[Kuva] Tuulen henki suhisee männikössä.
"Mistäs tulet, sinä tuulen vilpoinen viuhka?"
"Pohjosesta tulen, tuolta Lapin tuntureilta. Eilen synnyin synkässä
rotkossa, ikuisen lumen rajoilla, ja tänään ensi kerran koettelen
siipieni voimia tasamailla. Hei poika, pitkä oli matkani, sillä sinun
maasi on suuri! Levähdänpä vähäisen tässä männyn latvassa."
"Aivan niin, tuuloseni, maamme on suuri! Kerran seisoin tuolla korkealla
vuorella järven toisella puolella ja näin' ympärilläni äärettömän alan
kukkuloita ja laaksoja. Silloin sanoin itselleni: Kaikki tämä on meidän!
Tämä on oma maamme!"
"Niin onkin", humisi tuuli. "Mutta, poika parka, ei sinun silmäsi kauas
kanna. Paljon laajempi on maasi kuin se ala, jonka taivaan ranta
näköpiiriin sulkee. Eilen, ennen päivän nousua herättyäni, lainasin
aamuruskon siivet. Niillä lentelin Lapin avaroilla, autioilla rämeillä,
hajotin nevojen huurut ja tuiskutin lunta poron sarville, joka Inarin
järven jäätä juosta rapsutteli. Siitä lensin eteenpäin ja tulin siihen
maahan, jossa ohrat ensiksi itävät kuohuvien koskien reunoilla. Sitten
lensin isojen metsien ja ihanien järvien yli mesimarjojen kotimaahan,
niille seuduille, jossa ruis kasvaa. Siellä kuulin kirveen kalketta ja
sahojen suhinaa, ja näin taloja rakennettavan vieretysten, vastatusten
kaupungiksi, ja laivojen valkoiset purjeet satamoissa liehuvan."
"Mutta vasta olin suuren maasi alkupäässä. Lensin, lensin yhä, sinne
saakka, jossa pellavat kasvavat ja pähkinät tuleentuvat. Siinä oli maasi
keskikohta. Siitä oli vielä pitkä matka lennettävä, ennenkuin jouduin
etelämmille seuduille, jossa omenoita syksyllä puitten oksilla heiluu,
ja matkustajat päivän helteestä uupuneina lepäilevät vaahterain ja
niinipuitten vilpoisessa katveessa. Vihdoin tulin tänne, jossa tammi
kasvaa ja kirsimarjat kypsyvät, jossa suuret höyrylaivat suitsuttavat
savuansa, kulkiessaan rannasta rantaan, ja etelän lämmin hengähdys
tuulee mereltä. Katso! niin suuri on maasi, että kevään pääskyset kolme
viikkoa varhemmin tulevat sen etelimmille kuin sen pohjoisimmille
kukkuloille, ja milloin Heinäkuun yö jo pimenee kirsimarjojen maassa,
silloin öinen taivas vielä on valoisa kuin päivä mesimarjain maassa
pohjan perillä."
"Mutta nyt minulla ei ole aikaa viivytellä", jatkoi tuuli, "huomen
iltana jo aion olla Etnan juurella. Hyvästi, hyvästi!" Ja levittäen
suuret siipensä katosi hän pilviin.
Mutta minä katselin sinertävää järveä ja metsää sen toisella rannalla,
ja peltoa ja kylää ja kirkon tornia, joka kiilsi päivän koitteen
valossa. Ja järvi oli levenevinään ja jakaantuvinaan moneen tuhanteen
järveen ja lammikkoon, ja metsä muuttui moneksi metsäksi, ja minä olin
näkevinäni monta sataa peltoa, kylää ja kirkkoa. Ja jälleen virkoin:
"katso _meidän_ maamme! Mikähän lienee ollut Jumalan aikomus luodessaan
maatamme niin suureksi ja niin ihanaksi? Jospa sen ymmärtäisin!"
"Etkö sitä ymmärrä?" viserteli peipponen läheisellä puun oksalla.
