YLLÄTYS Y. M. KERTOMUKSIA ALASKASTA
Kirj.
Jack London
Suomentanut Vilho Oksanen
Otava, Helsinki, 1917.
SISÄLLYS:
Yllätys.
Aurinkokoirain jäljet.
Valkoinen Hiljaisuus.
Keeshin tarina.
Yllätys.
Helppoa on nähdä se, mikä on ilmeistä, ja tehdä sitä, mitä
odotetaan. Yksilöllinen elämämme pyrkii mieluummin tasapainoon kuin
voimainmittelyyn, ja tämä pyrkimys tulee yhä pakottavammaksi
sivistyksen mukana, missä ilmeiset seikat ovat tavallisia ja yllätyksiä
sattuu vain harvoin. Kun yllätys joskus kuitenkin tapahtuu, ja jos se
on kyllin voimakas, niin siihen liian heikko sortuu. Hän ei näe sitä,
mikä ei ole selvää, on kykenemätön toimimaan odottamattomassa
tapauksessa ja järjestämään valmiiksi suunniteltua elämäänsä toisten
tuntemattomien latujen mukaan. Lyhyesti, kun pääsee latunsa päähän,
niin kuolee.
Toisaalta taas on niitä, jotka jäävät eloon, kykeneviä yksilöitä, jotka
eivät ole vain selväin asiain varassa, vaan järjestävät elämänsä siten,
ettei ole väliä, mihin tuntematon tie voi heidät johtaa tai mihin pakko
heidät ajaa. Sellainen yksilö oli Edith Whittlesey. Hän oli syntynyt
Englannissa maaseudulla, missä elämä tapauksineen kulkee hiljaista
latuaan ja yllätys on niin tavaton, että jos se joskus tapahtuu, niin
sitä pidetään epäsiveellisenä. Hän joutui aikaisin palvelukseen,
ollessaan vielä aivan nuori tyttö, ja olojen pakosta joutui erään
herrasnaisen kamarineidiksi. Sivistys pyrkii lyömään ihmisellisen lain
leiman niin syvästi ympäristöönsä, että se viimein tulee säännölliseksi
kuin koneen käynti. Kaikki sopimaton on poistettu, välttämätön edeltä
nähty. Eipä edes sade kastele eikä kylmä pakkanen ja kuolema vaani
kaikkia julmana ja sattumavaraisena, vaan tulee ajallaan kuin johtaen
hyvinöljyttyä latua pitkin perhehautaan, minkä saranat hangataan
ruosteettomiksi ja mistä tomuinen ilma tuuletetaan pois.
Sellainen oli Edith Whittleseyn ympäristö. Ei mitään tapahtunut.
Tuskinpa näet voi tapahtumaksi nimittää sitä seikkaa, että hän
kahdenkymmenenviiden ikäisenä seurasi rouvaansa matkalle
Yhdysvaltoihin. Elämänlatu muutti vain suuntaa. Kuitenkin se oli yhä
sama, hyvinöljytty latu. Mutta se oli latu, joka ilman mitään tapauksia
vei siltansa yli Atlantin, niin että laiva ei ollut laiva meren
keskellä, vaan avara, monikäytäväinen hotelli, joka kulki nopeasti ja
tasaisesti, murtaen aallot alistuvaisiksi alleen jättiläismäisellä
rungollaan, niin että meri oli kuin myllyn suvanto, yksitoikkoinen
tyyneydessään. Ja toisella rannalla se latu jatkui pitkin maata --
hyvinvarustettu kunniallinen latu, joka varusti hotellin jokaiseen
pysähdyspaikkaan ja pyörillä liikkuvan hotellin pysähdyspaikkojen
välillekin.
Chicagossa, kun rouva tutustui yhteiskuntaelämän yhteen puoleen, niin
Edith Whittlesey tutustui toiseen; ja kun hän jätti rouvansa
palveluksen ja muuttui Edith Nelsoniksi, niin paljastui, joskin vain
lievästi, hänen kykynsä selvitä yllätyksistä ja voittaa ne. Hans
Nelson, siirtolainen, syntyperältään ruotsalainen ja ammatiltaan
kirvesmies, omasi teutoonien rauhattomuuden, mikä ajoi sitä rotua aina
vain länttä kohti, suuriin seikkailuihin. Hän oli suurilihaksinen,
vanttera mies, jonka köyhään mielikuvitukseen oli yhtynyt tavaton
yritteliäisyys ja joka sen ohella omasi uskollisuuden ja kiintymyksen
tunteen yhtä vahvan kuin hänen voimakkuutensakin oli.
"Kun olen tehnyt kovasti työtä ja säästänyt vähän rahaa, niin lähden
Coloradoon", sanoi hän vaimolleen päivää jälkeen heidän vihkiäistensä.
Vuotta myöhemmin he olivatkin Coloradossa, missä Hans näki ensi kerran
kaivoksen ja sai kultakuumeen. Hänen kullanetsintänsä vei hänet läpi
Dakotan, Idahon, ja johti itäisen Oregonin sekä Brittiläisen Kolumbian
vuoristoon. Leirillä ja taipaleella oli Edith Nelson aina hänen
mukanaan, jakoi hänen menestyksensä, vastoinkäymisensä ja
ponnistelunsa. Lyhytaskelisesta talousnaisesta hän muuttui pitkään
harppaavaksi vuoristolaiseksi. Hän oppi katsomaan vaaraa suoraan ja
ymmärryksellä silmiin, kadotti iäksi tuon kiihkeän pelon, joka johtuu
tietämättömyydestä ja joka vaivaa kaupunkilaisia, tehden heidät
tyhmiksi kuin vauhkot hevoset, niin että he odottavat kohtaloaan vaaran
jähmetyttäminä, sen sijaan että kävisivät siihen käsiksi, taikka
hyökkäävät sokean, itsemurhaisen kauhun vallassa, mikä täyttää
tiepuolet heidän ruhjotuilla raajoillaan. Edith Nelsonia kohtasi
yllätys kaikissa tien käänteissä, ja hänen silmänsä kehittyi
sellaiseksi, että se näki näköpiirissä ei ainoastaan sitä, mikä oli
ilmeistä, vaan senkin, mikä siinä oli hämärän peitossa. Hän,
joka ei elämässään ollut laittanut ruokaa, oppi leipomaan ilman
pulveria, humalaa tai hiivaa ja kypsentämään paistinpannulla leipää
avoimella tulella. Ja kun viimeinen vakka jauhoja oli loppunut ja
viimeinen läskinkimpale mennyt, hän rohkeni mukautua oloihin sekä
laittoi mokkasiineista ja matkavarusteiden pehmeäksi parkituista
nahankappaleista suupaloja, jotka jotenkuten pitivät ihmisen sielun
kiinni ruumiissa ja antoivat hänelle voimaa hoippua eteenpäin. Hän oppi
kuormittamaan hevosen yhtä hyvin kuin mies -- työ, joka murtaa sisun ja
ylpeyden keneltä kaupunkilaiselta tahansa -- ja hän tiesi, kuinka
kutakin lajia oli käytettävä. Vielä hän osasi tehdä tulen märistä
puista sateen valuessa, kärsivällisyyttään kadottamatta. Lyhyesti,
kaikissa oloissa hän oppi voittamaan yllätyksen. Mutta Suuri Yllätys
oli sittenkin tuleva hänen elämäänsä ja paneva hänet koetukselle.
Kullankaivajain virta tulvi siihen aikaan pohjoista kohti Alaskaan. Ja
välttämättömyyden pakolla se tempasi Hans Nelsoninkin vaimoineen
mukaansa Klondikea kohti. Vuonna 1897 tavattiin heidät Dyeassa, mutta
heillä ei ollut rahaa kuljettaa matkavarusteitaan Chilcoot-solan kautta
ja lautata siitä alas Dawsoniin. Niinpä Hans Nelson työskenteli
ammatissaan sinä talvena ja oli pystyttämässä sädesienten lailla
kohoavaa Skagwayn matkavarustuskaupunkia. Siellä hän oli ihan
tapahtumain ääressä, ja kaiken talvea hän kuuli koko Alaskan kutsuvan.
