Rouva Kotiranta luki kirjeen hämmästyneenä.
-- Lapsi, ei tämä ole mahdollista. Tätä kirjettä et voi lähettää.
-- Miksi en? -- Tyttö seisoi suorana, luoden äitiinsä vakavan, avoimen
katseen.
-- Sinähän suorastaan tarjoat itseäsi hänelle.
-- Minä rakastan häntä, äiti. Antaisin hänelle kaikkeni, koko elämäni.
Sitä en ole kirjeessä sanonut. Tarjoan ainoastaan ystävän avun, eikä se
voi olla väärin.
-- Sinä olet nuori ja kokematon. Jos _hän_ nyt rakastaisi sinua, olisi
hän selvästi osottanut sen.
-- En ole pyytänyt mitään itselleni. Minä vaan olisin koettanut tehdä
hänet onnelliseksi.
-- Sinä lapsi et tunne ihmisiä etkä ymmärrä omia sanojasi. Jos hänen
tunteensa on ummulla, särjet sen, jos ei, sen vaikeampi sinulle. Joka
tapauksessa panet alttiiksi onnesi, ehkä vielä maineesikin.
Kyllikki katsoi äitiinsä suurin, kysyvin silmin. Sitte hän huoahti,
kärsimättömyyden väre äänessänsä: -- Miksi ihmiset ovat niin
monimutkaisia? Mitä parasta aikoisi, sitä ei saa tehdä. Ennen
kouluaikana minun ei sopinut seurustella Maurin kanssa, ja nyt minun ei
sovi häntä auttaa. Äiti, jospa minä tekisin sen kuitenkin!
-- Minä en tule myötäsi, Kyllikki. Soisin sinulle kaiken onnen, sen
tiedät kyllä, mutta juuri siksi en voi tähän antaa suostumustani.
-- Onko se totta? Varmaanko, äiti?
-- Aivan varmaan.
-- Siis sen täytyy raueta. -- Kyllikki oli syvästi pettynyt. -- Tämä,
äiti, oi tämä on tuskien tie! -- Hän purskahti itkemään.
Äiti silitti hänen hiuksiansa, koettaen lohdutella. -- Ajattele, jos
sinä toimisit Koivulla ja hän kulkisi maailmalla: sinä odottaisit,
odottaisit vuodesta vuoteen, toivoen hänen rakkauttansa tieten tai
tietämättäsi. Hän palaisi ja toisi ehkä toisen mukanansa. Miltä sinulle
tuntuisi silloin?
Kyllikki ei vastannut. Hän vaan kiinteämmin painoi kasvojaan käsiinsä,
itkien kiihkeästi.
-- Eikä Maurikaan suostuisi ehdotukseesi. Ole vakuutettu siitä, että
hän ei suostuisi.
Huoaten Kyllikki kohotti päänsä, lähti keittiöön ja repi kirjeensä
pieniksi palasiksi pesään. Sitte hän huuhteli kasvonsa ja alkoi
kirjoittaa toista kirjettä, tavallista osanottokirjettä, jossa
ilmaistaan myötätunto, kun ystävää on suru kohdannut...
4.
Samana kesänä, jolloin Mauri saapui kotiin nuorena agronoomina
ottamaan isännyyttä vastaan, palasi Margit ulkomailta isänsä kanssa.
Hän oli yhdeksäntoistavuotias neitonen, jonka muoto todellakin
muistutti kuvakirjan enkeleitä. Tukka oli kiharainen, kullan vaalea,
silmät siniset ja vartalo siro ja hento. Siivet vaan puuttuivat ja
taivaallinen katse.
Margit oli lopettanut koulunsa kesken, sillä ylioppilastutkintoon
tarvittiin matematiikkaa, joka nosti pystyn jo viidennellä luokalla.
