiksi. Eikä kukaan voi tietää, ken voittaa,
ken häviää."
"Ja miehet istuvat yhä, eivätkä koskaan puhu", sanoi hän, ja hänen
kasvonsa kävivät juhlallisiksi. "Ja katsokaahan eteenpäin nojaavaa
kauppamiestä ja hänen kasvoilleen tulvahtanutta lämmintä verta.
Merkillistä. Aina he istuvat siinä, aina, eivätkä kortit koskaan tule
käännetyiksi."
"Se on kuva", sanoin minä. "Se on elämää. Olet itse nähnyt sitä."
Hän katsoi minuun, mietti ja sanoi sitten perin hitaasti: "Ei, kuten
sanoitte, sillä ei ole loppua. Ei kukaan tiedä koskaan loppua.
Sittenkin kuva on oikea. Olen nähnyt sen. Se on elämää."
Sitten hän tupakoi pitkän aikaa äänetönnä, miettien valkoisten miesten
kuvaviisautta ja vertaillen sitä elämään. Hän nyökäytti päätään useita
kertoja ja rykäisi kerran tai kahdesti. Sitten hän kopautti porot
piipustaan, täytti sen jälleen huolellisesti ja hetkisen mietiskeltyään
sytytti.
"Minä olen nähnyt myös monta kuvaa elämästä", alkoi hän, "ei
maalattuja, vaan omin silmin nähtyjä. Olen katsellut niitä kuin
kirjettä kirjoittavaa miestä akkunan läpi. Olen nähnyt monta kuvaa
elämästä, ilman alkua, ilman loppua, ymmärtämättä."
Äkkiä muuttaen asentoaan hän katsoi minuun ja arvioi minua
aatoksissaan.
"Katsokaahan", sanoi hän, "te olette maalaaja. Kuinka maalaisitte tämän
kuvan, jonka näin: sillä ei ole alkua, enkä sen loppua ymmärrä; se on
kappale elämää, revontulet kynttilöinä ja Alaska kehyksenä?"
"Se on suuri kangas", mutisin minä.
Mutta hän ei minua huomannut, sillä tuo kuva oli hänen
mielikuvituksensa silmien edessä ja hän näki ainoastaan sen.
"Sillä kuvalla on monta nimeä", sanoi hän. "Mutta siinä kuvassa näkyi
paljon aurinkokoiria, ja sen nimenä pitäisi mielestäni olla
'Aurinkokoirain jäljet'. Tämä tapahtui jo kauan sitten, seitsemän
vuotta on kulunut siitä; leikattiin vuosi '97, kun näin tarinani
naisen ensikerran. Lindermannin järvellä oli minulla mainio
Peterborough-kanootti. Tulin Chilcoot-solan kautta, ja kaksituhatta
kirjettä oli matkassani Dawsoniin. Olin kirjeitten kuljettaja. Kaikki
samosivat siihen aikaan Klondikeen. Paljon kansaa vaelsi. Monet
kaatoivat puita ja rakensivat aluksia. Viimeiset vedet, lunta ilmassa,
lunta maassa, jäätä järvissä, jäätä virran suvannoissa. Joka päivä
enemmän lunta, enemmän jäätä. Ehkä päivä vielä, ehkä kolme, ehkä kuusi
päivää; minä päivänä tahansa voi kaikki olla jäässä, sitten ei enää
vettä, kaikki jäätä vain. Kaikkien täytyy kävellä Dawsoniin, kuusisataa
mailia, kestää kauan astua. Veneet kulkevat nopeasti. Kaikki pyrkivät
veneeseen. Jokainen sanoo: 'Charley, kaksisataa dollaria, jos otat
minut kanoottiisi'; 'Charley, kolmesataa dollaria'; 'Charley,
neljäsataa dollaria'. Sanon 'ei', koko ajan 'ei'. Olen kirjeitten
kuljettaja.
"Aamulla pääsen Lindermannin järvelle. Kävelen kaiken yötä ja olen
hyvin väsynyt. Keitän aamiaisen, syön, sitten nukun rannalla kolme
tuntia. Herään. Kello on kymmenen. Sataa lunta. Tuulee, puhaltaa oikein
navakasti. Kas, ja siinä on nainen, joka istuu lumisella rinteellä.
