Oli kerran suuri salo; metsän palo oli siellä raivonnut ja polttanut
kaikki vanhat puut niin, että oli jäljellä ainoastaan mustia, nokisia
kantoja paljaassa maassa, rosoisten kivien keskellä, jossa ei mitään
ruohoa enää kasvanut. Niin pitkälle, kuin nähdä saattoi, eli vähintään
peninkulman alalla joka taholle, ei ollut mitään muuta kuin samoja
rosoisia kiviä ja mustia kantoja. Maantie kulki siitä poikki, ja ken
sitä tietä matkusti yöllä, hän ei saanut olla arka, sillä jos hän
vähänkään pelkäsi pimeässä, näytti koko salo olevan täynnä kummallisia
pikku aaveita, jotka ojensivat myhkyräisiä käsivarsiaan, ja muutamilla
oli hevosen pää ja muutamilla sarvet ja muutamilla kuusi jalkaa kuten
kärpäsillä; mutta ne olivat vain kantoja, ne ne näyttivät niin
kummallisilta pimeässä.
Yksi ainoa puu seisoi jäljellä säästyneenä tulelta. Se oli hyvin vanha
mänty, ja juuri pitkän ikänsä tähden oli se niin korkea, että tuli ei
jaksanut sitä voittaa, kärvensi vain vähän sen tyveä ja jätti siihen.
Siinä se nyt seisoi yksinään kuin kansaton kuningas, ja hänen
valtakuntaansa oli koko se suuri salo, mutta eipä se juuri kannattanut
kehumista. Mitäpä hän teki kivillä ja kannoilla?
Oli siellä myöskin tupa ihan tien varrella. Se oli rakennettu silloin,
kuin vielä oli vihreätä metsässä sen ympärillä, mutta nyt se seisoi
siinä yksinään ja katseli mäntyä ja mänty katseli tupaa, ja siten heitä
olikin kaksi. Pitäähän olla jotakin seuraa tässä maailmassa.
Tuvassa asui vanha mummo, jolla oli pikku tyttö, ja se tyttö oli hänen
lapsenlapsensa, ja tytöllä oli raamatusta otettu nimi Ester. Koko
avarassa maailmassa heillä ei ollut muita sukulaisia kuin he kahden.
Harvoin oli Ester nähnyt muita ihmisiä kuin mummoansa ja
talonpoikaisukkoa, joka aina ohi ajaessaan toi jauhoja ja suoloja ja
pellavia mummolle. Sijaan sai hän kaikkein kauneinta valkoista rihmaa,
jota mummo oli kehrännyt rukillaan. Oli Ester sentään nähnyt myöskin
monta matkustavaista ajavan ohitse tietä myöten, mutta heillä kaikilla
oli oikein tulinen kiire joutua pois rumasta erämaasta, he ajoivat
täyttä kyytiä ohitse, paitsi milloin kesäkuumalla pikku lapsille tuli
jano matkavaunuissa. Silloin vaunut pysähtyivät ja lapset hyppäsivät
alas pyytämään raikasta vettä; se oli salon jaloa viiniä, niin kirkasta
kuin kristalli, sillä se tuli vuoren kuninkaan lähteestä, joka oli ihan
lähellä vanhaa mäntyä. Silloin pikku Ester toi vettä ja tavallisesti sai
vaivastaan vaskirahan, vaikka hän ei koskaan mitään pyytänyt, sillä
ilmaiseksihan Jumalakin antoi sitä kaunista vettä, ajatteli hän.
Eräänä päivänä heinäkuussa pysähtyivät taas vaunut tuvan kohdalle; herra
laskeutui maahan, nosti alas pikku pojan ja taluttaen häntä kädestä tuli
ovelle. "Saisiko täältä mitään juotavaa?" kysyi hän; "Ahasverusta
janottaa niin kovasti."
"Ester, menes tuomaan vettä lähteestä", sanoi mummo pikku tytölleen, ja
tyttö meni.
"Onko hänen nimensä Ester?" kysyi matkustavainen herra.
"On, herra, sen hurskaan Esterin mukaan, josta kerrotaan raamatussa",
vastasi mummo. "Onko teidän poikanne nimi Ahasverus?"