Hän luopui sitä lukemasta ja jatkoi mieluisempia aineita. Kielet häntä
innostuttivat, sillä äidin lupauksen mukaan niiden oppiminen takasi
hänelle ulkomaanmatkan. Ranskankieltä hän sipersi somemmin kuin kukaan
tovereista, eikä saksakaan tuntunut vaikealta, mutta muuten hän töin
tuskin pääsi luokalta luokalle. Ei ollut juuri aikaakaan lukea monia
aineita kunnollisesti. Iltapäivät kuluivat soittoharjoituksiin ja
kävelyihin kaupungin pääkaduilla, ja illoin oli nuortenkutsuja tuon
tuostakin.
Kuudennella luokalla ollessaan Margit oli vähällä mennä salakihloihin
serkkunsa kanssa, mutta he pahastuivat toisilleen tanssiaisissa
ja erkanivat. Silloin hän vasta oikein huomasi, että Mauri Koivu,
kesätoveri, oli kymmenen kertaa sievempi poika kuin serkku konsanaan.
Seitsemännellä luokalla Margit käveli runollisessa hämärässä
puistokadulla, saaden seuraansa pitkän, hoikan kahdeksasluokkalaisen.
He kirjoittelivat koulussa pieniä kirjelappuja, suostuivat tapaamisista
luistinradalla, tanssivat yhdessä ja hymyilivät toisilleen, kunnes
lopulta kahdeksasluokkalainen selitti rakastavansa Margitia. Margit
nauroi. Sehän oli ollut vaan leikkiä -- hauskaa kummallekin, vaan ei
tietysti mitään muuta. Itsekseen hän ajatteli, että hän aivan yhtä
mielellään olisi luistellut ja tanssinut Maurin kanssa, jos vaan tämä
olisi viitsinyt. Mutta Mauri oli liian totinen ja aatteellinen.
Koulusta erottuaan Margit pääsi vanhempainsa kanssa Eurooppaa
kiertämään. Sitte hän sai yksin jäädä muutamaksi kuukaudeksi Wieniin,
jossa hänen äitinsä oli tyttönä oleskellut. Hän oli ihastunut
ja haltioissaan. Hän asui äitinsä nuoruudentuttavan, arvokkaan
leskiprofessoritar Barlitzin luona, puhui saksaa ja nautti elämästä.
Siellä oli Else tytär, melkein Margitin ikäinen, vilkas, lapsekas
ja huvinhaluinen, juuri elämän kynnyksellä. Tytöt sopivat yhteen
erinomaisesti ja liittyivät kiihkeään ystävyyteen. Perheen vanhin
poika, Raimund tohtori, professoriksi pyrkivä hänkin, saatteli heitä
kaikkiin maailmankaupungin nähtävyyksiin. Hänellä oli kyllä työtä
eikä liikoja varoja -- siitä vanha professoritar välimmiten muistutti
-- mutta pitihän vieraalle olla kohtelias, niin kaukaiselle ja
kauniille varsinkin. He ajoivat vaunuissa Ringillä, istuivat iltasin
Burg-teaatterissa ja hovioopperassa, soutelivat Tonavan laineilla ja
kiipesivät Kahlenbergin kukkulalle pyökkirinteiden polkuja. Ah, miten
oli kevät ihana, kun kaikki puut puhkesivat punaisiin, keltaisiin ja
valkoisiin kukkaseppeleihin! Silloin nuori tohtori pyysi viehättävää
pohjolan keijukaista jäämään ainiaaksi luoksensa kevään hurmaukseen.
Margitin sydän sykki oudossa hehkussa, hänen olentonsa hempein sulo
puhkesi kuin kukka auringon kosketuksesta, ja hän kuiskasi jäävänsä
riemulla, kaipaamatta mitään ja ketään, sen omaksi, joka oli vallannut
hänen sydämensä.
Kihlaus jäi salaan. Professorittaren tahdosta Margitin täytyi hilliytyä
ja peittää se Elseltäkin, jota hänen äitinsä sanoi pikku lörpöksi.
