[Kuva]
Hän oli kukka hieno
Maailman tarhassa,
Silmissä loiste vieno
Ja ruusut poskilla.
Kun keijui kukkamailla
Hän kera siskojen,
Niin siipiä vain vailla
Hän oli, pienoinen.
Kuin päivän säde hellä
Käy, kukkaa suudellen,
Niin taisi myhäellä
Hän yksin, kaunoinen.
Niin rauhaa kaikkialle
Hän tullessansa toi,
Surulle haikealle
Hän lievitystä loi.
Vaan nyt on Verna poissa,
Yletty taivaasen,
Siell' Luojan kukastoissa
On lilja valkoinen.
Ei siellä myrskyt pauhaa,
Ei siellä huolta näy,
Ei siellä puutu rauhaa,
Ei silmä itkuun käy.
Mutt' taivahalla illoin
Kun loistaa tähti tuo,
Niin siskosiinsa silloin
Hän sinisilmät luo.
Nyt onni taivahainen
On hällä ihanin,
Nyt saanut on hän vainen
Jo hohtosiivetkin.
[Kuva] SIITÄ KESÄSTÄ, JOKA EI KOSKAAN TULLUT.
Tiedättekö, pienet lapset, mikä kesä oli, joka ei koskaan tullut? Minä
kerron sen teille. Se on tosi satu, eikä se ole niin pitkäkään, kyllä
sen jaksaa kuulla.
Oli kerran Rafael niminen pieni poika. Hän oli terve, väkevä ja
kukoistava niinkuin pienoinen pihlaja, joka kerran kasvaa suureksi ja
jolla on valkoiset tuoksuvat kukat keväällä.
Mutta Jumala näki, että pieni poika suureksi tultuaan saisi osakseen
suuria murheita maailmassa ja joutuisi moneen viettelykseen, jotka
voisivat turmella hänen sydämmensä ja johdattaa sen syntiin ja
turhuuteen. Sentähden lähetti Jumala suuren, loistavan enkelinsä
Rafaelin, jonka jälkeen pieni poika oli saanut nimensä, ja sanoi
hänelle: "tuo poika minulle!"
Silloin sattui niin, että voimakas ja terve poika sairastui ja rupesi
kuihtumaan; ja tämä oli talvella. Mutta hänen vanhempansa ja pienet
siskonsa sanoivat: "odota vähän, kyllä Rafael kesän tultua tulee
terveeksi!"
Sitten tuli pitkä, valoisa kevät, jolloin linnut alkoivat viserrellä
puissa ja pensaissa. Ja lapsilla oli hamppulintu häkissä; sen kanssa
menivät he eräänä aamuna puistoon, ja laskivat sen vapauteen lentämään
toisten pikku lintujen luokse. Hamppulintu lensi; se oli niin iloinen,
ja lentäessään visersi se yhden ainoan sävelen, ja se sävel oli niin
täynnä iloa ja kiitollisuutta, ett'eivät lapset luulleet koskaan
kuulleensa sen kauniimpaa.
Kuin he tulivat kotiin, makasi pieni Rafael vielä sairaana vuoteellaan,
eikä hän ollut voinut olla mukana puistossa. Pienet sisaret taputtivat
hänen kalpeita poskiaan ja hänen kaunista ruskeata tukkaansa ja sanoivat
hänelle: "älä ole ikävissäsi, Rafael; kun kesä tulee, niin saat tulla
kanssamme: ja kuulla hamppulinnun laulavan. Sinulle tulee myös kesä ja
silloin tulet terveeksi."
Mutta Jumalan suuri loistava enkeli seisoi näkymättömänä pojan vuoteen
vieressä ja ojensi kauniit lumivalkeat siipensä hänen ylitsensä,
ikäänkuin varjellakseen häntä kaikesta pahasta maailmassa. Ja mitä
kauemmaksi enkelin siivet ylettyivät hänen ylitsensä, sitä kalpeammaksi
muuttui pienen poikasen poski ja sitä heikommaksi tuli hänen
hengityksensä. Hänen kirkkaat, ruskeat silmänsä katsahtivat vielä kerran
enkeliin, jonka hän yksin näki; -- sen jälkeen vaipuivat ne kiinni ja
pieni Rafael oli tauonnut hengittämästä. Mutta hänen pienillä, kalpeilla
huulillaan näkyi vielä rauhallinen ja onnellinen hymyily, jonka usein
tapaa pienillä lapsilla, kun he huomaavat enkelin seisovan heidän
vuoteensa vieressä.
"Katsokaa," lausuivat pojan vanhemmat pikku siskoille, "nyt on Rafael
onnellinen, hän on Jumalan luona. Niinkuin hamppulintu lensi häkistä
vapauteen, niin lensi Rafaelinkin viaton henki ikuiseen vapauteen; ja me
emme kuulleet hänen iloaan, niinkuin me kuulimme linnun viserryksen,
mutta me huomaamme sen hyvin hänen lempeästä hymyilystään, että hän
ylistää Jumalata, joka niin aikaseen on suonut hänelle autuuden
kruunun."
Silloin sanoi yksi sisarista: "mutta kesää ei tullutkaan, jolloin
Rafaelin olisi pitänyt parantua."
"Niin," sanoi toinen sisar, "Rafaelin kesä ei tullut koskaan."
Mutta vanhemmat pyyhkivät kyyneleensä ja lausuivat: "kyllä se on tullut.
Jos voisimme katsoa kauas sinitaivaasen, niin näkisimme nyt Rafaelin
leikkivän pienien enkelien kanssa Jumalan paratiisissa. Siellä on oikea
kesä, ja sen kesän jäljestä ei tule koskaan enää syksyä, eikä talvea."
Sitten veivät he pienen Rafaelin kirkkomaalle ja panivat hänet pieneen
hautaan, ja pappi luki ihania rukouksia hänelle ja lupasi hänelle
ijankaikkisen elämän. Mutta pojan äiti, joka seisoi haudalla, sanoi:
"nyt pitäisi meidän laulaa virsi, eikä täällä ole ketään, joka laulaisi
virren Rafaelin haudalla."
Samassa alkoi pieni lintu laulaa korkealta sinitaivaalta keväisen
auringon paisteessa ja kaikki ymmärsivät linnun ylistävän Jumalata.
Silloin sanoi kuolleen pojan isä: "kuulkaa, lintu tietää kyllä, kellenkä
se laulaa! Hamppulintu laulaa virren Rafaelin haudalla."
Mutta suuri loistava enkeli lentäen vie pikku Rafaelin sielun kauas
haudan mullasta ikuisen kesän helmaan Jumalan paratiisissa.