Mikä sai Maurin useasti äkkiä hillityksi kesken tunteiden valtavan
kuohunnan? Mikä kolkutus kuului omantunnon ovelta?
-- Onko tämä jotakin väärää? -- hän kysyi itseltänsä. -- Ei, miksi se
olisi? Minähän olen vapaa.
Kuitenkin se esti hänet lähestymästä Kyllikkiä. Tultuaan hänen
seuraansa Mauri ei voinut avata huuliansa. Hän sai vaan palavan halun
rukoilla. Kerta kerran perästä hän anoi samaa: -- Jumalani! -- hän
pyysi. -- Anna minun _nyt_ ottaa sinun kädestäsi se onni, jota värisevä
sydämeni tuskin tohtii uskoa. Kerran ennen otin itse osani ja tulin
onnettomaksi. Mutta tämänhän täytyy olla sinulta -- sinun sanomaton
lahjasi. Anna minun nähdä täysi valkeutesi ja ylistää sinua! Älä salli
minun astua harhaan!
11.
Mauri luki raamattuansa. Hän luki ja tutki yhtä ahkerasti kuin suuren
hengellisen ratkaisunsa ihanina aikoina. Hän tiesi, että sanasta yksin
oli Jumalan tahto hänelle avautuva.
"Joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, se tekee aviorikoksen häntä
vastaan. Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa,
niin hän tekee aviorikoksen."
Ne olivat Jeesuksen omat sanat, epäämättömät ja vakavat. Mauri ymmärsi
ne hyvin. Tämän oli Margit tehnyt hänelle.
Mutta hän itse? Eikö hänen asemansa ollut aivan toinen? Hän ei ollut
hylännyt -- itse hän oli hylätty; ei hän ollut eronnut -- hänet oli
erotettu. Olihan hän vapaa -- sillä Jeesus sanoo, että on yksi synti,
joka purkaa liiton... se johon Margit oli langennut menemällä toisen
vaimoksi.
"Joka nai erotetun, hän tekee aviorikoksen."
Sen sanan Mauri löysi, vertaamalla rinnakkaispaikkoja evankeliumeissa.
Siitä hän ei päässyt. Se ei koskenut Margitia, se oli hänelle --
Jeesuksen sana, yhtä sitova kuin toisetkin.
Hänen liittonsa oli purkautunut, mutta Jeesus sanoi, että hänen tuli
yksin vaeltaa tietänsä eteenpäin. Margit ei enää ollut hänen vaimonsa,
mutta Kyllikin ja hänen välillään oli Herran ilmoitettu tahto.
Tätä siis omatunto oli puhunut, ennenkuin Mauri sen ääntä ymmärsi.
Tästä oli johtunut hänen epävarmuutensa ja rauhattomuutensa. Kuinka
tämä oli mahdollista? Laki ei kieltänyt edes Margitin uutta liittoa,
ja pappi hänetkin lienee vihkinyt. Vihkisikö pappi hänet ja Kyllikin?
Koitere? Mauria epäilytti. Mutta joku toinen -- aivan varmaan. Voiko
_pappi_ tehdä syntiä pyhän viran puolesta? Mauri etsi ja luki yhä
kiihkeämmin. Eikö hän mistään paikasta löytäisi sanaa, joka vapautti
omantunnon? Tämä oli kovaa puhetta, liian kovaa. Sydän kapinoitsi sitä
vastaan.
Niin Jeesuksen oppilaidenkin silloin, kun hän ne sanat lausui. Mauri
kumarsi päänsä syvään, lukiessaan, mitä edelleen oli kerrottu: He
huudahtivat hämmästyneinä: "Jos miehen suhde vaimoon on sellainen,
niin ei ole hyvä naida." Mutta hän sanoi heille: "Eivät kaikki omista
itselleen tätä sanaa, vaan ainoastaan ne, joille on annettu omistaa se."
