"Puro on niin kummallinen", sanoi Juhani; "näyttää ihan kuin hänellä
olisi jotain minulle sanomista. Joka kerta kuin teen salpauksen häneen
pienillä kivillä, saadakseni laivani syvempään kulkuväylään, räiskyttää
hän vettä silmilleni, lorisee, ihan kuin hän tahtoisi sanoa: kuule
minua! kuule, mitä minulla on sanomista! Niin, hyvä on haastella, kun
puhuu kieltä, jota ei kukaan ymmärrä."
"Tiedätkö", sanoi Hilja, "juuri niin on minunkin puroni laita. Kuin minä
pasikoin siinä ja pesen nukkeni vaatteita, niin näkyy minusta niinkuin
joku kurkistaisi vedestä minulle vastaan, nyykähyttäisi päätään ja
sanoisi: "minä tiedän jotain, jota sinä et tiedä!"
"Sinä näet oman kuvasi vedestä", sanoi Juhani.
"Niinkuin en minä sitä tietäisi", vastasi Hilja närkästyneenä. "Mutta
sen sanon sinulle, että purossa on ihan eri tyttö, ja minusta tuntuu
niinkuin olisimme sisaria. Kuin minä avaan suuni, niin tekee hän samoin,
mutta kuin minä sanon jotain, on hän vaiti."
"Se on Ahdin pieni tytär", sanoi Juhani. "Varo itseäsi. Jos hän on
isäänsä, ottaa hän sinua jalasta kiinni ja vetää sinun veteen."
Hilja ei tähän vastannut mitään; hän oli pahoillaan.
"Elä toki ole pahoillasi, Hilja", sanoi Juhani. "Meidän puromme ovat
niin lähellä toisiansa, että ne varmaan tulevat samasta lähteestä. Ne
ovat kenties sisaruksia. Minun puroni on isompi ja voimakkaampi kuin
sinun, ja kohisee välistä rajusti; sentähden annan minä sille nimen:
_Kohiseva_."
"Minun puroni on pienempi ja sävyisempi", sanoi Hilja. "Se sohisee niin
lempeästi, kuin ilta on tyyni ja hiljainen, ja sentähden olkoon nimensä:
_Sohiseva_."
"Se on hyvä!" sanoi Juhani. "Kohiseva on minun veljeni ja Sohiseva sinun
sisaresi. Lysti on, kun molemmilla on nimet."
"Tiedätkö", sanoi Hilja, "Kohiseva ja Sohiseva ovat ihan kuin kaksi
pientä lasta. Mihinhän ne sentään joutuvat, kuin täältä lähtevät!"
"Ne menevät avaraan maailmaan", sanoi Juhani. "Tule, niin seuraamme
heitä matkallansa. Sinä käyt pitkin Sohisevan rantaa ja minä taas
seuraan Kohisevan rantaa, ja kuin niitten tiet loppuvat, palajamme
takaisin."
"Mennään, mennään! Odota vain, jahka minä hyppään kotia ja noudan
voileivän", sanoi Hilja.
"Tuo minulle sitte myöskin!" sanoi Juhani.
Hetken kuluttua tuli Hilja takaisin voileivät muassaan. "Hyvästi nyt",
sanoi hän. "Hyvästi, hyvästi", sanoi Juhani. Ja niin he läksivät
matkalle kumpikin seuraten oman puronsa vartta, Juhani Kohisevan ja
Hilja Sohisevan rantaa.
Mutta nyt jakaantuu satu kahteen kertomukseen, toinen Sohisevasta ja
toinen Kohisevasta. Minkä näistä ensin kerromme? Kenties Hiljasta ja
Sohisevasta?
Hilja meni ja puhui purolle: "sinä pieni lapsi, joka vielä makaat
kehdossasi, mitä sinustakin maailmassa tulee? Kulje hiljaan ja kiltisti,
rakas puroni, ja anna minun tietää kohtalosi, kuin kasvat isoksi."