Tämä on valkoinen nainen, nuori, hyvin kaunis, ehkä kahdenkymmenen
vuoden ikäinen. Hän katsoo minuun. Minä katson häneen. Hän on hyvin
väsynyt. Hän ei ole tanssijanainen. Näen sen heti. Hän on hyvä nainen,
ja hän on hyvin väsynyt.
"'Sinä olet Sitka-Charley', hän sanoo. Nousen vikkelästi ylös ja
ravistan lumen peitteistä ja käärin ne kokoon. 'Olen Dawsoniin
matkalla', hän sanoo. 'Lähden veneessäsi -- kuinka paljon se maksaa?'
"En halunnut ketään veneeseeni. Mutta ei ollut kaunista kieltääkään.
Minä sanoin: 'Tuhat dollaria!' Sanon sen leikilläni, jottei nainen
voisi tulla mukaani, ja koska niin oli parempi sanoa kuin sanoa 'ei'.
Hän katsoo minua tarkasti, sitten hän sanoo: 'Milloin lähdet?' Sanon:
'Heti paikalla!' Silloin hän sanoo: 'All right', ja lupaa maksaa
minulle tuhat dollaria!
"Mitä voin sanoa? En tahtonut ottaa naista mukaani, mutta olin
antanut sanani, että tuhannella dollarilla hän voi tulla. Olen
hämmästynyt. Ehkä hän tekee pilaa; kuitenkin sanon: 'Näyttäkää minulle
tuhannen dollaria!' Ja tuo nainen, tuo nuori nainen, aivan yksin
matkalla lumisessa erämaassa, hän ottaa tuhannen dollaria esille,
vihreäselkäisiä papereita, ja pistää ne minun käteeni. Katson rahaa,
katson naista. Mitä minä voin sanoa? Sanon: 'Ei, minun kanoottini on
hyvin pieni, siinä ei ole tilaa matkavarusteille.' Hän nauraa!
'Matkustan kauas. Tuossa on tavaramyttyni.' Hän potkaisee pientä kääröä
lumessa. Siinä on pari turkisviittaa, kangaspuoli ulospäin, ja muutamia
naisen vaatteita niiden sisällä. Nostan käärön lumesta. Se painaa ehkä
kolmekymmentäviisi naulaa. Olen hämmästynyt. Hän ottaa sen minulta. Hän
sanoo: 'Tule, lähtekäämme!' Hän kantaa käärön veneeseen. Me lähdemme.
"Niin näin sen naisen ensi kerran. Tuuli oli hyvä. Nostin ylös pienen
purjeen. Vene kiiti hyvin nopeasti, se lensi kuin lintu yli korkeitten
aaltojen. Nainen pelkäsi kovasti. 'Mitä varten tulitte Klondikeen, kun
niin pelkäätte?' kysyn minä. Hän nauraa minulle väkinäisesti, mutta on
yhä peloissaan. On myös hyvin väsynyt. Lasken koskea Bennettin
järvelle. Vesi hyvin huonoa, ja nainen itkee, koska hän pelkää.
Purjehdimme alas Bennettiä, lumessa, jäässä ja myrskytuulessa, mutta
nainen on hyvin väsynyt ja nukkuu.
"Sinä yönä me leiriydymme Windy Armiin. Nainen istuu tulen ääressä ja
syö illallista. Katselen häntä. Hän on kaunis. Hän järjestelee
tukkaansa. Runsas ruskea tukka kiiltää väliin kuin kulta tulen
loisteessa; hänen kääntäessään päätään näen, kuinka se välähtelee ihan
kullanvärisenä. Silmät ovat suuret ja ruskeat, väliin lämpimät kuin
kynttilät verhon takaa, hyvin terävät ja kirkkaat kuin katkenneen jään
reuna, kun aurinko paistaa siihen. Kun hän hymyilee -- kuinka osaan
sitä kuvata? -- kun hän hymyilee, niin tunnenpa, että valkoinen mies
haluaisi suudella häntä juuri hänen hymyillessään. Hän ei ole koskaan
tehnyt kovaa työtä. Hänen kätensä ovat pehmoiset kuin pikku lapsen
kädet. Hän on pehmoinen kokonaan, kuten pikku lapsi. Hän ei ole laiha,
vaan palleroinen kuin pikku lapsi; hänen käsivartensa, hänen jalkansa,
hänen lihaksensa, kaikki on pehmeää ja pyöreää kuin pikku lapsella.