Kenelle se on annettu? Kuka sen voi? "Minä voin _kaikki_ sen kautta,
joka minut väkeväksi tekee -- Kristuksen."
Mauri teki työtä niinkuin ennenkin, mutta pitäjällä hän ei enää
halunnut liikkua. Vieraskäyntejä hän kaihtoi, kokouksista hän vetäytyi
pois. Hän kulki mietteissänsä, vakavana, suljettuna. Joskus hänessä
heräsi halu puhua asiansa Matleenalle, joka omalla yksinkertaisella
tavallaan oli tuottanut hänelle niin suurta siunausta elämässä; mutta
hänestä tuntui, ettei vanhus voisi ymmärtää nuoren sydämen mutkikkaita
tunteita ja taisteluita. Entä pastori Koitere, rakas toveri ja harras
Herran palvelija? Ymmärsikö hänkään, jolla oli itsellänsä ehjä,
onnellinen, sopusointuinen koti? Mutta täti tuolla kansakoululla joen
toisella puolen? Niin -- jos täti, miksei yhtähyvin Kyllikki itse?
Päätös kypsyi Maurille yhä varmemmaksi. Hän tahtoi avata koko sydämensä
Kyllikille. Hän oli sen velkaa uskolliselle ystävälle. Ja Kyllikki
vaelsi vapaana ja voitokkaana Herran tietä. Ei kukaan voinut paremmin
hänen kanssansa ja apunansa näitä yhteisiä ristiriitoja selvitellä.
Tilaisuus tuli kerran koulun lupapäivänä samalla tiellä, jota Mauri
oli kulkenut Margitin kanssa, antaessaan hänelle ensi aavistuksen
kiintymyksestänsä. Oli kaunis loppusyksyn aamu. Puolukat punottivat
kelta- ja punakirjavan lehtikatoksen alla. Mauri työnsi pieniä
rattaita, joissa oli kaksi istuinta vastakkain. Heli ja Tapani olivat
puetut punaiseen lakkiin ja punaiseen takkiin, ja pyöreät posketkin
hohtivat kuin marjat mättäillä. He taputtivat pikku käsiänsä toinen
toisensa kätösiin ja nauroivat niin että metsä kajahteli.
Kyllikki tuli kylän puolelta; tämähän oli heikäläisten oikopolku. Hän
kuului laulelevan kulkiessansa. Sävel oli raikas ja ääni heleä. Maurin
korvissa se punoutui lasten ääniin, aivan kuin ne olisivat sointuneet
yhteen.
He pysähtyivät tervehtimään toisiansa. Kyllikki hiukan liverteli
lapsille, nyökkäsi sitte ystävällisesti Maurille hyvästiksi ja aikoi
jatkaa matkaansa. Silloin Maurikin käänsi rattaat takaisin kotiinpäin.
-- Kyllikki, -- hän sanoi, -- olen kauvan halunnut puhua kanssasi.
Se ei ollut mitään tavallista, Kyllikki tunsi ja huomasi sen heti.
-- Tahdotko kuulla minun elämäni tarinan? Tuossa on kaksi kantoa kuin
sileät istuimet, ja lapset nostan puiden alle kirjavilla lehdillä
leikkimään.
Kyllikki ei estellyt. Hän ihmetteli Maurin olentoa ja äänen omituista
sävyä, mutta mitä oli tulossa, sitä hän ei arvannut.
-- Oli kerran poika, -- hän alkoi, -- ja oli kerran tyttönen myös.
He leikkivät jokirannalla lapsuutensa onnellisen ajan. Elleivät he
olleet yhdessä, he ikävöivät toisiansa. Kun heidän välinsä sotkeutui,
he olivat onnettomat kumpikin. He kasvoivat, löysivät toisensa jälleen
työssä, harrastuksissa ja yhteisissä iloissa. Sitte elämä vei heidät
erilleen.
-- Miksi kerrot meistä? -- kysyi Kyllikki.