Latuya Bay houkutteli kiihkeimmin, niin että kesällä 1898 tavattiin
hänet ja hänen vaimonsa seitsenkymmenjalkaisessa siwash-kanootissa
melomassa mutkittelevaa rannikkoa pitkin. Matkassa oli paitsi
intiaaneja myös kolme muuta miestä. Intiaanit laskivat heidät
muonavaroineen maihin erääseen yksinäiseen paikkaan, satasen mailia
Latuya Baystä, ja palasivat Skagwayhin; mutta ne kolme miestä jäivät,
sillä he kuuluivat samaan kullanhaku-sakkiin. Jokainen oli pannut yhtä
suuren summan matkavarustuksiin, ja yhtä suuri osuus työn tuloksista
piti jaettaman jokaiselle. Edith Nelson otettiin ruuanlaittajaksi
sakille, ja miehen mitta oli oleva hänen osuutensa.
Ensi töiksi kaadettiin kuusia ja kyhättiin kolmihuoneinen asumus. Tämän
asumuksen hoitaminen oli Edith Nelsonin tehtävänä. Miehien tehtäviä oli
kullanetsiminen, mihin he ryhtyivät, ja kullan löytäminen, mikä myös
onnistui. Eivät olleet hämmästyttäviä ne löydöt; paikka oli
pienituloinen, ja monien pitkien tuntien raadannan jälkeen saattoi
ansiokseen laskea viidentoista ja kahdenkymmenen dollarin välillä
päivässä. Lyhyt Alaskan kesä venyi tavallista pitemmäksi, ja
tilaisuutta hyväkseen käyttäen he päättivät lykätä paluunsa Skagwayhin
viime hetkeen. Kunnes oli myöhä. Oli ollut aikomus hankkiutua
kymmenien siwash-intiaanien mukaan, heidän lähtiessään syksyiselle
kauppamatkalleen rannikolle. Siwashit olivat odotelleet valkoisia
miehiä yhdenteentoista hetkeen saakka ja läksivät sitten. Sakki ei
tietenkään voinut tehdä muuta kuin jäädä odottamaan aseman muuttumista.
Sillä välin kaivosalue raivattiin ja lämmityspuita koottiin.
Intiaanikesäkin oli unelmansa unelmoinut, ja sitten äkkiä tuli talvi.
Se tuli yhtenä yönä, ja kaivosmiehet heräsivät tuulen ulvontaan ja
lumiryöppyyn ja näkivät veden jäätyneen. Myrsky seurasi myrskyä, ja
myrskyjen välillä vallitsi hiljaisuus, jonka katkaisi vain
aaltohyökyjen murtuminen rantaa vasten, missä suolainen kuohu
valkeapäisenä reunusti rannikkoa.
Aika kului majassa. Heidän kultahiekkansa oli punnittuna arvioitu
suunnilleen kahdeksaksi tuhanneksi dollariksi, ja he olivat
tyytyväiset. Miehet tekivät lumikengät itselleen, metsästivät tuoretta
lihaa ruokasäiliöön ja pitkinä iltoina pelasivat loppumattomasti
whistiä ja pekkaa. Nyt kun kullankaivu oli lamassa, Edith Nelson
luovutti miehille tulenteon ja astiainpesun sekä ryhtyi itse parsimaan
heidän sukkiaan ja paikkaamaan heidän vaatteitaan.
Pienessä majassa ei napistu, torailtu eikä oltu turhan eripuraisia,
vaan päinvastoin usein kehuskeltiin sakin yhteistä onnellisuutta. Hans
Nelson oli jörö ja sävyisä, ja Edith oli jo aikoja sitten saavuttanut
hänen rajattoman ihailunsa kyvyllään tulla ihmisten kanssa toimeen.
Harkey, pitkänsolakka texassilainen, oli tavattoman ystävällinen niin
harvapuheiseksi, ja kun vain ei kajottu hänen uskoonsa, että kultaa
kertyi, oli hän varsin mukiinmenevä mies. Neljäs sakin jäsen, Michael
Dennin, piti irlantilaisella iloisuudellaan reipasta mielialaa yllä
majassa. Hän oli iso, voimakas mies, herkkä vihassa raivoamaan
pikkuseikoista, mutta loppumattoman hyvätuulinen suurten, jännittäväin
asioitten ja vastusten alaisena. Viides ja viimeinen, Dutchy,
oli sakin suosittu pilan esine. Jopa hän innostui väliin omalla
kustannuksellaankin hankkimaan hauskuutta tovereilleen. Hänen
erikoisena tarkoituksenaan elämässä näytti olevan saada naurua aikaan.
Eikä vakavaa riitaa noussut koskaan häiritsemään sakin rauhaa; ja se,
että kullakin oli tuhatkuusisataa dollaria lyhyen kesän työstä,
aiheutti hyvinvoinnin ja menestyksen iloisen tunteen.
Mutta sitten tuli yllätys. He olivat juuri aamiaispöydässä. Vaikka
kello oli jo kahdeksan (myöhäiset aamiaiset johtuivat säännöllisen
kaivostyön loppumisesta), valaisi pullon suuhun pistetty kynttilä
ateriaa. Edith ja Hans istuivat pöydän päissä. Sivulla, selät oveen
päin, istuivat Harkey ja Dutchy. Toisella sivulla oleva paikka oli
tyhjä. Dennin ei ollut vielä tullut sisälle.
Hans Nelson katsoi tyhjään tuoliin, pudisti hitaasti päätään ja sanoi,
yrittäen olla leikillinen: "Hän on ollut aina ensimmäinen ruualla.
Tämäpä on kummallista. Ehkä hän on sairas."
"Missä Michael on?" kysyi Edith.
"Nousi ylös hiukan aikaisemmin ja lähti ulos", vastasi Harkey.
Dutchyn kasvot kävivät vallattomiksi. Hän antoi ymmärtää, että tiesi
Denninin poissaolon syyn, ja viittasi salaperäisesti heidän vaatiessaan
siitä tietoa. Edith, kurkistettuaan miesten makuuhuoneeseen, palasi
pöytään. Hans katsoi häneen, mutta hän pudisti päätään.
"Hän ei ole ennen koskaan myöhästynyt aterialta", virkkoi Edith.
"Minä en voi ymmärtää", sanoi Hans. "Hänellähän on aina ollut hyvä
ruokahalu kuin hevosella."
"Paha juttu", sanoi Dutchy pudistaen murheellisesti päätään.
He alkoivat laskea leikkiä toverinsa poissaolosta.
"Sääli miestä!" huomautti Dutchy.
"Mitä?" tiedustivat toiset kuorossa.
"Michael parka", oli haikea vastaus.
"Well, mikä Michaelille on tullut?" kysyi Harkey.
"Hän ei ole nälkä enä", valitti Dutchy. "Hän on menettäny ruokahalu.
Hän ei enä tahto ruoka."
"Ei sitä ainakaan voisi entisestä päättää", virkkoi Harkey.
"Hän tahto olla kohtelias rouva Nelsonille", oli Dutchyn nopea vastaus.
"Minä tietä, tietä. Miksi hän ei ole täällä? Siitä syystä, että on
menny ulos. Miksi hän on menny ulos? Saama syömähalu? Hän kävele
paljajaloin lumessa. Ah! Eikö minä tietä? Sillä tapa rikkaat ihmine
hake syömähalu, kun se ei ole. Michaelilla on tuhannekuusisata
dollaria. Hän on rikas ihmine. Sitä varte hän on hakema syömähalu.
