Mauri."

Kun professori Barlitz astui sisälle, tapasi hän Margitin

mielentilasta, jommoisessa hän ei koskaan ollut häntä nähnyt. Hän

itki hermostuneesti, tuskan vallassa, kuten ihminen, joka on joutunut

kuoleman hätään.

-- Margit -- rakas -- mitä on tapahtunut?

Hän ei voinut vastata, hän näytti kirjettä.

-- Sallisitko minun lukea sen? Kiitos, mutta minähän en ymmärrä...

Tuomarinna tuli avuksi. -- Tulkaa, minä kerron teille.

He menivät toiseen huoneeseen. Professori sai kuulla, että Margitin

mies oli tullut uskonnolliseen mielenkiihkoon. Lapsi raukka pelkäsi

kotiansa vielä entistä enemmän, ja lisäksi mies tunnusti suoraan

itsekin olevansa onneton. Hänkin oli sitä mieltä, ettei heidän koskaan

olisi pitänyt mennä naimisiin.

-- Sittehän kaikki on selvää! -- huudahti professori keventynein

sydämin. -- Hän ei pane vastaan laillista eroa. Se on tapahtuva mitä

pikemmin, sen parempi.

Professori oli hyvin varma asiastansa. Mutta Margitia hän ei nyt voinut

jättää. Hän sähkötti Wieniin, pyytäen virkavapautta toistaiseksi --

terveytensä hoitamisen tähden... Kotiin hän kirjoitti, että hänen

hermonsa vaativat jatkuvaa lepoa. -- Äitini on ahdasmielinen, -- hän

ajatteli. -- Parempi, ettei hänkään päätöstäni tiedä ennen aikojansa.

Nyt en kysy hänen mieltänsä. Olen mies, en enää nuorukainen --

sitäpaitsi seison omilla jaloillani.

Margit rauhoittui vähitellen, ja hän sai kuulla kaikki. Raimund pyysi

häntä nyt uudestaan omaksensa. Tuomarinna oli jo antanut tyttärensä

hyväksi suostumuksen. Margitin eteen asetettiin ero Maurista ja

lapsista. Hänen ei ollut pakko milloinkaan palata kotiin. Hänen

tarvitsi vain ojentaa kätensä, ja elämän ihanuus oli hänen.

Miksikä sydäntä niin ahdisti ja ääretön rauhattomuus valtasi hänet,

kuten tuulenpyörre, joka tarttuu lepattavaan lehteen? Miksi tuntui

kaihomieliseltä, aivan niinkuin paratiisin portti olisi hiljaa

sulkeutunut ja keruubi ojentanut välkkyvän miekkansa?

-- Hän oli hyvä minulle, -- nyyhki Margitin sydän. -- Ja lapset, Heli

ja Tapani -- oi, nyt minä vasta ymmärrän, kuinka paljon rakastin heitä.

Ja kuitenkin...

Äidinrakkaus leimahti hetkellisesti.

-- Antakaa minulle Heli, -- hän pyysi. -- Saahan Mauri pitää pojan.

Minä tahtoisin pienen tyttöni, hän oli niin suloinen!

Mutta Raimund selitti, ettei Margit tietänyt, mitä puhui. Siitä

tulisi selkkauksia monenlaisia. Sitäpaitsi tyttö aina muistuttaisi

entisyydestä.

-- Ei, pikku Margit, kaikki siteet poikki! Sillä ehdolla olet minun

omani ainiaaksi. Vaadin sinut kokonansa!

Margit ei yrittänytkään vastustaa, eikä hän epäillyt valintaansa. Hän

laski kätensä Raimundin käteen. Mutta rajulla riemulla hän ei syöksynyt

maailman syliin. Hän lähti niinkuin se, joka uneksitun onnensa

omistaessaan tuntee parhaan itsensä itkevän, omantunnon kolkutusten

saattamana lavean tien ruusutarhoihin.

9.