"Suuren maan asukkaat pyytäkööt Jumalalta jaloja ajatuksia. Ja ihanan
maan asujamet olkoot hyviä ja nöyriä. Mutta totinen mielen ylevyys ja
sydämmen nöyryys ovat aina yhdistettyinä."
Nyt sen ymmärrän. Jos rupeisimme ylpeydessä, koreudessa ja turhassa
kunnian himossa isottelemaan, niin maamme sanoisi meille: "katsokaa!
minä olen nöyrä ja siviä; vihannat metsäni ovat kaikessa kauneudessaan
niin totiset kuin olisivat sarkaan puettuina. Vuoreni ovat päältä
harmaita ja sisältävät rautaa. Järveni heiastavat taivaan korkeutta
paremmin kuin maan ihanuutta. Niittyni ja laaksoni todistavat joka kevät
elämän voittoa kuoleman yli. Sellainen on totinen jalous. Olkaa minun
kaltaisiani!"
"Oikein, maani: minä tahdon olla sellainen kuin sinä olet."
Muistan pienen tarinan, mutta sen kertojaa en tiedä. Ehkä se kesäisenä
iltana lenteli puitten lehdissä, kuin meri nukkui ja tähdet taivaalla
kirkkaasti kimaltelivat. Tahdotko kuulla sitä?
Oli kerran jalo ja kaunis äiti, jolla oli monta pientä lasta. Hän kutsui
ne kaikki luoksensa, ojensi kätensä, siunasi heitä ja sanoi: "rakkaat
pienet lapseni, minä rakastan teitä sydämmestäni. Minä annan teille
vaatteita ja ruokaa, ja pienille kehdon, isoille asunnon ja pois
lähteville haudan. Pieninä ollessanne tuudittelin teitä, johdatin
ensimmäiset askeleenne ja opetin teille hyödyllisiä tietoja. Välistä
piditte minua kovana äitinä, ja se olikin tosi. En ole kasvattanut teitä
hekumassa ja ylellisyydessä, vaan olen opettanut, teitä tekemään työtä
ja kestämään vaivoja, ruumiinne ja sielunne puolesta voimallisiksi
tullaksenne. Lapseni, nyt vaadin teitä minua rakastamaan, niinkuin minä
olen teitä rakastanut. Auttakaa äitiänne, auttakaa häntä ja rukoilkaa
hänen edestänsä kaikkena elin-aikananne. Äitinne on köyhä, tehkää hänet
rikkaaksi; hän on murheellinen, ilahuttakaa häntä. Hänen on vilu,
lämmittäkää häntä -- hän asuu pimeydessä, virittäkää hänen ikkunallensa
kirkkaasti valaiseva kynttilä. Jos sen lupaatte tehdä, niin tahdon
pyytää kaikkivaltiaan Jumalan tekemään teitä viisaiksi ja onnellisiksi,
rakkautenne tähden."
"Lupaamme", vastasivat kaikki ja menivät sitten kukin työhönsä. Vaan
muutamat heistä olivat laiskoja, väsyivät ja uupuivat uneen. Toiset
olivat kevytmielisiä, jättivät työnsä sikseen ja viettivät aikansa
huvituksissa. Toiset häpesivät köyhää äitiänsä ja muuttivat pois
kodistansa rikkaampiin naapuritaloihin. Olivatpa vielä muutamat niin
kunnottomia, että vieraille kauppiaille tahtoivat myydä äitinsä talon,
niinkuin Jaakobin pojat myivät veljensä Joosepin Egyptin kauppamiehille.
Vaan toiset tekivät työtä aamusta iltaan ja kehdosta hautaan saakka
äitinsä kunnian ja onnen lisäämiseksi, ja muutamat ilolla panivat
henkensäkin alttiiksi, pelastaakseen häntä pahatekijäin käsistä.