Avatka ovi ja katsoka hänen paljajalka lumessa. Ei, te ei voi näke
syömähalu, hän otta se ja syö aamiaise."
He purskahtivat nauramaan Dutchyn lörpötyksille. Melu ei ollut vielä
hiljennyt, kun ovi aukesi ja Dennin astui sisään. Kaikki kääntyivät
häntä katsomaan. Hänellä oli haulikko kädessään. Heidän vielä
katsoessaan hän kohotti pyssyn olkapäätänsä vasten ja laukaisi
kahdesti. Ensimmäisellä laukauksella retkahti Dutchy pöytää vasten,
sysäten kahvimukinsa kumoon, ja hänen keltaiset hiuksensa tahraantuivat
puurolautasesta. Hänen otsansa sattui lautaseen, joka kallistui
neljänkymmenenviiden asteen kulmaan. Harkey hypähti pystyyn toisella
laukauksella ja kaatui suulleen lattialle. "Jumala!" korisi hänen
kurkustaan.
Tämä oli yllätys. Hans ja Edith olivat ällistyneet. He istuivat
liikahtamatta pöydässä, ja heidän silmänsä tuijottivat kuin noiduttuina
murhaajaan. Hämärästi he näkivät hänet ruudin savussa, ja mykässä
äänettömyydessä ei kuulunut muuta kuin Dutchyn kahvin tippuminen
lattialle. Dennin avasi haulikkonsa perän ja viskasi pois tyhjät
hylsyt. Pitäen pyssyä kädessään hän pisti kätensä taskuunsa, ottaakseen
uudet patruunat. Hän oli työntämässä niitä pyssyyn, kun Edith Nelson
heräsi toimettomuudestaan. Oli selvää, että Dennin aikoi tappaa hänet
ja Hansin. Kenties kolmen sekunnin ajan hän oli ollut sen hirveän ja
käsittämättömän taian lamauttamana, millä yllätys oli tullut. Sitten
hän tointui ja kävi käsiksi siihen. Hän kävi suoraan asiaan, kissan
tavoin syöksyen murhaajan kimppuun ja tarttuen hänen kaulukseensa
molemmin käsin. Edithin ruumiin sysäys törmäsi miehen taapäin moniaita
askelia. Dennin yritti ravistaa itseään irti ja piti yhä pyssyä
kädessään. Tämä ei onnistunut, sillä Edithin lujalihaksinen ruumis oli
notkea kuin kissan. Hän heittäytyi Denninin toiselle sivulle ja kävi
käsiksi hänen kurkkuunsa ja miltei kaatoi hänen maahan. Mies ojensi
äkkiä vartalonsa ja kierähti vikkelästi. Pitäen hänestä herkeämättä
kiinni seurasi Edith hänen liikkeitään, niin että hänen jalkansa
nousivat lattiasta ja hän heilahti nopeasti ilman halki kädet yhä
toisen kurkussa. Törmätessä tuoliin he syöksyivät lattialle rajusti
kamppaillen kaatuessaan ja viskautuivat siten huoneen puoliväliin.
Hans Nelson heräsi puoli sekuntia vaimonsa jälkeen toimintaan. Hänen
hermo- ja aivotoimintansa oli hitaampi kuin hänen vaimonsa. Hänellä oli
raskaampi elimistö, ja hän tarvitsi puoli sekuntia kauemmin
tajutakseen, päättääkseen ja käydäkseen toimeen. Edith oli jo
lennättäytynyt Denninin kimppuun ja riippui tämän kurkussa, kun Hans
hypähti pystyyn. Mutta vaimonsa kylmäverisyyttä ei hänellä ollut. Hän
oli ihan sokeana raivosta. Hänen suunsa avautui, ja siitä syöksyi
ilmoille puoleksi karjuva, puoleksi mylvivä ääni. Nuo kaksi ruumista
olivat jo kierimässä, ja hän yhä karjui ja mylvi, ennenkuin läksi
tavoittamaan tätä kierivää kerää, joka vyöryi lattialla.
Hans viskautui maassa makaavan miehen kimppuun ja iski häntä
mielettömästi nyrkeillään. Ne olivat kuin moukarin iskuja, ja Edith
tunsi Denninin ruumiin herpoavan. Silloin hän hellitti kurkkuotteensa
ja kiepsahti irti. Hän oli pitkällään lattialla läähättäen ja vahtien.
Vimmattuja iskuja satoi yhä, mutta Dennin ei näyttänyt enää välittävän
niistä. Hän ei edes liikkunut enää. Silloin selvisi Edithille, että
murhaaja oli tajuton. Hän huusi Hansille, pyytäen tätä lakkaamaan. Hän
huusi uudelleen. Mutta Hans ei kuullut. Hänen täytyi tarttua miehensä
käsivarteen, mutta se vain yllytti tämän kurikoimista.
Mitä hän sitten teki, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Se ei
johtunut säälistä eikä alistumisesta, että hän hoki kuin
katkismuksesta: "Ei sinun pidä." Pikemminkin se johtui laintunnosta,
hänen rotunsa ja ympäristönsä siveysopista, joka pakotti hänet
heittäytymään miehensä ja murhaajan ruumiin väliin. Hans ei lakannut
lyömästä, ennenkuin tunsi iskujen sattuvan vaimoonsa. Vasta sitten hän
salli vaimonsa taluttaa itsensä pois, niinkuin raivoisa koira sallii
isäntänsä työntää itsensä pois uhrinsa kimpusta. Vertausta voisi
kehittää edelleen. Syvällä kurkussa Hansin raivo yhä murisi pedon
tavoin, ja monasti hän yritti karata uudestaan saaliinsa kimppuun, ja
vain hänen vaimonsa nopea väliintulo ehkäisi yritykset.
Kauemmas ja yhä kauemmas Edith työnsi miestänsä. Hän ei ollut
milloinkaan nähnyt tätä sellaisessa tilassa, ja hän säikähtyi sitä
enemmän kuin oli säikähtänyt murhaajaa äskeisessä kamppailussa. Hän ei
voinut uskoa, että tämä raivoava peto oli hänen Hansinsa, ja hänet
valtasi äkkiä vaistomainen kauhu, että Hans voisi hampaineen iskeä
hänen käteensä kuin jokin villieläin. Haluamatta vihoittaa vaimoansa,
mutta yhä himoten saaliinsa kimppuun, vääntelehti Hans muutamia
sekunteja edestakaisin. Mutta Edith seurasi päättävästi hänen
liikkeitään, kunnes ensimmäinen järjenvalo palasi ja hän antautui.
Molemmat nousivat pystyyn. Hans horjahti selin seinää vasten, minkä
nojaan hän jäi. Hänen kasvonsa värähtelivät, syvä murina hänen
kurkussaan hiljentyi ja lakkasi vihdoin. Vastavaikutuksen aika oli
tullut. Edith seisoi keskellä lattiaa väännellen käsiään, läähättäen ja
huohottaen. Hänen koko ruumiinsa vapisi tuskaisesti.
Hans ei katsellut mihinkään, mutta Edithin katse harhaili rajusti
paikasta paikkaan. Dennin makasi liikahtamatta. Taistelun tuoksinassa
kumoon viskautunut tuoli oli hänen vieressään. Haulikko oli osaksi
hänen allaan, perä vielä auki. Kaksi patruunaa oli pudonnut hänen
oikeasta kädestään; hän ei ollut ehtinyt panna niitä pyssyyn, ja hän
oli puristanut ne kouraansa, kunnes menetti tajuntansa. Harkey makasi
suullaan lattialla, mihin oli kaatunut. Dutchy taas lepäsi kumarassa,
pöydälle vaipuneena, keltaiset hiukset puurolautaseen sekaantuneena,
lautanen itse yhä kallellaan neljänkymmenen viiden asteen kulmassa.