Hänen uumansa on solakka, ja kun hän seisoo, kun hän kävelee tai
kääntää päätään tai liikuttaa käsivarsiaan, niin -- en tunne sanaa --
mutta kaunista se on katsella kuin -- ehkä sanoisin, että hänen
piirteensä ovat kuin oivallisen kanootin piirteet, aivan niin, ja hänen
liikkeensä ovat kuin mainion kanootin kulku sen liukuessa veden halki
tai syöksyessä eteenpäin ryöppyjen valkoisina ja raivoten kuohuessa. Se
on verratonta nähdä.
"Mikä sai hänet tulemaan Klondikeen, aivan yksin, runsaasti rahaa
mukanaan? En tiedä. Seuraavana päivänä kysyn häneltä. Hän nauraa ja
sanoo: 'Sitka-Charley, se ei kuulu sinulle. Olen antanut tuhannen
dollaria sinulle, jotta viet minut Dawsoniin. Se vain on sinun asiasi.'
Seuraavana päivänä kysyn hänen nimeään. Taas hän nauraa ja sanoo: 'Mary
Jones, se on nimeni.' En tiedä hänen nimeään, mutta koko ajan tiesin,
ettei Mary Jones ollut hänen nimensä.
"Kanootissa on hyvin kylmä, ja välistähän ei kylmän tähden voi hyvin.
Välillä hän taas voi hyvin, ja silloin hän laulaa. Hänen äänensä soi
kuin hopeakello, ja minun on hyvä olla, aivan kuin olisin Holy Crossin
lähetyskirkossa; ja hänen laulaessaan olen voimakas ja soudan
helvetinmoisesti. Silloin hän nauraa ja sanoo: 'Luuletko, että ehdimme
Dawsoniin ennen jäätymistä, Charley?' Joskus hän istuu kanootissa ollen
ajatuksissaan kaukana; hänen silmänsä ovat silloin tyhjät. Hän ei
silloin näe Sitka-Charleytä, ei jäätä eikä lunta. Hän on kaukana
poissa. Hyvin usein hän on ajatuksissaan kaukana. Silloin hänen
kasvonsa eivät aina näytä hyviltä. Ne näyttävät vihaisilta kuin
ihmisen, joka on tappamassa toista.
"Viimeinen päivämme ennen Dawsoniin tuloa on hyvin tukala. Rannat
jäässä kaikissa suvannoissa, hyhmää virrassa. En voi meloa. Kanootti
jäätyy jääköntiksi. En voi päästä maihin. Paljon vaaroja. Koko ajan
kuljemme Yukonia alas kuin jäälautalla. Jäät ryskyvät kovin sinä yönä.
Sitten jää pysähtyy, kanootti pysähtyy; kaikki pysähtyy. 'Menkäämme
maihin', sanoo nainen. Minä sanon: 'ei, paras odottaa'. Vähitellen
alkavat jäät taas kulkea alas virtaa. Lunta paljon. En voi nähdä.
Yksitoista yöllä kaikki taas pysähtyy. Yhden aikana kaikki taas
liikkeelle. Kolmelta jälleen pysähtyy. Kanootti särkyy kuin munankuori,
mutta se on jäällä eikä voi vajota. Kuulen koirien ulvovan. Odotamme.
Nukumme. Vihdoin aamu koittaa. Lunta ei tule enää. Jäätyminen on
tapahtunut, ja siinäpä on Dawson. Kanootti hajoo ja pysähtyy juuri
Dawsonin kohdalle. Sitka-Charley on saapunut viimeistä avovettä myöten
kaksituhatta kirjettä matkassaan.