Tieto löi salamana kylän pieneen yhteiskuntaan; sillekin, jonka

sydämeen isku sattui, se tuli aivan odottamatta. Margit ei palaa -- ei

milloinkaan. Mauri oli täysin ymmärtänyt heidän suhteensa vaikeuden ja

haikeuden, mutta hän oli ajatellut sitä ristinä -- ajaksi annettuna tai

elinkautisena -- niinkuin Herra tahtoi. Pimeä tie voi valjeta, myöskin

ulkonaisesti, kun kärsimys on tehnyt tehtävänsä. Jos Jeesus oli hänet

saavuttanut, miksei ihme voisi tapahtua yhtähyvin Margitin sydämessä?

Nyt oli kaikki lopussa.

Sanoma oli saapunut lyhyenä: "Hyvä Mauri, anna anteeksi minulle. En voi

enää tulla luoksesi. Sinun kotisi ei voi olla minun, se on selvinnyt

minulle päivä päivältä varmemmaksi, kuin tuskassa olen taistellut

palaamisesta. Suo minulle vapauteni! Lapset ovat onnellisemmat sinun

ominasi kuin minun. Minä rakastan ja kaipaan heitä, usko, että se

on totta. Sinua, Mauri, kiitän kaikesta. Sinä olet parempi minua --

mutta me emme sopineet toisillemme. Onnea ei ihminen voi tehdä, ei

koettamallakaan. Jos se tulee, se tulee tavoittamatta."

Tuomarinna kirjoitti myöskin. Margitin isä voi hoitaa ulkonaiset

asiat, jotka ero tuli aiheuttamaan. Toivottavasti Mauri oli kyllin

hienotunteinen, suostuaksensa ilman ehtoja ja vastustusta. Jos hän oli

Margitia rakastanut, ei hän suinkaan tahtonut hänen onnettomuuttansa.

Maurin sydämessä voimakkaat tunteet risteilivät. Margitin kirje oli

hänessä herättänyt vaativan halun kirjoittaa heti ja pyytää kahta

hartaammin juuri sitä, minkä nuo rivit tahtoivat riistää. Kaikki

entiset kärsimyksetkin tuntuivat unohtuvan, ja rakkaus tulvehti esiin

kuin lämmin aalto.

-- Tule, tule kuitenkin, edes päiväksi, katso minua silmiin, syleile

lapsia -- oi, et sinä voi lähteä, kun kerran olet tullut! Ei onni synny

koettamalla, olet oikeassa. Sen me saamme lahjana, siltä ainoalta joka

voi antaa. Tule, Margit --

Mutta tuomarinnan kirje seurasi kuten jäätävä viima. Kaikki näytti

olevan päätetty ja järjestetty. Tuskinpa Maurilla enää oli mitään

tehtävää. Hän oli kuin lamaan lyöty.

Hän kirjoitti kuitenkin. Näin ei hän voinut antaa kaiken raueta kortta

ristiin panematta. Jo lastenkin tähden hänen tuli vedota äitiin vielä

kerran. Ne pienet viattomat raukat, jotka eivät mitään aavistaneet...

Niin, mutta ei tunteita saanut liikuttaa. Eikä Mauri tuomarinnan

kirjeen jälkeen sitä halunnutkaan tehdä. Tunteet haihtuvat, niiden

vaikutuksia kadutaan tyynellä järjellä. Hän kirjoitti selkeästi,

vakavasti, kuin toveri toverille.

"Margit", hän pyysi, "punnitse syyt ja vastasyyt. Sano suoraan,

kerro kuin sille, johon todella luotat, _miksi_ haluat ryhtyä niin

vakavaan askeleeseen. Muista, että lupasimme rakastaa toisiamme

myöskin vastoinkäymisissä. Minä pysyn sanassani. Ei ole katkerampaa

vastoinkäymistä kuin se, että puoliso kyllästyy puolisoon ja on valmis

jättämään lapsensa orvoiksi. Kuitenkin on sydämeni sinulle avoin ja

odottaa. Jumalan edessä kuulumme nyt yhteen, vaikka minäkin uskon,

ettei hän sitä alusta tahtonut. Älä ymmärrä tätä niin, kuin yrittäisin

vaatia ja pakottaa. Ei, Margit -- yksin Jumala ja omatunto voi pakottaa

sinua. Mutta yhtä pyydän. Älä ehdota virallista eroa. En käsitä,

miksi se olisi tarpeen. Ole vapaa, viivy poissa, ikäänkuin meitä ei

olisikaan. Minä jään yksinäisyyteeni, mutta yhä odottavana. Uskon, että

Herra _voi_ korjata kaiken."