Tämä kallistunut lautanen kiinnitti Edithin huomiota. Miksi se ei ollut
pudonnut? Se oli naurettavaa. Ei ollut luonnollista, että puurolautanen
nousee pystyyn pöydällä, vaikka mies on saanut surmansa.
Hän vilkasi Denniniin, mutta hänen katseensa palasi kallistuneeseen
lautaseen. Sehän oli naurettavaa! Hän tunsi hysteeristä naurun halua.
Sitten hän huomasi hiljaisuuden ja unohti lautasen, kaivatessaan jotain
tapahtuvaksi. Yksitoikkoinen kahvin tippuminen pöydältä lattialle teki
hiljaisuuden vielä huomattavammaksi. Miksi Hans ei tehnyt mitään?
Sanonut jotain? Edith katsoi häneen ja yritti puhua, mutta hänen
kielensä kieltäytyi tehtäväänsä täyttämästä. Kummallinen tuska tukkesi
hänen kurkkunsa, ja hänen suunsa oli kuiva ja kuuma. Hän saattoi vain
katsoa Hansiin, joka puolestaan tuijotti häneen.
Äkkiä katkaisi hiljaisuuden terävä metallin helähdys. Edith kirkaisi,
temmaten silmänsä jälleen pöydälle. Lautanen oli pudonnut. Hans huokasi
syvään kuin olisi vasta unesta herännyt. Lautasen helähdys herätti
heidät elämään uuteen maailmaan. Maja muuttui uudeksi maailmaksi, missä
heidän oli siitä alkaen elettävä ja liikuttava. Vanha maja oli mennyt
menojaan. Elämän näköpiiri oli perin pohjin uusi ja tuntematon. Yllätys
oli pyyhkinyt sen silmänkäännöllä kumoon, vaihtanut näkökulman,
kääntänyt arvot ylösalaisin ja sekoittanut todellisen ja epätodellisen
hämmästyttäväksi sekamelskaksi.
"Hyvä jumala, Hans!" olivat Edithin ensimmäiset sanat.
Mies ei vastannut, vaan tuijotti häneen hirvittävän näköisenä. Hitaasti
harhaili hänen katseensa huoneen yli, ensi kerran tarkastellen
yksityiskohtia. Sitten hän painoi lakin päähänsä ja lähti ovelle.
"Mihin menet?" kysyi Edith epäröivässä hengenhädässä.
Hansin käsi oli ovenkahvassa, kun hän puoliksi kääntyen vastasi:
"Kaivamaan hautoja."
"Älä jätä minua, Hans, tämän --" hänen katseensa lakaisi lattiaa --
"tämän kanssa."
"Haudat ovat kerran kaivettavat", vastasi Hans.
"Mutta ethän sinä tiedä kuinka monta", huomautti Edith epätoivoisena.
Hän huomasi Hansin neuvottomuuden ja lisäsi: "Sitä paitsi minä tulen
auttamaan sinua."
Hans astui takaisin pöydän luo ja sammutti koneellisesti kynttilän.
Sitten he toimittivat tarkastuksen. Harkey ja Dutchy olivat
kumpainenkin kuolleet -- hirvittävästi saaneet surmansa, ammutut
läheltä. Hans kieltäytyi menemästä Denninin luo, ja Edithin oli pakko
toimittaa tämä tarkastus itse.
"Hän ei ole kuollut", ilmoitti hän Hansille. Tämä tuli lähelle ja
katsoi murhaajaan. "Mitä sanoit?" tiedusti Edith, kun epäselvä puheen
murina kuului miehen kurkusta.
"Minä sanoin sen olevan kirotun häpeän, ettei hän ole kuollut", oli
vastaus.
Edith kumartui ruumiin yli.
"Älä kajoa häneen!" käski Hans kiivaasti, oudolla äänellä.
Edith katsoi mieheensä äkkiä hämmästyen. Hans oli temmannut haulikon
Denninin alta ja oli pistämässä patruunia pesään.
"Mitä aiot tehdä?" huudahti Edith nousten nopeasti kumarasta
asennostaan.
Hans ei vastannut, mutta Edith näki haulikon kohoavan hänen olkapäätään
vasten. Silloin hän tarttui pyssyn suuhun käsillään ja töyttäsi sen
ylös.
"Älä sekaannu tähän", kiljaisi Hans käheästi.
Hän yritti temmata pyssyn Edithiltä, mutta tämä tuli lähemmä ja huusi
hänelle:
"Hans! Hans! Herää! Älä ole hullu!"
"Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn", oli miehen vastaus, "ja minä aion
tappaa hänet."
"Mutta se ei ole luvallista", huomautti Edith. "Laki kieltää sen."
Hans irvisti epäillen lain voimaa tällaisella seudulla, ja yhä hän hoki
itsekseen:
"Hän tappoi Dutchyn ja Harkeyn." Edith väitteli kauan häntä vastaan,
mutta väittely oli yksipuolista, sillä Hans hoki vain: "Hän tappoi
Dutchyn ja Harkeyn." Mutta Edith ei voinut irroittautua lapsuutensa
eikä suonissaan virtaavan veren vaikutuksista. Hänellä oli lain
perintö, ja oikea menettely oli hänelle lain täyttäminen. Hän ei nähnyt
muuta hyväksyttävää menettelymahdollisuutta. Hansin omankäden-oikeus ei
ollut sen puolustettavampi kuin Denninin rikoskaan. Vääryyden
kostaminen toisella vääryydellä ei luo oikeutta, päätteli Edith; oli
olemassa vain yksi tapa rangaista Denniniä, ja se oli yhteiskunnan
hyväksymä laillinen rangaistus. Vihdoin Hans antoi vaimolleen perään.
"All right", hän sanoi. "Olkoon sitten niinkuin sinä tahdot. Mutta
huomenna tai ylihuomenna hän tappaa sinut ja minut."
Edith pudisti päätään ja ojensi kätensä pyssyä kohti. Hans aikoi antaa
sen hänelle, mutta epäröi sitten.
"Parempi olisi, jos antaisit minun tappaa hänet"" pyysi hän.
Jälleen Edith pudisti päätään ja jälleen hän tarttui haulikkoon, kun
ovi avautui ja eräs intiaani tuli koputtamatta sisälle. Tuulenpuuska ja
lumipyry tulivat hänen kerallaan. He kääntyivät ja katsoivat tulijaan,
Hansin yhä pidellessä haulikkoa. Tulija katseli näyttämöä vavahtamatta.
Hänen silmänsä sattuivat kuolleisiin ja haavoittuneeseen ohimennen. Ei
näkynyt hämminkiä hänen kasvoillaan, ei edes uteliaisuuden ilmettä.
Harkey makasi hänen jaloissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan
häntä. Häneen nähden ei Harkeyn ruumista ollut olemassakaan.
"Paljon tuulee", virkkoi intiaani tervehdykseksi. "Kaikki hyvä? Hyvin
hyvä?"
Hans, joka yhä piti haulikkoa, tunsi varmasti, että intiaani laskee
hänen syykseen runnellut ruumiit. Hän vilkaisi vaimoonsa kuin odottaen
jotakin.
"Hyvää huomenta, Negook", sanoi Edith koettaen salata äänellään
hämminkiään. "Ei, ei hyvin hyvä. Paljon tappelua."
"Hyvästi, minä menen nyt, kovin kiire", sanoi intiaani, ja ilman
kiireen varjoakaan hän astui suurella ponnekkuudella punaiseksi
värjääntyneen lattian poikki, aukaisi oven ja meni. Mies ja nainen
katsoivat toisiinsa.
"Hän ajattelee meidän tehneen sen", tapaili Hans, "että minä tein sen."
Edith oli ääneti tuokion. Sitten hän sanoi lyhyesti, tyynesti:
"Älä välitä siitä, mitä hän ajattelee. Se tulee perästäpäin. Nyt me
kaivamme kaksi hautaa. Mutta kaikkein ensiksi meidän täytyy sitoa
Dennin, ettei hän voi paeta."