Julkaisun oli määrä tapahtua vasta Margitin isän tultua Wieniin
tytärtänsä noutamaan. Ikävällä Margit ajatteli, että hänen vielä piti
matkustaa kotiin. Sulhanen lupasi tulla mukaan, ja morsiamen ohjelma
oli valmis. Vietetään häät heti, pian, valoisana juhannusyönä tai
viimeistään elokuun kuutamossa, Tuomarilan kauniissa Sveitsissä joen
rannalla! Margit viserteli kuin lintunen, onnellisena, huomisesta
huolehtimatta.
Hänen ensimmäiset morsiusviikkonsa eivät kuitenkaan muodostuneet
niin sekoittumattoman hurmaaviksi kuin hän oli kuvitellut. Sulhasen
äiti selitti päättävästi, että häitä ei sopinut viettää, ennenkuin
professorinpaikka oli taattu ja morsian myöskin valmistunut tulevaan
kutsumukseensa, joka ei ollut pelkkää leikkiä ja leijailemista. Tohtori
itsekin alkoi arvella, kun tunteiden äkillinen, yllättävä kuohu vähän
oli laskeutunut. Entä jos professorinvirka runsaampine leipineen
luistaisi ohi? Ihanan Margitin tavat ja vaatimukset olivat hiukan
huolestuttavia. -- Vie minut taas illalla oopperaan! Ota vaunut, minun
valkoiset kenkäni tahraantuvat raitiossa. Raimund, emmekö tänään syö
illallista tuossa hotellissa, jossa oli niin hyvää jälkiruokaa? Näin me
naituinakin teemme; minä en osaa ensinkään keittää, tiedätkös! -- Tule,
Raimund, katsomaan tähän ikkunaan! Näetkö, noin herttainen otsakoriste!
Minusta olisi äärettömän hauskaa panna se päähäni kultusministerin
tanssiaisiin. Sano, ostetaanko? -- ja sitte hymy niin kiehtova ja katse
niin veitikkamainen ja armas, että sulhanen ei voinut muuta kuin astua
sisään ostamaan hänelle. Mutta rahat maksettuansa tohtori Barlitz oli
pahalla tuulella koko illan ja vielä seuraavan päivän lisäksi. Mistä
hän voi tietää, saiko tyttö niin suuret myötäjäiset, että ne riittivät
kaikkiin hänen mielitekoihinsa ja vielä vähän muuhunkin?
Tuomarin saapuessa Wieniin tohtori selitti kylmänlaisesti, että
hänen nyt oli mahdotonta matkustaa Suomeen, sillä virkaanvalmistus
pidätti hänet toistaiseksi. Vanha professoritar tiesi, ettei se ollut
totta. Hän katsoi poikaansa tutkivasti silmiin ja kielsi kihlauksen
julkaisemisen. Ensin Margit itki kauniit silmänsä punaisiksi, sitte hän
närkästyi ja lähti pää pystyssä, vaikka mieli oli kuin pelästyneen,
pahaa aavistavan lintusen. Berliiniin hän sai kirjeen, jossa tohtori
purki kihlauksen.
Margit oli epätoivosta aivan suunniltaan. Hän itki taukoamatta, ei
tahtonut nähdä tauluja eikä museoita, ei suostunut edes lähtemään
ulos. Hän oli aina tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi; nyt ei mikään
auttanut. Kuumimmilla kyynelillään hän ei voinut ostaa takaisin
onneansa.
Tuskaa seurasi välinpitämättömyys. Laivamatka Itämeren yli oli mitä
ihanin. Muut matkustajat heittelivät leivänmuruja valkosiipisille
kalalokeille, jotka parvina seurasivat laivaa. He leikkivät päivin
seuraleikkejä ja illalla ihailivat auringon laskua siintävän meren
helmaan. Margit oli toisten mukana. Yhdentekevää hänelle, oliko vai ei.