Vastaus kuului:

"Mauri, sydämeni on toisen oma. Älä minua tuomitse. Rakkaus on

kuin vyöry vuorilta -- sitä ei voi vastustaa... Minä olin Raimund

Barlitzin kanssa kihloissa lyhyen, valoisan kevätajan jo ennen kuin

me lähestyimme toisiamme. Mauri, en ole pettänyt sinua. En ymmärtänyt

itseäni -- en tietänyt, että hän asui sydämessäni silloinkin, kun

luulin hänet ainiaaksi menettäneeni. Nyt sen tiedän. Ja nyt sinäkin

tiedät..."

Niin, nyt Maurikin tiesi. Hän ei itkenyt, ei valittanut, ei

vastustanut. Hän ei enää yrittänyt mitään. Hän antoi Margitin isälle

toimivallan, ja vaimollensa hän kirjoitti vain:

"Hyvästi, Margit. Sinä olet liittomme rikkonut -- se siis olkoon

rikottu. Jumala sinua armahtakoon, sillä sinä olet tehnyt syntiä.

Minulta olet ottanut elämän ilon ja luottamuksen."

Nyt oli isku todella osunut sydänpohjiin asti. Se oli kuin herpaiseva

kuolinhaava. Oli niin pimeätä, että Herran kasvoistakaan ei näkynyt

valoa loistavan. Epätoivon äärettömyys tuntui laskeutuvan hänen

ympärillensä.

Siis kaikki oli ollut pettymystä, alusta loppuun. Hän ei milloinkaan

ollut omistanut Margitin sydäntä. Hän onneton uneksija, joka ei elämää

eikä ihmisiä tuntenut! Rakkaus auttaa kuormia kantamaan, rakkaus tekee

vaikean helpoksi. Maallinenkin rakkaus sen vaikuttaa, ja taivaallinen

vielä varmemmin. Margitilla ei ollut kumpaakaan. Hän oli toisen oma.

Kuoleman käsi laskeutui hiljaa Maurin sydämelle. Jokin lakkasi

elämästä. Hän oli rakastanut sitä unelmain Margitia, joka antoi hänelle

nuoren lempensä -- oli rakastanut vielä silloinkin, kun hän oli kaukana

poissa, vieraantuneena puolison sydämestä ja kodista. Eihän oikeastaan

ollut ihmekään, että niin kävi -- sillä Margit oli hemmoteltu maailman

lapsi, joka ei kyennyt ristiä kantamaan. Mauri oli tuntenut syvää,

hellää sääliä. Hän olisi voinut uhrata henkensä, pelastaakseen hänet ja

tehdäkseen onnelliseksi. Hän itse oli syyllisempi kuin Margit.

Mutta toisen oma -- toisen kuva sydämessä vaimona ja äitinä! Toisen oli

menneisyyskin, hänen "lyhyt, valoisa kevätaikansa." Maurilla ei ollut

mitään. Ei ainoakaan ehjä, kirkas muisto jäänyt pimeyteen sädehtimään.

Hän ei tietoisesti tullut katkeraksi eikä kantanut vihaa. Mutta rakkaus

oli saanut haavan, josta veri vuoti kuiviin. Margit, puoliso, kuoli

hänen sydämestänsä sinä hetkenä, jona hän tiesi vieraan astuneen hänen

pyhäkköönsä.

Ulkona lumihiutaleet putoilivat. Oli talvi, ja luontokin peittyi

hautaan. Milloin kevät oli heräävä? Heräsikö se Maurille milloinkaan?