Hans kieltäytyi koskemasta murhaajaan, mutta Edith sitoi hänet lujasti
käsistä ja jaloista. Sitten hän ja Hans läksivät ulos lumeen. Maa oli
jäätynyt. Se ei välittänyt hakun iskuista. He hakivat puita ja
lakaisivat lumen pois sekä tekivät jäätyneelle maankamaralle tulen. Kun
tuli oli palanut tunnin, oli maa sulanut muutaman tuuman syvyydeltä.
Tämän loan he lapioivat pois ja tekivät sitten uuden tulen. Heidän
kaivamisensa edistyi kaksi tai kolme tuumaa tunnissa.
Se oli kovaa ja katkeraa työtä. Pyryttävä lumi ei sallinut tulen palaa
kovinkaan hyvin. Ja tuuli puhalsi viiltäen heidän vaatteittensa läpi ja
tunkeutui heidän ruumiiseensa. He puhelivat vain vähän keskenään. Tuuli
haittasi puhetta. Paitsi ihmettelyä, mikä mahtoi olla Denninin teon
vaikutin, he olivat ääneti, hirvittävän murhenäytelmän murtamina. Kello
yksi, katsottuaan majaan päin, Hans ilmoitti, että hänen oli nälkä.
"Ei, ei nyt, Hans", vastasi Edith. "Minä en voi lähteä yksin majaan
keittämään."
Kello kaksi ilmoitti Hans, että hän voi tulla mukaan, mutta Edith
pidätti häntä työssä, ja neljän aikana oli kaksi hautaa valmiina.
Kuopat olivat matalat, tuskin kahta jalkaa syvemmät, mutta ne riittivät
tarkoitukseen. Yö oli tullut. Hans haki kelkan ja kaksi kuollutta
miestä raahattiin pimeän ja myrskyn halki jäätyneeseen hautapaikkaansa.
Hautajaiskulkue ei ollut komea. Kelkka vajosi syvälle lumeen ja oli
raskas vetää. Mies ja vaimo eivät olleet syöneet mitään sitten
edellisen päivän ja olivat heikkoja nälästä ja väsymyksestä. He eivät
jaksaneet ponnistaa tuulta vastaan, ja se heitti heidät välistä kumoon.
Monta kertaa kelkka kaatui, ja heidän oli pakko jälleen lastata
surullinen kuormansa. Viimeiset sata jalkaa haudalle olivat jyrkkää
rinnettä, ja sen he kulkivat nelinkontin kuten kelkkakoirat, käyttäen
käsivarsiaan säärinä ja työntäen kätensä lumeen. Niinkin kulkien he
liukuivat kahdesti takaisinpäin, painavan kelkan vetäminä, elävät ja
kuolleet kelkan vetoköysiin sotkeutuneina.
"Huomenna laitan hautaristit ja niihin heidän nimensä", sanoi Hans, kun
haudat oli luotu umpeen.
Edith nyyhkytti. Vain harvoja katkonaisia lauseita hän kykeni lausumaan
hautajaissanoiksi, ja hänen miehensä täytyi kantaa hänet majaan.
Dennin oli tajussaan. Turhaan oli hän yrittänyt lattialla kierien
vapautua siteistään. Hän seurasi Hansin ja Edithin liikkeitä kiiluvin
silmin, mutta ei yrittänyt puhua. Hans yhä kieltäytyi kajoamasta
murhaajaan ja tuijotti murjottavasti, kun Edith veti tätä lattian
poikki miesten makuuhuoneeseen. Mutta yrittipä kuinka tahansa, ei Edith
jaksanut nostaa häntä vuoteelle.
"Anna minun ampua hänet, niin pääsemme koko kiusasta", sanoi Hans
selitykseksi.
Edith pudisti päätään ja kumartui jälleen tehtäväänsä. Hänen
hämmästyksekseen nousikin ruumis helposti, hän tunsi Hansin heltyneen
ja auttavan häntä. Sitten seurasi keittiön puhdistus. Mutta lattialla
oli yhä verinäytelmän tahrat, kunnes Hans höyläsi värjääntyneen
puunpinnan pois ja teki lastuista tulen uuniin.
Päivät tulivat ja menivät. Paljon oli pimeyttä ja hiljaisuutta, jota
vain myrskyt ja jäätyneen rantajään paukkina katkaisivat. Hans alistui
Edithin pienimpäänkin käskyyn. Hänen aloitekykynsä oli kadonnut. Edith
oli ottanut Denninin kohtelun käsiinsä, ja niin Hans jätti koko asian
hänen huostaansa.
Murhaaja oli alituisena uhkana. Koko ajan väijyi mahdollisuus, että hän
voi vapauttaa itsensä siteistään, ja heidän oli pakko vartioida häntä
päivin ja öin. Mies tai nainen istui aina hänen vieressään, ladattu
pyssy käsissään. Ensimmältä yritti Edith kahdeksantuntisia
vahtivuoroja, mutta yhtämittainen jännitys oli liian suuri, ja
sittemmin he vaihtoivat vuorojaan neljän tunnin päästä. Kun heidän
täytyi nukkua, ja vahtivuorot kestivät yönkin läpi, niin kului koko
heidän hereilläoloaikansa Denninin vartioimiseen. Ainoastaan aterioihin
ja puitten hankintaan riitti heiltä aikaa.
Negookin odottamattoman vierailun jälkeen intiaanit karttoivat majaa.
Edith lähetti Hansin heidän majoihinsa pyytämään heitä ottamaan
Denninin alas rannikolle kanootissaan lähimmälle uutisasutukselle tai
postiasemalle, mutta käynti oli hyödytön. Sitten Edith läksi itse
Negookin puheille. Tämä oli pienen intiaanikylän päällikkö, kovin
tietoinen vastuunalaisuudestaan, ja selitti menettelynsä täysin
selvästi muutamalla sanalla.
"Tämä on valkoisen miehen riita", hän sanoi. "ei siwashien riita. Jos
minun kansani auttaa, tulee siitä siwasheille rettelöä. Kun valkoisen
miehen ja siwashin rettelöt joutuvat yhteen, tulee suuri rettelö,
käsittämätön, ilman loppua. Riita ei ole hyvä. Minun kansani ei tee
pahaa. Mitä varten he auttaisivat teitä ja joutuisivat rettelöihin?"
Niin palasi Edith Nelson hirveään majaan ja sen loppumattomiin
nelituntisiin vahtivuoroihin. Toisinaan hänen ollessaan
vanginvartijana, ladattu pyssy sylissään, pyrkivät hänen silmänsä
väkisinkin ummistumaan ja hän saattoi torkahtaa. Herättyään hän aina
kavahti pystyyn, tempasi pyssyn ja katsoi nopeasti vankiin. Se oli
selvästi hermostumista, eikä se tehnyt hyvää hänelle. Niin suuri oli
hänen kauhunsa tuon miehen takia, ettei hän valveilla ollessaan voinut
vangin liikahtaessa olla tarttumatta pyssyyn.
Hänen hermonsa olivat pilalle menemäisillään, ja hän tiesi sen. Ensin
tuli silmämunain värinää, niin että hänen täytyi helpotusta saadakseen
sulkea silmänsä. Vähän myöhemmin alkoivat silmäluometkin tempoilla,
eikä hän voinut hallita niitä. Jännityksen lisäksi tuli vielä
tapahtuneen murhenäytelmän muisto, jota hän ei voinut karkoittaa
mielestään. Sen hirveä vaikutus tuntui yhtä selvästi kuin ensimmäisenä
aamuna, jolloin yllätys oli ottanut majan valtaansa. Päivittäisessä
vanginvartijatoimessaan hänen oli pakko hammasta purren terästää
itseään, ruumistaan ja sieluaan.
