VIA DOLOROSA

1.

Joen rantapolkua Lehtoniemeen kulki kaksi naista, äiti ja tytär. He

olivat tulleet Koivun vanhaan valkamaan kansakoulun puolelta. Äiti oli

mustiin puettu, kapea valkoinen röyhelö kaulan ympärillä. Tyttärellä

oli vaaleansininen kansallispuku, ilman monia helmiä ja helyjä. Runsas

ruskea tukka aaltoili hajallansa kirjonauhan varassa. Kädessään hän

piteli pientä kääröä.

-- Äiti, -- sanoi tytär, -- katso, kuinka vedenpisarat kimaltelevat. --

Hän ajatteli lisäksi: -- Niinkuin kyynelhelmet.

-- Mauri saa kirkkaan hääpäivän, -- sanoi äiti.

He kulkivat vaiti eteenpäin. Sitte neitonen kumartui taittamaan

lemmikkejä, joita sinisenään kasvoi rannalla. -- Nämä minä ojennan

Maurille, -- hän itseksensä päätteli poimiessaan.

-- Sinullahan ei olekaan kukkia, -- sanoi äiti. -- Nuo sopivat siniseen

pukuusi.

Sanaa sanomatta tyttö kiinnitti ne vyöllensä. -- Niin, -- johtui hänen

mieleensä, -- Maurilla on niitä kyllin.

He tulivat portille ja siitä siistille, lakaistulle pihalle, jossa

koivut nuokkuivat. Keskellä kohosi kaunis rakennus, hirret vielä

valkeina uutuuttaan. Lippu liehui katolla viiripuussa, ja kuisti oli

koristettu kukilla ja seppeleillä.

Nuori tyttö kuvitteli: -- Aivan kuin koivut ja köynnökset viittaisivat:

"Tervetuloa, Kyllikki!"

-- Täällä on täydet juhlakoristeet, -- sanoi äiti.

Neitonen havahti. -- Niin, Margitille.

Piha oli aivan hiljainen, talo samoin.

-- Eiköhän ketään ole kotona?

Keittiöstä tuli vanha vaimo, mustissaan ja siistittynä hänkin,

viheriäraitainen silkkihuivi kaulalla. Hän niiasi vieraasti, mutta

samassa tunsi.

-- Kah, opettajan rouva ja Kyllikki neiti!

-- Hyvää päivää, Matleena.

-- Häihin kai rouva ja neiti ovat tulleet. -- Tervehdittiin, käteltiin.

-- Pyytäisinhän minä sisälle ja keittäisin kahvia, mutta en minä täällä

nyt enää ymmärrä... Ne ovat kaikki häätalossa, akranaami itse ja uudet

palvelusneitsyet. Minut vaan käskettiin tänne huoneitten vartijaksi.

-- Ei mitään kahvia, juurihan olemme häihin menossa. Voimmeko hetkeksi

istua tähän porraspenkille, ettemme joudu liian varhain? Kyllikki toi

pienen lahjan uuteen kotiin.

Hän aukaisi käärön, jossa oli sievä yksinkertainen kahviliina,

sinikelloilla kirjailtu.

-- Saisinko asettaa tämän heidän ruokasalinsa pöydälle? -- kysyi

Kyllikki.

-- Tehkää vaan hyvin ja käykää sisälle, -- kehoitti Matleena. Hän

jatkoi tuttavallisesti kuiskaten: -- Täällä onkin nyt vallan peräti

hienoa, kun on tavaroita joka päivä tuotu, toisia toistaan komeampia,

ja maalareita on ollut ja paperien panijoita...

Vieraat katselivat ihmetellen ympärillensä. Tämäkö oli Maurin koti?

Niin, Margitin ja Maurin... Salissa korkeat kuvastimet ja vaaleat

huonekalut ruusunpunaisine päällisineen. Makuuhuoneessa vihertävää,

ruokasalissa tammenväriä. Hienosti valitut seinäpaperit, ikkunoissa

uutimet ja ovissa verhot, kaikki uutta ja väreihin sopivaa. Pöydillä

oli kasveja ja kukkalaitteita, ruusuja, liljoja, unikkomaljoja.

Lemmikkejä ei ollut eikä muita kedon kukkasia.

Kyllikki levitti sinikelloliinansa ruokapöydän suuren, tummaruutuisen

liinan keskelle. Hän katseli ympärillensä, eikö missään vielä olisi

tyhjää kukkamaljakkoa. Oli, tuolla uuninreunalla korkea, kapea lasi.

Hän jo kosketti lemmikkejä pannakseen ne siihen, mutta hienotunteisuus

pidätti hänet.

-- Minä menen poimimaan muutamia eläviä sinikelloja, näiden siskoja, --

sanoi hän.

Ne huojuivat hiljaa pientarella. Kyllikki poimi.

-- Ei, en viihtyisi siellä, -- hän ajatteli. -- Minä olen kuin niityn

kukka. Näinkö vieraaksi hänen kotinsa on muuttunut! Lieneekö hän jo

vieras itsekin? -- Hänen sydämensä tuntui sanomattoman haikealta.

Sillä välin Matleena kertoi huoliansa opettajan rouvalle.

-- Ei siitä koskaan hyvää tule. Kun puuttuu Jumalan siunaus, silloin

kaikki puuttuu. Tuomarin neiti on maailman lapsi, mutta isäntä ei

silmin näe eikä korvin kuule.

-- Rukoilkaa hänen ja nuoren rouvan puolesta hartaammin kuin ennen

milloinkaan, -- sanoi rouva Kotiranta vakavasti.

Kyllikki palasi kukkinensa. Sitte he hankkiutuivat lähtemään.

-- Jumalan rauha nyt tälle kodille!

-- Ah äiti, äiti, -- kuiskasi Kyllikki, -- kuinka minä jaksan? -- Hänen

tyyneytensä oli paennut ja tunteet aaltosivat.

-- Jumalan voimalla, -- vastasi äiti.

Häätalossa he jo eteisessä kohtasivat Maurin, joka otti vieraita

vastaan. Nähdessään Kotirannan tädin hän unohti kaiken sovinnaisuuden

ja riensi häntä syleilemään kuten omaa äitiä.

-- Kiitos, rakas täti, että tulitte -- niin pitkän matkan päästä! Ja

Kyllikki --

Kolmeen vuoteen he eivät olleet toisiansa tavanneet. Kumpikin katseli

tarkastaen. Kyllikki, sama sorja, reipas tyttö kuin ennenkin -- silmät

vaan syvemmät ja varsi kehittyneempi. Niinkuin tuulahdus kevätajoilta,

niinkuin sinikukka joen rannalta, hyvä, puhdas ja uskollinen. Ja Mauri

-- oikeastaan hänkin oli sama. Hiukan päivettyneempi, miehevämpi ja

samalla hienompi, mutta lapsuuden avoin, selkeä ilme silmissänsä. Vai

oliko se aivan yhtä selkeä? Kyllikki ei ollut mikään ihmistuntija. Hän

vain näki Maurin säteilevät kasvot.

-- Varmaan hän on onnellinen, -- ajatteli Kyllikki. Joskus hän oli

tuntenut kiusausta toivoa, ettei hän olisi... että hän huomaisi,

havahtuisi, löytäisi oikean omansa... Oi Jumala, kuinka sydän on nurja!

Tee se hyväksi ja vapaaksi itsekkäisyydestä! Mauri on onnellinen...

kiitos, Jumala! Ystävän sydän ei saa muuta pyytää.

Tuli uusia vieraita, eikä Mauri voinut viipyä, niin paljon kuin

olisikin ollut puhelemista ja kyselemistä. Rouva Kotiranta ja Kyllikki

siirtyivät tervehtimään isäntäväkeä ja vetäysivät sitte syrjäiselle

paikalle juhlallisuutta odottamaan.

Sali oli kauniisti koristettu ja täynnä hienostoa. Pitäjän talonpoikia

ei ollut kutsuttu ensinkään. Maurin läheisimmistä ei ollut muita kuin

Kotirantalaiset ja pari entistä koulutoveria. "Häitä ei pidä morsian

eikä ainakaan sulhanen, vaan morsiamen vanhemmat", oli tuomarinna

selittänyt. Kyllikki tunsi olevansa hyvin vieras koko joukossa,

hänen äitinsä ehkä vieläkin vieraampi, mutta he eivät kumpikaan

silti ujoksuneet läsnäoloansa eikä yksinkertaista, muista poikkeavaa

pukuansa. He eivät olleet tottuneet arvostelemaan ihmisiä ulkokuoren

mukaan. Se antoi rauhaisaa itsetuntoa ja itsenäisyyttä.

Margitin kaupunkilaiset soittotoverit olivat muodostaneet pienen

juhlaorkesterin. Se viritti vienoja, haaveellisia säveliä, ovet

aukenivat, ja morsian isänsä taluttamana astui sisälle. Mauri otti

hänet vastaan, pastori asettui paikallensa, ja pyhä toimitus alkoi.

Kyllikki katseli Margitia. -- Sinä ihana tyttö, sinä keijukainen

silkkipukuinesi, utuharsoinesi, myrttiseppele kutripäässä -- oletko

sinä Maurin arvoinen?

Hänen kädessään oli suuri vihko keltaisia ruusuja. -- Tällaisia sinä

kerran annoit minulle, -- oli Mauri sanonut. -- Ne ylioppilaskukkani

minä muistan aina. -- Margit oli ihastunut Maurin hienosta valinnasta,

mutta samalla joutunut hämilleen. Eihän Maurin tarvinnut tietää, että

hän silloin oli puolelle tusinalle jaellut kukkasia. Mutta Kyllikki

muisti morsiusvihosta juuri tuota samaa hetkeä -- tyttöä, joka kori

käsivarrella pujottausi Maurin luo kukkinensa, ja poikia, jotka

seuraavalla välisillalla keltaruusuissa helottivat.

Vihkilupaus kaikui niin juhlalliselta: "Rakastan sinua myötä- ja

vastoinkäymisessä." Kuuluivatko nuo vanhat sanat muiden korvissa

kuluneilta? Ei Kyllikin. Ne ratkaisivat nyt hänenkin koko elämänsä

kohtalon. Tästälähin oli rikos ajatella Mauria sillä tavalla kuin tähän

asti. Margit omisti hänet ainiaaksi.

Hääpäivälliset olivat komeat, ja monta puhetta pidettiin. Soitto oli

kaunista, tanssi tulista, viinit hehkuvia... Sulhanen ei juonut. Margit

oli kyllä katsonut häneen kiehtovasti, pyytäen: -- Tämän kerran, minun

sukulaisteni tähden! -- mutta Mauri kielsi, ottaen hedelmänestettä. --

Näin minä kiitän yhtä kauniisti onnentoivotuksista, -- vastasi hän,

koettaen hymyillä.

Taas oli puisto valaistu, satumaisemmin nyt kun ennen konsanaan. Kuu

paistoi täytenä, niinkuin Margit oli toivonut. Hän istui Maurin kanssa

ulkoparvekkeella, kun serkun ääni kutsui saliin sähkösanomia kuulemaan.

-- Lue äänekkäästi, me kuuntelemme täällä, -- sanoi Margit.

Onnentoivotusten muodossa ei ollut paljon eroa, nimet vaan vaihtelivat.

Yksi sana sai Margitin ovelle: "Wienistä." Hän kuunteli henkeänsä

pidättäen.

"Kukkaselle heleintä päivänpaistetta. Täti Barlitz, Else, Raimund."

-- Täällä on myöskin kirje morsiamelle, Wienistä lähetetty.

Margit tuskin malttoi kuunnella sähkösanomia loppuun. Sitte hän heti

meni serkun luo, pyytäen kirjettänsä. Hän luki sen omassa kamarissaan.

Ei Maurin tarvinnut sitä nähdä.

Else kirjoitti, että he kaikki olivat kovin hämmästyneet hääkutsusta.

Sekö siis olikin syy, miksi Margit ja Raimund eivät menneet kihloihin?

Ehkä Margit jo silloin rakasti suomalaista sulhoansa, jolla oli niin

kummallinen nimi, romanttinen ja barbaarinen: Mauri Koivu. Osasikohan

Else edes lausua sen? Muuten Raimundin suhteen taisivat viime uutiset

olla ennenaikaisia. Luultavasti hänellä oli pelkkiä kielitieteellisiä

harrastuksia Trude Wernerin kanssa. Hän yhä kaihoten muisteli Margitia,

niin Else ainakin arveli huomanneensa. Hän oli ollut kovin vakava näinä

päivinä... Raimund oli hyvä veli, Else olisi suonut hänelle kaiken

onnen -- mutta sehän oli mahdotonta. Juuri eilen hän oli sanonut:

"Pieni Margit, tulkoon hän onnelliseksi!" Sitä nyt Elsekin toivoi

sydämestään, lähettäen tuntemattoman terveiset miekkoselle sulhaselle...

Margit punastui ja vaaleni. Raimund ei ollutkaan kihloissa! Raimund

rakasti häntä yhä! Else luuli niin...

Ei, mutta eihän se ollut mahdollista. Miksi Raimund sitte oli hylännyt

hänet? Miksi hän tänään vietti häitä Maurin kanssa, jos olisi voinut

-- Ah, tämä oli hirmuista, sitä ei kestänyt ajatella. Ajatukset täytyi

tappaa, heti, ettei kukaan huomannut, ettei tietänyt itsekään...

Else kirjoitti perättömiä, aivan varmaan. Voi sitä rakasta Else

lasta -- hän kuvitteli kauneinta ystävällensä, mutta totuutta hän ei

aavistanut. Sen kätki poveensa poloinen morsian -- ei, onnellinen,

säihkyvä -- hän tahtoi olla, hänen täytyi olla! Sillä perättömiä Else

oli kirjoittanut...

Taas valtasi Margitin sellainen hurja vilkkauden puuska, joka hänet

joskus oli viime vuonna yllättänyt. Hän oli tähän saakka vetäytynyt

häätanssista syrjempään, kun ei Maurikaan ollut tanssin ystävä.

Sitäpaitsi heidän molempain tuli pitää seuraa kaikille vieraille, myös

sedille ja tädeille. -- Erittäin minun tädilleni kenraalskalle, --

oli Margit Maurille neuvonut. -- Puhu hänelle ruotsia, hän ei ymmärrä

suomea. Ja muillekin, jos mahdollista. Mauri kulta, ole nyt oikein

kohtelias ja viehättävä! -- Mauri ymmärsi, että Margit omalla tavallaan

tarkoitti parasta, ja hän oli koettanut. Kiusallista se oli kaikki

tyyni, sillä arvostelevat katseet iskeytyivät häneen joka taholta.

Jospa häät jo olisivat loppuneet ja hän olisi päässyt nuorikkonsa

kanssa lähtemään! Hieno suku oli tosiaankin välttämätön ikävyys. Se

kumminkin auttoi, että Margit herkeämättä pysyi hänen rinnallansa,

viehkeänä ja suloisena. Pitkä silkkinen laaho aivan kuin itsestänsä

kiertyi pois pienten valkoisten kenkien tieltä, huntu hulmahteli

ja kukkavihon harsonauhat häilyivät. Hän hymyili kuin päivänsäde,

karkoittaen pilvet kauvas. Kauneimmin hän hymyili Maurille, omallensa.

Mutta nyt! Mikä häneen tuli? Hän ei enää välittänyt sedistä ja tädeistä

eikä katsonut ja etsinyt Mauria, hän vaan tanssi. Kun morsian asettui

esille, ikäänkuin tarjoutuen, silloin kaikki kilvan veivät hänet

karkeloon. -- Puolalainen mazurka! -- huusi hän torvensoittajille.

Sitte: -- Pompadour, Pas d'Espagne, Pas de zéphyre!

Kaikki ihailivat hänen tanssiansa. Sitä olisi voinut rahasta katsella.

Mutta Mauri, joka ei näistä yhtäkään osannut, käytti tilaisuutta

saadakseen vihdoinkin viettää vähän aikaa Kotirannan tädin ja Kyllikin

seurassa. Hän oli sitä halunnut koko illan. Tädin luona hän olikin pari

kertaa hetken viivähtänyt, mutta Kyllikin kanssa ei vielä vaihtanut

sanaakaan tervehtimisen jälkeen.