10.

Silloin tuli Kyllikki,

Pitkän, kolkon talven jälkeen hän tuli kuin keväisen päivän kirkas,

elvyttävä säde. Hänen katseestansa loisti rauha ja valkeus, hänen

olennossansa sykki puhkeavan luonnon koko tuore, riemurikas elämä.

Tuntui kuin Mauri nyt vasta oikein olisi nähnyt hänet. Hän näki

hänet vihertyvillä kentillä, näki koululla, kokouksissa ja joskus

omassa kodissansakin. Missä Kyllikin ääni soi, siellä helähti kuin

kevätlintujen toivonlaulu.

-- Mauri, -- hän sanoi, -- "vanhurskaan tie on kuin nouseva aurinko".

Älä jää pimeyteen! Jumala on rakkaus.

Mauri kuunteli hänen puhettansa ja nosti silmänsä.

-- Sinä jäit köyhäksi, -- hän jatkoi, -- mutta vielä sinulla on

aarteitakin. Onko armaampia lapsia kuin Heli ja Tapani?

Niin, he olivat isän auvo ja lohdutus. Mutta kun hän katseli heitä,

kävi kuitenkin sydän surulliseksi.

-- Oletko lukenut, mitä Herra sanoo: "Minä annan sinulle pimeän

syvyyden aarteet ja kätketyt kalleudet." Taivaallinen rikkaus voi tulla

sydämeesi täydempänä kuin milloinkaan ennen.

-- Ei, se on paennut pois, -- huokasi Mauri.

-- Se palajaa, -- vastasi Kyllikki voitonvarmuudella.

Mauri oli kerran laskenut kaikkensa Herran käsiin. Niistä käsistä hän

oli luullut voivansa ottaa vastaan mitä tahansa oli tulossa. Hän oli

joutunut tappiolle. Hänen täytyi kokea, että "valkeneva tie" kulki

taistelun kautta, omassa suuressa heikkoudessa, Herran voimassa.

Kunhan vaan olisi saanut tuntea sitä voimaa! Mutta hänen aurinkonsa ei

paistanut täydeltä terältä eivätkä ristin ruusut kukoistuneet. Margitin

muisto pyrki väliin harmaana sumuna, ehkäisevänä hallanhenkenä. Mauri

oli lähettänyt takaisin tuomarille kaikki myötäjäiset, hienoista

huonekaluista pieniin koruesineisiin asti, ja hänen kotinsa oli nyt

jälleen miltei talonpoikaisen yksinkertainen. Mutta entisyyden varjoja

hän ei kyennyt hälventämään mielestänsä.

Sitä myöten kuin kesä teki tuloansa, hän kumminkin virkeni ja

reipastui. Kotirannan täti oli hänen hellä lohduttajansa ja työ

uskollinen auttaja. Talossansa hän ahersi uutterasti, lastensa ensi

askeleita hän valvoi rakkaudella ja kuunteli heidän leperrystänsä

kuin kauneinta soittoa. Niin, soittoa -- todellista soittoa hän ei

jaksanut muistella. Se oli hänet kerran tuhoksi kietonut pauloihinsa.

Sen sijaan kirjat taas tulivat esille, ja hän syventyi lukemaan ja

avartamaan näköalojansa. -- Nämähän olivat ensi rakkauteni, -- hän

hymähti surumielisesti. -- En ole kaivannut niitä, ja nyt ne kuitenkin

auliisti tarjoavat viileätä lohdutustansa. Saan olla kiitollinen

kaikista kalliista vesipisaroista -- minä janoinen, yksinäinen kulkija.