"On", vastasi herra, "saman kuningas Ahasveruksen mukaan, joka otti
Esterin puolisoksensa. Minun pojastani voi myöskin tulla suuren
valtakunnan kuningas." Ja samalla vieras herra löi ylpeästi vyötänsä,
joka oli täynnä kirkkaita kultarahoja. Kuin Ester palasi, antoi herra
hänelle vedestä sellaisen kultarahan, ja hän niiasi ihan yhtä syvään
kuin muulloinkin saadessaan vain vaskirahan; hän ei ollut koskaan nähnyt
kultaa eikä tiennyt, mitä se keltainen metalli merkitsi; se tuntui vain
niin raskaalta, vaikka raha olikin pieni.
"Sinä olet kiltti pikku tyttö", sanoi vieras herra; "tahdotko, pikku
Ester, ottaa minun Ahasverukseni sulhoksesi?"
Ester niiasi; hän ei ollut koskaan kuullut puhuttavan mitään sellaista.
"Rupeatko sinä hänen morsiameksensa?" kysyi vieras herra vielä.
"Kiitoksia paljon", sanoi Ester, niin kuin oli oppinut kiittämään
rahasta, ja hän niiasi taas, vaikka ei ymmärtänyt sanaakaan tuosta
puheesta.
Vieras herra nauroi ja taputti ystävällisesti tyttösen pitkätukkaista
pellavapäätä.
"Kuinka te näin yksinänne asutte tällaisella rumalla salolla?" kysyi hän
Esterin vanhalta mummolta.
"Ah, hyvä herra," sanoi mummo, "täällä oli suuri ja vihreä metsä, kuin
muutimme tänne, ja täällä minä tein oikein sieviä vastoja koivunoksista
ja koreja juurista ja pajun vesoista. Mutta eräänä kesäyönä matkusti
talonpoikia tätä tietä ja he tekivät meidän maatessamme tien varrelle
tulen. Silloin se levisi suureen metsään, niin että siitä tuli hirveä
savun tulva ja metsän palo, jota ei kukaan voinut sammuttaa, ja kuin
metsä paloi kolme viikkoa, silloin oli kaikki niin mustana ja tyhjänä,
kuin nyt näette. Minä jäin köyhäksi, mutta mihinpä olisin muuttanut?
Olihan minulla täällä ainakin katto pääni päällä."
"Mutta miten jäi teidän pikku tupanne palamatta, kuin metsä paloi sen
ympäriltä?" kysyi herra.
"Sen minä sanon teille", sanoi mummo. "Tässä seisoi neljä valkoista
Jumalan enkeliä, yksi kussakin nurkassa vartioimassa sitä, niin että ei
ainoatakaan kipunaa pudonnut katolle. Minä niitä en nähnyt, mutta Ester
ne näki, ja minä olen varma, että ne suojelivat tupaa hänen tähtensä,
sillä minähän olen viheliäinen syntinen, mutta pikku Ester on viaton
kuin itse enkelit."
Vieras herra tuli nyt ihan vakavaksi ja seisoi hyvän aikaa syvissä
aatteissa. Viimein hän sanoi: "Kuulkaas, hyvä mummo, ettekö ottaisi
minun Ahasverustani luoksenne yhdeksi vuodeksi? Hän on rikkaan miehen
poika ja vähän turmeltunut ylellisyydestä; hänelle tekisi hyvää olla
jonkun aikaa köyhäin ja Jumalaa pelkääväisten ihmisten tykönä. Minä
lähden nyt ulkomaille ja vaikea minun on kuljetella poikaa kanssani.
Mutta ensi kesänä palaan minä noutamaan häntä ja tässä minä annan kasan
kultarahoja maksuksi hänen hoidostaan."
"Voi, voi!" sanoi mummo, sillä niin hän hämmästyi tästä ehdotuksesta.
Mutta vieras herra taputti häntä olkapäälle ja sanoi: "Hoitakaa poikaa
hyvin ja katsokaa, että hänen ei tarvitse kärsiä puutetta, mutta älkää
lellitelkö häntä älkääkä antako hänelle muuta, kuin pikku Esterillenne
annatte. Kas niin, Jumala olkoon kanssanne. Hyvästi, poikaseni; tottele
kiltisti tätä hyvää mummoa ja laita niin, että hän on tyytyväinen
sinuun, kuin tulen ensi kesänä!"
Niin sanottuaan nousi hän vaunuihinsa ja ajoi pois.