Mauri ei vastannut, hän jatkoi vaan: -- Poika eli kaksinaista elämää:
mielikuvituksen ja todellisuuden. Mutta mielikuvien maailma vei voiton,
kiehtoi sydämen ja himmensi selkeän katseen. Sen piiristä hän etsi
morsiamensa, kun aika oli tullut. Lapsuuden ystävä, todellisuuden
toveri, jäi hänen suojelusenkeliksensä.
-- Älä sano niin. Jumalan enkelit asuvat pyhässä kirkkaudessa, --
keskeytti Kyllikki hiljaa.
-- Onnea hän ei löytänyt. Hän heräsi haikeaan todellisuuteen, sillä
utukuvat ja unelmat eivät kestä. Morsian tuli vaimoksi, vaimo valitsi
toisen ja jätti kotinsa.
Kyllikki tiesi sen. Mauri oli hänelle ja hänen äidillensä uskonut,
mistä kylällä ei vielä kuulunut huhuja. Tiedettiin, että ero oli
tapahtunut, mutta syy oli jäänyt arvelujen varaan.
-- Silloin poika tunsi hänet, jonka mielikuvien usva oli kätkenyt
varjoon. Lapsuutensa ystävän, elämänsä enkelin hän näki sinä impenä,
jonka Jumala oli aikonut hänen omaksensa.
Kyllikki oli vaalennut. Hän nousi äkkiä, mutta jäi seisomaan, ikäänkuin
empien, tulisiko jäädä vai lähteä.
-- Hän pyytää nyt anteeksi, hän laskee koko surullisen sydämensä
rakastetun tytön käsiin. Voiko hän saada anteeksi? Sano -- eikö
tyttökin rakastanut häntä?
-- Rakasti, -- vastasi Kyllikki.
-- Rakastaako hän vielä?
-- Ei, -- vastasi Kyllikki.
Mauri hämmästyi. Vastaus oli kokonaan odottamaton. Hän ei sitä uskonut,
ei voinut uskoa.
-- Kyllikki! -- hän huudahti, -- etkö siis voi antaa anteeksi minulle?
Tytön katse, hellä, lämmöntäysi, sanoi sen kysymättäkin.
-- Oi, eihän minulla ole anteeksi annettavaa. Ethän sinä milloinkaan
luvannut minulle mitään.
-- Mutta rakkautesi -- sammuiko se Margitin tähden?
-- Ei se sammunut. Minä annoin sen Jumalan talteen. Se ei ole, ei saa
olla enää sydämessäni!
-- Miksi siis sanoit -- vakuutit eräälle, joka sen minulle kertoi...
Kyllikki punastui.
-- Kuinka hän sen tietää? En minä maininnut nimeäsi.
-- Ei hän sitä tiedäkään.
He katsoivat hetken toisiansa silmiin. Sitte Kyllikki vastasi tyynesti:
-- Sanoin, etten voi unohtaa sitä, jota olen rakastanut. Minä
tiedänkin, Mauri, että en unohda sinua koskaan. Mutta se rakkaus, jota
sinä kysyt, on toista.
-- Miksi se on toista? -- sanojen tyyneys kiihdytti Mauria. Hän ei
nähnyt, mikä ankara kuohu kävi tytönkin sydämessä. Se yritti jo
puhkaista pintansa.
-- Älä kysy -- oi älä kysykään! Ei meidän pidä keskustella kauvemmin.
Lapsetkin sinä unohdat. Kuinka sievästi ja kiltisti he leikkivät --
mutta ehkä heidän tulee kylmä.
Mauri pelästyi, sillä hän oli todellakin unohtanut lapset. Hän nosti
heidät nopeasti rattaille, kääri peitteisiin ja pani kimpun loistavia
lehtiä heidän käsiinsä.