-- Ja hän luki janonsa sammuksiin ja sydämensä viihtyneeksi -- kunnes

taas tuli ihmislapsia ikävä, aivan kuin ensimmäisenä talvenansa

Lehtoniemessä. Nyt hän tiesi mitä tehdä. Näkymätön Ystävä _oli_ hänen

luonansa, ja hänen kanssaan ja hänen käskystänsä hän rohkeni ruveta

veljiä ja sisaria palvelemaan. Hän alkoi hiljaisesti toimia kodin

ulkopuolellakin, missä parhaiten tarvittiin. Milloin vaan Kyllikki

pyysi, hän oli valmis auttamaan nuorten kokouksissa. Hengellisiä

tilaisuuksia hän etsi entiseen tapaansa, vieden jo itsekin jonkun

lohdun sanan ahdistetuille, ja pastori Koitereen lämpimässä kodissa

hän edelleen oli ahkera vieras. Pastori Luoto oli vetäytynyt syrjään.

Mauri omassa murheessaan ei ensin kiinnittänyt siihen huomiota, mutta

vähitellen hän alkoi kaivata kunnon toveria, ja ihmetteleviä kysymyksiä

heräsi hänen mielessänsä.

Sitte kerran Luoto avasi hänelle sydämensä kahdenkeskisellä kävelyllä

metsätiellä. Hänellä, toverittomalla nuorukaisella, oli tarvis uskoutua

jollekulle.

-- Sinulla, veli, on suuri suru, -- hän sanoi, -- ja minulla myös. Sinä

sait omasi -- hän lähti pois. Minä en saanut ensinkään.

Mauri ikäänkuin säpsähti, katsahtaen häneen kysyvästi.

-- Kyllikki Kotiranta -- niinkö?

Pastori nyökkäsi päätänsä.

-- Minä luulin suhteenne jo aikaa olleen selvillä -- odotin julkaisua.

-- Niin kaiketi muutkin odottivat, -- sanoi pastori hiukan

hermostuneesti, -- ihmisethän aina ehtivät edelle sellaisissa asioissa.

Minä en alustakaan paljoa toivonut. Hän ei ole niitä tyttöjä, jotka

pettävät käytöksellänsä.

-- Mutta ehkä erehdyt hänen tunteistansa. Ehkä hän kuitenkin --

-- Ei, ei. Olen kuullut sen hänen omilta huuliltansa. Hän on lapsuuden

rajoilta asti rakastanut jotakuta, jota hän ei milloinkaan voi unohtaa.

Kun hän sen sanoi, on se totta.

Mauri ei enää puhunut mitään, ei edes kyennyt ilmaisemaan osanottoansa,

jota hän kuitenkin vilpittömästi tunsi. Hänen tuli kummallinen olla,

hänen sydämensä rupesi ankarasti tykyttämään. Sitte kotona hän koko

päivän mietti asiaa. Niin, ei ollut muuta selitystä. Mauri tiesi

olleensa Kyllikin läheisin ystävä.

Kului kuukausi, toinenkin ja kolmas. Hän oli usein yhdessä Kyllikin

kanssa. Tarkastaessaan hän ei huomannut mitään entisestä poikkeavaa, ja

kuitenkin hän näki ja tunsi ennen näkemättömiä ja tuntemattomia.

Kokonainen uusi maailma aukeni Maurin ympärille niinä aikoina. Missä

hänen silmänsä olivat olleet, missä hänen järkensä? Kuinka hänen

sydämensä joutui sen leluksi, joka lahjan otti ja tallasi jalkoihinsa?

Mielikuvien virvat olivat vieneet hänet todellisuudesta harhaan, ja

tunnehurmaus oli hänet temmannut pyörteisiinsä. Hän oli Tapani-isän

sukua muussakin kuin tiedonhalussa. Sävelten ikävä, kauneuskaipuu

oli hänen povessansa polttanut. Oi, hän ei kokemattomuudessaan

ymmärtänyt, että on kauneutta parempaa kuin ulkokuoren, ja sydämen

säveliä, jotka soivat armaammin kuin pieni viulu valkeissa käsissä.

_Nyt_ hän sen tajusi liiankin selvästi. Hän suri, hän häpesi itseänsä.