Missä Kyllikki oli? Mauri lähti salista. Tuollahan hän istui,

keskustellen rovastin apulaisen kanssa puutarhapenkillä. Mauri läheni

heitä.

-- Neiti Kotiranta kertoo kaikenlaista hyvää seminaarikaupungista, --

sanoi apulainen. -- Minä tunnen ne olot hyvin. Olin siellä virassa

ennen muuttoani tänne.

-- Niin, niinhän olitte, -- sanoi Mauri. Häntä ei ensinkään

miellyttänyt, että apulainen istui siinä. Hänellä olisi ollut paljon

sanomista Kyllikille, mutta tässä keskustelun täytyi muodostua perin

ylimalkaiseksi.

-- Pastori Luoto kertoo myöskin hyvää täältä, -- sanoi Kyllikki

tyynellä, luonnollisella tavallaan. -- Onko sinulla aikaa, Mauri? Etkö

jäisi tähän kanssamme?

Mauri istuutui.

-- Siitä ompeluseurasta, josta Matleena on puhunut sinulle... Sen

jäsenillä on myöskin keskustelu- ja rukouskokouksia. Tiedätkö niistä?

-- En, ei ole nyt ollut aikaa. Miten ne ovat järjestetyt?

Näkyi selvästi, että Mauri kysyi pikemmin kohteliaisuudesta kuin omasta

harrastuksesta. Pastori ryhtyi tekemään seikkaperäisesti selkoa, mutta

Kyllikki vaikeni. Mauri sanoi: -- Niin, -- vai niin --, mutta kuunteli

kuin toisella korvalla. Silloin Kyllikki katkaisi keskustelun.

-- Tuletko, Mauri, kanssani kalliolle? Siitä valaistus varmaan näyttää

ihanalta. Suokaa anteeksi, pastori. -- Hän nousi, ja Mauri samoin.

-- Tuolta me usein lapsina katselimme jokea ja puistoa. Haluaisin nähdä

sen vielä kerran.

Sinne oli vain kivenheiton matka. He kiipesivät hakattuja kiviportaita

myöten ja pysähtyivät ulkonevalle paadelle. Taikamaailmana puisto hohti

kirjavissa valoissansa, ja kuu hopeoitsi joen pintaa, luoden pitkän,

värehtivän kuultosillan. Sävelaallot kulkivat lempeän tuulen mukana,

milloin hiljemmin, milloin voimakkaammin. Ihmiset olivat aivan lähellä

ja kuitenkin tuntuivat jääneen kauvas.

-- Mauri, -- sanoi Kyllikki. -- En tiedä, olinko epäkohtelias, mutta

minä luulen, ettemme tapaa toisiamme enempää. Kohta vieraat rupeavat

lähtemään, ja huomenna te matkustatte Ruotsiin.

-- Minäkin etsin sinua, -- sanoi Mauri.

-- Ei minulla muuta ole sanottavaa kuin kiitos kaikesta... lapsuuden

kauniista, onnellisista muistoista. Ja sitte parhaat toivotukseni.

-- Kiitos sinulle, Kyllikki, -- Maurin ääni väreili tulvivasta

liikutuksesta, joka hänet äkkiä yllätti. -- Sinä olet ollut minun

suojelusenkelini. Ole yhä vieläkin! Minä tunnen sitä tarvitsevani.

Kaikki vieras, teennäinen ja kahlehtiva oli kuin kerrallaan pudonnut

pois. Maurin sydän suli avoimeksi ja pehmeäksi.

-- Jeesusta sinä tarvitset, -- sanoi Kyllikki hiljaa. -- Minä tiedän

sen, olen tietänyt sen jo ennen. Hän täyttää kaipauksesi.

Hetken he seisoivat ääneti, katseet tähdättyinä epämääräiseen

etäisyyteen. Sitte tyttö sanoi: -- Nyt on kyllin. Meidän on aika lähteä.

Valssin sävelet soivat salissa. Maurin tullessa Margit tanssi vielä.

Serkku juuri jätti hänet, ja Mauri meni hänen luoksensa.

-- Tuletko nyt minun kanssani viimeisen kierroksen? -- kysyi hän, mutta

pysähtyi samassa. -- Mikä sinun on, Margit? Voitko pahoin?

Morsian oli kalpea, nojasi päätänsä taaksepäin ja hengitti nopeasti:

-- Ei mitään, se menee ohi. Häitänihän minä vaan olen tanssinut... Jo

riittää.

Ulkona tuomarin vaunut ajettiin portaitten eteen. Yhteisesti

hyvästellen morsiuspari astui niihin. Margit liehutti

pitsinenäliinaansa. Huomenna vielä tavataan!

Koivulla palvelusväki ja alustalaiset pitivät juhlaa. Heille oli

hääpöytä valmistettu, ja viulun vingutus ja töminä tanssituvasta kuului

kauvas kujalle. Vaunujen vierintä ja kavioitten kapse houkutteli päitä

ikkunoihin. -- Morsiuspari tulee! -- huudettiin. Tanssi lakkasi,

viuluniekka kiepsahti ovelle soittamaan, ja rohkeimmat huusivat

"Eläköön!"

Vaunut pysähtyivät. -- Tule, Margit, he haluavat nähdä sinua, -- sanoi

Mauri.

Se oli Margitista yhtä kiusallista kuin Maurin mielestä uusien

sukulaisten seura häätalossa. Hän seisoi hetken aikaa tuvan lattialla

koko komeudessansa, nyökkäsi tervehdykseksi ja salli katsella itseänsä.

-- Kuinka ne töllistelivät, -- sanoi hän Maurille päästyänsä jälleen

onnellisesti vaunuihin. Hän oli puolittain hyvillään, puolittain

äkeissänsä.

-- Ihana morsian ja lisäksi heidän emäntänsä, -- sanoi Mauri.

-- Odottakaa, -- Mauri pidätti ajajaa. -- Hilma, pyytäkää Pekkaa vähän

puheilleni.

Pekka ei ollut tuvassa. Kuului menneen saunaan maata.

Mauri hymähti Margitille. -- Siinä ainakin yksi, joka ei ole utelias.

Nukkukoon vanhus rauhassa! Olisin suostunut hevosista huomiseksi, mutta

ehdin sen kyllä aamullakin.

Matleena mustissaan niiasi Lehtoniemen portailla. -- Niinkuin

hautajaisiksi puettu, -- supatti Margit hermostuneesti. Hän nyökkäsi

kättelemättä ja astui ohi. Maurin tarjottuun käteen tarttuen Matleena

toivotti Jumalan siunausta, "että Herra asuisi teidän kanssanne". Sitte

hän kuului sanovan: -- Kotirannan rouva ja neiti kävivät täällä. Neiti

pani lahjan ruokasalin pöydälle.

Margit oli saanut niin paljon lahjoja, ettei pieni liina lisänä mitään

merkinnyt. Mutta Mauri katsoi hellästi sinikelloja, sekä ommeltuja että

poimittuja. Hän puolestaan ei ollut ystävyydenosotuksilla pilattu.

Matleenan poistuttua Mauri avasi sylinsä Margitille. -- Tervetultua,

rakas, viihdy täällä ja ole onnellinen!

Margit vastasi suudelmalla. Mutta Maurista tuntui, etteivät he onnesta

säteilleet kumpikaan. He olivat väsyneitä. Yön lepo oli tosiaankin

tarpeen.

-- On hyvä, että saamme levätä ja sitte lähteä häämatkalle, -- sanoi

Mauri, ikäänkuin rauhoittaaksensa omaa huolekasta sydäntänsä.

-- Ja sinä opit ruotsia Tukholmassa, -- virkkoi Margit vilkkaammin.

-- Sinä teit hirveän virheen, kuin puhuit tädin kanssa. Pyysit häntä

käymään meillä ja sanoit "vår nya hem". Etkö sen vertaa tiedä, että

"hem" on neutri?

-- Tiedän, -- vastasi Mauri punastuen. -- Minun ei olisi pitänyt puhua

ruotsia, kun en ole harjaantunut.

-- Kyllä, tietysti... Kuule, meidän pitää puhua keskenämme kotona,

sitte et unohda. Täti ihastuu ensi kerralla...

-- Ei, Margit, -- sanoi Mauri niin pontevasti, että nuori rouva

äimistyi sanattomaksi. -- Me olemme aina puhuneet keskenämme suomea, ja

suomi on kotikielemme. En ole nainut tätiäsi, vaan sinut.

Margit käännähti makuuhuoneen peilin edestä.

-- Tule nyt riisumaan pois kruununi! Etkö tiedä, se kuuluu asiaan.

Joka romaanissa kerrotaan, että sulhanen hääiltana irroittaa kruunun

morsiamen päästä. Sinäpä et tunne mitään tapoja!

Se oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Mauri koetti täyttää

toivomusta, mutta veti tottumattomine sormineen neuloja Margitin

ihmeellisistä kampauslaitteista. Margit tuskastui. -- Tulkoon sitte

Signe, hän ainakin osaa. Hän on ollut tädin sisäkkönä.

Mauri huokasi, heittäen turhan yrityksen. Hänen hääiltansa ei ollut

ollenkaan runollinen. Hän sanoi surumielisesti hyvää yötä Margitille,

rukoili vuoteessaan kauvemmin ja hartaammin kuin pitkiin aikoihin ja

valvoi unta saamatta aamun sarastukseen asti.

Ja Margit valvoi. Hänellä oli tunne kuin pikku lintusella, joka itse

on lentänyt häkkiin. Kaukana, kaukana hänen kukkaiset niittynsä ja

laululehtonsa... Ristikko on sulkeutunut, hän ei pääse irti, jos

haluaisikin. Niin, miksikä haluaisi? _Ne_ lehdot eivät ole hänen

saavutettavissaan... Tämä osa kaiketi on paras mahdollinen...

2.

Sellainen oli elämä -- nyt he sen tiesivät kumpainenkin. Kiviriippa

hartioilla, kirvoittamaton koko vaelluksen ajaksi.

Häämatka vielä oli käynyt päinsä. Heitä oli aluksi saattanut uutuuden

hurmaus, sitte vaihtuvien ilmiöiden monikirjavat sarjat. Margit tosin

oli nähnyt paljon enemmän ja suurenmoisempaa, mutta Maurille kaikki oli

uutta, ja hän nautti näkemistänsä välittömällä ihastuksella. Tuomari

kustansi matkan, joka yleensäkin tehtiin vanhempien suunnitelman

mukaan. Ei ollut puutetta mistään, ei huolta huomisesta.

Kunhan Mauri vaan ei olisi ollut niin taitamaton ja tottumaton

matkustamiseen. Tuon tuostakin hän sai kuulla korvain täydet

kömpelyydestänsä. Kerran he myöhästyivät junasta, kun hän ei kyllin

nopeaan toimittanut tavaroita leimatuiksi, ja kerran he joutuivat

hotelliin, jossa vuoteisiin pantiin käytetyt lakanat ja tarjottiin

ruokaa puolipuhtaalta pöytäliinalta. Ruotsin puhuminen kangersi

auttamattomasti. Margitia hävetti ja harmitti. Alakuloisena Mauri tunsi

itsensä velalliseksi eikä puolustautunut. Mutta pahinta oli, että

jokainen Margitin mielenpurkaus kuitenkin himmensi sädekehää, jonka hän

kerran oli kirkkaana kietonut mielikuvitelmainsa immen pään ympärille.

Kuta enemmän päivät toivat vaihtelua ja huvitusta, sitä herttaisempi

Margit oli. Joskus vilahti esiin kihlausajan lempilintu. Hän tuhlasi

hellyyttänsä ja hyväilyjänsä, hän liversi ja sirkutteli, saaden Maurin

kaipaavat tunteet hetkellisesti tulvimaan yli ääriensä. Sitä kipeämmin

koski havahtuminen. Taivaan lähettämä sade tai Maurin tekemä kompastus

-- yhdentekevää. Margit torui ja tuskitteli kuin hemmoteltu lapsi,

keksi oikkuja ja vaati kymmeniä palveluksia. Silloin Mauri tavallisesti

turvautui kirjoihin. Margit syventyi uusimpaan romaaniin ja Mauri

johonkin mieltäkiinnittävään teokseen, joka esitti Ruotsin maantiedettä

tai kansanelämää, valaisten heidän vaikutelmiansa.

Junamatkoilla he melkein aina lukivat kumpikin sohvannurkassansa. He

tuskin tulivat ajatelleeksi, että siinä oli mitään tavatonta. Mutta

muuan pieni morsian, joka saman vaunun vastakkaisella puolella istui

sulhonsa vieressä, kuiskasi hänelle: -- Kuule, nuokin kertoivat

olevansa häämatkalla! Eihän heillä ole mitään puhumista toisilleen! --

Ja sulhanen vastasi: -- Meille pisinkin matka olisi liian lyhyt. Me

tarvitsemme koko elinajan, sanoaksemme kaiken, mikä sydämemme täyttää!

Mutta nyt oli lyhyt huvimatka lopussa. Kultakehys oli poissa taulun

ympäriltä, tekokoristukset juhlanäyttämöltä karisseet. Arkinen

todellisuus odotti, ja sen edessä he kaksi ihmistä seisoivat,

velvoitettuina käsi kädessä ottamaan sen vastaan.

Maa oli routainen, harmaja, pilvet heittivät lumihyhmää, joki velloi

ruskean sekaisena. Samankaltainen oli tunne heidän sydämissäänkin.

Täällä kotona he nopeaan käsittivät sen, minkä matka laupiaasti

oli puolittain peittänyt: he olivat sisäisesti ventovieraat

toisillensa, heillä ei ollut mitään yhteistä. Margit oli oikun

lumouksesta selvinnyt, Mauri pettynyt oman mielikuvituksensa luomasta

enkelinkuvasta.

Heidän nuoruutensa oli onni onnettomuudessa. Se auttoi heitä hetkittäin

unohtamaan ja näkemään unta. Se kykeni täyttämään heidät työn tai

lapsekkaan hauskuuden ilolla, kunnes seuraava tuokio taas pusersi

rinnasta huokauksen.

Margit oli pian katsellut kauniit huonekalunsa ja liinakaappinsa

valkeat aarteet. Pian hän myöskin oli emännyyden viehätyksen kokenut

loppuun. Hän tahtoi päivälliseksi kukkakaalia, mutta sitä ei Koivulla

kasvanut. Sitte hän pyysi linnunpaistia, mutta Sandra keittäjätär

kysyi, mistä hän sen otti. Valmistaa hän kyllä osasi, mutta hankkimaan

hän oli tottunut ainoastaan torilta, kuten Helsingissä oli tapa. Margit

tuli itkien Maurin luo. -- Toimita minulle lintu ja kukkakaalia! --

pyysi hän. Mauri lähetti rengin metsälle ja palvelustytön pappilasta

kysymään, saisiko kaalia ostaa. Vanha rovasti oli kutsuttu lepoon

heidän ollessansa matkalla, ja ruustinna oli jäänyt yksin. Ehkei hän

tarvinnut kaikkia varastojansa. Kerran se onnistui, mutta toisena

päivänä Margit taas oli pulassa. Hän halusi kalaa ja kuuli Sandralta

entisen vastauksen: -- Mistä sitä saa? -- Margit etsi Mauria, mutta

hän oli ulkona. -- Ulkona, vaikka sataa, -- nureksi Margit. -- Sandra,

menkää alitalosta kysymään rengeiltä ja piioilta! -- Neitsyt toi

vastauksen, ettei näihin aikoihin tuoretta kalaa kaupittu lähempänä

kuin kaupungissa. -- Tehkää sitte mitä tahdotte, -- huudahti Margit

kyllästyneenä, -- tottahan ihmiset täälläkin jotain syövät. Sandra

saa yksin pitää huolen ruoasta. -- Eikä hän sen koommin keitoksiin

sekaantunut.