-- Minun täytyy mennä kotiin, -- sanoi hän. -- Mutta keskustelumme
ei voi päättyä tähän. Älä kiellä minua, Kyllikki. Salli minun tulla
luoksesi heti kun voin. En kestä kauvempaa! Odota minua, rukoile
puolestani!
Kyllikki ei koskaan ollut nähnyt Mauria niin voimakkaassa
mielenliikutuksessa. Itsensäkin hänen oli vaikea hallita tunteitansa.
-- Miksi sinä tulisit? -- kysyi hän kuitenkin. -- Eihän asia voi
toiseksi muuttua.
-- Minä etsin ja hapuilen Jumalan tahtoa, -- vastasi Mauri hillitymmin.
-- Auta minua varmuuteen!
-- Tule siis, -- sanoi Kyllikki.
He lähtivät kumpikin tahollensa. Päivä kului loppuun, pimeni ilta, tuli
yö ja toinenkin päivä. Kahden nuoren sydämen taistelun ja tuskan ne
sulkivat kiitäviin tunteihinsa. Kyllikillä oli tukena äitinsä, Maurilla
ei ihmistä ainoatakaan. Mutta Herra rakkaudessaan katsoi molempien
puoleen, ja hänen enkelinsä vahvisti heitä.
Kun he uudestaan tapasivat toisensa kansakoululla tädin lempeiden
silmien seuraamina, harkituin ajatuksin, tietoisina hetken suuresta
vakavuudesta, silloin heidän keskustelunsa alusta pitäen sai toisen
leiman kuin yllättävässä kohtauksessa metsätiellä. Kumpaisenkin olento
ilmaisi, että he rukouksessa olivat kohdanneet Jeesuksen.
Mauri kertoi Kyllikille kaiken -- miten Margit oli kuollut hänen
sydämestänsä, miten uusi rakkaus oli puhjennut, miten epäilykset olivat
ahdistaneet ja omatunto ollut rauhaton. Sitte oli Jumalan sana puhunut
hänelle, mutta hänen oli ollut vaikea sitä omistaa ja ottaa vastaan.
Kyllikiltä hän oli tahtonut kysyä -- mutta oikeastaan oli ratkaisu jo
tehty ja varmuus saavutettu viime yön yksinäisessä taistelussa.
-- Kyllikki, minä astun eteesi Herran voittamana. Minä tiedän, että
ensi sijassa tahdon valita _hänet_. Pyytäisin sinua omakseni -- oi,
sinä olet ainoa täysi onneni maailmassa -- mutta omin lupini en etsi
sitä osaa, jota Herra ei minulle lahjoita.
-- Minä rakastin sinua sanomattomasti, -- sanoi Kyllikki, -- mutta
Herrani käskystä olen luopunut siitä mikä oli kalleimpani -- luovuin
sisimmässäni uudestaan ja uudestaan. Usko minua, ei se ollut helppoa.
Mutta hän on hiljentänyt kaipaukseni.
Tie oli selvä, he eivät epäilleet, sillä he näkivät Jumalan
viitoituksen. Eivät he napisseet, sillä he uskoivat Jumalan oikeuteen
ja rakkauteen. Vielä kumminkin tutkiva kysymys ahdisti Maurin povessa:
-- _Miksi_ Herra niin tahtoo? Eihän siitä ole kellekään hyötyä, että
tiemme erkanevat -- meidän kahden, jotka olimme määrätyt toisillemme
ja olisimme tehneet toisemme onnellisiksi. Minä _uskon_, mutta minä
tahtoisin myöskin _ymmärtää_.
Täti mietti hetken aikaa.
-- Muistatko israelilaisten korpivaellusta? -- kysyi hän. -- Herra
tarjosi heille luvatun maan, mutta he eivät nousseet sitä omistamaan,
vaan halusivat Egyptiin. Silloin Herra tuli murheelliseksi ja sanoi,
että heidän piti jäädä korpeen, koska eivät olleet alttiit hänen
johdatustansa seuraamaan.