Hetken aikaa kuluttua äiti vielä kerran kutsui heitä kaikkia luoksensa
ja sanoi heille: "Lapseni, nyt olen nähnyt työnne. Uskollisia lapsiani
tahdon rakkaudella syleillä, vaan uskottomat tahdon hyljätä. Jos
kaikille anteeksi antaen mielelläni unhottaisin rikoksianne, niin se ei
ole minulle sallittu, sillä vanhurskas Jumala itse on teitä tuomitseva.
Ja hänen tuomionsa on oikea. Katsokaa! tuossa hänen enkelinsä jo istuu
taivaallisella istuimella!"
Lapset katsahtivat kauhistuksella taivaasen, ja hyvätkin vapisivat
nähdessään tuomion kirjat pilvissä avattuina ja loistavan enkelin lehtiä
kääntelevän. Joka kerta, kuin enkeli lehden käänsi, valaisi kirkas
leimaus taivaan kannen. Ja enkeli lausui tottelemattomille lapsille:
"äitinne murhe on teitä tuomitseva. Te, jotka olitte laiskoja, tulette
köyhiksi; kevytmieliset katkerasti katukoot; ylpeät kärsikööt
ylenkatsetta; kavalat ja petturit tulkoot muille ihmisille kammoksi ja
inhoksi." -- Mutta hyville lapsille sanoi enkeli: "rakkautenne
palkinnoksi on teille suotu viisautta ja onnea eläissänne ja
kunnioitusta kuoltuanne, sillä äitinne siunaus on hyödyttävä teitä
kaikkena elinaikananne ja vielä kuolemankin jälkeen."
Silloin kysyivät tottelemattomat lapset: "kuka on äitimme? Emme tunne
häntä."
Enkeli vastasi: "_Isänmaanne_ on teidän jalo äitinne, joka teitä
kasvatti, rakasti ja paraat antimensa teille lahjoitti. Hänen mieltänsä
te pahoititte, mutta nämä toiset olivat hänelle iloksi. Lapset!
muistakaa, että Isänmaanne on todistava toimistanne nyt ja tulevinakin
aikoina!"
Tällainen se tarina oli. Mitä ajatuksia se meissä herättää? Päätämmekö
olla jalon äitimme tottelemattomia lapsia ja palkita rakkauttansa
kiittämättömyydellä? Vai tahdommeko olla hyviä, kuuliaisia lapsia, hänen
sydämmensä riemuna ja onnensa lisääjinä?
Ei, ei, hyvä äiti, oma maamme, isäimme maa, emme milloinkaan tahdo
mieltäsi pahoittaa! Tahdomme palkita hellyyttäsi, emmekä uuvu hitauden
uneen, kun sanot meille: "auttakaa minua!" Köyhyytesi tahdomme muuttaa
rikkaudeksi, murheesi iloksi. Jos olet kylmä ja viluinen, niin
lämmitämme sinua rakkaudellamme, ja pimeytesi tahdomme kirkkaalla
valolla valaista. Sinä, äitimme, olet jalo, siis pyydämme Jumalalta
jaloja ajatuksia. Sinä olet nöyrä, siis anomme Jumalalta nöyrää sydäntä.
Ja kaikkivaltias Jumala on kuuleva rukouksemme ja antaa meille viisautta
ja onnellisuutta rakkautemme tähden.
Ainoasti hetken me laaksoissasi työskentelemme ja kukoistamme; sitten
lakastumme, kuin kukkaset kedolla. Ja toiset kulkevat jälkiämme ja
tekevät työtä niinkuin mekin. Mutta sinä, jalo äitimme, elät
aikakaudesta aikakauteen. Ja sinä säilytät lastesi rakkauden kalliina
aarteena ja vartut Kaikkivaltiaan suojassa kunnioitetuksi ja suureksi.
Siis vartu, äitimme, vartu rakkaudessamme. Tule väkeväksi ja
voimalliseksi, tule jaloksi ja sivistyneeksi, tule rikkaaksi Jumalan
armosta!
Niin tulevina aikoina taidat meistäkin sanoa: "ne olivat hyviä lapsiani,
ne rakastivat isänmaatansa!"
[Kuva]