Hilja kulki yhä eteenpäin ja puro juoksi hiljaan räiskyttäen kirkasta
vettänsä rantojen kukkasille. Sill'aikaa joi se niittyjen nesteitä ja
söi kukkasten juuria ja kasvoi niin yhä isommaksi. Ja mitä isommaksi se
tuli, sitä kirkkaampi ja tyynempi sen vesi, sitä kauniimpi sohinansa ja
sitä vihreämmät rantansa. Viimein laski se tyyneen ja kirkkaasen
järveen. Siellä rehotti koivuja ja pihlajoita pitkin rantoja, ja taivaan
aurinko katseli syvälle tyyneen järveen, ja lumivalkoiset joutsenet
uiskentelivat iltaruskon säteilevässä valossa.
Silloin pani Hilja kätensä ristiin ja sanoi purolle: "Onnellinen sinä,
pieni, rakas puroseni! Koko tielläsi olet levitellyt siunausta ja
vihreyttä ympärillesi, ja kuin vaelluksesi on loppunut, antaa hyvä
Jumala sinun niin ihanasti vaipua kirkkaan järven helmaan iltaruskon
valossa. Hyvä Jumala, anna minunkin elää ja kuolla, niinkuin pieni
puroseni!"
Sitten palasi Hilja takaisin kiitollisena ja iloisena, ja ennen yön
tuloa, oli hän taas kotona. Mutta Juhani ei ollut vielä kotona. Hän
tulee kai, ajatteli Hilja.
Mutta Juhania ei kuulunut. Hän ei tullut sinä iltana, eikä seuravana
päivänä; hän ei tullut moneen vuoteen. Juhani parkaa, ajatteli Hilja;
hänellä ei ollut enempää kuin yksi voileipä eväänä!
Vihdoin luulivat kaikki, että Juhani oli kadonnut ikuiseksi, ja surivat
sitä kovasti. Ainoastaan Kohiseva ja Sohiseva kohisi ja sohisi ihan
selvään kesäiltoina: odottakaa, odottakaa, kyllä hän vielä tulee! Mutta
heitä ei uskonut kukaan.
Niin kuluivat ajat. Hilja kasvoi isoksi ja unohti pestä nukkien
vaatteita Sohisevan purossa, ja unohti myöskin nyykähyyttää päätänsä
puron pienelle tytölle, joka ennen muinoin oli hänen paras kumppaninsa.
Vihdoin unohti hän melkein surra Juhania; paljo muita ajatuksia tuli ja
peitti unohduksen verholla entiset muistot. Mutta Sohiseva ja Kohiseva
yhä lorisivat: kyllä hän vielä tulee; odottakaa vaan, kyllä hän tulee!
Eräänä päivänä tuli vieras herra, jolla oli pitkä musta parta, ja
tiedusteli nuorelta tytöltä puutarhassa erästä lasta, nimeltä Hilja.
Mutta tyttö, jolta tätä tiedusteli, oli juuri Hilja itse. Hän ei
vastannut mitään, vaan kainosteli ja oli hämillään, kun ei voinut
ymmärtää, mitä vieras herra täällä tahtoi.
Silloin kävi vieras hyvin murheelliseksi ja sanoi: "ei kukaan tunne
minua enään täällä, ja Hilja, minun sisareni, on poissa nyt. Tahdonpa
mennä Kohisevan ja Sohisevan luo kysymään heiltä, missä sisareni Hilja
on."
Tästä Hilja kohta huomasi, että vieras olikin oma kaivattu veljensä
Juhani, ja eipä paljon puuttunut, että hän kohta olisi lentänyt veljensä
kaulaan ja sanonut: älä sure, Juhani, tässähän minä olen, oma rakas
sisaresi, ja nyt me emme koskaan enään eroa! Mutta hän malttoi mieltänsä
ja sanoi: "tulkaa, niin menemme purojen luo!"
Ja niin he menivät. Purot olivatkin lähellä toisiansa; oli ainoastaan
pieni vihreä kukkula niitten välillä. "Minä tunnen puroni", sanoi
vieras. "Nuori tyttö, tahdotko kuulla puroni historian?"