-- Olen joskus lukenut siitä, -- sanoi Mauri. -- Myöhemmin he katuivat
menettelyänsä ja lähtivät kuitenkin.
-- He eivät seuranneet kehoitusta, kun Herra avasi tien, ja lähtivät
itsepäisesti, kun hän sen sulki. Se koitui heidän onnettomuudeksensa.
Erehdystä ei pidä koettaa korjata uudella erehdyksellä. Herra itse, hän
yksin kykenee kääntämään kaiken parhaaksi lapsillensa.
-- Näin olen minä ajatellut, -- sanoi Kyllikki. -- Jos et enää voi
rakastaa Margitia puolisona, niin rakasta Jumalan rakkaudella. Anna
hänelle täydellisesti anteeksi ja seuraa häntä rukouksillasi. Jos me
yhtyisimme uuteen liittoon, emme voisi emmekä tahtoisi maallisella
tavalla häntä muistaa.
-- Emme, -- se oli Maurille selvää.
-- Mutta eihän hän ole "sisar taivaassa", hän kulkee maan päällä ja
tarvitsee sinua -- ehkä minuakin. Hän on vaarassa ja voi mennä hukkaan.
Kyllikin sanat olivat Maurille ihmeelliset. Ne sattuivat syvästi hänen
sydämeensä, ja hän jäi ääneti mietteisiin Herran kasvojen eteen. "Anna
meille syntimme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille,
jotka ovat meitä vastaan rikkoneet." Ei, hän ei ollut antanut anteeksi
eikä hän rakastanut Jumalan rakkaudella. Hän oli koettanut ainoastaan
haudata ja unohtaa. Katkeruuden juuret elivät vielä peitossansa.
Siitäkö syystä hänen hengellinen elämänsä oli pysynyt heikkona, eikä
hän päässyt kohoamaan "kotkan siivillä"? Eihän hän voinut jatkuvasti
iloita anteeksisaamisesta eikä kokea voiton voimaa, ennenkuin Herran
tuli puhdisti ja nöyryytti hänen sydämensä itse antamaan anteeksi ja
rakastamaan.
-- Sitä tietä pimeys valkenee! -- huudahti hän vapautuneena, nostaen
katseensa, josta uusi toivo loisti. -- Kiitos, Kyllikki, että olit se,
miksi sinut tiesin! Nyt minä ymmärrän Jumalan viisauden ja taivun hänen
tahtoonsa.
-- Me emme saa pyytää onnea, -- sanoi Kyllikki. -- Me alamme koota
"syvyyksien aarteita".
Mauri jätti hyvästi ja meni. Kyllikki näki hänen askeltensa varmuuden
ja suoran, miehevän ryhtinsä. Hän tunsi iloista ylpeyttä ystävänsä
puolesta -- ja kuitenkin ahdistus puristi rintaa. Ah, mitä ponnistusta
tämä oli kysynyt!
Hänen omat voimansa olivat melkein lopussa -- ja Mauri -- oliko hän
vahvempi?
Jännitys laukesi, kyynelten sulut aukenivat. Kyllikki itki kauvan,
niinkuin se, jonka kevätkukkaset elämän halla on vienyt -- raskas,
vaikka Isän sallima.
-- En voi jäädä tänne, en saa jäädä hänenkään tähtensä, -- ajatteli
hän. -- Olemme liian lähellä toisiamme; me kärsimme enemmän kuin
jaksamme kantaa. Kyllä Herra auttaa -- mutta minun täytyy lähteä.
12.
Oli kevät jälleen. Aamun kaste kimalteli hennoissa kukkasissa, jotka
katselivat sinitaivasta Lehtoniemen koivujen lomitse. Joki välkkyi,
nuori vihanta hymyili auringolle, ja liverrys täytti kuultavan ilman.
Pihalla hevonen oli valjaissa, ja Kyllikki matkapukuisena asetteli
tavaroitansa, jotka veneellä oli tuotu kansakoululta. Hänen äitinsä ja
Mauri auttoivat.