Margit istui koruompeluinensa salin ruusunpunaisella sohvalla. Mitä

iloa hänellä nyt oli elämästä? Mauri kulki metsiä ja maita, kun

muka talo tarvitsi hänet. Olihan tultu toimeen ilman isäntää heidän

ulkomaanmatkansakin aikana! Mutta Mauri oli paha, ei rakastanut enää...

Ja maatalossa oli hirvittävän ikävää ja aivan mahdoton olla emäntänä.

Mitä hänen piti tehdä?

Maurin tullessa korutyö makasi pöydän alla ja Margit nyyhki katkerasti,

pää sohvatyynyyn nojautuneena.

Ei ollut Maurin omakaan mieli päivänpaisteinen. Talossa miesten

toimet olivat jommoisellakin tolalla, mutta karjapuolella kaikki

johto puuttui. Entinen karjakko oli keväällä mennyt naimisiin,

hankittuansa sijaisen. Jos Maurin ajatukset eivät kesäaikana aina olisi

kulkeneet Tuomarilaan, olisi hän silloin jo huomannut tehneensä huonon

vaihdoksen. Mutta hän oli laiminlyönyt silmälläpidon, ja mukavuuden

vuoksi hän ennen matkaa summakaupalla pestasi koko palvelusväkensä

seuraavaksikin vuodeksi. Nyt navetta oli likainen, maito vähentynyt

ja koelypsykirjat aivan sekaisin. -- Jospa reippaan emännän käsi

tähän tarttuisi, -- Mauri huokasi itsekseen. -- Ei muuta kuin isäntä

ylikarjakoksi! Olisihan minulla ilmankin huolia kyllin.

Hän oli navetassa tahraantunut ja märkä kylmästä syyssateesta.

Hienoon saliinsa ja hienon vaimonsa luo hän ei uskaltanut tulla ennen

täydellistä pukeutumista.

-- Margit, rakkaani, miksi itket? -- hän kysyi hellästi. Omassa

alakuloisuudessaankin hänen tuli kesäkukkaansa sääli. -- Mitä olet

toiminut täällä? Onko sinun ikävä?

-- Tietysti -- mitäpä muuta voisi olla? Koko päiväksi jätät minut yksin

olemaan... En minä kestä tätä elämää...

-- Eihän sinua haluta mukaani sateeseen, etkä sinä välitä talon töistä

ja ihmisistä.

-- Piikoja ja talonpoikia ja lehmiä -- koska minä semmoisiin olisin

tottunut? Hyi, Mauri, sinä teet pilkkaa!

-- Margit, -- sanoi Mauri jäntevästi, ponnistuksella hilliten itseänsä,

-- talonpojan pojalle sinä olet vaimoksi tullut, ja tämä on minun

ympäristöni ja työmaani, sen sinä olet alusta tietänyt. Mutta sinua en

ole pakottanut mihinkään velvollisuuteen, jota pidät vastenmielisenä.

Olenko?

Maurin odottamaton vakavuus hämmästytti Margitia. Hän huomasi kovasti

loukanneensa, vaikkei hän oikeastaan mitään pahaa ollut tarkoittanut.

Siinä hän nyt seisoi hämmennyksissään, osittain katuvaisenakin.

-- Minä vaan tahdoin sanoa... minä arvelin, että olisit voinut keksiä

jotakin -- vaikkapa lukenut minulle...

Hänen äänensä pehmeni helläksi: -- Mauri, et saa enää mennä pois, minä

pelkään, kun pimeä tulee!

-- En mene tänään, kyllä minä luen, jos tahdot.

Margit kuivaili kyyneleitänsä.

-- Miksi aina vaan sataa? Joka päivä on satanut tänä syksynä.

-- Eihän toki joka päivä. Juuri eilen kävimme ratsastamassa. Ehkä

piankin jo aurinko paistaa. -- Mauri koetti taas olla oikein

ystävällinen ja kekseliäs. -- Minusta oli ennen poikana hauska poimia

puolukoita vielä melkein lumen alta. Menemmekö huomenna poimimaan, jos

on kaunis ilma?

Margitin muoto vähän valkeni. -- Mennään, Mauri! Sinä oletkin hyvä...

Hän kietoi kätensä Maurin kaulaan.

-- Missä sinun viulusi on? -- kysyi Mauri. -- Et ole soittanut

säveltäkään, sitte kuin tulimme kotiin.

Margit tuli samaa muistaneeksi. Kukapa ne syyt ymmärtää? Näin se lienee

ollut:

-- Silloin voi soittaa, kun on iloinen tai murheellinen, mutta ei kun

on kyllästynyt ja pahalla mielellä. -- Hän pyyhkäisi kutrit otsaltansa.

-- Nyt taas olenkin iloisempi. Kyllä minä soitan.

Mauri istui keinutuoliin kuuntelemaan. Hänen silmissään oli syvä,

surumielinen katse. -- Yksin minä saan kuormat kantaa, -- hän ajatteli.

-- Olisin tarvinnut toverin ja auttajan, mutta hän on kuin lapsi, jota

minun tulee huvittaa. Kansastansa hänet on vieroitettu, ja työn iloa

hän ei tunne. Kuinka tämä jatkunee ajan pitkään?

Kun Margit herkesi soitosta, seisoi Mauri katselemassa pientä

seinäkuvaa. "Via dolorosa" -- tuskien tie.

-- Mikä tuo on? -- kysyi Margit. Hän läheni ja luki allekirjoituksen.

-- Vie se pois, -- sanoi hän hermostuneena, -- sehän on kuin paha enne.

Tuskia minä pelkään aivan hirveästi.

-- Se taulu on minulle erityisen rakas, -- vastasi Mauri vakavasti.

Hän aikoi sanoa enemmänkin. Kerran Tuomarilassa hän oli luullut, että

Margit ymmärsi elämän totisuutta. Nyt hän sitä epäili eikä jatkanut.

-- Sinulla on merkillinen maku, -- sanoi Margit pyörähtäen korollansa.

-- Mutta minä en voi sitä nähdä, minä pelkään. Anna se sille

mustapukuiselle ihmiselle, joka hääiltana otti meidät vastaan ja

säikytti minua. Hänkin oli kuin enne. Missä hän nyt on?

Maurin täytyi muistella, mistä oli kysymys.

-- Matleenako? Alitalon eteiskamarissa hän asuu. Hän on avulias ja

uskollinen, häneltä saat monta neuvoa, jos tarvitset.

-- Vie se hänelle, -- toisti Margit.

-- Niinpä vien, -- sanoi Mauri äkkiä päättävästi. -- Haluankin puhella

hänen kanssansa. Minä sanon, että se on yhteinen lahjamme; tuon sen

nuoren rouvan toivosta.

Margit kääntyi pois hämillään, ja Mauri otti seinältä taulun. Hän

kääräisi sen paperiin ja lähti ulos nopein askelin.

Matleena lauloi virsiä, kuten tavallisesti iltasilla. Täräjävä sävel

kuului jo portaille. Hän ei ollut edes lamppua sytyttänyt, vaan istui

hämärässä, ulkomuistista veisaten:

-- "En rauhaa löydäkään maan päältä,

pois aina ikävöitsen täältä..."

-- Oi, minäkin jo ikävöitsen, -- ajatteli Mauri.

Matleena otti nuoren isäntänsä ilolla ja ihastuksella vastaan, ja

taulusta hän tuli niin liikutetuksi, että Mauri sai täyden palkan

kieltäymyksestänsä. -- Margitin oikku oli Jumalan johdatus, -- hän

ajatteli.

-- Niin, niin, -- sanoi Matleena. -- Ristiä me tarvitsemme vanhat ja

nuoret. Risti pakottaa Jeesuksen tykö, muuten menisimme maailmaan.

-- Se on tosi sana, -- vastasi Mauri.

Sinä hetkenä jotakin tapahtui hänen sielussansa. Hän näki

välähdyksessä, että hänkin oli mennyt maailman tielle. Nyt hän kaipasi

ja halasi Jeesusta, yksinäisen sydämen ystävää, taakkojen kantajaa; ja

sanattomana hän kumarsi hartiansa ristin kuorman alle. Täytyi käydä

näin -- ah, täytyi.

Matleena katsoi isäntäänsä tutkivasti.

-- Taidatte tekin olla ristin koulussa, -- sanoi hän.

Mauri vaan ojensi kätensä ja puristi Matleenan kättä.

Hän palasi hiljaisempana ja nöyrempänä, selvästi tietoisena sydämensä

korkeasta kaipauksesta. Sen piti täyttyä ja toteutua, maksoi mitä

maksoi.

3.

He olivat nuoret ja kokemattomat kumpainenkin; he eivät mitään

huomanneet tai ymmärtäneet, ennenkuin Sandra sanoi Margitille:

-- Rouvan ei pitäisi ratsastaa, se ei ole terveellistä tuossa tilassa.

-- Mitä? -- Margit puolittain hämmästyi, puolittain närkästyi.

-- Rouva on hyvä ja kysyy vaan tohtorilta. -- Sandra katsoi Signeen ja

Signe Sandraan, ja kumpikin hymyili merkitsevästi.

Margit jäi miettimään. Seuraus oli, että hän hätäyksissään kiiruhti

Maurin luo. -- Sandra luulee... Sandra sanoo... Mauri, onko se totta?

Menenkö minä lääkärille? Sano, eihän se ole totta?

Mauri ymmärsi ja katsoi pitkään Margitia. Kuinka se ei ollut johtunut

hänen mieleensä? Ehkä kukkanen siksi olikin hiukan kalpeampi, vaikka

Mauri oli parhaansa pannut valmistaaksensa hänelle kaiken mahdollisen

ilon. Sokeahan hän oli ollut -- ja samoin itse Margit, lapsukainen.

Se selveni Maurille suurena, yllättävänä riemuna. Margitin levottomuus

aivan vilahti hänen ohitsensa. -- Oma Margit, kuinka Jumala on hyvä! Se

rakas pieni yhdistää meidän sydämemme, etkä sinäkään enää ole yksin!

Mutta Margit jo itki hermostuneen kiihkeästi. -- Ei ei, ei! -- Hän

torjui käsillään, kun Mauri läheni.

-- Jos minä kuolen... En minä tahdo edes sairaaksi tulla! Ja

ratsastaminen on minun ainoa huvini... Eikä minusta ollenkaan ole

hauska hoitaa pieniä lapsia...

-- Mennään lääkärin luo, Margit, hän neuvoo meitä. Sinä olet nytkin

terve ja reipas -- kyllä Jumala auttaa. Margit kulta, älä itke -- et

saa itkeä! Minä kun kuvittelin, että yhdessä iloitsisimme...

Maurin oli vaikea käsittää, ettei Margit todellakaan toivonut lasta.

Sanoin he eivät koskaan olleet puhuneet siitä -- mutta joskus sanaton

kieli on selvempää. Ah, silloin voi erehtyä, kun kummankin sydämessä

asuu aivan eri maailma. Tai ehkäpä Margitin kyyneleet johtuivat

pelkästä yllätyksestä?

Seuraavana sunnuntaina Margit tahtoi tulla Maurin kanssa kirkkoon. Se

oli ensi kerta pitkästä ajasta, aivan kuin lahja Maurille. Oliko tämä

nyt uusi ihana alku, äitiysvastuun ensi hedelmä?

Pastori Koitere, kappalainen, saarnasi Hengen voimalla vakavasta

tekstistä: "Jo on kirves pantu puiden juurelle. Jokainen puu, joka

ei kanna hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen." Tehkää

parannus, kääntykää teiltänne! Usko ei ole tyhjiä tunteita eikä koreita

sanoja, se on elämää. Mitä Herra näkee, kun hän katsoo kotiisi ja

sydämeesi? Elätkö itsellesi, vai saako hän elämäsi hedelmät? Oma elämä

ristille, Jeesus-elämä voimaksemme! Hedelmätön puu ei Herralle kelpaa,

se on tulen oma.

Kirkkokansa istui hievahtamatta. Syvä hiljaisuus täytti temppelin, ja

moni sydän sai piston.

-- Se oli hirveä pappi, -- sanoi Margit Maurille. -- Entistä

kappalaista minä kuuntelin mielelläni. Tulin kirkkoon hakemaan jotakin

rauhoittavaa, mutta hän on ihminen, joka voisi järkyttää toisen

sairaaksi.

-- Ei rauhaa tule ilman herätystä, -- sanoi Mauri. Mutta Margit ei

ymmärtänyt, mitä hän puhui.

Pian Mauri joutui havaitsemaan, että hänen hyvät toiveensa olivat

ennenaikaiset. Margit ei iloinnut odotuksestansa eikä tasaantunut

vastuunalaisuuden tiedosta. Pieninkin asia kiihotti häntä, hän tuskaili

ja hermostui yhä enemmän. Lopuksi Mauri ei osannut muuta keksiä, kuin

että hän matkustaisi vanhempiansa tervehtimään.

Silloin hän ensi kerran pitkästä ajasta loi mieheensä kiitollisen

katseen.

-- Sinä olet hyvä, kun ehdotat sitä, -- sanoi hän.

Kuumeentapaisesti hän alkoi laittautua matkalle. Signen piti tulla

hänen kanssansa, hän oli palvelevainen ja kohtelias. -- Sitte minä

viivyn, Mauri, salli minun viipyä! Ethän sinä tarvitse minua? -- Hän

oli taas hellä ja kiihkeä, mutta matkainto hehkui ylinnä.

-- Viivy, kunnes vähän kaipaat, -- sanoi Mauri surumielisesti. -- Kyllä

minä ymmärrän, että sinun on hyvä olla siellä.

Ja niin oli Mauri yksin jälleen. Taas oli talvi ja lumi kattoi metsän

ja maan. Ulkona pihalla varpuset hyppivät, nokkien lumelta tyhjän

vertaa. Mauri avasi ikkunan ja heitti jyviä niille. -- Linnut, pienet

linnut, kuinka te lennätte luokseni, niinkuin ystävän! Sinä, varpunen,

sirkutat kiitosta, sinä huomaat minun tarkoittavan hyvää. Oma lintuni

lensi pois... Hän ei kaipaa minua.

Tyhjyyden tunteeseen Maurin sydämessä liittyi kumminkin kevennys,

jota hän ei voinut kieltää. Hän sai olla oma itsensä, pelkäämättä

toisen tyytymättömyyttä. Hän voi täysin tarmoin antautua talon työhön,

joka hetki tuntematta, että joku kotona oli pahoillansa, kaivaten

seuranpitäjää. Kylälle mennessään hänen ei ollut pakko ensi sijassa

vierailla lääkärin ja apteekkarin luona, joiden rouvista Margit

piti eniten. Hän sai istua pappilassa vanhan ruustinnan ja pastori

Luodon, apulaisen seurassa, joka nyt oli armovuodensaarnaajana. He

puhuivat melkein aina hengellisistä kysymyksistä. Maurin sydän janosi

enemmänkin kuin keskustelemista. Hän ikävöi henkilöä, ystävää, elävää

Jeesusta. Mutta pappilassa tuntui ikäänkuin hänen viittansa tuulahdus

ohikulkiessa. Sekin virvoitti kaipaavaista.

Kappalaistalo oli kauvempana kirkolta. Siellä eivät Mauri ja Margit

olleet yhdessä käyneet, eikä Mauri yksinkään pastori Koitereen aikana.

Rouvaa hän tuskin tunsi, paitsi Matleenan kehumisista, milloin

ompeluseuraa mainittiin, ja kirkosta, jossa papinpenkissä aina istui

sileätukkainen, punaposkinen nainen, ympärillään parvi pellavapäitä.

Kappalaisen lähempää tuttavuutta Mauri hartaasti toivoi. Se saarna,

joka Margitille oli ollut "hirveä", oli jättänyt syvän jäljen Maurin

sydämeen.

-- Seuran keskustelukokous on iltapuolella pikku pappilassa, -- sanoi

Luoto kerran Maurille, saattaessaan häntä maantielle. Silloin Mauri

päätti mennä mukaan. Matleenakin sai suuren ilon. Ei hän niin kauvas

olisi jaksanut kävellä, mutta nyt itse isäntä otti rekeensä.