Kyllikki oli häntä rakastanut kaiken aikaa -- uskollisesti "myötä- ja

vastoinkäymisessä" -- ilman lupausta kummaltakaan puolen, saamatta

mitään itsellensä -- hän, jalo, kirkas tyttö, toveri, ystävä, Jumalan

lapsi, jonka pelkkä läheisyys jo lohdutti ja nosti ylemmäksi!

-- Hän olisi voinut olla minun! Hän olisi voinut olla lasteni äiti! --

Se ajatus kertautui päivä päivältä Maurin mielessä.

Hän eli uudestaan menneet muistonsa lapsuuden varhaisesta ajasta

alkaen. Silloin Kyllikki oli säde, joka hohti hänen polullansa,

iloisena, lämmittävänä, silmäsi hän minne tahansa.

-- Enkä tuntenut sitä sädettä! En osannut ottaa omakseni! Kuinka rikas

olisin voinut olla, miltä suruilta säästyä! -- hän huokasi.

Sitte tuli toisia ajatuksia, ensin kysyviä, epäselviä, sitte

yllättäviä, mukaansa tempaavia kuin keväinen tulvavesi.

-- Mutta minähän en rakastanut häntä. Rakastin Margitia.

Niin, sillä Jumalan Henki ei hallinnut tunteitani. Hän oli haavekuvani,

ei enempää. Rakkauteni häneen oli jotakin, jota en osaa selittää. Se

oli silmäini ihastuksessa, se oli vereni kuohussa. Sillä henkisesti me

olimme kaksi vierasta saman katon alla.

Entä jos todella tietämättäni olen rakastanut Kyllikkiä, niinkuin hän

tietensä minua? Sillä eikö se olekin oikeata rakkautta, että ihailee

ja kunnioittaa toista enemmän kuin ketään muuta maailmassa ja tahtoisi

aina olla hänen lähellänsä, vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia, saada ja

antaa, tuntien että toinen ymmärtää sydämen joka sykähdyksen?

Ehkä siinä ei ole aivan kaikki. Ne nuorten tunteiden lämpimät laineet

-- ne sydänkielten vienoimmat, hellimmät värähdykset -- ne eivät

Kyllikkiin suuntautuneet. Ei silloin vielä. Hyvä, että niin oli.

Muutoinhan olisin ollut uskoton Margitille, niinkuin hän minulle...

Mitä pelottavaa johtuikaan mieleeni... Jumalan kiitos, minä tiedän,

etten ollut uskoton.

Mutta nyt tiedän myös, että ehjään rakkauteen tarvitaan se pohja, joka

Kyllikillä ja minulla on yhteinen. Siitä olisi lemmen kevät ihanasti

puhjennut Jumalan tiellä, aivan varmaan aikanansa. Sillä vieläkin, kun

esteet ovat poissa, se puhkeaa, puhkeaa vastustamattomalla voimalla,

niinkun suljetut ummut auringossa aukeavat. Hän oli Isän aikoma minulle.

Kyllikki, olenko oikeutettu sanomaan sen nyt sinulle? Pyytäisin

anteeksi kaiken tuskan, jota olen tuottanut sydämellesi pettymysten ja

odotuksen pitkinä vuosina. Sinä olit niin korkealla ajatuksissani --

uskaltaisinko sanoa enemmänkin? Että rakastan sinua, että olet onneni,

elämäni, jonka nyt vasta löydän! Etkö tuomitse minua entisestä? Etkö

käänny hyläten pois? Oi et, minä tunnen sinut niinkuin hyvän enkelini.

Sinähän rakastat minua. Hän, joka sen kertoi, sanoi että rakastat yhä.

Se tulee, kevät tulee kuin vetten ouru telkeitten takaa... Mitä siitä,

että ulkona taas on syksy ja keltaiset lehdet lentävät.

Olenhan minä vapaa nyt! Enkö ole vapaa? Margit on toisen vaimo, minä

olen leski ja lapseni orvot. Minä saan puolison jälleen, omani,

oikeani, ja lapset saavat äidin, parhaimman ja rakkahimman, sen joka

heitä kanssani kasvattaa taivasta varten.