Sellaisena hän saapui Tuomarilaan. Hän oli kaikkeen kyllästynyt:
huvituksiin, ihmisiin ja omaan nuoreen elämäänsä. Hänellä ei ollut
mitään tekemistä eikä harrastamista.
Hänen tullessaan oli lauvantai-ilta. Kirkonkellot ilmoittivat
pyhäaattoa kirkkaasti heläjävin äänin. Länteen siirtyvä aurinko kultasi
lempeällä valolla vihreätä aaltoilevaa viljaa ja tuoreina tuoksuvia
apilaniittyjä. Vehmaitten rantaäyräittensä välissä joki värehti kuin
välkkyvä hopeavyö.
Luonnon suuri rauha vaikutti hyväätekevän lääkkeen lailla väsyneeseen,
haavoitettuun sydämeen. Kotona omassa valkeassa ylishuoneessansa Margit
itki viihdyttäviä kyyneliä ja nukkui syvään, suloiseen uneen ensi
kerran pitkästä ajasta.
Olihan siinäkin jonkinlainen lohdutus, mitä äiti hänelle vakuutti: --
Kyllä sinä unohdat, pikku Margit. Melkein on onnellisempaa, ettei joudu
aivan nuorena naimisiin, sillä oma koti voi sitoa monella tavalla.
Koeta iloita elämästäsi ja odottaa uutta rakkautta!
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, Margit kumminkin heräsi vakavalla
mielellä. Aamiaispöydässä tuomari puhui aikovansa kirkkoon, koska
kylältä oli tuotu tieto, että jumalanpalveluksen jälkeen oli tärkeä
kirkonkokous. Sanaa sanomatta Margit otti rasiasta suuren, unikoilla
koristetun hattunsa ja lähti mukaan. Hän ei tällä kertaa arvostellut
alttaritaulun epätaiteellisuutta eikä vanhojen eukkojen täräjävää
laulua. Hän kuuli äsken hankittujen urkujen kauniit soinnut, joihin
yhtyi lukkarin tenoori ja muuan miellyttävä, puhdas baritooniääni.
Virren sanatkin puhuivat hänen tunteillensa:
"Oi, viekas onni maailman
tuo kohta murheen katkeran..."
Margitin silmiin kohosi kyyneleitä, mutta samassa hän kääntyi
katsomaan, kuka lauloi baritoonia. Hän näki Mauri Koivun. Näytti,
ikäänkuin Maurikin olisi katsonut häneen, vaikkei hän kuitenkaan
tervehtinyt. Margit muisti, että se kai ei sopinut kirkossa kesken
virttä. Hän kiinnitti taas silmänsä virsikirjaan, koettaen päästä
äskeiseen kirkkotunnelmaan; mutta liikutus oli hälvennyt, kunnes
kappalaisen ylen tunteellinen, herkästi vaikuttava saarna sen palautti.
Margit oli kirkonkäyntiinsä tyytyväinen. Hänen mielessään liikkui
hämärä tunto, että on lohdullista olla hurskas ihminen, jos on sattunut
kokemaan suruja elämässä.
Kirkkomäellä hän tapasi Maurin, joka viime vuonna tuskin kertaakaan oli
johtunut hänen ajatuspiiriinsä. Nyt oli vähän hauska kuulla, mitä hän
toimiskeli. Vai niin, vai oli hänen isänsä kuollut ja hän oli agronoomi
ja tilanhoitaja.
-- Sinäpä valitsit viisaasti, -- sanoi Margit. -- Sinä varmaankin
viihdyt erinomaisesti täällä maalla. Luulen, että agronoomit ovat
kadehdittavia ihmisiä.
-- Kuinka niin? -- ihmetteli Mauri. -- Ennen Margit piti kaupungista.