"Niin, kerro se", sanoi Hilja sykkivällä sydämmellä. Ja Juhani alkoi:
"Hyvin pieni olin, kuin läksin kotoa ja sisareni luota katsomaan, miten
puron kävisi, kuin se tulee isoksi. Kohiseva oli alussa kiivas ja raju,
niinkuin vallaton poika, eikä kärsinyt esteitä tiellänsä. Kuin se
kohtasi kiven, meni se kuohuen vihasta ja vieritti kiven pois tieltään;
mutta kuin tuli kallio eteen, taistelivat kumpainenkin ylivallasta, ja
usein voitti kallio. Mutta mitä kauemmalle Kohiseva ehti, sitä isommaksi
se kasvoi; pienempiä puroja ja ojia laski vetensä siihen, ja niin tuli
siitä joki.
Minä seurasin sen tietä yhä; kuin tuli nälkä, pyysin ruokaa taloista
joen rannalta, ja kuin janotti, join vettä joesta, ja kuin väsytti,
panin levolle rannan pehmeälle nurmikolle. Mutta Kohiseva kävi yhä
isommaksi ja hurjemmaksi. Se ei enää välttänyt kallioita, vaan karkasi
niitten yli kohisevana koskena, ja lepäsi sitten taas tyynemmässä
vedessä, hakien voimia uusiin taisteluihin. Sen rannikolla oli myllyjä;
se teki ahkerasti työtä, käytti myllyjen pyöriä ja jauhoi jauhoja
monelle kylälle. Sahoja rakennettiin sen varsille. Kohiseva sahasi
lankkuja ja lautoja yöt sekä päivät. Suuria tukkilauttoja ui sen
hartioilla ja purjeveneitä piirsi nopeasti sen pintaa. Se kasvoi
kasvamistaan ja vihdoin tuli siitä hyvin iso joki, isoimpia kuin
maailmassa löytyy. Minä seurasin sen rantaa vuosia ja kuukausia, ja näin
suuria virtoja ja jokia tuon tuostakin laskevan vetensä siihen. Siitä
tuli Kohiseva yhä voimakkaammaksi. Minä näin sen kantavan hartioillansa
suuria laivoja, ja näin sen virtaavan rikkaitten kaupunkien läpi, joissa
asui tuhansia ihmisiä. Usein kysyttiin minulta: "oletko nähnyt niin
mahtavaa jokea?" "En ole", sanoin minä, "mutta minä olen sen nähnyt
pienenä lapsena, minä olen tehnyt pienillä kivillä salpauksia siihen sen
alkulähteen luona, ja ensimmäinen laiva, jota se kantoi, oli minun
herneenpalosta tehty pikku veneeni."
Mitä isommaksi Kohiseva kasvoi, sitä tarpeellisemmaksi, mutta samalla
vaarallisemmaksi tuli se ihmisille. He rakensivat mahdottoman isoja
salpauksia sen rannoille, voidaksensa hillitä sen pahaa luontoa, joka
välistä ajoi sen karkaamaan yli laitojensa ulos oikeasta väylästään.
Kerran keväällä paistoi aurinko kuumasti, niin että paljon lunta suli
vuorilla ja juoksi voimakkaissa puroissa isoon jokeen. Siitä tuli
Kohiseva mielivaltaiseksi ja rajuksi. Minä näin sen paisuvan kovin,
hyökkäävän salpausten yli ja murtavan ne sekä tulvallansa peittävän
monen peninkulman alan hedelmällistä ja tiheästi asuttua maata.
Mutta kerran kohtasi se vuoren joka esti häneltä tien: ja mitä Kohiseva
silloin teki? Se kokosi vetensä suureksi järveksi vuoren eteen ja
taisteli sen kanssa, mutta vuori ei väistynyt paikaltaan. Järvi nousi
nousemistaan, tuli vihdoin vuoren huipun tasalle ja rupesi tulvaamaan
sen yli, muodostaen suurimman ja kauniimman köngäksen, kuin koskaan on
nähty. Jyrinä kävi, vesi kuohui ja nousevassa höyryssä kuvastuivat
taivaankaareen kaikki värit, ja niin vyöryi Kohiseva enemmän kuin sadan
kyynärän korkeudelta alas, pyrkien matkansa perille, joka oli kaukainen
maailman valtameri.