"Nainen vuokrasi majan mäeltä, ja yhteen viikkoon en näe häntä
lainkaan. Sitten eräänä päivänä hän saapuu luokseni. 'Charley', hän
sanoo, 'tahdotko ruveta minulle työhön? Ajat koiria, olet nuotiolla,
matkustat kanssani.' Minä sanon tekeväni paljon rahaa kirjeitten
kuljetuksella. Hän sanoo: 'Charley, minä maksan enemmän.' Sanon
hänelle, että hakku- ja lapiomies kaivoksessa saa viisitoista
dollaria päivässä. Hän sanoo: 'Se tekee neljäsataaviisikymmentä
dollaria kuussa.' Ja minä sanon: 'Sitka-Charley ei ole hakku- ja
lapiomies.' Sitten hän sanoo: 'Ymmärrän, Charley. Maksan
seitsemänsataaviisikymmentä dollaria joka kuu.' Se on hyvä palkka, ja
minä ryhdyn työhön hänelle. Ostan hänelle koiria ja reen. Matkustamme
Klondikea ylös, ylös Bonanzaa ja Eldoradoa, ylös Indian Riveriä,
Sulphur Creekille, Dominioniin, takaisin poikki Kultalaakson
vedenjakajan ja läpi Liian Paljon Kultaa nimisen kaivospaikan ja taas
takaisin Dawsoniin. Koko ajan hän hakee jotain, en tiedä mitä. Olen
hämmästynyt. 'Mitä te haette?' kysyn. Hän nauraa. Sitten hän sanoo: 'Ei
ole sinun asiasi sitä tietää, Charley.' Sitten en kysy enää mitään.
"Hänellä on pieni revolveri vyössään. Välistä taipaleella hän
harjottelee revolverilla. Nauran. 'Miksi naurat, Charley?' hän kysyy.
'Miksi leikit tuolla?' minä sanon. 'Se ei ole hyvä, se on liian pieni.
Se on lapselle, pieni lelu.' Kun palaamme Dawsoniin, hän pyytää minua
ostamaan hänelle hyvän revolverin. Ostan Colt 44. Se on hyvin raskas,
mutta hän kantaa sitä vyössään koko ajan.
"Dawsonissa tulee tuo mies. Mistä hän tuli, en tiedä. Tiedän vain, että
hän on _checha-quo_ -- teidän kielellä arkajalka. Hänen kätensä ovat
pehmeät, aivan kuten naisen. Hän ei ole koskaan tehnyt kovaa työtä. Hän
on pehmeä kaikkialta. Ensin ajattelen, että hän on naisen mies. Mutta
hän on liian nuori. He myös petaavat kaksi petiä yöksi. Mies on ehkä 20
vuotta vanha. Hänen silmänsä ovat siniset, tukkansa keltainen, hänellä
on pienet, keltaiset viikset. Hänen nimensä on John Jones. Ehkä hän on
naisen veli. En tiedä. En enää kysele. Luulen vain, ettei hänen nimensä
ole John Jones. Muut ihmiset kutsuvat häntä herra Girmaniksi. En usko,
että sekään on hänen nimensä. Enkä luule, että naisen nimi on neiti
Girman, joksi muut häntä kutsuvat. Arvelen, ettei kukaan tiedä heidän
nimiään.
"Eräänä yönä nukun Dawsonissa. Mies herättää minut. Hän sanoo; 'Laita
koirat valmiiksi, me lähdemme.' En enää kysele, vaan laitan koirat
valmiiksi ja lähdemme matkaan. Menemme Yukonia alas. On yö-aika, on
marraskuu ja hyvin kylmä -- alle 47 astetta pakkasta. Nainen on pehmeä.
Mies on pehmeä. Kylmä puree. He väsyvät. He itkevät hiljaa itsekseen.
Sitten sanon, että ehkä pysähdymme ja teemme leirin. Mutta he sanovat,
että haluavat jatkaa matkaa. Kolme kertaa sanon, että on parempi tehdä
leiri ja levätä, mutta joka kerta he vaan tahtovat jatkaa matkaa.
Sitten en sano mitään. Koko ajan, päivästä päivään, on näin. He ovat
hyvin pehmeitä. He tulevat jäykiksi ja helliksi. He eivät ymmärrä
mokkasiineista, ja heidän jalkansa ovat hyvin kipeät. He ontuvat ja
hoippuvat kuin humalaiset, itkevät itsekseen, ja koko ajan he sanovat;
'Eteenpäin! Haluamme kulkea eteenpäin.'
"He ovat kuin hullut. Aina vaan he kulkevat eteenpäin, eteenpäin.