Heti saavuttuaan perille Mauri tunsi herttaista viihtymistä. --

Tällainen on oikea koti, -- hän ajatteli. Arkihuoneessa pöytä

ja pitkät penkit, kotikutoiset verhot ikkunoissa ja lämpimät

raitamatot lattialla. Uunissa tuli räiskyi, huokuen lämmintä

vastaan, pöydällä kahvi höyrysi pyöreine vehnäsineen. Jokainen

tulija sai kaksi ystävällistä kädenpuristusta ja lisäksi niiaukset

pellavapää-tyttösiltä. Ei kukaan näyttänyt arkailevan. Rouva istui

Matleenan vieressä, pastori oli vetänyt polvellensa poikasen, joka oli

tullut vanhempiensa kanssa, ja omat pienet tytöt kilvan tarjoilivat

leipää, puhellen pajatellen iloisesti.

Sitte keskustelu alkoi. Sen aiheena oli kertomus rikkaasta

nuorukaisesta, joka tuli Jeesuksen luo. "Hyvä Mestari", hän kysyi,

"mitä tekisin saadakseni ijankaikkisen elämän?" Jeesus vastasi: "Pidä

käskyt." Mutta hän sanoi jo pitäneensä ne kaikki. Silloin Jeesus katsoi

häneen rakkauden silmillä, lausuen: "Yksi sinulta puuttuu: Mene, myy

tavarasi ja anna köyhille ja tule minua seuraamaan, ottaen ristisi."

Hän kaipasi Jeesusta ja ijankaikkista elämää.

-- Niin minäkin, -- ajatteli Mauri.

Hän oli puhdas, nuhteeton nuorukainen.

-- Minä myös, -- mietti Mauri. -- En tosiaankaan tiedä tehneeni mitään

törkeätä pahaa.

Mutta jotain häneltä puuttui.

-- Jotain, jotain puuttuu minultakin. -- Mauri tunsi sen syvästi. Hän

seurasi keskustelua hyvin jännittyneenä, vaikkei hän mitään sanonut.

Nuorukainen oli rikkauksiinsa kiintynyt, mutta sitä hän ei huomannut

itse. Hänellä ei ollut herännyttä synnintuntoa. Kun Jeesus kosketti

arkaa kohtaa, ei hän tahtonut. Hän meni pois omille teillensä.

Mauri ei huomannut, että Matleena huokasi syvään ja katsoi häneen

silmillä, joista hänen Herransa katse heijastui.

-- Eikö minullakaan ole synnintuntoa? Enkö minäkään tahdo, mitä Jeesus

tahtoo? -- Mauri jäi syviin mietteisiin.

Rikkaan nuorukaisen olisi pitänyt ottaa risti...

-- Se painaa, minä tiedän sen. -- Maurin ajatus lensi siivillä sinne

kauvas, mihin Margit oli lähtenyt. -- Hän olisi voinut olla onneni,

mutta hän toi kärsimyksen. Herra, enkö ottanut jo ristiäni? Minä

tunnustin, että onni huumasi minua ja erotti sydämeni sinusta...

Ja kuitenkin... jotain minulta vielä puuttuu...

Kokouksen osanottajat kumartuivat rukoukseen. Ensin molemmat pastorit

rukoilivat, mutta sitte muutkin avasivat sydämensä Herralle. Mauri

hämmästyi, kuullessaan vanhan Matleenan äänen: -- Herra Jeesus, pidä

kiinni niistä, joihin olet tarttunut! Auta nuoria ihmisiä. Älä laske

pois ketään. Minä pyytäisin yhden puolesta...

Hänen puheensa tukahtui nyyhkeisiin. Tuli hetken hiljaisuus; sitte

pastori lopetti kokouksen siunauksella.

Kotimatkalla, reen kiitäessä, Matleena sanoi Maurille: -- Minua aina

niin itkettää rukoushetkissä. Minä olen semmoinen tyhmä vanha. Älkää

pahentuko siihen.

-- Tarkoititteko te minua? -- kysyi Mauri äkkinäisesti.

Matleena vähän empi.

-- Mitäs minä sitä kieltäisin. Teillä ei ole äitiä eikä ketään. Antakaa

minun rukoilla, kun en muutakaan osaa.

Mauri tuli kotiin sekavassa mielentilassa. Hengelliset kysymykset

risteilivät hänen ajatuksissansa, ja sydän oli kuohuva, vielä

rauhattomampi kuin mennessä. Herra etsi ja kolkutti väkevästi, hän

tunsi sen.

"Jeesusta sinä tarvitset", sanoi Kyllikki hänen hääiltanansa. --

Kyllikki ystävä, jospa sinä olisit täällä! Meillä olisi keskustelemista

enemmän kuin päivät riittävät. Sinä nostaisit soihdun, ja minä näkisin

tien.

Sitte Maurin korvissa soi Matleenan lause: "Teillä ei ole äitiä eikä

ketään." Ei ketään! Hän oli tarkkasilmäinen. Olivatko muutkin? Tiesikö

jo kenties koko kylä, että hänellä "ei ollut ketään", vaikka oli

Margit, puoliso?

Oi, olipa hänellä kuitenkin jotain, josta he eivät tietäneet. Hänellä

oli tulevaisuuden toivo.

Pieni Tapani -- eikö se ollutkin Tapani? Se lapsukainen kietoo

kätösensä isän kaulaan ja isä rakastaa häntä. Hän kasvaa helläksi,

puhtaaksi pojaksi, hän kiintyy kotiin ja kulkee isän kanssa. Hän

tarttuu Margitin, äidin käteen ja vetää hänet heidän luoksensa...

Margit pelkäsi ennakolta. Eihän se oikeastaan ollut ihmekään. Mutta

kun kerran lapsi lepää hänen käsivarsillaan ja luo häneen suloiset

silmänsä, silloin hän on onnellinen eikä vaihtaisi sitä maailman

aarteisiin.

Ja taas kaukana ollessaan Margit alkoi Maurille hohtaa kevätunien

välkkeessä. Taas hän näki kauniin haavekuvan, joka tosin vielä ei ollut

toteutunut, mutta varmaan oli toteutuva ehkä piankin, odotetun lapsen

avulla.

-- Margit, rakkaani, mitä sinä ajattelet tällä hetkellä? Kulkeeko aatos

kotiin? Ehkä _vähän_ muistat minua? -- Mauri jäi uneksimaan.

Kyllä Margit ajatteli ja muisti. Hän istui sohvalla vanhempiensa

makuuhuoneessa, nojaten vaaleata kutripäätään äitinsä olalle. Juuri

kodistaan ja Maurista hän puheli nyt, niinkuin jo monta kertaa ennen.

-- Äiti, hän on hyvä, liiankin hyvä, mutta minä en jaksa olla

kahdenkesken hänen kanssansa.

-- Etkö voi useammin käydä kaupungissa? Matkusta serkkujen luo ja ota

selkoa, milloin on konsertteja tai teaatterivierailu.

-- Mutta nythän minä en voi -- ja sitte en ehkä pitkään aikaan... Voi,

miksi pitikin käydä näin? Bertta serkku on ollut naimisissa neljä

vuotta, eikä hänellä vieläkään ole lapsia. Minä en tahtoisi milloinkaan.

Tuomarinna näytti tuumivaiselta.

-- Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi ja selittää... Mutta

kyllä minä luulen, että _yksi_ lapsi on iloksi sinulle. Ole nyt

kärsivällinen. Me hankimme imettäjän, oikein hyvän ja tottuneen.

-- Äiti, täällä kotona on niin hyvä olla. Ei Lehtoniemi voi muuttua

minun kodikseni. Mauri kulkee talleissa ja navetoissa ja pitää seuraa

rengeille ja eukoille. Minä en koskaan totu sellaiseen. En tahdokaan

tottua.

-- Ei sinua niin ole kasvatettukaan, eikä se ole tarpeellista. Ole

sinä herttainen, vieraanvarainen suuren talon rouva. Toimita vaan,

että Mauri hankkii hyvää väkeä, joka tekee työt. Sehän on sinulle sitä

parempi, että hän pitää heitä silmällä.

-- Miksi minä en joutunut kaupunkiin naimisiin? -- huokasi Margit.

4.

Kun kevät toi tuomien tuoksun ja valkeat omenapuut, silloin kansakoulun

uusi lisärakennus kohosi valmiina. Virka julistettiin haettavaksi, ja

Kyllikki sai yksimielisen kutsun. Se oli vanha lupaus. Lisäksi hänen

todistuksensa oli niin erinomainen, että opettaja Tolosen rouvakaan ei

sanonut sellaista nähneensä kuuna päivänä.

Omenapuut olivat varistaneet kukkansa ja ruusut puhkesivat, kun nuori

opettajatar saapui äitinsä kanssa. Hän oli iloinen ja onnellinen, sydän

täynnä kiitollisuutta.

Oli hän toisenlaisiakin hetkiä kokenut. Haikein kyynelin hän oli

päätellyt itseksensä: -- Ei, en mene sinne, haen kauvas, mitä

kauvemmas, sen parempi. -- Mutta velvollisuudentunne oli puhunut

vastaan: -- Tätä äiti on toivonut vuosikausia, tehden työtä puolestani.

Nytkö omien tunteitteni tähden viime hetkessä pettäisin hänen

odotuksensa? Olenhan kyläläisillekin tavallani sitoutunut. He lupasivat

odottaa minua ja aikovat pitää sanansa. Minä vakuutin hakevani -- ja

ellen sitä tee, mitä he ajattelevat isäni tyttärestä? Minun _täytyy_

hakea. Hyvä on. Siispä sen teen.

Kun aika tuli, ei se enää ollutkaan vaikeata. Hän oli ponnistellut

irroittaaksensa kaipauksensa Maurista, hän oli rukoillut apua ja saanut

voiton. Mauri tuntui muutenkin ihmeen nopeasti vieraantuneen viime

talven kuluessa. He eivät enää edes kirjoittaneet toisillensa muuta

kuin lyhyitä tervehdyksiä merkkipäiviksi. Oliko hän uponnut onneensa

vai kätkikö sydänsurua? Kyllikki ei osannut sitä lukea lyhyitten

viestien riveiltä.

Niin, nyt hän oli täällä ja katseli ihastuksella uutta kotiansa. Siihen

kuului kaksi huonetta ja pienen pieni, soma keittiö. Hän ei kyllin

saanut sanoneeksi: -- Kuinka sievää täällä on! Kuinka herttaista!

-- Tosin hän ei voinut olla ajattelematta, miten aistikkaalta

valkea uutukainen kalusto olisi näyttänyt sinervän seinäpaperin

ohella. Mutta pitihän siihenkin olla tyytyväinen, että kaikista

täyshoitolavaihdoksista oli säästynyt vanhoja huonekaluja, jotka vielä

täyttivät paikkansa. Niillä oli sitäpaitsi aivan erityinen merkitys. Ne

olivat isän muistona, ikäänkuin entisajan kädenojennus nykyisyydelle.

Kyllikki verhosi ne nuoren keväänsä tuoreella väririkkaudella. Hän

levitteli pöydille kirjailtuja liinoja ja kantoi niityn pientareilta

ja joen äyräältä koko sylilliset ketoneilikoita, lemmikkejä ja

päivänkukkia. Hän istutti sananjalkoja ruukkuihin ja koristi

uuninjuuret katajanhavukiehkuroilla. Rouva Tolonen kurkisti ovesta

sisään ja huudahti ihmetellen: -- Teilläpä on kaunista! Aivan kuin

olisi juhla. -- Vaikkapa olisikin juhlatervehdys äidilleni, -- vastasi

Kyllikki hellästi hymyillen. -- Hän sen ansaitsee ja ansaitsisi paljon

enemmänkin.

Heti tulopäivänään Kyllikki sai tietää odottamattomia: Lehtoniemellä

oli lauvantaina vietetty ristiäiset. Eikä hän ollut aavistanut mitään!

Edes tästäkään ei Mauri ollut kirjoittanut.

-- Tyttökö vai poika? -- kysyi Kyllikki rouva Toloselta, joka

pihamaalla seisten oli uutisen kertonut. Vastaus oli yhtä yllättävä:

-- Sekä tyttö että poika, kaksoset. Poika on Tapani -- agronoomin

tahdosta -- ja tyttö Heli, tuomarinnan mukaan, joka on Heloiisa taikka

Helesiina, jotain sentapaista.

Kyllikin äitikin tuli saapuville. Rouva Tolonen vilkastui huomatessaan

asianharrastusta, ja kieli joutui sukkelaan liikkeeseen. Hän tiesi

hyvin paljon, runsaasti enemmän kun toiset halusivat kuulla.

-- He eivät ensinkään ole onnellisia, se on julkinen asia. Rouva on

suurimman osan kevättä ollut vanhempainsa luona, ja kun hän palasi,

oli tuomarinna mukana. Nuori rouva kuuluu olevan hermostunut ja

valittavainen, vaikka ei kukaan usko pahaa agronoomista. Tuomarinnan

sisar, joku pietarilainen kenraalska, oli toimittanut sieltä imettäjän

odottamaan lasta. Agronoomi oli pannut kovasti vastaan, mutta rouvan

ja anopin tahto voitti. Ajatelkaas, varalle jo ennakolta! Ja kuka ne

pietarilaiset tietää -- siellä sanotaan olevan tyttöjä, jotka pitävät

sitä ihan ammattinansa. Mutta nyt tulikin kaksi lasta. Rouva oli ensin

ruvennut nauramaan, sillä se oli hänen mielestään lystinmoista, mutta

sitte hän oli itkenyt, kun ei ollut kuin yksi imettäjä. Hänen täytyi

kuin täytyikin ottaa pikku tyttö hoitoonsa. Ja nyt siellä on touhua ja

porua ja hälinää...

-- Ja juorukelloilla soittamista, -- keskeytti Kyllikki. -- Suokaa

anteeksi, rouva Tolonen, minun kaappini on kesken järjestämisen. -- Hän

lähti sisälle harmistuneena, hehkuvin poskin.

Tolosen rouva lensi kiukusta harmaaksi, mutta Kyllikin äiti kiirehti

sovittelemaan. -- Älkää pahastuko, ei hän tahtonut tahallansa loukata.

Agronoomi ja rouva ovat molemmat hänen lapsuuden tovereitansa.

Ymmärrättehän, että koskee kuulla ikäviä asioita niistä, joille soisi

parhainta.

Senjälkeen äiti ja tytär paljon puhuivat keskenänsä Maurista ja

Margitista. He puhuivat rakkaudella ja rukouksissa. Rouva Kotiranta

oli säilyttänyt hellän, äidillisen tunteen Mauria kohtaan. Kyllikin

sydämessä heräsi voimakas, pakottava ikävä, niinkuin sen, joka aavistaa

ystävän hätää eikä pääse apuun. Hän ei itsekään ymmärtänyt, kuinka

syvällä hänen lapsuusrakkautensa juuret piilivät.

Eräänä iltapäivänä, auringon jo kallistuessa länteen päin, pieni ruuhi

lipui joen poikki ja Mauri astui ylös kaltaan polkua. Kyllikki poimi

ruusuja isävainajansa istuttamista pensaista. Maurin nähdessään hän

tunsi sisäisen säpsähdyksen, mutta ulkonaisesti tyynenä hän hymyillen

kääntyi kohti. -- Terve, Mauri, -- hän sanoi iloisesti. -- Täällä me

nyt asumme taas kotona. Juuri minä sinua ajattelinkin. Nämä ruusut ovat

Margitille, sinun pienoistesi tervehdykseksi.

Hän kiirehti viemään Mauria äitinsä luo. Rouva Kotiranta kutoi punaisia

töppösiä. -- Istuin tässä ja muistelin sinua, -- sanoi hänkin. --

Katsoppas, kenellä on näin pieni jalka! Tyttöselle punaiset ja pojalle

siniset -- luulisin niitten sopivan heille.

Herkät tunteet värähtivät Maurin povessa. Jokin kohosi, kohosi,

puristaen kurkkua niin, että hänen täytyi tehdä itsellensä väkivaltaa.