Voidaan kyllä arvata, että siitä tuli iso ihmettely salolla ja yksin
vanha mäntykin näytti miettiväiseltä seisoessaan kannokossa. Pikku
Ahasverus oli ensin niin kummastuksissaan, että ei saanut sanaakaan
suustansa, mutta kuin vaunut vierivät pois ja hän jäi yksin vierasten
ihmisten luo, alkoi hän parkua ja juosta vaunujen jäljestä; ja kuin
mummo ja Ester juoksivat myöskin ja koettivat viedä häntä takaisin, löi
hän heitä, puri ja potki. Viimein hän väsyi ja nukkui istualleen
mättäälle tien varrelle. Silloin mummo ilman mitään vaivaa kantoi hänet
tupaan, ja Ahasverus makasi kuin porsas seuraavaan aamuun.
Ne teistä, hyvät ystävät, jotka olette lukeneet tai nähneet pienen
leikki näytelmän "Ole hyvä köyhille", muistatte ehkä vielä, miten vaikea
köyhän mummon on hyvästi kasvattaa sellaisia lapsia, jotka ennen ovat
turmeltuneet rikkaudesta ja ylellisyydestä. Esterin mummolla oli myöskin
ensi aikoina yllin kyllä tekemistä tästä pikku pojasta, joka heti ensi
aamuna herättyään kiljui sokurileipää ja tiuskuen pyysi kullattua
piiskaansa, lyödäkseen sillä hevosia. Ja kun ei saanut, mitä tahtoi,
kiljui ja parkui hän yhtä päätä, kunnes taas nukkui.
Mutta tulipa siitä muutos vähitellen. Ennen kolmannen viikon loppua oli
Ahasverus jo unhottanut vaunut, hevoset, piiskan, sokurileivät ja ruman
parkumistapansa; ja kolmen viikon päästä oli hän tottelevainen pikku
poika, joka viihtyi hyvästi köyhässä tuvassa.
Siihen vaikutti paljon myöskin pikku Ester. Hän oli neljän vuoden ja
pikku Ahasverus viiden vuoden ikäisen; he siis sopivat oikein hyvin
leikkimään yhdessä. Ester vei kumppaninsa vanhan männyn luo, jota hän
sanoi Viheröksi, koskapa se yksin koko salolla oli vihreänä kesät
talvet. Sieltä ottivat lapset vettä vuorenkuninkaan lähteestä ja siellä
he rakentelivat linnoja ja taloja kivistä, sillä niitä oli siellä yllin
kyllä. He kantoivat palaneita, mustia risuja ja puita tupaan
polttopuiksi, ja kuin nokesivat itseään, saivat itse myöskin pestä
vaatteensa puhtaiksi. Se alkoi huvittaa Ahasverusta aikaa myöten yhä
enemmän. Kuin kesä oli loppumaisillaan, kasvoi siellä täällä sentään
vähä puolukoita kivien välissä, ja syksyllä saivat lapset nauriita
talonpoika-ukolta, joka toi jauhoja. Ja talven tultua rakensivat he
lumesta linnoja, ja Ahasverus oppi vuolemaan jousia ja kiskomaan päreitä
ja antamaan ruokaa vuohille; sillä mummolla oli kaksi vuohtakin, jotka
eivät ollenkaan pahastuneet, kuin Ahasverus niitä hiljaa nyki parrasta
ja sanoi: "kili kili, älä päkkää, niin saat sokuria."
Kevään tultua ja lumen sulettua rosoisilta kallioilta, mustilta
kannoilta ja Viherön tummilta oksilta, ja vuoren kuninkaan lähteen
alettua porista kivien välissä, alkoi myöskin nousta vihreitä ruohon
taimia autiolle salolle, ja tuuli kuljetteli sinne koivun, haavan ja
pihlajan siemeniä, jotka itivät ja juurtuivat palaneesen maan pintaan.
Lapsista nyt salo näytti paljon vihreämmältä kuin edellisenä kesänä, ja
niin tosiaan olikin. Silloin he keksivät uuden leikin: kantoivat puita
yhteen paikkaan ja rakensivat linnan ja sen viereen navetan ja männyn
kävyt olivat lehminä ja lampaina, joilla oli oikeat jalatkin neljästä
puikosta ja sarvet kahdesta.
Kesä tuli, ja mummo alkoi odottaa vierasta herraa takaisin. Mutta
viikkoja ja kuukausia kului, eikä vieras herra tullutkaan. Kesä loppui,
syksy tuli, tuli talvi ja kevätkin; mutta vieras herra yhä oli poissa.