Miksi? En tiedä. Ja he vaan kulkevat. Mitä he hakevat? En tiedä. He
eivät etsi kultaa. Ei ole ryntäystä. He sitä paitsi käyttävät paljon
rahaa. Mutta en enää kysele. Minä vain kuljen ja kuljen, koska olen
vahva matkalla ja minulle maksetaan hyvin.
"Tulemme Circle Cityyn. Heidän etsimäänsä ei siellä ole. Luulen, että
nyt lepäämme ja annamme koirien tehdä samoin. Mutta emme lepää, emme
päivääkään lepää. 'Tule,' sanoo nainen miehelle, 'jatketaan matkaa.' Ja
me kuljemme eteenpäin. Poistumme Yukonilta. Ylitämme läntisen
jakoalueen ja käännymme Tanana Countryyn. Siellä on uusia kaivauksia.
Mutta etsittyä ei ole sielläkään, ja me lähdemme takaisin Circle Cityä
kohti.
"Matka on vaikea. Joulukuu on lopuillaan. Päivät ovat lyhyitä ja hyvin
kylmiä. Eräänä aamuna on viisikymmentä astetta pakkasta. 'On parasta,
ettemme aja tänään', sanon. 'Muuten pakkanen jäädyttää hengityksen ja
leikkaa purevasti keuhkoihin. Sitten voimme saada kamalan yskän ja
siitä seuraa pian keuhkokuume.' Mutta he ovat _checha-quo_. He eivät
ymmärrä matkaa. He ovat kuolemanväsyneitä, mutta sanovat: 'Eteenpäin!'
Ja me matkaamme. Pakkanen leikkaa heidän keuhkoihinsa, ja he saavat
kuivan yskän. He yskivät, kunnes kyyneleet juoksivat heidän poskiaan
pitkin. Kun läski on käristymässä, täytyy heidän juosta tulen äärestä
ja yskiä puoli tuntia lumessa. He palelluttavat poskensa, niin että
nahka käy mustaksi ja hyvin araksi. Sen lisäksi mies palelluttaa
peukalonsa, kunnes sen pää on aivan katkeamassa, ja hänen täytyy
laittaa kintaaseensa iso peukalo pitääkseen sen lämpimänä. Ja
toisinaan, kun pakkanen puree kovasti ja peukalo on hyvin
kylmetyksissä, hänen täytyy ottaa kinnas pois ja pistää kätensä
jalkainsa väliin, pitääkseen sen ihoa vasten lämpimänä.
"Niin nilkutamme Circle Cityyn, ja minäkin, Sitka-Charley, olen
väsynyt. On jouluaatto. Minä tanssin, juon ja pidän hauskaa, sillä
huomennahan on joulu ja me saamme levätä. Mutta ei. Kello viisi aamulla
-- jouluaamuna; olen nukkunut kaksi tuntia -- tulee mies ja seisoo
vuoteeni ääressä. 'Nouse, Charley', hän sanoo, 'valjasta koirat. Me
lähdemme.'
"Enkö ole jo sanonut, etten kysy enää? He maksavat minulle
seitsemänsataaviisikymmentä dollaria kuussa. He ovat isäntiäni. Minä
olen heidän miehensä. Jos he sanovat: 'Charley, nouse, me lähdemme
helvettiin', niin minä valjastan koirat ja läimäytän piiskalla, ja me
ajamme helvettiin. Niin nytkin valjastan koirat ja me lähdemme alas
Yukonia. Mihinkä me menemme? En tiedä. Eivätkä he sano. Sanovat vain:
'Eteenpäin! Eteenpäin! Me tahdomme eteenpäin!'
