Viime jouluna oli 43 vuotta kulunut siitä, kuin ensimmäinen kokoelma
näitä satuja ja lauluja päästettiin julkisuuteen. Nyt ne leviävät jo
Suomen kolmannen lapsipolven käsiin. Niinkuin ne ovat lähteneet
rakkaudesta, on ne rakkaudella myöskin otettu vastaan. Onpa jo aika
tehdä tiliä niin kalliista perinnöstä, kuin lasten rakkaus ja vanhempain
luottamus on. Kerron siis, millaisiksi näitä lasten kirjoja ajattelin.
Ensimmäisillä saduilla ei ollut mitään muuta tarkoitusta kuin viaton
huvittaminen. Ja sepä se on vielä tänäkin päivänä monen sadun tarkoitus.
Minä en suosi siveysopillisia satukuvauksia. Pitää olla varoillaan eikä
tiputtaa katkeraa lääkettä lasten maitokuppiin. Silloin saattaisivat
lapset sylkeä pois sen sekamaidon. Mikä voidaan tehdä ja onkin tehtävä,
on ainoastaan pitää kuppi puhtaana ja maito nuorena. Hyvä ravinto tulee
silloin itsestään.
Minä olen yhtä vähän kuin kukaan muu voinut välttää erhetyksiä ja tämän
yksinkertaisen säännön rikkomisia. Minun lastenkirjoissani on kyllä
paljo, joka ei kestä koetusta ankaramman tuomion edessä. Mutta olen
koettanut oppia jotakin pitkästä ja likeisestä tuttavuudesta rakasten
lasteni kanssa.
Minä olen oppinut, että lapsen sydän on hedelmällisin kaikista
vainioista, kasvamaan hyvää tai pahaa sen mukaan, mitä siihen milloinkin
kylvetään.
Minä olen oppinut, että lapsi elää siinä, mitä kukin hetki häneen
vaikuttaa, ja että hyvän tai pahan esimerkki tulee näistä vaikutuksista,
ei neuvoista eikä siveyssäännöistä, koska lapsen elämän kehitys onkin
vain alinomainen luominen itselleen uusia mielikuvia.
Ja koska se tapahtuu mielikuvaus-voiman kautta, olen minä oppinut, että
sen terveellinen ravitseminen on ainakin yhtä tärkeä kuin ymmärryksen,
tahdon ja tunteen kasvattaminen. Jos laiminlyöt lapsen vilkasta
mielikuvitusta, joutuu koko lapsi arveluttaville harhateille.
Täten olen johtunut satuun. Kaikki lapset rakastavat satuja, koska
heillä niiden piirissä on täysi vapaus tehdä itselleen uusia mielikuvia.
Satu ja leikki ovat vain kaksi eri puolta samasta luonnonvietistä.
Leikissä sanoo lapsi: saattaahan tämä keppi olla minun hevosenani, tämä
männyn käpy lehmänäni, tämä nukke neitisenä, tämä kaarnan pala laivana,
tämä hieta kuoppa kaupunkina! Sadussa hän sanoo: saattaahan tämä vuori
avautua, tämän meren tai järven kätkössä olla timanttilinna, tämä lintu
puhua ja tästä köyhästä paimenpojasta tulla prinssi! Huomaa, että satu
ja leikki eivät lapselle ole mikään sepitelmä, vaan elävä todellisuus.
Siitä se riippuu niiden kasvattava vaikutus.
Osan saduista olen muuttanut leikeiksi, joissa lapset saavat itse olla
mukana toimivina henkilöinä. Silloin satu tulee ihka eläväksi. Ei vain
pidä sellaista leikkiä laitella suuripuuhaiseksi eikä koota vieraita
katsojia kuten teaatterissa. Leikittäköön niitä kotona tai koulun
juhlissa niin vaatimattomasti kuin mahdollista. Pöytä voi olla vuorena,
kuusen lehvä metsänä, puutuoli kuninkaan valtaistuimena ja paperikruunu
hänen korkean arvonsa merkkinä.
Sadun ja leikin esikuvien lisäksi tulevat sitte laulut kehittämään
tunteen hartautta, korvan tarkkuutta ja kielen puhtautta.
Esitystavasta olen oppinut, että aika ihmisten elämänviisaus ei kelpaa
lapsille. Eihän sovi kevään vihreiltä orailta pyytääkään valmiita
tähkiä. Jos tahdotaan puhua järkevästi lasten kanssa, niin puhuttakoon
heidän ymmärryksensä, eikä omansa mukaan. Täytyy siirtyä heidän
maailmaansa, jos tahdotaan, että he meitä ymmärtäisivät. Turmeltumaton
lapsi ei katsele meidän silmillämme eikä käsitä samalla tavalla kuin me.
Se kysyy, mutta ei pyydä ajatuksia, vaan tahtoo mielikuvia. Sillä
hänellähän ei ole vielä mitään kokemusta asetella yhteen tai tehdä
johtopäätöksiksi. On kyllä aikaisin kehittyneitä lapsia, joita aika
ihmiset ovat opastuksella tehneet pikkuvanhoiksi. Sellaiset saattavat
kyllä olla hyviä ja viisaita, mutta ei koskaan onnellisia, koska heidät
on temmattu pois heidän oman ikänsä maasta.