Vuosi kului toisensa perästä, mummo yhä vanheni, lapset yhä kasvoivat,
mutta herra ei palanut. Viimein mummo lakkasi häntä enää
odottamastakaan. Onneksi hänellä vielä oli jäljellä enin osa herran
antamista kirkkaista kultarahoista, sillä hän kehräsi yhä edelleen ja
osti vain silloin tällöin uusia vaatteita Ahasverukselle. Itse hän
opetti lapsia lukemaan raamatusta ja he kasvoivat kuin kaksi tuoretta
kaunista kukkaa salolla.
Mutta salolla tapahtui näinä vuosina suuri muutos. Jumalan siunaus
valisti sitä päiväpaisteen tavalla. Missä ennen oli kaikki ollut mustaa,
autiota ja hävinnyttä, siellä nyt vähitellen kaikki muuttui vihreäksi,
ja pikku puut, jotka olivat taimineet tuulen tuomista siemenistä,
kasvoivat yhä pitemmiksi, tulivat pikku metsäksi, joka tasalatvaisena
ulottui niin kauas, kuin silmä kantoi. Nyt oli siellä hyvä ja hauska
oleskella vanhan Viherön luona. Tuulen suhistessa sen tummassa latvassa
kuultiin sen sanovan pikku puille: "se on oikein, lapset, kasvakaa
Jumalan lempeän auringon valossa! Kasvakaa suoriksi ja pitkiksi;
näyttäkääpäs, että vanha kumminne saa teistä kunniaa!" Sen kuulivat
pikku puut ja kasvoivat hyvää vauhtia iloissaan; ja linnut alkoivat
laulaa niiden hennoissa latvoissa.
Silloin Ester ja Ahasverus ryhtyivät pitämään koulua puille ja
opettamaan niitä lukemaan. He kävivät istumaan keskelle nuorta metsää,
asettivat raamatun syliinsä ja tavailivat puille Jumalan pyhää sanaa. Ja
metsä kuunteli vakavasti, alkoi suhista ympärillä lehtien tuhansilla
kielillä, ja mitä enemmän lapset lukivat, sitä enemmän humisi metsä. Se
huvitti Esteriä ja Ahasverusta; polvillaan oli heillä raamattu ja
edessään Jumalan toinen suuri kirja, luonto, ja he opettivat suurta
luontoa lukemaan Jumalan sanaa. Ei ole koskaan nähty kauniimpaa koulua.
Puut olivat niin ahkerat, pikku kukat nyykyttivät niin iloisesti, linnut
lauloivat kauniita virsiä aamuin ja illoin, vanha Viherö kuunteli
miettivästi ja yksin nokiset kalliotkin näyttivät hartaasti kuuntelevan
uutta opetusta.
Vieras herra ei palannut. Ahasverus, joka jo oli suuri poika,
lähetettiin kaupunkiin kouluun, mutta ei hän mielellään lähtenyt Esterin
luota eikä pois salolta; kesiksi hän aina palasikin sinne takaisin.
Vuosia kului, Ahasverus tuli ylioppilaaksi ja sanoi itseään Saloseksi,
koska hän oli kasvanut salolla. Hän oli nyt kahdenkymmenen vuoden
ikäinen, ja silloin tapahtui jotakin merkillistä.
Kauniina kesäpäivänä, juuri viidentoista vuoden kuluttua tämän
kertomuksen alusta, ajoi vanha herra taas entistä saloa ja katseli
kummastellen ympärilleen, sillä kaikki oli nyt toisin ja paljon
kauniimpaa kuin ennen. Nuori metsä oli kasvanut, vihantana oli koko
seutu, ja matkustavainen töin tuskin tunsi tupaa metsikön sisältä.
Vaunut pysähtyivät, herra laskeutui maahan ja astui vapisevin askelin
kysymään tuvan mummoa. Pitkä, kaunis tyttö tuli hänelle vastaan; se oli
Ester, mutta herra ei tuntenut häntä. Hän vei herran sisään mummon luo,
joka nyt istui uunin vieressä vanhana ja harmaana ja melkein sokeana
vanhuudesta. Vieras alkoi kysellä pikku poikaa, Ahasverusta, oliko hän
vielä elossa. Hänen äänensä silloin vapisi, ja hän otti taskustaan
suuren silkkisen nenäliinan ja pyyhki sillä hikeä otsastaan.