Hän ei ollut tullut avatakseen sydäntänsä, mutta nyt tuntui siltä, kuin

ei hän voisi pidättäytyä.

-- Sinä et moneen kuukauteen kirjoittanut, -- sanoi Kyllikki.

-- En. -- Mauri loi häneen silmänsä, suoraan ja rehellisesti. -- Minä

en osaa enkä tahdo kirjoittaa, panematta siihen omaa itseäni.

-- Kyllä minä sen käsitän, -- sanoi täti lempeästi kuten aina. -- Sinun

"oma itsesi" ei ole enää yksi, vaan kaksi. Eihän sinun sopinut antaa

meille Margitin sisintä, joka erottamattomasti on kietoutunut elämääsi.

Hän ei voi tuntea meitä kohtaan samaa likeisyyttä kuin sinä.

Hämmästyen Mauri huomasi, kuinka hyvin täti taaskin oli ymmärtänyt

häntä. Mutta Kyllikki kysyi:

-- Täytyykö meidän siis kadottaa jokainen ystävä, joka saa toisen vielä

lähemmän?

-- Kyllä minä yhä olen ystäväsi, -- sanoi Mauri.

He puhuivat lapsista, Margitin voinnista, talon asioista...

Mielenkiintoa ei puuttunut, mutta kaiken aikaa oli kuin verho välissä.

Vihdoin he vaikenivat kaikki. Rupesi tuntumaan niin ahdistavalta, että

Kyllikki ei jaksanut sitä kestää.

-- Mikä meidän on? -- tuli hänen huuliltansa. -- On aivan kuin

tahtoisimme jotakin sanoa toisillemme, emmekä sanokaan. Oletko sinä,

Mauri, _nyt_ oma itsesi?

Taaskaan Mauri ei väistänyt hänen katsettansa.

-- Onko oikein antaa suullisesti, mitä kirjeessä ei ole voinut? Ehkä

sekin on toisen omaa. Sano, Kyllikki!

Kyllikkiä alkoi pelottaa. Leikkikö hän tulella? Oliko kuitenkin

parempi, että he vaan yhä vieraantuivat, niin haikealta kun se

tuntuikin? Mutta eihän hän itsensä tähden kysynyt eikä mitään pyytänyt

itsellensä...

Hän nousi päättävästi. -- Minä poistun. Avaa sydämesi äidille, hän osaa

sinua lohduttaa. Minä näen, että tarvitset sitä.

Hän aikoi mennä, mutta Mauri pidätti. -- Ei, ei, en minä niin

tarkoittanut!

Kyllikin vakava muoto vaihtui leikilliseksi.

-- Muistatko, Mauri, miten neiti Pikkarainen vieroitti meidät

kokonaiseksi vuodeksi toisistamme, kun olimme lapsia? Tytön ja pojan

ei muka sopinut olla ystävyydessä. En minä nyt kuvittele mitään yhtä

hullunkurista, sillä juurihan suostuimme siitä, että nainutkin ihminen

voi olla naimattoman ystävä. Minä vaan poistun paremmaksi vakuudeksi --

keitän teetä teille!

Hänen äänensä helkähti hilpeältä, kun hän puhuessaan pujahti keittiöön.

Pian tuli oli tehty lieteen ja vesi porisi kattilassa. Mutta keittäjä

istui ikkunan luona, tuijottaen tyhjään ilmaan, pää käden varassa.

-- Ah, en liene minäkään oma itseni, -- hän huokasi.

Sisällä huoneessa sulku oli lauennut. Tädin rakastavalle sydämelle

Mauri laski raskaan kuormansa. Kyllikki oli oikeassa -- näin se kävi

helpommin.

-- Sinä et ole onnellinen, -- sanoi täti.

-- Onnihan on onnelliseksi tekemistä. Kuinka voisin olla onnellinen,

kun Margit kärsii? Vaikeata oli jo ennen, mutta monin verroin

vaikeampaa sitte kuin hän palasi kodistansa. Hänen äitinsä ei vaikuta

häneen hyvää... Voi täti, jospa hänellä olisi teidän kaltaisenne äiti!

-- Lapsi raukat te molemmat...

-- Minä toivoin niin paljon pienokaisesta. Margit ei ennakolta

iloinnut; hän sanoi monasti muittenkin kuullen, ettei hän koskaan tahdo

toista lasta. Minusta tuntuu ihmeelliseltä, että Jumala nyt antoi

kaksi. He ovat terveet ja suloiset... Minä rakastan heitä enemmän kuin

voin sanoa.

-- Varmaan Margit oppii rakastamaan heitä samoin.

Mauri pudisti päätänsä surullisena.

-- Minä näen kyllä hellät tunteet umpuna. Hän voisi oppia. Mutta nyt

hän heti voimistuttuansa lähtee äitinsä kanssa Saksaan kylpylaitokseen.

Kotonansa hän loittoni minun kodistani, siellä hän loittonee yhä

kauvemmas. Minä en kykene onnettomuutta estämään.

-- Herra kykenee, hän voi kaikki, -- yritti täti sanoa, mutta sanat

sammuivat huulille. Hän tiesi, että teot kantavat hedelmänsä. Mauri

parka -- hän niitti oman ajattelemattoman kylvönsä. Mutta "niille

Herra kaiken kääntää parhaaksi, jotka häntä rakastavat". -- Mauri, opi

painumaan Jeesuksen rakkauden rinnoille! Kun maallinen ystävä loittonee

ja ristin tie on raskas, etsi rauhasi häneltä! -- sai täti sanotuksi.

Kyllikki naputti ovelle, tuoden teetä. Pian sen jälkeen Mauri lähti.

Ilta oli ehtinyt, päivä mennyt mailleen. Ruskopilvet kajastivat lännen

taivaalla. Tummat, hehkuvat soileet liekehtivät hetkisen, sitte

vaimenivat lempeään, kimmeltävään kultaan.

-- Noita minä rakastin pienenä poikana, -- sanoi Mauri Kyllikille,

joka saattoi häntä rantaan, antaen Margitin ruusuvihon. -- Muistatko,

silloin me puhuimme kultakaupungista.

-- Ja nyt me vaellamme sinne, -- vastasi Kyllikki hiljaa. Hänen

silmiinsä tuli kaunis loiste. -- Se lohduttaa: "Tämän nykyisen ajan

kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka ilmestyy."

Mauri astui; ruuheensa, miettien mielessänsä: -- Minuako hän lohdutti,

vain onko hänkin kärsinyt, hän joka säteilee kuin päivänpaiste?

5.

Pieni Heli ja pieni Tapani lepäsivät sievissä vuoteissansa, pitsiraidin

ja punaisen peitteen alla. Nuori, kaunis äiti kumartui heidän

puoleensa. Hänen kultakiharansa valahtivat ohimoille ja sinisilmät

hohtivat hellästi.

-- Heli, Heli, etkö jo kohta opi hymyilemään? Kuinka sinä olet

suloinen! Minun täytyy ottaa sinut syliini. Tule, lintunen, lemmikki...

Tyttö rupesi itkemään. Hänen oli uni. Kohta veli vieressä säesti vielä

kiivaammin. Kiireesti Margit laski Helin käsistänsä.

-- Pauliina, tulkaa, missä te olette? Taas he itkevät molemmat.

Kuuletteko, poika huutaa vallan hirveästi! Mikä niiden on?

Imettäjä, korean kirjavaan pukuun puettu lihavahko nainen, tulla

vaapotti sisään tulipunaisena kasvoiltansa. Hän alkoi hyssytellä

Tapania, omaa hoidokkiansa, tuskin katsahtaen tyttöseen. Margit

koetti samaa keinoa Helille, mutta itku vaan yltyi. Avuttomana hän

juoksi keittiöön. -- Signe, onko Signe täällä? -- Hän pysähtyi ovelle

hämmästyksissään. -- Mitä, itkeekö Signekin? Mikä nyt täälläkin on

tapahtunut?

Margit sai sanatulvan vasten kasvojansa. -- Minä tulin sisäköksi enkä

lastenriepuja pesemään. Hän heittää ne minulle, ikäänkuin olisin hänen

palvelijansa. Pauliina pesköön itse!

-- Niin, tietysti. Signehän on minun neitsyeni. Mutta jos Signe nyt

kumminkin tulisi auttamaan... Heli itkee.

-- Onko _hän_ siellä? -- kysyi tyttö kuivaten silmiänsä. -- Minä en

tule hänen tiellensä.

-- Tietysti hän on... Margit alkoi tuskastua, Helin itku vihloi hänen

korviansa, hän ei enää malttanut odottaa, vaan kääntyi takaisin.

-- Pauliina, hoitakaa Heliä myös! Hän ei _saa_ itkeä. Onhan Tapani jo

lakannut.

-- Tulinko minä kahden lapsen imettäjäksi? -- Vastaus oli varma ja

tuiskea.

Nyt alkoivat Margitin kyyneleet vuotaa. -- Tämä on kauheata, aivan

kauheata. Minä en jaksa kestää, minä menetän hermoni... Äiti lähti

kotiin ja minä lähden myös... Mutta kuka sitte Heliä hoitaa?

Mauri tuli kuin hyvä enkeli hätään. Hän viihdytti Helin ja sai Margitin

tyynnytetyksi.

-- Sinä olet väsynyt, -- hän sanoi hellästi. -- Tule lepäämään, sinä

nukuit liian vähän viime yönä.

Tahdottomana Margit antoi viedä itsensä leposohvalle. Pian hän uinahti

kuin lapsukainen. Mauri seisoi hetkisen katsellen häntä -- katseli ja

huokasi syvään. Koko talo oli nyt aivan hiljainen, mutta kohta hän

tiesi entisen kurjuuden alkavan uudestaan. Pauliinan tultua perheeseen

oli keittiössä aina kuin tuli tappuroissa. Margit ei pystynyt sitä

vaimentamaan, enempää kuin pienokaistensa itkua; hän vaan rasittui,

menettäen viimeisenkin malttinsa. Lapsi raukka! niinhän Kotirannan

tätikin sanoi.

Maurin mieleen välähti ajatus: mitä jos vanha Matleena voisi auttaa?

Hänellä on itsellänsä ollut lapsia, hän on niitä rakastanut. Eikö hän

osaisi öisin pikku Heliä hellitellä? Silloin Margit saisi rauhan.

Päivällä Mauri esitti ehdotuksensa, ja hänen ihmeeksensä Margit

suostui. Se tapahtui oikeana hetkenä, sillä vähäistä myöhemmin Signe

astui sisälle, ilmoittaen: -- Hän ei pese, enkä minä. Nyt minä sanon

itseni irti.

-- Signe voi huoletta jäädä, -- vastasi Mauri. -- Me pyydämme

leski-Matleenaa tänne. Kyllä hän pienet pesut hoitaa.

Vanhus oli estelemättä valmis koettamaan, mitä suinkin kykeni. Mitäs

hänen öistänsä... ei hän muutenkaan paljon saanut unta luuvalolta.

Jumala siunatkoon isäntää, joka hänet haki! Kyllä hän jaksoi kärsiä,

vaikka se vieras pöyhentelijä silmillekin kävisi. Rakkaan nuoren

isäntänsä tähden hän olisi vaikka henkensä antanut. Pesemisestäkö

he kinastelivat? Voi kumminkin niitä uudenaikaisia ihmisiä! Hän,

luuvaloinen ja vanha, piti sen pelkkänä hauskuutenansa. Poikahan

kantoi puut ja vedet, mikä sitte oli vaivana? Sellaiset pienet sievät

vaatteet -- aivan kuin konvehtipalasia... Ja Matleena tuli ja istui

lasten vuoteitten ääreen veisaamaan rakkaimpia virsiänsä. Lapset olivat

hiljaa, ikäänkuin olisivat kuunnelleet, mutta Pauliina taapersi ulos,

paiskaten oven kiinni mennessään.

Mauri oli sanomattoman kiitollinen Matleenasta. Hänen sydämensä

täyttyi iloisella toivolla, etenkin kun ensimmäisen yön koe onnistui

erinomaisesti. -- Nyt Margit viihtyy, -- hän ajatteli.

Margit avasi säteilevät silmänsä pitkän, keskeymättömän unen jälkeen.

Heli tuotiin hänen luoksensa aivan rauhallisena. Hän huudahti riemulla,

ihastuksissaan: -- Mauri, minähän voin lähteä milloin tahansa!

Silloin Maurin reippaus oli lopussa. Masentuneena, mieli painuksissa

hän kulki koko päivän. Kaikkensa hän oli koettanut ja vastalahjaksi

saanut kuin iskun sydämeensä.

Illan hiljetessä hän koetti puhua Margitille.

-- Tiedäthän, että soisin sinulle iloa ja virkistystä. Mutta etkö

jaksaisi voittaa matkahaluasi? Me tekisimme täällä minkä voimme.

-- Mitä? Sehän on aikaa päätetty asia. Ethän sinä minua kustanna, vaan

isä.

-- En, -- sanoi Mauri surullisesti. -- Ei minulla olisi varojakaan.

Tämä vuosi on vienyt jo enemmän kuin talo kannattaa.

-- Minähän lähden äitini seuraksi. Tietysti, kun sellainen tilaisuus

tarjoutuu! Voimani ovat heikontuneet, sen on lääkärikin sanonut. Olen

ollut kuin vanki koko vuoden, minun täytyy päästä irti.

-- Mutta lapset?

-- Itsehän toimitit heille Matleenan. Kiitos, Mauri, se oli minun

pelastukseni. Kyllä hän taitaa olla hyvä ihminen, vaikka hän on

tekopyhä.

Maurin silmät välähtivät.

-- Margit, älä hänen hurskauttansa halvenna! Hän rukoilee sinunkin

puolestasi -- ja minun. Hänellä on se voima, jota me tarvitsisimme.

Sitte sinäkin jaksaisit.

Margit katsoi hämmästyneenä mieheensä. Noin varmasti ja voimakkaasti

Mauri harvoin puhui häntä vastaan.

-- Älä vaan rupea sinä samanlaiseksi! -- sanoi hän kuin hädässä. --

Minä en tahdo kuulla pastori Koitereen saarnoja enkä Matleenan virsiä.

Oh, kyllä minä olen hermostunut. Sinä olet tyly, ellet soisi minun

lähtevän.

-- En soisi lasten jäävän ilman äitiänsä, enkä meidän yhä etenevän

toisistamme, -- sanoi Mauri. -- Voi Margit, minähän rakastin sinua!

Sinä tulit omakseni, ja minä odotin sinulta onneani.

Hän raotti sydämensä sisintä -- valitettavasti hän ei sitä usein

ollut tehnyt. Jo heidän avioliittonsa ensi viikkoina se ovi oli

hiljaa sulkeutunut. Vieläkö hän uskalsi toivoa muutosta? Tuskin.

Ihme siihen olisi tarvittu. Itse hän oli kokenut, että vaikeuksia

voi kestää ainoastaan nöyrtymällä Jumalan tahtoon. Kuinka vieras se

maailma oli Margitille, sen hän huomasi tänäkin iltana kyllin selvästi.

Margitin sydän oli varmaan joskus tuntenut kolkutuksen, mutta tahto ei

pysähtynyt kuuntelemaan eikä avaamaan.

Nuori rouva heltyi Maurin sanoista.

-- Sinä olet kiltti -- oikeastaan sinä olet hyvin kiltti, -- sopersi

hän, -- mutta ymmärräthän, etten voi jäädä, kun kaikki on jo

järjestetty. Mauri kulta, ymmärrätkö?

-- Minun täytyy siihen tottua, -- vastasi Mauri.

Hiljaa hän lähti huoneesta. Hänen yrityksensä oli mennyt hukkaan ja

toivonsa heikko kipinä sammunut. Ei hän itsekään uskonut sen enää

viriävän.

Viikkoa myöhemmin Pekka valjasti Lakla hevosen keveiden,

kahdenistuttavien ajoneuvojen eteen. Isäntä oli niin käskenyt. Kuului

saattavan rouvaa kaupunkiin. Suuri matka-arkku vietiin eri hevosella.