-- Täti! -- huusi heleä, iloinen ääni.
-- Täti! -- huusi toinenkin.
Heli ja Tapani tulivat juosten, sinivuokkoja käsissänsä. -- Täti saa,
-- he sanoivat, ojentaen Kyllikille kukkiansa.
Kyllikki kiitti herttaisesti ja kumartui suutelemaan heitä.
-- Te pienet rakkaat! Parhaani annoin teille -- oman äitini...
Hän syleili äitiänsä ja pyyhki nopeasti kyyneleitä, jotka pyrkivät
esille. He kaksi eivät olleet ennen milloinkaan toisistansa eronneet.
Mutta päivänsäde jo heijastui vesihelmistä.
-- Kyllä minun tulee hyvä olla, -- sanoi hän hymyillen, lohduttavasti
äidillensä. -- Minä saan oikein kauniin koulun siellä pohjoisessa. Saan
nähdä revontulet, eikä aurinko laske koko yönä.
Sitte hän ojensi Maurille kätensä.
-- Hyvästi, ystävä. Jumalan tie valkenee --
-- Niin, Kyllikki, siinä uskossa me kestämme.
Hän olisi sanonut enemmänkin ja muuta -- ja vaikeni kuitenkin. Kyllikin
suuri uhri, ero äidistä, lapsuuden kodista ja rakkaaksi käyneestä,
siunatusta vaikutuspiiristä -- se valtasi Maurin ja liikutti koko hänen
olentoansa, nyt täytännön hetkenä vielä voimakkaammin kuin konsanaan
sitä valmistettaessa. Hän ei voinut sitä estää, sillä Kyllikki tiesi
mitä tahtoi, ja tätikin oli hyväksynyt hänen päätöksensä. Se _oli_
paras ratkaisu -- Mauri itsekin käsitti sen.
Kuinka kiitollinen Mauri oli tädin itsekieltävästä avusta! Tietysti
sekin oli taistelun tulos ja uhrauksen hinnalla annettu. Mutta hän oli
Jumalan koulussa kypsynyt kristitty, joka ei empinyt, huomatessaan
Herransa kehoituksen. Hän jätti rakkaan tyttärensä turvallisesti hyvän
Paimenen hellään huomaan, ja saman Paimenen käsistä hän otti vastaan
Maurin äidittömät pienokaiset, holhotaksensa heitä hänen nimessänsä.
Mauri tunsi saaneensa äidin sekä lapsilleen että itselleen, ei
tilapäiseksi tueksi, vaan omaksi, pysyväiseksi, kotikattonsa alle. Ja
kaikki tämä valo ja lohdutus lähti pohjimmalta Kyllikin rakkaudesta --
hänen, joka oli vapaaehtoisesti lähdössä yksinäiselle taipaleellensa
avaraan maailmaan.
Mauri tunsi sen syvästi, syvästi, ja sydän lämpeni polttavaksi. Mutta
kieli ei kertonut hänen tunteitansa. Sitä ei saanut koskettaa, mikä oli
annettu Jumalan talteen.
Kyllikki astui reippaasti rattaille, viittasi hyvästiksi eikä enää
katsonut taaksensa. Mauri seurasi silmillään Laklansa vilkasta
juoksua. Vasta rattaiden pyörähtäessä metsätielle hän kääntyi pois.
Sanoitta, hellästi ja kiitollisena hän puristi tädin käsiä, ikäänkuin
vakuuttaaksensa: -- Ette jää lapsen rakkaudetta kuitenkaan!
-- Isä! -- kuului Tapanin ääni; ja sisko toisti kaikuna: -- Isä!