Mummo ymmärsi vieraan herran nyt tulleen viemään pois hänen rakasta
poikaansa ja alkoi itkeä niin, että ei voinut vastata. Ester itki
myöskin, sillä hän tiesi, mitenkä nyt asiat olivat; mutta hän kuitenkin
heti vastasi, että Ahasverus oli vain lähtenyt metsästämään ja että hän
kyllä pian tulee. Silloin vieras herra suuteli häntä otsaan ja syleili
mummoa ja kiitti heitä kyynelsilmin. Hän oli kauppias ja oli matkustanut
kauas pois vieraihin maihin, maapallon toiselle puolelle asti, ja oli
joutunut merirosvojen käsiin eikä ennen päässyt palaamaan, kuin
viimeinkin sai vapautensa. Mutta nyt hän aikoi vanhuutensa ajaksi
asettua rauhaan suurine rikkauksineen. Kohta sitte palasi Ahasverus
metsältä, laukku täpö täynnä teyrejä ja jäniksiä. Onhan helppo arvata,
että siitä tuli ilo ja ihmetteleminen, kun hän niin odottamatta sai
takaisin isänsä, jota ei ollut enää koskaan toivonut näkevänsä.
Vieras herra viipyi tuvassa kolme päivää, ja pitkät neuvottelut siinä
oli, mitä nyt olisi tehtävä. Ahasveruksella oli suunnitelma heti
valmiina, ja vähän arveltuaan suostui siihen hänen isänsäkin. Ja
tällainen se oli:
Jo samana kesänä osti vieras herra koko sen entisen salon ja toi sinne
monta sataa työmiestä louhimaan kiviä, kaivamaan perustusta ja
rakentamaan kartanoita. Vuoden päästä oli siinä suuri, kaunis rakennus,
jota kyllä kävi verrata ruhtinaalliseen linnaan, ja ympärillä pieniä,
punaisiksi maalattuja tupia, jossa ahkerat työmiehet asuivat vaimoineen
ja lapsineen. Suureen kartanoon muutti ensin se vanha herra ja sitte
Ahasverus ja Ester, joista nyt oli tullut herra ja rouva; mutta mummo ei
tahtonut muuttaa, hän mieluisemmin asui vanhassa tuvassaan, jossa nyt
olikin paljon lämpimämpää, parempaa ja mukavampaa kuin ennen. Siellä he
kaikki elivät hyvin onnellisina ja elävät vielä tänäkin päivänä.
Ahasveruksesta on tosiaankin tullut suuren valtakunnan kuningas,
nimittäin koko sen avaran salon, mutta se salo on nyt kukoistavana
maana, jossa pellot, niityt ja kylät ihastuttavat matkamiehen silmää.
Vanha Viherö seisoo siellä vielä yhtä jäykkänä, viheriänä ja vakavana,
kuin aina oli ollut, ja sen juurelta kuohuu vuoren kuninkaan lähde, joka
nyt on kauniina suihkukaivona, ja ympärillä seisoo nuori, kaunis metsä,
joka oli kasvanut yhdessä Esterin ja Ahasveruksen kanssa.
Äskettäin ajoin minä siitä ohitse, ja olisipa teidän pitänyt olla
mukana. Mummo istui ihan valkopäänä auringonpaisteessa vanhan tuvan
edessä, ja vieras herra istui ruohopenkillä hänen vieressään ja luki
raamattua. Ahasverus juuri tuli suurelta suolta, joka nyt oli kaikkein
kauneimpana viljavainiona, ja Ester istui kahden pikku lapsen kanssa
niin iloisena ja levollisena talon rappusilla. "Katsokaas, lapset,"
sanoi hän, "tämä on se suuri metsä, jota me ennen lapsina opetimme
lukemaan Jumalan sanaa. Jumalan suuri kirja on edessämme avoinna kesän
vihreydessä; hänen pyhä sanansa on kirjoitettuna sekä raamatussa että
myöskin puiden lehdillä, lähteen kirkkaassa vedessä, järven pikku
laineissa ja taivaan purjehtivissa pilvissä. Kas, nyt kumartelee ja
humisee taas nuori metsä aamutuulessa. Ymmärrättekö sen tarkoitusta? Se
kiittää ja ylistää Jumalaa."