-- Jo se taas menee, -- murahteli Pekka. -- Menköön vaan. Ei häntä

meikäläiset näe kotonakaan. Nyt isäntäkin pääsee töihin, ettei tarvitse

olla liepeenkantajana.

Lastenhuoneessa Margit itki, syleillen ja suudellen pienokaisia,

Heliä kiihkeimmin ja hellimmin. Kun Lakla kiiti kylätietä, silloin

hän jo hymyili Maurille. Mitä kauvemmas ehdittiin, sitä enemmän hänen

silmänsä selkenivät. Talot, metsät ja pellot vilahtivat ohitse. Pian

kaupungin kirkontornit häämöttivät lakeuden takaa, jo rakennuksetkin

alkoivat näkyä; nyt kiesit keikkuivat kivetyllä kadulla ja ajettiin

asematalon eteen. Veturi huohotti ja puhisi, vaunut jyskien kiitivät

teräsrataansa, kunnes pysähtyivät odottavina, kutsuvina. Margit tunsi

kuin sähköä jäsenissänsä. Kivihiilen savukin toi mieluisia muistoja; se

oli kuin henkäys muilta mailta.

Margit heitti Maurille hyvästit hetkellisellä hermostuneella

hellyydellä, mutta sydän sykki lähtöinnosta yhä pakottavammin.

Yhdysasemalla hänen piti kohdata äitinsä. Nyt kellonsoitto, vihellys...

Oi, mikä hurmaava vapauden tunne! Ulos avaraan, ihanaan maailmaan!

Vaunun nurkassa hän otti laukustansa matkaoppaan, jonka sisään oli

pistetty ennen saapunut kirje, Elsen käsialaa. Margit levitti sen

ja silmäili sitä mielenkiinnolla uudelleen: -- "R:n kylpypaikka,

viehättävä laakso huviloineen, ruusutarhoineen, ympärillä mahtavat

lumivuoret. Ajattelehan, jos tapaisimme toisemme siellä! Olen oikein

hyvilläni, kun minun ei tarvinnut matkustaa äidin kanssa vanhan tädin

hautajaisiin. Hän oli upporikas, tiedätkö. Me saamme periä paljon ja

pääsemme nyt elämään vapaasti. Raimund ei olisi voinut keksiä parempaa

lepopaikkaa lomakseen. Se on pieni kaupunki, melkein kuin maakylä,

mutta kylpyvieraat ovat sitä enemmän yhdessä ja osaavat huvitella

ja nauttia. Tule, Margit! Sinun pitää muuttua nuoreksi ja iloiseksi

taas, me autamme sinua. Jos vaan haluat, tilaamme huoneet äidillesi

ja sinulle. Minusta on ihastuttavaa tutustua äitiisi. Kuule, sitte me

kiipeämme vuorille ja annamme tuulen viedä kaikki surut! Rakas pikku

Margit -- se on oikeastaan väärin ja hirveätä, että sinä et tullut

onnelliseksi... Mitä me siihen voisimme tehdä?"...

-- Niin, mitä? -- Margit sulki kirjeen huoahtaen. -- Oh, ei maksa

vaivaa katsella taaksepäin nyt. Se vaan sumentaa mielen.

Hän oli epäillyt, kuinka hän voisi kohdata Raimundin. Viime kirjeessään

hän oli uskonut Elselle Wienin salaisuuden. Mutta Else oli vastannut,

että Margit voi olla huoletta. Hän oli puhunut veljensä kanssa kirjeen

saatuansa, ja Raimund oli sanonut, ettei hän mitään elämässänsä niin

pahoitellut kuin sitä sydänsurua, jonka hän kerran tuotti Margitille.

Hän tekisi mitä tahansa, jos sen voisi hyvittää. Jos Margit rouva

tahtoi ja suvaitsi -- ellei hänelle ollut vastenmielistä -- silloin

Raimund puolestaan tarjosi hänen käytettäväksensä koko loma-aikansa.

Hän oli valmis opastamaan vuoripoluilla, jotka hän tunsi, lyömään

tennistä, lukemaan ääneen... Hän pyysi, että he entiset unohtaen

tapaisivat toisensa sovitettuina ystävinä. Syyskesä -- nuoruuden

jälkikesä... Melkeinpä siltä tuntui Raimundista. Mutta ehkä Margit

tunsikin pelkkää kukkivaa nuoruutta...

"Ei", oli Else sanonut veljellensä, "hänkin väittää nuoruutensa

haihtuneen".

Miksi hän olikin sen kirjoittanut Elselle? Sillä nyt hän _oli_ nuori,

_tahtoi_ olla nuori! Heidän seurassansa ei voinut muuta olla kuin

nuoruuden kukkimista, vaikkapa talven lumessa...

6.

Kyllikki ryhtyi kansakoulutyöhönsä lämpimän sydämen koko liekehtivällä

innolla. Oppilaat jaettiin niin, että hän sai pienimmät, vastatulleet.

Ne katsoivat häneen luottavasti avoimine kirkkaine silmineen, ja

hän tahtoi antaa heille parhaintansa. He lukivat Luonnonkirjasta,

että "Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan. Hän on

luonut maan. Hän on minutkin luonut." Kyllikki kertoi heille enemmän

tästä hyvästä, suuresta Jumalasta. -- Hän on minun Isäni ja teidän

Isänne myös. Hänen Poikansa, rakas Vapahtajamme Jeesus, sanoo meitä

sisariksensa ja veljiksensä. Te olette Jeesuksen pikku siskoja ja

veljiä, korkean Kuninkaan lapsia. Taivaassa te saatte kruununne,

jos pysytte hänen ominansa. Tahdottehan tulla kilteiksi lapsiksi ja

rakastaa häntä, joka on niin hyvä? -- Kuinka he kuuntelivat! Oli aivan

kuin taivas olisi päilynyt noista monista silmäpareista. Kyllikki olisi

sulkenut koko luokan syliinsä, jos olisi voinut.

Ulkona pihalla hän muodosti piirin ja lauloi heidän kanssaan kalasista,

lintusista ja ketusta, joka juoksi yli järven. Äskeiset totiset silmät

välkkyivät ja nauroivat.

"Saammeko, saammeko

laulaa jäniksien laulun?"

Kaikki hyppivät jäniksinä, opettajatarkin. Oli äärettömän hauskaa. Hän

luki riemua ja harrasta kiintymystä heidän koko olennostansa. Nuolena

he tottelivat, kun hän käski, ja muutamassa hetkessä kaikki istuivat

jälleen luokassa laskutaulujen ääressä.

Tätä työtä Kyllikki oli toivonut ja uneksinut. Se vastasi hänen

iloisimpia odotuksiansa, ylikin kaiken määrän. Hän oli valmistautunut

tarvittaissa panemaan pahankurisia veitikoita nurkkaan, mutta he

taipuivat jo sanoista ja katseista. Ensimmäiset viikot olivat

selkeintä, herttaisinta päivänpaistetta.

Tuli kyllä huoliakin, ennenkuin Kyllikki osasi arvata. Torpan pikku

Liisan sormustin katosi ja löytyi naapuritorpan Maijun taskusta. Mikko

ja Matti tappelivat koulutiellä, jotta toinen sai kuhmun ja haavan

otsaansa. -- Koulu ei ole tarpeeksi, -- ajatteli Kyllikki. -- Minun

täytyy sunnuntaisin koota heidät luokseni. Silloin he saavat enemmän

kuulla ja laulaa Jeesuksesta, ja pahat pienet sydämet muuttuvat

kilteiksi.

Sitte Kyllikki alkoi tarkata lasten pukuja. Muutamat olivat aina

likaiset ja repaleissa. Hän neuvoi heitä peseytymään ja pitämään

sileinä esiliinojansa, ja käsityötunnilla hän opetti parsimista ja

paikkaamista. Mutta samalla johtui hänen mieleensä: -- Minkälaista

lienee heidän kodeissansa?

Hän rupesi joka päivä joutohetkinänsä kävelemään taloihin ja mökkeihin.

Uusi laaja vaikutusala aukeni hänen eteensä ja samalla paljo ilon ja

ajatuksen aihetta hänelle itsellensä. Hauskinta oli löytää entisiä

isänaikaisia lapsuudentovereita. Kyllikin mieleen johtui, että pitäisi

koota heidät kaikki. Eivätkö he laulaisi mielellänsä? Tai ehkä he

kokoontuisivat lukuiltoihin ja leikkihetkiin?

Olihan lähetysompeluseura olemassa, mutta siihen kuului harvoja nuoria.

Pastori Luoto oli jo käynyt kysymässä Kyllikkiä siihenkin. Hän oli

mennyt ja viihtynyt hyvin. Mutta ikätoverit ja sitäkin nuoremmat -- ne

olivat yhä hänen sydämellänsä.

Kyllikki oli järkevä, samalla kuin innokas. Pian hän huomasi

suunnittelevansa niin paljon ja monenlaista, että hänen voimansa ei

kaikkeen riittänyt. Kuka avuksi? Opettaja Tolonen oli kirjatoukka,

seurassa mykkä kuin kivi; ei hänestä ollut ulospäin toimimaan. Rouva ei

sietänyt Kyllikkiä eikä hänen puuhiansa. Pastori olisi varmaankin ollut

altis työkumppani. Miksi Kyllikki ei häntä pyytänyt? Niin, siksi --

pastorilla oli aivan liian taajaan asiata kansakoululle.

Mutta Maurihan oli ennen useasti kirjoittanut halustansa

valistustyöhön. "Minulla ei ole alottajaluonnetta, minä odotan sinua.

Oikein sydäntäni painaa kaikki mitä pitäisi tehdä." Ehkä hän nyt

hyvinkin ryhtyisi mukana toimeen -- hän oli yksin, ja varmaan tuntui

tyhjältä emännättömässä kodissa.

Sopiko Kyllikin kääntyä Maurin puoleen? Uskalsiko hän?

Kyllikki ojentausi suoraksi. Miksikä ei? Hänen tuntonsa oli puhdas ja

mielensä vapaa. Ei hän etsinyt omaansa, vaan kansan parasta.

Lehtoniemeen tullessansa hän tapasi Maurin pienokaisten vuoteiden

vierestä. Hän syötti heitä pulloista, hyväillen, pajatellen. Se näky

oli kaunis ja liikuttava. Mauri koetti läsnäolollansa ja hellyydellänsä

korvata äitiä, joka viipyi poissa.

Hämillään hän nousi tervehtimään, ravistaen pari maitopisaraa takkinsa

hihasta. -- Kyllikki -- miten he johtivat sinut tänne? Odota, mennään

saliin. Minä vaan huvikseni vähän vaalin näitä...

-- Ei, ei suinkaan. -- Kyllikki pidätti innokkaasti. -- Anna minun

puhua asiani täällä. Tui tui, lapset... Oi, katso, pikku Tapani

hymyilee minulle! Näetkö, Heli myös! Hepä ovat herttaiset... eivät

vierasta ensinkään. Ja kasvaneet noin paljon! Kuinka vanhat he nyt

ovatkaan? Viidennellä kuukaudella...

-- Isän kultamurut, -- Mauri katseli heitä äärettömän hellästi.

-- Hoitaja on varmaan hyvä, koska he menestyvät kuin kukkaset, -- sanoi

Kyllikki.

-- On, Matleena. Kyllähän sinä hänen tunnet. Imettäjän olen lähettänyt

pois, hän kävi ihan mahdottomaksi. Myöskin sisäkkö on lähtenyt; hän ei

viihtynyt enää. Kunhan vaan Margit voisi olla huolehtimatta...

Tietenkään Mauri ei kertonut, että hän oli saanut vaimoltansa perin

närkästyneen ja kiihottuneen kirjeen. Lähdettyäni pois menettelit

juuri vastoin tahtoani. Äitikin sanoo, että se oli pahasti, oikein

itsevaltaisesti tehty. Kun minä tulin Pauliinan kanssa toimeen, piti

kai sinunkin tulla. Ja lopuksi olette karkoittaneet Signenkin, minun

parhaan apulaiseni! Hänkö nyt taloa hallitsee, se sinun veisaava

suosikkisi, josta minä en tosiaankaan olisi huolinut, ellen olisi ollut

liian uuvuksissa? Tee sitte mitä tahdot -- vastaa itse kaikesta...

-- Niin, minä vastaan Jumalan avulla, -- oli Mauri päättäväisenä

ajatellut. Kuinka Margit _voi_ niin kirjoittaa Matleenasta,

auttajastansa? Oliko se pyhimmän vihaa, tietoiseksi kasvanutta, oliko

pelkkää lapsellista harmia tai hetken ärtymystä? Maurin mietteet taas

kulkivat näihin kysymyksiin, mutta kädet asettelivat pienokaisten

ateriavarusteita.

-- Sinä et ennen ollut käytännöllinen, -- sanoi Kyllikki, jonka

kummasteleva katse seurasi Maurin askartelemista lastenhoidossa. --

Rakkaus on ihmeellinen opettaja.

-- Rakkaus -- niin, sekin -- ja vaativa elämä, -- vastasi Mauri. -- Hän

pyyhkäisi otsaansa, ikäänkuin ajatuksia torjuaksensa. -- Kas tässäpä jo

Matleena tulee. Nyt pääsemme puhumaan sinun asiastasi. Käy edes tänne

ruokasaliin.

Mielihyvällä Kyllikki huomasi pöydällä oman sinikelloliinansa. Ei hän

aprikoinut, miten se nyt juuri sattui siinä olemaan, eikä hän suinkaan

olisi arvannut, että Matleena oli sen kaapista pujahuttanut esiin,

nähdessään "neidin" tulevan. Kotirannan rouvasta Matleena aina oli

kovin pitänyt, ja nyt oli Kyllikki voittanut hänen suuren suosionsa.

Hän lauloi niin kauniisti ompeluseuroissa ja hymyili kuin hyvä enkeli.

Kyllikki teki selkoa tuumistansa nuorison hyväksi.

-- Tulin auttajaa hakemaan, mutta nyt, Mauri, en pyydäkään sinua.

Näenhän, että sinulla on kätten täydeltä tehtävää, ehkä liiaksikin.

Sinä et kaipaa työtä, vaan virkistystä.

-- Joskus työ on paras virkistys, -- vastasi Mauri.

-- Niin, -- Kyllikki innostui, -- sinulle omat pienokaisesi ja minulle

omani -- koko rakas, suuri parvi. Jumala ei jätä ketään osattomaksi.

Taas Mauri tuli ajatelleeksi: -- Puhuuko hän minusta? Vai onko hänkin

tuntenut osattomuutta? Hänhän on nuori ja iloinen, saanut mieluisan,

toivotun työalan, ja pian hän ehkä on onnellinen morsian... Matleena on

kertonut, että koko ompeluseura sitä odottaa. Pastori Luoto rakastaa

häntä.

Kun Mauri ei vastannut, luuli Kyllikki sanoneensa enemmän kuin

yksinäinen, puolison sydäntä kaipaava jaksoi omistaa itsellensä. Hän

kiirehti lisäämään: -- Ja osattomat -- jos niitä lie -- ja onnelliset

-- kaikki lepäävät Jeesuksen sydämellä. Siinä on hyvä olla.

-- Sano, miten minä siihen pääsen?

Tätä kysymystä Mauri oli mielessänsä pidellyt, tätä tilaisuutta ja

hetkeä janonnut ja toivonut siitä illasta asti, jolloin Matleena

hänelle ensi kerran puhui uskon onnesta ja autuudesta.

Kyllikki näki hänen hätänsä ja käsitti hänen kaipauksensa ilman

pitempiä selittelyitä, ystävän koko hellällä ymmärtämyksellä.

-- Se on yksinkertainen asia, -- sanoi hän hiljaa, -- ei muuta kuin

tuomme kaikki syntimme Jeesukselle, ja hän antaa rauhan. Sitte meillä

on voima vaeltaa eteenpäin.