"He ovat hyvin uupuneet. Sillä he ovat kulkeneet monta sataa mailia
eivätkä he ymmärrä matkan tekoa. Sitä paitsi heidän yskänsä on kamala
-- kuiva yskä, joka saattaa voimakkaat miehet kiroamaan ja heikot
miehet itkemään. Mutta he vain eteenpäin. Joka päivä eteenpäin. Koirat
eivät koskaan saa levätä. Alinomaa he ostavat uusia koiria. Kaikissa
majapaikoissa, kaikilla asemilla, kaikissa intiaanikylissä he heittävät
sivuun väsyneet koirat ja ostavat uudet tilalle. Heillä on paljon
rahaa, rahaa ilman määrää, ja kuin vettä he jakelevat sitä. Ovatko he
hulluja? Toisinaan ajattelen niin, sillä piru heitä ajaa eteenpäin ja
eteenpäin, aina eteenpäin. Mitähän he ajavat takaa? Ei kultaa. Sillä he
eivät pysähdy kaivamaan. Ajattelen kauan aikaa. Sitten ajattelen, että
he hakevat jotakuta ihmistä. Mutta ketä? Milloinkaan emme häntä saa
nähdä. Kuitenkin he ovat niinkuin sudet tappomatkalla. Mutta he ovat
hauskoja susia, lauhkeita susia, sudenpentuja, jotka eivät ymmärrä
matkan vaivoja. He itkevät yöllä ääneensä nukkuessaan. He vaikeroivat
ja voihkivat unissaan, kun ovat niin rasittuneita. Ja päivällä,
laahustaessaan taivalta, he itkevät hengityksensä lomassa. He ovat
somia susia.
"Me sivuutamme Fort Yukonin. Me sivuutamme Fort Hamiltonin. Me
sivuutamme Minookin. Tammikuu on tullut ja sekin on jo lähellä
loppuaan. Päivät hyvin lyhyitä. Kello yhdeksän tulee päivä. Kello kolme
yö. Ja on kylmä. Ja jopa minäkin, Sitka-Charley, olen väsynyt. Ajammeko
aina tällä tavalla eteenpäin ilman loppua? En tiedä. Mutta pitkin
matkaa koetan minä vaania nähdäkseni mitä he hakevat. Harvoja ihmisiä
on taipaleella. Toisinaan ajamme sata mailia näkemättä elämän
merkkiäkään. Kaikkialla hyvin hiljaista. Missään ei kuulu ääntäkään.
Väliin pyryttää lunta, ja me olemme kuin harhailevat aaveet. Väliin on
kirkasta ja keskipäivällä aurinko katsoo meitä tuokion yli mäkien
etelästä. Revontulet välkkyvät taivaalla, ja aurinkokoirat tanssivat,
ja ilma on täynnä pakkashuurua.
"Minä, Sitka-Charley, olen voimakas mies. Olen nuotiolla syntynyt ja
eräretkillä elänyt kaiket päiväni. Ja sittenkin nämä kaksi sudenpentua
ovat väsyttäneet minut. Olen laiha kuin nälkiintynyt kissa ja nautin
levosta öisin vuoteellani ja samalla olen kovin väsynyt. Vaikka he
lyöttäytyvät matkalle yön selkään ennen päivän koittoa, sittenkin yön
tullen tapaa pimeys heidät tiellä. Nämä kaksi sudenpentua! Jos minä
olen laiha kuin nälkiintynyt kissa, niin he ovat kuin kissoja, jotka
eivät koskaan ole syöneet ja ovat kuolemaisillaan. Heidän silmänsä
ovat syvissä kuopissa heidän päässään ja palavat toisinaan kuin
kuumetautisilla, välillä ovat taas himmeät ja sumeat kuin kuolleen
silmät. Heidän poskensa ovat kuopilla, kuten vuorenonkalot. Myöskin
ovat heidän poskensa mustansiniset ja monien paleltumisten syömät.
Toisinaan sanoo nainen aamulla: 'Minä en pääse ylös. En voi liikkua.
Kuolema tulee.' Ja silloin mies seisoo hänen vieressään ja sanoo;
'Tule, lähtekäämme eteenpäin.' Ja eteenpäin he lähtevät. Ja toisinaan
taas ei mies pääse ylös ja nainen sanoo: 'Tule, lähtekäämme.' Se ainoa
asia heillä on aina mielessä, heidän on päästävä eteenpäin. Alinomaa he
matkaavat.
"Toisinaan, kauppa-asemilla, he kumpainenkin saavat kirjeitä. En tiedä
mitä kirjeissä on. Mutta on kuin jokin vainu heitä johtaisi ja nämä
kirjeet sitä auttaisivat. Kerran eräs intiaani antaa heille kirjeen.
Juttelen hänen kanssaan. Hän sanoo erään toissilmäisen miehen antaneen
hänelle sen kirjeen; miehen, joka kulki nopeaan alas Yukonia. Siinä
kaikki. Mutta tiedän nyt, että sudenpennut seuraavat tuon silmäpuolen
jälkiä.