Sirkkalehdillä on oma, varrella oma, kukalla oma aikansa. Kyllä siitä
kasvi aikanaan valmistuu. Mutta sirkkalehtien aika tarvitsee auringon
paistetta ja aamukastetta. Sinitaivas ja iloista, raitista ilmaa pitää
olla lapsuuden maailmassa, pian unhottuvia kyyneliä, paljo vaihtelua,
merkillisiä seikkailuja ja varsinkin pojille välistä virkistävää
pauhinaa.
Mutta kaikessa tässä -- onko siinä sitte Jumalaa? Missä siinä on
Vapahtajamme? Missä se elävä usko, jota on niin tarpeellinen perustaa jo
aikaisin, että se voisi olla sitte turvanamme elämässä ja kuolemassa?
Minä vastaan: etsi! Ja jos niitä et löydä tästä kirjasta, niin heitä
pois koko kirja; ei se silloin kelpaa edes joutohetkien
huvitukseksikaan! Mutta jos niitä löydät sieltä, vaikkapa et sanoista
etkä itse seikkailuista, niin kuitenkin perusaatteesta,
elämänkäsitys-tavasta, niin älä vaadi enempää satukirjalta! Rukoile
lapsesi kanssa, tulkoot kodin rukous ja kodin usko elämän juuriksi;
silloin kasvaa myöskin hyviä hedelmiä elämän puun monissa tuulen
tuuditeltavissa oksissa. Hyvää tarkoittavat kristityt tahtovat tehdä
lapsensa jo aikaisin täys'kasvuisiksi uskossa ja unhottavat silloin
Jumalan ihan päinvastaisen kehoituksen heille itselleen: "olkaa niin
kuin lapset." Jumalan valtakunta ei ole opissa, vaan sydänjuurissa. Itse
kirkkokin lykkää rippikoulunsa kehittyneemmälle ijälle. Kuinka
kokematonta lasta, joka kyllä tietää vian ja anteeksi annon, mutta ei
yleisiä synnin ja armon käsitteitä, kuinka voitaisiin vaatia häntä
käsittämään esim. sovitusoppia samoin, kuin aika ihminen kristitty
kilvoitteluineen ja huolineen, kiusauksineen ja koetuksineen käsittää
sitä? Koetahan selittää lapselle näitä uskon korkeimpia salaisuuksia,
niin joko väsytät sitä tai teet sen teeskentelijäksi. Mutta opeta sille
Jumalan rakkautta koko luomakunnassa ja Jesuksessa Kristuksessa, lasten
ystävässä, joka itse kerran oli köyhänä lapsena; opeta sitä pelkäämään
kaikkinäkevän Herran Jumalan vihaa jokaista syntiä, jokaista pahaa tai
saastaista ajatusta kohtaan; opeta sitä itse puolestaan kiitollisuudesta
rakastamaan Jumalaa ja hänen kättensä tekoja sekä kaikkia ihmisiä --
niin siten olet opettanut lapsellesi kristillisyydestä melkein kaikki,
kuin se voi käsittää ja -- joka on vielä tärkeämpää -- kuin se voi
elämässään omistaa aikaisella ijällään.
Enempää ei voi tämäkään kirja luvata puhuessaan Jumalasta. Sehän kertoo
niin paljon muutakin, totta ja leikkiä lapsuuden maailmasta, mutta se
tahtoo kuitenkin säilyttää Jumalan ja ihmisten rakkautta kaiken
pohjalla. Jumalan, joka kaikki tutkii, tietää, että tämä on ollut
tekijän tarkoituksena. Mutta toista on, onko hän sitä saanut aikaan. Se
on Jumalan lahja. Kaikilla meillä on aarteemme heikoissa astioissa että
voima olisi Hänen eikä meidän. Hänelle olkoon kunnia!
Minä en sano, että minun käsitykseni tästä kaikesta on ainoa oikea;
saatan kyllä olla erehtynyt; mutta olen tahtonut lausua oman
kokemukseni, että ymmärtäisimme toisiamme. Täten minä pitkän elämän
iltana vielä kerran kiitän vanhempia heidän luottamuksestaan ja Suomen
lapsia heidän rakkaudestaan, jota ovat osoittaneet niin monta vuotta,
polvi, toisensa perästä. Olen kirjoitellut vanhoille ja nuorille, mutta
lapset ovat minun kansaani, he ovat olleet minun elämäni ilona; heille
olen minä tahtonut antaa parasta, kuin olen saanut Jumalaltani. Ei se
kuitenkaan ole muuta kuin vajavaista; lapset kerran antakoot puutteeni
anteeksi rakkauteni tähden silloin, kuin saavat mittakepin
arvostellaksensa niitä molempia. Pian tulee aika, jolloin he ovat tämän
maan elämä ja voima, niin kuin he nyt ovat sen toivo. Olkoot he silloin
vahvat taistelussa Jumalan ja isänmaan puolesta! Ja muistakoot silloin
lapsuuden rakkaudella yhtä kylvymiestä, joka ei ole koskaan tavoitellut
suurempaa kunniaa kuin olla
heidän ystävänsä
_Z. Topelius_.
Koivuniemessä 23 p:nä Helmik. 1891.