Synnit? Niin, kaikki ihmiset ovat syntisiä, tietysti hekin

molemmat luettuina niihin -- ja kuitenkin Maurista tuntui melkein

käsittämättömältä, että Kyllikki puhui synnistä niinkuin omanaan. Hän,

puhdas ja jalo, tytöistä parahin! Voiko mikään asia niin raskauttaa

hänen tuntoansa, että _se_ hänet ajoi Jeesuksen luo?

-- Minä haluaisin nähdä syntini, -- sanoi Mauri.

-- Jumalan kirkkauden edessä koko elämämme näkyy synnin sumentamana, --

vastasi Kyllikki.

-- Siis minä kuitenkin olen rikkaan nuorukaisen kaltainen, -- ajatteli

Mauri. -- Hän ei tuntenut syntejänsä, enkä minäkään. Missä minä olen

poikennut Jumalan tieltä? Mitä Jeesuksella on sanomista minulle?

Kyllikin lähdettyä hän jäi sitä tutkimaan. Hänen sydämensä pitkä kaipuu

tuntui äkkiä niin polttavalta ja pakottavalta, että hänen täytyi

syrjäyttää kaikki muu sen edestä. Hän meni huoneeseensa ja laskeutui

polvillensa. -- Jumala, näytä minulle syntini! -- rukoili hän palavasti.

Hän sai ne nähdä. Hän kuuli ne korvissansa. Oli kuin koko ilma hänen

ympärillänsä olisi suhissut yhtä nimeä: Margit, Margit!

Taas hän piteli käsissänsä kirjettä, äsken saapunutta. Hän oli murtanut

kuoren ja luki lentäviä rivejä. Hänestä tuntui, että ne niin olivat

kirjoitetut -- kuin nuolina, jotka sattuivat kipeästi...

"Kylpykausi lähenee loppuansa. En tiedä, mitä sitte teen. Minua

kammottaa pimeä ja pakkanen ja ahdas ilma, jota en jaksa hengittää.

Jos saan seuraa ystävistäni, lähdemme ehkä etelään. Teidänhän on hyvä

siellä -- ettehän te minua kaipaa..."

Mauri tuijotti kirjeeseen. Yhä tuo sama: "Ettehän te kaipaa." Entä hän?

Eikö yhtään, yhtään hellää sanaa?

Tulihan sekin... "Joskus itken teitä ja itseäni. Pikku Heli, pikku

Tapani -- suutele heitä, Mauri! Miksei joku toinen ole heidän äitinsä?

Silloin sinä olisit onnellisempi, ja he myös."

Koko totuus iski Mauriin juurilta järkyttävänä voimana. -- Minä ja he

-- ja hän -- oi Jumala, emmekö siis koskaan voi onnellisiksi tullakaan?

Oliko se erehdys pohjiltansa? Minä luulin hänen rakastavan minua,

mutta hän ei rakasta. Luulin itse rakastavani häntä, mutta sekin oli

haavetta. Olin vain lainannut hänen piirteensä unikuvalleni. _Hän_ oli

minulle outo ja vieras. Nyt olen tehnyt onnettomaksi hänet ja itseni.

Jumala, armahda minua! Koko avioliittoni on ollut synti ja erehdys.

Millä minä sen korjaan?

Kerran Kyllikki kirjoitti minulle jotakin pimeistä poluista, joihin

valo loistaa... Se oli rovastinkin muistolause minulle: "Vanhurskaan

tie on kuten nouseva aurinko..." Mutta tieni ei ollut Jumalan tie, ei

tämä pimeys ole hänen luomansa. Jumalan tie aina valkenee. Matleena

sanoi jo silloin, että olin valinnut maailman lapsen... Mitä pyysinkään

puolisoltani? En sydäntä, joka oli Herran, en muuta kuin unelmien

satuhohdetta. Se on poissa nyt, ja jäljellä on suuri murhe.

Hän lähtee etelään, koska hän kammoo minun kotiani. Mutta kerran sekin

matka loppuu, ja hänen täytyy palata -- vasten tahtoansa... Oi Margit

raukka, raukat me molemmat -- mitä sitte tapahtuu?

Minä olen syypää. Minä en valvonut. Minun olisi pitänyt valita Jumalan

tie, mutta otinkin omani. Ei ole pääsyä puoleen eikä toiseen. Herra,

armahda sinä meitä!

Mauri itki yksinäisyydessä kuumia, vuolaita kyyneleitä. Hän kertoi

Jumalalle onnettomuutensa ja tunnusti syntinsä. Kyllikki oli ollut

oikeassa -- koko elämä näkyi synnin sumentamana. Yhdestä suuresta

synnistä kasvoi kuin musta hämähäkinverkko, jonka langat punoutuivat

kaikkialle. Hän oli vangittu verkkoon -- omaan valmistamaansa.

Toisenkin hän oli kietonut siihen, ja sen silmukat puristivat lapsia,

hänen rakkaitansa, viattomia...

Tällaistako oli synnintunto? Tätäkö hän oli rukoillut itsellensä? Mutta

se oli kamalaa -- se oli epätoivon tuskan pimeys, jota ei jaksanut

kestää.

-- Herra, Herra, ole minulle armollinen! -- huusi Mauri sydämensä

pohjimmasta syvyydestä.

7.

Seudulla herätyksen tuulet puhalsivat. Mistä ne olivat tulleet -- minne

menivät -- ken voi sen sanoa ja tietää. Humina kuului niin väkevästi,

että surutonkin kansa kysyi, mitä oli tapahtumassa.

Kappalaistalo oli liikkeen keskuksena. Ihmiset, jotka sunnuntaina

kirkossa olivat heränneet pelastuksestansa huolehtimaan, kokoontuivat

arki-iltoina paimenensa ympärille kuin karitsat, jotka hakevat turvaa

rajuilmaa vastaan. Pastori Koitere piti joka ilta renkituvassa lyhyen

hartaushetken perheväellensä. Jokainen seurakuntalainen, joka sattui

saapuville, oli tervetullut, se tiedettiin vanhastaan. Nämä hetket

alkoivat nyt muodostua kokouksiksi, joihin lähdettiin kylältä varta

vasten. Yhdessä veisattiin, yhdessä luettiin, rukoiltiin ja kiitettiin

Herraa. Moni eksyvä löysi rauhan ja yhä uusia heräsi. Kahdenkeskisiä

puheluja pastorin ja hänen vaimonsa kanssa jatkui useasti iltayöhön.

Silloin levitettiin olkikupoja tuvan ja keittiön lattialle, ja vieraat

yöpyivät yksinkertaisen, vierasvaraisen kodin hyvään suojaan.

Pastori ja hänen rouvansa iloitsivat, niinkuin hiljaiset kylväjät,

jotka näkevät kauniin, vihannan oraan pellollansa. Mutta iloitessaan

he sanoivat toisillensa: -- Eloa on paljon ja meitä vaan kaksi. Me

pyydämme auttajia Herran työhön.

Pastori Luoto saapui mielellänsä virkaveljen avuksi puhumaan

hätääntyneitten, etsivien ihmisten kanssa. Hänellä oli lempeä olento ja

hyvä kyky lohduttaa murheellisia. Rouva Koitere puolestaan ei tietänyt

ketään, joka ymmärsi nuoria niin hyvin kuin Kyllikki Kotiranta,

hänenkin lastensa ihailtu, rakastettu opettajatar. Kyllikki kiitti

Jumalaa työmuodosta, joka nyt etsimättä aukeni hänelle. Tämä oli

parempaa ja ihanampaa kuin kaikki hänen omat suunnitelmansa. Se ei

ollut kenenkään ihmisen tekoa, se oli taivaasta annettu. Sentähden

hän kutsuttuna meni rauhallisesti, vaikka pastori Luotokin joka kerta

joutui työtoveriksi.

Ei ollut enää kellekään salaisuus, että Koivun nuori agronoomi myös

oli heränneitten, etsivien joukossa. Hän ei hävennyt tulla pappilan

tupaan ja nöyrästi istuutua peräpenkille Mäkelän rengin ja Kantatorpan

vaimon viereen. Santtu poika oli tullut isännän rattailla, päästäkseen

selityksen ajaksi käymään kotiinsa, joka oli kappalaistalon maalla.

Hänen vanhempansa ja sisaruksensa olivatkin saapuneet kokoukseen. Poika

katsoi pitkään ja jäi heidän viereensä. Hän tuli syvästi liikutetuksi

ja painui polvillensa muiden mukana, ennenkuin ilta oli kulunut

loppuun. Seuraavalla kerralla hän hiipi ujosti Maurin luo, pyytäen,

että isäntä ottaisi hänet taas kanssansa.

Mauri muisti omia turhia kasvatusyritteitänsä Santun suhteen. Ei hän

ollut saanut poikaa edes tupakasta luopumaan. Nyt Jumalan Henki oli

alkanut kasvatustyönsä.

Pastori Koitere puhui syntien anteeksisaamisen lahjasta. "Jeesuksen

Kristuksen, Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä." Voimakas

herätyssaarnaaja oli tänä iltana vaihtunut armon ja lohdutuksen

sanansaattajaan. Hänen huuliltansa tulvi sanoja, jotka kumpusivat

täyden täydestä sydämestä, Jeesuksen ristin valtaamasta.

-- Minunkin syntini -- se puhdistaa siis minunkin syntini, -- kaikui

hiljaa Maurille, niinkuin lähteen solina erämaan matkustajalle.

-- Tunnustakaamme syntimme, niin Jeesus ne ottaa pois, -- sanoi pastori

hartaalla, kutsuvalla vakavuudella.

Santtu poika Maurin vieressä purskahti ääneen itkemään.

-- Isäntä, minä varastin nauriita, -- sopersi hän kuiskaten, niin että

Mauri tuskin kuuli nyyhkytysten seasta.

Santun toisella puolella istuva vaimo erotti sanat, ja hänkin puhkesi

itkuun. Yleinen liikutus sai vallan; harvat tiesivät, mistä se oli

alkunsa johtanut. Pastori keskeytti puheensa, polvistuen rukoukseen

yhdessä kaikkien kanssa.

-- Jeesus, me tunnustamme sinulle syntimme, jokainen erikseen. Ota ne

pois. Ota meidät vastaan ja anna rauhasi tulla lupauksesi mukaan! Aamen.

Seurasi syvä hiljaisuus. Ilmassa liikkui rukouksen Henki. Kukin

rukoili itseksensä, monien seurassa ja kuitenkin kahdenkesken Herransa

kanssa. Sitte alkoivat kiitokset kohota. Ääni joukosta ylisti Jumalaa

pelastuksesta. Vielä toinen, kolmaskin. Sitte pastori nousi, kehoittaen

yhteiseen kiitoslauluun. Kyllikki alotti sen heleällä äänellänsä:

"Veisaelkaamme

armosta Jeesuksen!"

Santtu kohotti kasvonsa ja katsoi isäntäänsä ilosta loistavin silmin.

Mauri puristi hänen kättänsä. -- Pikku veli, -- olisi hänen tehnyt

mieli sanoa. Hänen omatkin silmänsä säteilivät. -- Olen löytänyt, olen

sen löytänyt! -- riemuitsi äsken vielä murheellinen sydän.

Kun ensimmäinen laulu oli loppunut, alotti _hän_ toisen, kysymättä,

odottamatta kenenkään ehdotusta.

"Oi minkä onnen, autuuden

se usko myötään tuo..."

Matleena, vanha Matleena, jospa hän nyt olisi ollut läsnä kuulemassa!

Hänen nuori isäntänsä julisti riemuiten ja ylistäen:

"Miks iloiten en laulaisi

ja kiittäis Jumalatani,

kun mulle katoomattoman

sen antoi tavaran!"

Se oli heleä onnen laulu, joka kaikui monikertaisena kauvas pimeään

syysiltaan. Niin ihanaa kokousta ei ollut vielä vietetty ainoatakaan.

Kyllikki pääsi kotiinsa Maurin rattailla. He ojensivat toisilleen

kätensä, niinkuin Mauri Santulle kokouksessa. -- Veljeni, -- sisareni,

-- lausui se kädenpuristus ilman ääntä ja sanaa. Ja silmät kertoivat:

-- Nyt on Jumalan rauha. Ylistys hänelle!

Oli yömyöhä. Mauri ei sytyttänyt kynttiläänsä, vaan oli kauvan pimeässä

polvillansa huoneessaan. "Nousevan auringon valo" säteili hänen

sielussansa. Se paistoi niin, että hänen oli vaikea kauvemmin pitää

sitä yksinänsä. Hän hiipi sen huoneen oven taa, jossa Matleena ja

lapset nukkuivat. Jospa Matleena olisi valveilla!

Oli, Mauri kuuli liikettä. Hän naputti ovelle. -- Minä se olen, saanko

tulla?

Matleena oli tottunut siihen, että isäntä kävi katsomassa lapsia

palattuansa iltasilla kotiin kylältä. Hän oli täysissä pukimissa ja

avasi oven. Mikä iloinen yllätys hänelle se vapaa, loistava katse, joka

häntä kohtasi -- niin erilainen vielä äskeisestä!

-- Se on tapahtunut, Matleena. Nyt minäkin voin kiittää ja ylistää!

Vanhuksen kasvot rupesivat värähtelemään, hän puhkesi ilosta valtavaan

itkuun, jota hän töin tuskin hillitsi pienten nukkuvien hoidokkiensa

tähden, unohtamatta heitä edes liikutuksissansa. Ei hän kertonut,

että hän lasten luona valvoessaan oli koko illan lähettänyt Isän

luo rukousviestejä rakkaan isäntänsä puolesta. Hän olisi itsekin

mielellänsä mennyt kokoukseen, mutta ei tahtonut jättää lapsia

kellekään vieraalle. Aina on hauskaa yhdessä toisten kanssa, tietäähän

sen -- se vahvistaa ja virvoittaa. Mutta pääasia kumminkin on, että Isä

kuulee yksinäistä vanhaa hänen työssänsäkin, hänen arkipaikallansa.

Ja Matleena oli tyytyväinen -- oi, nyt hän tunsi niin suurta onnea

ja kiitollisuutta, että se korvasi kymmenet juhlat ja selitykset. Se

jälkikokous, jota hän myöhäisenä hetkenä sai viettää isäntänsä kanssa,

oli hänelle esimakua autuaitten ilosta. Vihdoin Mauri huomasi, että

Matleenan täytyi päästä nukkumaan. Hän nousi lähteäkseen. Mutta ensin

hän kumartui pienten vuoteitten yli, katseli uinailevia lapsukaisiansa

ja painoi keveän suudelman kumpaisenkin otsalle. -- Jumala siunatkoon

teitä, pieniä armaita. Isä kulkee taivaan tietä Jeesuksen armosta -- te

tulette mukaan, te kasvatte hänelle. Niinhän, Heli, Tapani? Nukkukaa

enkeleitten suojassa!

Mutta Mauri ei vieläkään voinut nukkua. Hän tahtoi heti kirjoittaa

Margitille. Hänellä oli paljo tunnustamista ja anteeksipyytämistä,

mutta paljo myöskin uutta toivoa ja voimaa. Hän tunsi Jumalan avulla

taas rohkeasti katsovansa eteenpäin.

Mitä Margit ajattelee? Mitä hän vastaa? Tämä tulee ratkaisuksi, Mauri

tunsi sen painavasti. Hän ottaa vastaan tai hän ei ota. Mitä sitte

tapahtuu? Maurin sydän vavahti.

Ei, ei, ei tule kysyä, ainoastaan rukoilla ja odottaa ja tehdä oma

voitavansa... Seuraus olkoon Jumalan kädessä, hänen, joka kaikkia

rakastaa.

Ja Mauri kirjoitti kirjoittamistansa, kauvas yli keskiyön hetkien.

8.

Eteläisessä laaksossa valkoisen huvilan ympärillä halla oli suudellut

kukkasia. Pienistä ikkunalaatikoista ne riippuivat alas seiniä pitkin

nuutuneina varsiensa varassa, ja kukkapenkereissä mustuneet päät

taipuivat multaa kohden. Vuorille oli satanut hohtavan valkoista lunta.

Aurinko paistoi siihen terävin sätein, kykenemättä karkoittamaan

kylmää, jota ylhäältä hohkasi laakson asukkaille.