Sinne sillä vielä oli pitkä matka, ja vihdoin se uupui omaan
suuruuteensa ja jakaantui kolmeen haaraan, joissa matala vesi hitaasti
virtasi liejuisen maan läpi. Nyt oli Kohiseva vanha; sen elämä oli
kulkenut liian nopeasti ja sentähden kävi se vanhoilla päivillään
raihnaaksi. Ihmiset ottivat taas valtoihinsa jakaantuneen virran ja
tekivät salpauksia täällä siellä, miten tahtoivat. Ja kuin vihdoin aika
lähestyi, jolloin sen piti katoaman valtamereen, hiipi Kohiseva hiljaan
ja väsyneenä monen pienen lasku-ojan kautta ijankaikkiseen kuoleman
syvyyteen.
Mutta minä sanoin itsekseni: Hyvä Jumala, nyt olen Kohisevan kohtalossa
nähnyt kuvan ihmiselämästä sen jaloudessa, kauneudessa,
hyödyllisyydessä, uhkamielisyydessä ja vihdoin sen raihnaisuudessa. Ja
nyt tiedän, ett'ei mikään voima, ei mikään suuruus maan päällä ole
ijankaikkista laatua, vaan suuri valtameri odottaa meitä kaikkia. Anna
meidän sentähden hakea jalouttamme ja ijankaikkista tarkoitustamme
ainoastaan sinussa, meidän Herrassamme ja Jumalassamme! Opeta meitä jo
ajoissa taivuttamaan uhkeata mieltämme nöyryyteen, niin että meistä
tulisi hyvät lapset sinun sekä taivaissa että maan päällä olevaan
valtakuntaasi!"
"Nyt", sanoi Juhani, "on kertomus Kohisevasta loppunut. Minä olen tullut
takaisin viisaampana kuin läksin, mutta Hilja sisartani en löydä, ja
niin muodoin olen yksin maailmassa kaiken viisauteni kanssa."
"Et olekaan", sanoi Hilja; "sinä et ole yksin enää, sillä nyt lepäävät
sisaresi käsivarret kaulasi ympärillä, sinä tunnet sisaresi suudelman
huulillasi ja sisaresi kyynelet pyrkivät sinun lämpimäin kyyneliesi
parveen. Nyt rakennamme itsellemme asunnon tähän niitylle Kohisevan ja
Sohisevan välille, niin että yhä näemme kumpaisetkin ja muistamme
kumpaisenkin eri vaiheet. Tahdotko niin, Juhani? Sano, tahdotko?"
"Tahdon", sanoi Juhani, suudellen Hiljan poskea. Ja sitte he rakensivat
itselleen tuvan Kohisevan ja Sohisevan välille ja muistelivat aina
Jumalan hyvää tarkoitusta, kun hän on ihmisen silmäin eteen levittänyt
ihanan luonnon rikkaat kuvat.
Hilja ja Juhani vanhentuivat vähitellen, mutta purot olivat aina yhtä
nuorina. Ne olivat yhä samat pienet lapset, joitten kirkkaassa pinnassa
Hilja ennen muinoin oli nähnyt Ahdin tyttären nyökkäävän päätään, ja
joitten virtaa myöten Juhani pani herneenpalko-veneensä uimaan. Sohiseva
sohisi yhä hiljaan kesäilloin; Kohiseva kohisi yhä yhtä vallattomasti
hiekan ja kivien yli. Niistä ei kumpainenkaan tiennyt tulevata
kohtaloansa, mutta Hilja ja Juhani ne kyllä tiesivät, ja heillä oli
oppia siitä koko elin ajaksensa.
[Kuva]