-- Pidinkö? Niin, minä olen nyt nähnyt niitä kyllikseni, pieniä ja
suuria, Berliinin, Pariisin, Rooman, Wienin -- en voi ajatella niitä
ollenkaan. Minusta täällä nyt on hyvä olla.
-- Eihän Margit kuitenkaan tänne jää? Täällä on niin pientä ja
hiljaista.
Mauri katseli häntä kuin ulkomaan kukkaa, niinkuin lapsuutensa outoa
ilmestystä kerran kurjenmiekkojen keskellä joen rannalla.
-- Minä haluankin hiljaista, -- vastasi Margit.
Mutta kotiin tultuansa Margit taas ajatteli, ettei tämä hiljaisuuskaan
ollut hauska. Ei mikään ollut hauskaa. Kuinka voi saada elämän
kulumaan, kun toiveet ovat särkyneet?
5.
Mauri tarttui tarmolla talonsa ohjaksiin. Hän otti meijerikoulun
käyneen taitavan karjakon ohjaamaan naisväen toimia ja johti itse
miesten työt. Pekan, viisikymmenvuotiaan poikamiehen, hän asetti
isäntärengiksi. Pekka oli paimenpojasta alkaen palvellut talossa.
Hän oli juro ja vähän omituinen, mutta Mauri tiesi kaikkien häntä
kunnioittavan, sillä viisasneuvoisempaa ja uskollisempaa ei ollut
toista.
Rovasti oli ollut oikeassa: hyvä tahto opettaa miehen. Niinkuin
Mauri lyseosta aina oli saanut hyviä todistuksia, niin hän sai
maanviljelysopistostakin. Kotona Pekka aivan ällisteli "akranaamiansa".
Semmoinen pehmeä poika -- hyvä kyllä luonnostaan, höyli ja nöyrä --
mutta eihän siitä ennen ollut maantoimiin. Mistä se nyt tuommoiseksi on
tullut? Kyllä Pekka ennen oli opistoista kuullut -- mitä ne olivatkaan
kaikki nimeltään, kansanopistoja ja maamieskouluja, kunhan ei vaan
ollut kana- ja mehiläiskoulujakin. Hän oli pitänyt niitä uudenaikaisina
hullutuksina. Nyt hänen arvonantonsa kohosi huomattavasti, ainakin
semmoista opistoa kohtaan, jota Mauri oli käynyt.
Aamusin Mauri lähti väen mukana liikkeelle, ja pitkin päivää hän
uurasti työssä. Ensin miehet katsoivat toisiinsa ja tytöt supattelivat.
Ei tahtonut syntyä rattoisuutta eikä kodikkuutta. Pekka kysyi
vihdoin, luuliko akranaami, ettei hän, vanha mies, pitänyt talon
puolta. Olisihan akranaami voinut maata aamulla ja päivällä ratsastaa
hevosella, niinkuin Tuomistolainen kuului tekevän.
Mauri taputti Pekkaa olalle, arveli että isäntä oli suorempi nimi
kuin akranaami, ja vakuutti luottavansa Pekkaan ja väkeensäkin aivan
täydellisesti. Mutta tietäähän Pekka, että isännän askeleet pellon
höystävät. Sitäpaitsi hän ei ollut taloa ottanut laiskotellaksensa.
Pian rengitkin tottuivat hänen seuraansa ja rupesivat hänestä pitämään.
Ei vielä milloinkaan Koivulla työt olleet sujuneet niin ripeästi ja
iloisesti kuin Maurin ensimmäisenä isäntävuotena. Hän oli itsekin
tyytyväinen ja kiitollinen, huomaten kuinka Jumala kaiken käänsi
parhaaksi.
Kuta enemmän Mauri perehtyi taloonsa ja itse pani siihen työtä ja
vaivaa, sitä rakkaammaksi ja läheisemmäksi se hänelle muuttui.