Hansiin vaikutti tapaus toisella tavalla. Häntä vaivasi ajatus, että
hänen velvollisuutensa oli tappaa Dennin; ja kun Hans valvoi vartioiden
sidottua miestä, pelkäsi Edith hänen tekevän majan lattian punaiseksi
jälleen. Hans kiroili aina Denniniä julmasti ja kohteli häntä
töykeästi. Hän koetti kuitenkin salata murhahimoaan ja sanoi
vaimolleen: "Kerran sinä kyllä vaadit minua tappamaan hänet, mutta
silloin en sitä tee. Se saattaisi minut vallan sairaaksi." Mutta
useammin kuin kerran, varkain vilkuillessaan sisään vapaavuorollaan,
Edith näki noiden kahden miehen julmasti tuijottavan toisiinsa kuin
villit eläimet, Hansin kasvot surmaamisen himossa, Denninin julmina ja
hurjina kuin nurkkaan ahdistetun rotan. "Hans!" huusi hän, "herää!"
Mies tuli tuntoihinsa, nousi ja poistui häveten ja yllätettynä.
Niin tuli Hans toiseksi tekijäksi siinä pulmallisessa kysymyksessä,
joka niin äkkiä oli joutunut Edith Nelsonin ratkaistavaksi. Ensin oli
ollut kysymys vain oikeasta menettelystä Denniniä kohtaan, minkä hän
käsitti niin, että vankia oli pidettävä silmällä, kunnes hänet voi
saada oikean tuomioistuimen eteen tutkittavaksi. Mutta nyt ilmeni
Hansin käsitys, ja Edith huomasi miehensä järjen ja autuuden olevan
kyseessä. Eikä kulunut kauankaan, ennenkuin hän tunsi kysyttävän
omiakin voimiaan ja kestävyyttään. Hän oli murtumaisillaan liika
jännityksestä. Hänen käsivartensa oli alkanut tahdottomasti nytkähdellä
ja tempoilla. Hän läikytti ruokaansa lusikasta eikä voinut luottaa
hetkeäkään käsivarteensa. Hän luuli sen olevan tanssitautia, ja pelolla
hän ajatteli, miten pitkälle se voi kehittyä. Mitä jos hän murtuisi? Ja
ajatus, että majassa olisi vain Hans ja Dennin, lisäsi hänen kauhuaan.
Kolmannen päivän jälkeen Dennin oli alkanut puhua. Hänen ensimmäinen
kysymyksensä oli ollut: "Mitä aiotte tehdä minulle?" Ja tätä kysymystä
hän kertasi päivittäin ja monta kertaa päivässä. Ja aina Edith vastasi,
että hänet varmasti jätetään oikeuden käsiin. Vuorostaan teki Edith
hänelle joka päivä kysymyksen: "Miksikä teit tekosi?" Mutta tähän hän
ei koskaan vastannut. Sen sijaan tuli vihanpurkauksia ja haukkumisia,
ja siteitään tempoen Dennin uhkaili Edithiä kertomalla mitä aikoi tehdä
irti päästyään, sillä vapaaksi hän sanoi pääsevänsä ennemmin tai
myöhemmin. Sellaisina hetkinä Edith laski sormensa pyssyn molemmille
liipasimille, valmistuen antamaan hänelle lyijyä, jos hänen onnistuisi
tempoutua siteistä irti, samalla itse vavisten ja väristen
jännityksestä ja kauhusta.
Mutta ajan mittaan Dennin tuli taipuisammaksi. Edithistä näytti siltä,
kuin hän alkaisi nöyrtyä. Hän alkoi pyytää ja rukoilla vapauttamistaan.
Hän teki hurjia lupauksia. Hän ei tuota heille harmia. Hän lähtee alas
rannikolle ja antautuu itse viranomaisten käsiin. Hän jättää heille
kultaosuutensa. Hän lähtee erämaahan eikä palaa koskaan sivistyneisiin
oloihin. Hän antaa vaikka henkensä, jos vain pääsee vapaaksi. Rukoukset
päättyivät tavallisesti hillittömään raivoon, kunnes Edithistä näytti,
että hän oli saamaisillaan kaatuvatautikohtauksen, ja aina Edith vain
pudisti päätään kieltäytyen laskemasta häntä vapauteen.
Mutta viikot vierivät ja hän muuttui yhä nöyremmäksi. Hänen
väsymyksensä ilmeni yhä selvemmin. "Minä olen niin väsynyt, niin
väsynyt", mutisi hän kääntäen päätään pieluksella edestakaisin kuin
ärtynyt lapsi. Vähän myöhempänä aikana hän alkoi esittää hartaita
kuolemanpyyntöjä; hän rukoili Edithiä tappamaan hänet, rukoili Hansia
lopettamaan hänen kurjuutensa, jotta hän vihdoinkin pääsisi lepoon.
Tilanne oli tulemaisillaan mahdottomaksi. Edithin hermostuminen oli
yltymässä, ja hän tiesi murtuvansa milloin tahansa. Hän ei voinut
koskaan saada rauhallista lepoa, sillä hän yhä pelkäsi, että Hansin
raivo voittaisi ja hän tappaisi Denninin hänen nukkuessaan. Vaikka
tammikuu oli jo tullut, oli vielä kuukausia kuluva, ennenkuin
kauppakuunarit pistäytyisivät lahdelle. Eivät he myöskään voineet olla
koko talvea majassa, sillä ruoka alkoi olla vähissä eikä Hans päässyt
metsästämään. He olivat kahlehditut majaan vankinsa välttämättömän
vartioimisen tähden.
Jotakin piti tehdä, Edith tiesi sen. Hän pakotti itsensä jälleen
miettimään pulman ratkaisua. Mutta hänellä ei ollut voimaa karistaa
pois perittyä käsitystään laista; se oli hänen veressään ja se oli
istutettu häneen. Hän tiesi, että mitä hyvänsä hän tekikään, hänen
täytyi noudattaa lakia, ja pitkinä vartioimistunteina, pyssy
polvillaan, murhaajan vääntelehtiessä levottomana hänen vieressään ja
myrskyn riehuessa ulkona, hän suoritti alkeellisia yhteiskuntaopillisia
tutkimuksia, ajatteli lain kehitystä. Hänelle selvisi vähitellen, ettei
laki voinut olla enempää kuin jonkun kansanjoukon tahto ja päätös.
Sillä ei ollut väliä, oliko kansa suurikin. Oli pieniä kansakuntia
kuten Sveitsi ja suuria kuten Yhdysvallat. Maassa saattoi olla vain
kymmenentuhatta ihmistä, ja sittenkin heidän yhteinen tuomionsa ja
tahtonsa oli tuon maan laki. Miksi ei sitten tuhannen ihmistä voisi
muodostaa sellaista joukkoa? kysyi hän itseltään. Ja jos kerran tuhat
ihmistä, miksei silloin sata? Miksei viisikymmentä? Miksei viisi? Ja
miksi ei -- kaksi?
Edith pelästyi omia johtopäätöksiään ja puhui niistä Hansille. Ensin
tämä ei ymmärtänyt, mutta kun hän vihdoin käsitti, lisäsi hän niihin
vakuuttavan todisteen. Hän kertoi kaivosmiesten kokouksista, joihin
kaikki paikkakunnan miehet kokoontuivat ja joissa he säätivät lain ja
panivat sen täytäntöön. Kokouksessa saattoi olla vain kymmenen,
viisitoista miestä, kertoi hän, mutta enemmistön tahto tuli laiksi
kaikille kymmenelle tai viidelletoista, ja kuka tahansa rikkoi sitä,
oli rangaistava.