Margit seisoi yläparvekkeella, ihaillen suurenmoista syysnäköalaa.

Vielä tämä iltapäivä ja huominen, sitte oli lähtö käsissä. Lintuparvia

lensi halki ilman; siipien suhina kuului hänen korviinsa. Tulivatko

pohjolasta? Olivatko täällä asustaneet jälkikesänsä? Nyt ainakin niiden

oli mieli etelään päin. Margitia värisytti. Hän pelkäsi pohjoista,

niinkuin muuttavat linnut.

Äidin ääni kutsui häntä parvekkeen ovesta. Hitain askelin hän astui

siroon, hienosti sisustettuun makuuhuoneeseen.

-- Täällä on pukusi ja kukkaset. Katso, ne ovat erinomaisen onnistuneet.

Margitin olento vilkastui. Hän riensi vuoteensa luo, jonka valkealta

peitteeltä vedensininen hohtokangas hopealankoinensa kimalteli.

Valkoisia lumpeita, hentoja kaisloja ja vesileinikköjä, erehdyttävän

taidokkaasti tehtyjä, oli kiinnitetty harsoihin sinne tänne ja

siroteltu peitteelle viereen.

-- Äiti, kiitos, kiitos! Nyt minusta tulee kaunein, olen varma siitä.

Koetanko ylleni? Mutta eihän se miltään näytä ilman kampausta.

Hän katsoi kelloa. Tunnin perästä kampaajatar tulee.

Kylpykauden lopettajaiset olivat määrätyt täksi illaksi. Ne vietettiin

pukutanssiaisina. Väsymätön huvitirehtööri oli keksinyt pitkin kesää

uutta ja uutta. Mitä nyt vielä oli jäljellä? Nerokas ajatus juolahti

hänen mieleensä. Se vetää! Jaetaan lopettajaisissa kolme palkintoa

naisille ja samoin kolme herroille: kauneimmalle, kauneimmin puetulle

ja sille joka parhaiten tanssii. Hänen keksintönsä oli herättänyt

vilkasta mielenkiintoa ja hyväksymistä. Muulloin kylpyvieraat olivat

lähteneet jo kahta viikkoa varhemmin. Nyt ne viipyivät viimeiseen asti.

Margitin äiti oli suostunut viemään tyttärensä Italiaan kylpykauden

päätyttyä. Else Barlitz aikoi mukaan, mutta nuoren professorin loma oli

lopussa, hänen täytyi palata Wieniin.

He olivat olleet yhdessä joka päivä, kaikki nämä viikot. Kun Margit

ajatteli taaksepäin, tuntui aika tenhoisalta unelmalta. Vuoristoretket,

venetsialaiset illat vuoripuron äärellä juhlavalaistuksessa, tuliset

tanssit ja ennen muuta kaksinpuhelut -- salaperäisesti sytyttävät

puiston pimennoissa, elämän ja ilon kyllyyttä uhkuvat päivänhelteisillä

rinteillä... ei kukaan osannut keskustella niin kuin Raimund,

ei kenenkään seurassa Margit niin kasvanut ulos lapsellisesta

pintakuorestansa, henkiseen seikkailuun ja leikittelyyn, usein

hämmästyttävän kehittyneeseen.

-- Wienissä te olitte oikkuisa tyttönen, -- sanoi Raimund kerran. --

Nyt te olette nainen. Margit, miksi minä en aavistanut, että nainen on

tyttöstä tuhatverroin hurmaavampi!

Sillä kertaa Margit ei vastannut, ei edes hymyillyt mielistelylle. Hän

tunsi, että siinä piili enemmänkin kuin maailmanmiehen kohteliaisuus.

Se kalvensi polttavat posket ja vaiensi leikkisät huulet. Professori

Raimund Barlitz puolestansa ajatteli: -- Näenhän minä, että hänen

vanhempainsa täytyy olla varakkaita. Sitäpaitsi minäkin olen

riippumaton nyt. Virka minulla on -- se on vielä pikkuasia perinnön

rinnalla. Mieletön, joka tekee turhia laskelmia kauniin ja henkevän

naisen menettämiseksi!

Hän katui. Margit katui.

Ja nyt -- nyt kohta kaikki oli kiitänyt ohitse. Margit sitä vaikersi

polttavassa sydämessään. Ei jäänyt taaskaan muuta kuin muisto, rikas,

sanomaton -- ihanampi kuin mitkään entiset, mutta katkerampi myös. Niin

paljon haikeampi kuin naisen tunteet ovat syvemmät ja tietoisemmat

tyttösen haaveita -- ja niin paljon katkerampi kuin on luvaton lempi

vapaan neidon viattoman valinnan rinnalla.

Vielä yksi ilta -- viimeinen, loistavin.

Kun Margit seisoi suuren kuvastimen edessä valmiina puvussansa,

oli hän todella kauneimmista kaunein. Kaikki tilapäinen rasituksen

jälki oli kylpyaikana nopeasti hävinnyt. Hän kukoisti ja heloitti

nuoruuden hehkeimmässä sulossa, etelän tummaveristen keskellä

kuin valoilmestyksenä. Tänä iltana hän oli vedenneitonen. Muutama

satamarkkanen oli heitetty noihin hohtoharsoihin -- ei Margit edes

tietänyt siitä. Kampaajatar oli levittänyt hänen kultatukkansa

valloilleen, kähertänyt sen aaltokiehkuroihin ja koristanut

kaislanlehdillä ja lumpeilla. Valkeat olkapäät ja käsivarret hohtivat

kuultavina, ja posket rusottivat ilman jauheita ja maalauksia.

-- Rouva on ihastuttava, -- sanoi kampaajatar.

Margit tiesi sen itsekin, ja voitonvarmana, viehkeänä hän äitinsä

rinnalla astui valaistuun saliin. Else kiirehti häntä vastaan. Hän

oli pieni, tumma tyttö mustalaispuvussa. Helmet, helyt ja kulkuset

kilahtelivat iloisesti joka askeleella, jonka hän astui.

-- Margit, Margit -- sinun pitäisi saada kaikki palkinnot! -- huudahti

hän peittelemättömällä ihailulla.

Pitkin iltaa Margit sai samaa kuulla vaihtelevissa äänilajeissa. Hän

tanssi, kunnes ei enää jaksanut. Silloin Raimund saattoi hänet pieneen

sivuhuoneeseen, jonka istuimet olivat päällystetyt sinisellä silkillä.

Margit nojausi pehmeään tuoliin, Raimund katseli häntä, taukoamatta,

syleilevin silmin.

-- Oh, Margit, -- sanoi hän äkkiä, huumautuneena. -- Minä rakastan ja

ihailen sinua -- nyt enemmän kuin milloinkaan!

Margit tunsi kuin sähkövirran kulkevan lävitsensä, mutta vavahtaen hän

torjui: -- Älä, Raimund, älä puhu -- oi, minä olen onnettomin kaikista

ihmisistä! Miksi tämä tuli liian myöhään? Miksi sinä silloin erkanit

minusta, ja miksi minä ajattelemattomasti menin naimisiin?

-- Jos sinä rakastat minua, ei mikään ole myöhäistä.

Margit katsoi ylös säikähtyneenä. -- Kuinka -- Raimund!

-- Sano vaan, Margit -- tai eihän sinun tarvitse sanoa, näenhän minä,

tiedämmehän molemmat, että --

Kaksoisovet lennätettiin auki. Torvien toitotukset salissa ilmaisivat

suuren hetken tulleen. Palkintojen jako oli tapahtuva, Margitin täytyi

olla läsnä, ja herra professorin myös.

Huvitirehtööri astui lavalle. Hän piti korean, monisanaisen puheen.

Oli toisiaan ollut vaikea ratkaista, etenkin naisten palkintoja. Oli

niin paljo ihastuttavia impiä. Mutta eräs nuori rouva pohjolasta vei

kumminkin kaikista voiton. Kauneuspalkinto julistettiin yksimielisesti

Margit Koivulle...

Rajut kättentaputukset todistivat lausunnon puolesta. Margit astui

esiin ottamaan vastaan kultaista rintasolkea, jonka tirehtööri ojensi

hänelle.

-- Kaikki palkinnot, kaikki palkinnot! -- remusi yleisö, etenkin

herrat. Pikku Else oli aivan haltioissaan ystävättärensä kunniasta.

Tirehtööri rykäisi ja rykäisi, koettaen saada ääntänsä kuuluville. --

Kauneimman puvun palkinto neiti A:lle ja sulavimman tanssin palkinto

neiti N:lle...

Mutta herrat huusivat meluten: -- Kaikki palkinnot rouva Koivulle!

Tirehtööri yritti menettää mielenmalttinsa. Miten hän pääsisi

pälkähästä, loukkaamatta ketään? Nopea kekseliäisyys oli kallis asia.

-- Hyvä herrasväki, -- sanoi hän sukkelasti, -- minä kumarran teille

ja ihanalle rouvalle! Eihän hän voi pitää yhtaikaa kolmea samanlaista

solkea. Me julistamme hänet illan kuningattareksi, mutta soljet pyydän

tarjota toisille sulottarille.

Käsien taputukset raikuivat vastaukseksi. Tirehtööri huokasi

helpotuksesta. Asema oli pelastettu.

Herrain palkinnoista ei tullut riitaa. He saivat hopeamaljoja,

professori Raimund Barlitz myöskin omansa kauneimmasta tanssista.

-- Se ei ollut mikään vaikea saavutus, -- väitti kuiskuttaen joku

kateellinen. -- Hänhän on tanssinut tuon tuostakin rouva Koivun kanssa,

joka liitelee kuin keijukainen. Tietysti se näyttää kauniilta.

Tuomarinna, joka istui huomattavalla paikalla tummanvihreään silkkiin

puettuna, oli saanut parhaan kunnianhimonsa tyydytetyksi tyttären

suhteen. Nyt hänet kerrankin oli nähty suuressa maailmassa, ja ansaittu

ihailu oli kukkuramitoin tullut hänen osaksensa. Oli tosiaankin surkea

vahinko, että hän pian oli hautautuva syrjäiseen kotiinsa, pieneen

maaseutupaikkaan kaukana pohjoisessa, tuhlaamaan sulonsa tyhjään

arkipäiväisyyteen...

Hänen oma ajatuksensa keskeytyi, kun vilkas mustalaistyttönen, Else

neito, pujahti hänen viereensä, jatkaen juuri samaa lankaa, kiihkeällä,

lapsellisella tavallansa.

-- Täti kulta, miten me pelastaisimme Margitin? Hän on kertonut

minulle, kuinka hän on onneton ja pelkää entisiä olojansa. Hän voisi

loistaa Euroopan suurimmissa sivistyskeskuksissa -- katsokaa nyt,

kuinka hän on ihana -- ja lisäksi musikaalinen, viehättävä, kaikkea

mitä voi toivoa!

-- Hiljaa, lapseni, -- hillitsi tuomarinna, vaikka hänen hymynsä oli

täynnä yhdystuntoa. Ulkonainen arvokkuus oli säilytettävä vieraassa

ihmisparvessa.

Toisin hän menetteli illalla, kun professori Barlitz pyysi saattaa

hänet kotiin. Margit ja Else jäivät myöhemmäksi. Raimund lupasi palata

ja heistäkin pitää huolta. Mutta hänellä oli nyt kahdenkeskistä

puhumista Margitin äidin kanssa.

Keskustelu oli tärkeä, ratkaiseva.

-- Minä uskallan, rouva tuomaritar, kun olen oppinut teidät tuntemaan.

Te olette kohdellut meitä heti kuin likeisinä, nuoruudenystävättärenne

lapsina. Minä vetoan äidintunteisiinne. Kerran rikoin katkerasti

tytärtänne vastaan -- sallikaa minun nyt korjata silloiset surut ja

kaikki mitä siitä on johtunut, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin

hehkuva ihastus hyvän aseman ohella kykenee --

Tuomarinna ei lähettänyt professoria pois. He astuivat yhdessä

valkean huvilan vierashuoneeseen, sähkö väännettiin palamaan, ja

he keskustelivat mielenkiintoisesti, kiihkeästi, huomaamatta ajan

kulumista.

Seinäkello löi kaksi. Professori nousi nopeasti. -- Margit ja sisareni

varmaan jo odottavat. Minä lähden nyt. Kiitos, kiitos hartaimmasti! --

Hän kumartui suutelemaan tuomarinnan kättä.

-- Vasta huomenna, muistattehan! -- kuuli hän tuomarinnan huutavan

vielä jälkeensä. -- Margit on väsynyt ja tarvitsee lepoa.

Hän piti sanansa. Margit ei saanut mitään tietää äitinsä ja Raimundin

keskustelusta. Mutta hän oli muutenkin tarpeeksi kiihkoisessa

mielentilassa. Raimundin sanat sinisilkkihuoneessa olivat kaiken

iltaa soineet hänen korvissaan kuin sireenien laulu salakareilta,

kuin mahtavan kosken vetävä kohina. Unta hän ei saanut. Hän valvoi

mielikuvien vallassa.

Aamulla postintuoja ojensi hänelle Maurin kirjeen.

"Margit, rakas vaimoni!

On myöhäinen yö, mutta minä en voi viivyttää sitä, mikä polttaa

sydämelläni. Tahdon avata sinulle ajatukseni, tunteeni, kaikkeni.

Sinä olet oikeutettu tietämään, mitä minussa on tapahtunut.

Jumalan Henki on vaikuttanut voimalla seurakunnassamme. Pastori

Koitereen tuvassa on ilta illalta pidetty kokouksia. Monet ovat

kääntyneet, monet murheelliset saaneet rauhan. Siellä minullekin

on selvinnyt, että Jumalan Karitsa on kuollut syntieni tähden, ja

minä saan olla hänen ikiomansa.

Margit, sinä kirjoitit toivovasi, ettet milloinkaan olisi tullut

vaimokseni. Lausuit sen hellemmin, mutta sisällys oli selvä.

Sinä tunnet, että olisit vapaana onnellisempi. Se kirje oli

saattamaisillansa minut epätoivoon, mutta nyt minä kiitän sinua

suorista sanoistasi. Ne näyttivät minulle peittämättömän totuuden.

Minä olen tehnyt syntiä, Margit. Minä en kulkenut Jumalan tietä,

kun pyysin sinua omakseni. Siitä on johtunut suru ja kärsimys.

Me emme kyllin tunteneet toisiamme emmekä sisäisesti kuuluneet

yhteen. Niin minä tein onnettomaksi sinut -- ja itseni myös,

miksi en sanoisi sitä yhtä suoraan kuin sinäkin. Onhan hyvä, että

nyt olemme täysin avoimet toisillemme.

Me emme voi särkynyttä parantaa, mutta on yksi voima, joka on

väkevä. Tunnen sen itsessäni rauhan ja riemun Henkenä. Minulla on

nyt uusi ilo ja rohkeus, sillä Jumala tekee ihmeitä.

Hänelle olen jättänyt sydämeni, hänelle kotimme. Tule, Margit,

minä odotan, että vielä Herran ajan tultua kohtaamme toisemme

ristin juurella. Avioliittomme alkuaikana sinä kerran torjuit

pois pienen kuvan, jonka nimi oli "Via dolorosa". Et voinut sillä

torjua kotimme onnettomuutta. Me olemme "tuskien tietä" kulkeneet

ja saamme ehkä edelleenkin kärsiä ja kestää. Mutta minä toistan

sinulle lauseen, jonka kerran nuoruuteni vaikeassa risteyksessä

sain ohjeeksi vanhalta rovastivainajalta: "Vanhurskaan tie on

kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä

on päässyt korkeimmilleen." _Sydämissämme_ pimeys valkenee, olen

varma siitä. Ja minä vakuutan, Margit, että yhä pidän sinua

rakkaana. Olen tekevä kaiken voitavani korjatakseni, mitä rikoin

sitoessani sinut itseeni. Tule, vaimoni, tule minun ja rakkaitten

pienokaistemme kanssa vaeltamaan valkenevaa tietä!