Mauri istahti portaille, vetäen heidät luoksensa. Ajatukset ja
tulevaisuuskuvat tulvivat hänen mieleensä. Ei tosiaan hän ollut
aarteeton eikä osaton! Hän hyväili heitä, puhellen ikäänkuin he
olisivat ymmärtäneet:
-- Heli pieni, sinä tulet nuoreksi neidoksi ja saat tästä kauniista
koivikosta lempilehtosi. Oma koti kullan kallis -- eikö niin, Heli?
Ja sinä, Tapani, sinä kasvat suureksi ja voimakkaaksi. Sinä kynnät ja
kylvät ja hoidat isien perintöä. Ehkä sitte kerran kuulet sydämessäsi
säveliä -- ehkä ne kokoilet ja helkytät isän iloksi. Esi-isäsi jälkeen
ei ole kukaan vesikivellä soittanut...
Lapset katsoivat häntä suurin silmin ja juoksivat sitte riemahdellen
pois perhojen jäljessä kullankeltaiseen voikukastoon. Mauri jäi yksin
keväisen päivänpaisteen keskelle.
Siinä oli talo hänen ympärillänsä, hyvin hoidettuna, kauniina ja
rakkaana. Pellolta kuuluivat Pekan kehoittavat huudahdukset, hänen
ohjatessaan kyntöhevosta, ja ojalla lapioitsi nuori Santtu renki,
avokatseisena, voimakkain ottein. Matleena, jota lapset eivät enää
tästälähin tarvinneet, askaroitsi iloisen aputytön kera Lehtoniemen
keittiössä, vanhassa tutussa valtakunnassansa. Väki oli taattua ja
uskollista ja vielä rakas täti Maurin rinnalla toimia ohjaamassa.
Nyt, jos mieli halusi, hän voi kirjoihinsa tarttua minä päivänä
tahansa! Mauri tunsi nuoruuden pulppuavan suonissansa. Eihän hän vielä
vanha ollutkaan: viisikolmattavuotias, elämänsä alkutaipaleella.
Kuinka paljon hän oli kokenut siihen ikäänsä! Hän ei kysynyt _miksi_.
Haaveksivasta, hapuilevasta, kokemattomasta pojasta hän oli varttunut
mieheksi murheiden ahjossa. Pimeistä syvyyksistä hän oli löytänyt
elämän valkeuden, Vapahtajansa. Eikö kannattanut jotakin kestää sen
päämäärän saavuttamiseksi?
Täälläkin kodin ympärillä odotti laaja, rikas työmaa, Kyllikin autioksi
jäänyt kenttä. Pienet pyhäkoululapset kaipasivat opettajaansa, nuoret
pojat ja tytöt vanhempaa toverillista ystäväänsä, joka niin monasti
heitä oli innostuttanut pyrkimään ylöspäin, kohti parhaiden ihanteiden
kirkkautta, Jumalan luo. Mauri hehkui halusta käydä tähän samaan
työhön. Hänen äitivainajansa toivo ja rukous oli toteutuva: hän oli
toimiva Isän lähettiläänä, Jumalan palvelijana kotinsa ja kylänsä
siunaukseksi. "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa
yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."
Ken tietää, mitä kaikkea valon rikkautta, sisäistä ja ulkonaista, voi
tuoda mukanansa pitkä päivä, jonka lupaava aamukoi vasta kultaa taivaan
rantaa?
Tulee sitte kerran iltakin ja punertavat pilvet. Mutta valon täyteys ei
lopu, se asuu sydämessä. Ja kultakaupungissa ijäinen riemupäivä hohtaa,
sen kaiken yltäinen kirkastus, mikä täällä vielä jäi hämärään.
Leivonen kohosi korkeuteen, virittäen heleän liverryksen. Lasten
iloiset äänet kajahtivat nurmikolta, ja pellolla nuorukainen alotti
Maurin lapsuusvirttä: "Jo joutui armas aika". Mauri tunsi, että Jumala
oli kaiken tehnyt hyvin. Ylistys ja syvä rauha sydämessänsä hän nousi
jatkamaan valkenevan tien vaellusta.