Edith näki tiensä selvänä lopultakin. Dennin oli hirtettävä. Hans yhtyi
hänen mielipiteeseensä. He muodostivat tämän joukon enemmistön. Ja
joukon tahto määräsi Denninin hirtettäväksi. Tämän tahdon
toimeenpanossa Edith halusi hartaasti noudattaa tavanmukaisia
muodollisuuksia, mutta joukko oli niin pieni, että Hansin ja hänen
vaimonsa oli oltava sekä todistajina että lautakuntana ja tuomareina
sekä tuomion toimeenpanijoina. Edith syytti muodollisesti Michael
Denniniä Harkeyn ja Dutchyn murhasta, ja vanki makasi vuoteellaan
kuunnellen ensin Hansin ja sitten Edithin todistuksia. Hän kieltäytyi
vastaamasta kysymykseen, myöntääkö hän syyllisyytensä, sekä pysyi
äänettömänä, kun Edith kysyi häneltä, oliko hänellä mitään sanottavaa
puolustuksekseen. Niin Hans ja Edith, nousematta istuimiltaan, antoivat
lautakunnan lausunnon: syyllinen. Sitten Edith tuomarina langetti
tuomion. Hänen äänensä vapisi, silmäluomet tempoivat, vasen käsivarsi
vavahteli, mutta hän julisti päätöksen kuitenkin.
"Michael Dennin, kolmen päivän kuluttua on sinut hirtettävä kaulastasi,
kunnes kuolet."
Sellainen oli tuomio. Mies veti tiedottoman helpotuksen huokauksen ja
nauroi sitten uhmaavasti: "Eipä ainakaan tämä kirottu vuode ole sitten
enää särkemässä selkääni, ja se on hyvä se."
Tuomion julistus näkyi vaikuttavan helpotuksen tavoin heihin kaikkiin.
Varsinkin Denniniin. Kaikki kiivaus ja uhma oli kadonnut, ja hän puhui
ystävällisesti vartijainsa kanssa, jopa väläykseltä pilkisti esiin
hänen vanha leikillisyytensäkin. Hän kuunteli myös hyvin tyytyväisenä,
kun Edith luki hänelle raamattua. Hän luki Uutta Testamenttia, ja mies
seurasi hartaudella kertomuksia tuhlaajapojasta ja ristillä riippuvasta
ryöväristä.
Tuomion täytäntöönpanon edellisenä päivänä, kun Edith teki hänelle
tavallisen kysymyksensä: "Miksikä teit tekosi?" niin Dennin vastasi:
"Hyvin yksinkertainen juttu. Minä ajattelin..."
Mutta Edith keskeytti hänet äkkiä, pyytäen häntä odottamaan, ja
kiiruhti hakemaan Hansia vuoteen viereen. Ei ollut hänen vahtivuoronsa,
ja hän heräsi unestaan, silmiään hieroen ja muristen.
"Mene", sanoi Edith hänelle, "ja juokse Negookin ja jonkun toisen
intiaanin luo ja tuo ne tänne. Michael aikoo tunnustaa. Pane ne
tulemaan. Ota luodikko ja pakota sillä ne tulemaan tänne."
Puoli tuntia myöhemmin Negook ja hänen setänsä Hadikwan olivat ajetut
kuoleman kammioon. He tulivat vastoin tahtoaan, Hansin pyssyn ajamina.
"Negook", sanoi Edith, "tästä ei tule rettelöä sinulle eikä kansallesi.
Sinun tulee vain istua ja kuunnella sekä ymmärtää."
Näin teki Michael Dennin kuolemantuomion alaisena julkisen
tunnustuksen. Edith kirjoitti hänen puheensa paperille, intiaanit
kuuntelivat, ja Hans vartioi ovea peläten todistajien karkaavan.
Dennin selitti, ettei hän ollut käynyt kotonaan vanhassa maassa
viiteentoista vuoteen ja että hänen aikomuksenaan oli aina ollut palata
sinne paljon rahaa mukanaan ja valmistaa vanhalle äidilleen huolettomat
vanhuuden päivät.
"Mutta kuinka minä olisin voinut sen tehdä kuudellatoista sadalla?"
kysyi hän. "Tahdoin anastaa kaiken kullan, koko kahdeksantuhatta
itselleni. Silloin voisin mennä kotiin komeasti. Mikä olisi helpompaa,
ajattelin itsekseni, kuin tappaa teidät kaikki, ilmoittaa se Skagwayssä
intiaanien tapoksi ja sitten huristaa Irlantiin? Ja niin minä yritin
panna toimeen päätökseni tappaa teidät, mutta, niinkuin Harkey tapasi
sanoa, minä leikkasin liian ison palan ja se tarttui kurkkuuni. Ja
siinä on minun tunnustukseni. Olen antanut paholaiselle osansa, ja nyt,
Jumala auttakoon, tahdon tehdä velvollisuuteni Jumalaa kohtaan."
"Negook ja Hadikwan, te olette kuulleet valkoisen miehen sanat", sanoi
Edith intiaaneille. "Hänen sanansa ovat tässä paperissa, ja siihen
teidän tulee merkitä ristinne, näin, että valkoiset miehet saavat
jälkeenpäin tietää, että te olette tämän kuulleet."
Nuo kaksi intiaania vetivät ristit allekirjoitustensa kohdalle, saivat
kutsun tulla huomenna koko heimonsa kanssa tulevien tapausten
todistajiksi ja pääsivät sitten menemään.
Denninin kädet päästettiin irti siksi aikaa kuin hän allekirjoitti
asiapaperin. Sitten seurasi äänettömyys huoneessa. Hans oli rauhaton,
ja Edith tunsi olonsa epämukavaksi. Dennin makasi selällään, tuijottaen
suoraan laipion sammaleisiin halkeamiin.
"Ja nyt tahdon tehdä tilini Jumalalle", mutisi hän. Hän käänsi päänsä
Edithiin päin. "Lue minulle", hän sanoi, "kirjasta." Ja lisäsi sitten
leikillisesti: "ehkäpä se voisi auttaa minua unhottamaan tämän
vuoteen."
Tuomion toimeenpanopäivä valkeni kirkkaana ja kylmänä. Lämpömittari
osoitti kaksikymmentäviisi astetta pakkasta, ja pureva tuuli puhalsi,
mikä ajoi pakkasen läpi vaatteiden, luihin asti. Ensi kerran moneen
viikkoon Dennin seisoi jaloillaan. Hänen lihaksensa olivat olleet
toimettomina kovin kauan, niin että hän tuskin jaksoi seisoa. Hän
horjui edestakaisin, ja hänen täytyi sidottuine käsineen nojautua
Edithiin saameen tukea.
"Varmasti minä olen hourupäinen", naurahti hän heikosti.
Hetken kuluttua hän sanoi: "Ja hauskaa minusta on sentään näinkin. Tuo
kirottu vuode olisi ollut minun kuolemani, sen tiedän."
Kun Edith pani nahkalakin hänen päähänsä ja käänsi korvalaput alas,
naurahti Dennin ja virkkoi: "Mitä varten ne pitää korvilla olla?"
"Ulkona on jäätävän kylmä", vastasi Edith.
"Kymmenen minuutin aika, mitä väliä on jäätyneillä korvilla Michael
Dennin raukalle", sanoi hän.
Edith oli koonnut voimansa viimeisen koetuksen varalle, ja Denninin
huomautus oli kuin isku hänen itseluottamustansa vastaan. Kaikki oli
ollut aavemaista kuin unessa, mutta hirvittävä totuus, minkä Dennin nyt
lausui, avasi hänen silmänsä näkemään edessä olevan kaamean
todellisuuden. Hänen ahdistuksensa ei jäänyt irlantilaiselta
huomaamatta.
"Olipa ikävää, että tuotin sinulle tuskaa hullulla puheellani", sanoi
hän katuvasti. "Älä huoli siitä. Tämä on Michael Denninin suuri päivä,
ja hän on iloinen kuin leivonen."
Hän lopetti puheensa iloisella vihellyksellä, joka kuitenkin pian
muuttui surulliseksi ja taukosi.
"Kunpa olisi tässä pastori", haikaili hän, mutta lisäsi nopeasti:
"Vaikka onhan Michael Dennin jo liian vanha maankiertäjä kaivatakseen
sellaista ylellisyyttä, kun lähtee viimeiselle matkalleen."
Hän oli niin kovin heikko ja tottumaton kävelemään, että kun ovi
avattiin ja hän astui ulos, niin tuuli oli vähällä heittää hänet nurin.
Edith ja Hans kävelivät hänen kummallakin sivullaan ja tukivat häntä,
mutta hän vain laski leikkiä ja koetti pitää heitä iloisina, kerran
välillä huomauttaen, kuinka hänen kultaosuutensa voitaisiin toimittaa
hänen äidillensä Irlantiin.
He kiipesivät jyrkkää mäkeä ylös ja tulivat avoimelle paikalle
metsässä. Sinne olivat erään tynnyrin ympärille, joka oli pystyssä
lumella, kokoontuneet Negook ja Hadikwan sekä kaikki siwashit,
pienokaisia ja koiria myöten, juhlalliseen kehään katsomaan valkoisen
miehen lakia. Vieressä oli avattu hauta, jonka Hans oli polttanut
jäätyneeseen maahan.
Dennin loi tutkivan silmäyksen näihin valmistuksiin, huomasi haudan,
tynnyrin, köyden ja tukevan oksan, jonka yli köysi oli heitetty.
"Varmaankaan en olisi itse osannut laittaa parempaa Hansille, jos hän
olisi ollut minun tilallani."
Hän nauroi äänekkäästi omalle mielijohteelleen, mutta Hansin kasvot
kävivät pahaenteisen kalpeiksi, jota ei mikään vähempi kuin tuomion
torvi olisi voinut aikaansaada. Myöskin Hans tunsi itsensä hyvin
sairaaksi. Hän ei ollut uskonut olevan niin hirveätä toimittaa toveri
pois maailmasta. Edith oli kyllä ymmärtänyt, mutta se ei tehnyt
tehtävää helpommaksi. Hän oli epäilyksen vallassa, voisiko hallita
itseänsä, kunnes kaikki olisi ohi. Hän tunsi jatkuvaa halua kirkua,
huutaa ja luhistua lumikinokseen, painaa kädet silmilleen ja juosta
pois sokeasti, metsään, minne tahansa pois. Vain äärimmäisellä tahdon
ponnistuksella hän jaksoi pysyä pystyssä ja käydä käsiksi tehtäväänsä,
joka häntä odotti. Ja kaiken sen keskellä hän oli kiitollinen
Denninille siitä tavasta, millä tämä auttoi häntä.
"Autahan minua", sanoi Dennin Hansille noustessaan tynnyrille.
Hän kumartui sen verran, että Edith sai pujotetuksi köyden hänen
kaulaansa. Sitten hän seisoi suorana, kun Hans veti köyden tiukalle.
"Michael Dennin, onko sinulla mitään sanottavaa?" kysyi Edith selvällä
äänellä, joka vapisi, huolimatta hänen ponnistuksistaan.
Dennin kaapaisi jalallaan tynnyrinkantta, katsellen alas ujosti
niinkuin mies, joka valmistuu pitämään ensimmäistä puhettaan, ja
rykäisi.
"Minä olen iloinen, että kaikki on nyt ohi", sanoi hän. "Te olette
kohdelleet minua kuten kristittyä, ja kiitän teitä sydämellisesti
ystävällisyydestänne."
"Ottakoon Jumala sitten sinut vastaan katuvana syntisenä", vastasi
Edith.
"Aivan niin", virkkoi Dennin, ja hänen äänensä oli syvä, kun hän
vastasi viimeisen kerran: "Jumalani ottakoon vastaan minut, katuvan
syntisen."
"Hyvästi, Michael", huudahti Edith, ja hänen äänensä kuulosti
epätoivoiselta.
Hän heittäytyi koko painollaan tynnyriä vasten, mutta se ei mennyt
kumoon.
"Hans! Pian! Auta minua!" huusi hän voimattomana.
Hän tunsi viimeisten voimainsa menevän, eikä tynnyri liikahtanutkaan.
Hans kiiruhti hänen avukseen, ja tynnyri kaatui Michael Denninin alta.
Edith käänsi selkänsä ja tukki korvansa sormillaan. Sitten hän alkoi
nauraa, käheästi, terävästi ja koneellisesti, josta Hans kauhistui
enemmän kuin hän oli kauhistunut koko murhenäytelmän aikana. Edith
Nelsonin murtuminen oli tullut. Hän tunsi sen itsekin tässä
hysteerisessä kohtauksessaan ja oli iloinen, että oli kestänyt
jännitystä, kunnes se oli ohi. Hän pyörähti Hansiin päin.
"Vie minut majaan, Hans", sanoi hän selvästi.
"Ja anna minun levätä", lisäsi hän. "Anna minun levätä, levätä,
levätä."
Hansin käsivarsi vyötäisilleen kiedottuna ja tämän ohjatessa hänen
avuttomia askeleitaan hän poistui lumikentän poikki. Mutta intiaanit
jäivät juhlallisina ihmettelemään valkoisen miehen lakia, joka panee
miehen tanssimaan tuulessa.
Aurinkokoirain jäljet.
Sitka-Charley poltteli piippuaan, tuijottaen mietteissään
"Poliisilehden" sivuilla kuvitettua seinää. Lähes puolen tuntia hän oli
ollut mietiskelyynsä syventyneenä, ja puolisen tuntia olin minäkin
salavihkaa tarkkaillut häntä. Jotain oli hautumassa hänen mielessään,
ja olipa se mitä hyvänsä, tiesin, että maksaisi vaivan tutustua siihen.
Hän oli elänyt, hän, ja nähnyt jos jotakin, ja oli, ihmeellistä
kylläkin, kääntänyt selkänsä omalle rodulleen sekä muuttunut
valkoiseksi mieheksi henkisessäkin suhteessa, niin paljon kuin
intiaanille oli mahdollista. Kuten hän sanoi, oli hän tullut meidän
tulillemme lämmittelemään ja sitten jäänytkin meidän pariimme. Hän ei
koskaan ollut oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan, mutta hänen
sanavarastonsa oli huomattava ja vielä huomattavampi se, että hänen oli
onnistunut kutakuinkin omaksua valkoisten miesten katsantokanta ja
ajatustavat.
Olimme yöpyneet tähän autioon majaan rasittavan päivämatkan jälkeen.
Koirat olivat jo syötetyt, illallinen korjattu sekä tilat tehdyt, ja me
nautimme parhaillaan sen ihanan hetken tulosta, joka tuli joka päivä,
mutta Alaskan matkoilla vain kerran päivässä, jolloin väsyneen ruumiin
ja vuoteen välillä ei ole muuta kuin iltapiipun polttaminen. Joku
entinen majan asukas oli koristanut seinät kuva- ja sanomalehtien
kuvilla, ja nämä kuvat ne olivat kiinnittäneet Sitka-Charleyn huomiota
meidän kaksi tuntia sitten tähän majapahaseen saavuttuamme. Hän oli
tarkastellut niitä harrastuksella, toista toisensa jälkeen ja taas
uudelleen, ja siitäpä huomasin, että jokin epätietoisuus kiusasi ja
hämmensi häntä.
"Well", minä lopulta keskeytin äänettömyyden.
Hän otti piipun suupielestään ja virkahti vain: "En ymmärrä."
Sitten hän veteli sauhuja jälleen, tempasi sitten piipun suustaan ja
osoitti sillä erästä kuvaa.
"Tuo kuva -- mitä se tarkoittaa? En ymmärrä."