Melkeinpä se oli kuin elävä olento, yksinäisen ystävä. Ei pelto
pelkästään, ei karja, ei rakennus; ei myöskään humiseva koivikko eikä
tyynenä juokseva joki. Ei mikään erikseen, vaan kaikki yhteensä. Hän
ajatteli useasti rovastin kertomia muistelmia. Vanhan rakennuksen
yläkerrassa asui nyt vuokralainen, eläkettä nauttiva kivulloinen
nimismies ja hänen kaksi vanhanpuoleista, laihaa tytärtänsä.
Yhtäläisyyttä tietenkään ei ollut olemassa, mutta ehkä juuri
vastakohtaisuuden vaikutuksesta he aina johtivat Maurin mieleen Tapani
ukon aikaisen vanhan herran ja Elina neidon. Samoihin muistoihin vei
uusikin rakennus, Lehtoniemeksi nimitetty. Noilla paasilla koivujen
alla nuori Elina varmaankin oli unelmoinut immenhaaveitansa, erämaan
rauhassa, puhdas katse tähdättynä taivaan sineen tai kotijoen päilyvään
pintaan, joka puiden lomista välkähteli. "Ehkä siitä vielä tulee jonkun
toisen nuorikon lempilehto", oli rovasti sanonut.
Kesä kului nopeaan, syksy samoin, mutta talvi oli hiljainen ja oudon
yksinäinen. Mauri kulki hämärän tullen edestakaisin huoneissansa.
Niitä oli monta, liian monta. Enin osa väestä asui vanhan rakennuksen
alakerrassa, täällä ainoastaan leski-Matleena ja Santtu, renkipoika,
keittiön puolella. Silloin Mauri sytytti lampun, otti pienestä
kirjastostansa sen uusimman lisän ja istuutui lukemaan. Joka kerta
käydessään kaupungissa hän hankki kotiin kirjoja, milloin mitäkin:
roomalaisia klassikoita, Kalevalan selityksiä, virolaisia satuja
sanakirjoineen. Kaunokirjallisuutta hän osti harvoin; sitä hän
mieluummin lainasi kylän kirjastosta. Hän ei tahtonut hyllyillensä
mitään, jota hän ei ennakolta tietänyt arvokkaaksi.
Mutta joskus Mauri ihmetteli, ettei kirjojenkaan seura tuntunut
riittävältä. Hän kaipasi ihmislasta, puhetoveria. Tai soittoa. Jospa
hän olisi osannut soittaa mitä konetta tahansa! Se olisi yhtaikaa
ilmituonut hänen sisimpänsä ja taas kielellänsä vastannut hänelle.
Väliin Mauri iltahämyssä käveli pappilaan, mutta rovasti oli nyt
jo niin vanha ja heikko, että hän pääasiallisesti vietti päivänsä
vuoteessaan. Mauri sai pari ystävällistä, rohkaisevaa sanaa; sitte
hän taas palasi yksinäiseen kotiinsa tai pistäysi raihnaista
nimismiestä ratostamaan, vaikka palkkioksi täytyikin juoda neitien
kamferintuoksuista kahvia. Kappalainen ei Mauria erityisesti vetänyt
puoleensa, pitäjän muut herrat vielä vähemmän. Nuori nimismies,
lääkäri ja apteekkari pistivät yhteentultuansa tuutingiksi ja
innostuivat tavallisesti keskustelemaan metsästysretkistänsä ja
koirien kasvatuksesta. Silloin Mauri siirtyi joutavana syrjään, sillä
hän ei juonut eikä metsästänyt. Tuomiston agronoomi, keski-ikäinen
mies, harrasti suonviljelystä, mutta ei paljon muuta. Tolonen,
kansakoulunopettaja, oli seurassa suuton sanaton, sillä välin kuin
rouva puhui ummet ja lammet. Näistä kaikista Maurilla ei ollut
kovinkaan suurta iloa. Sitte oli vielä Tuomarila. Miksi hänen
sydäntänsä omituisesti sykähytti, kun hän ajatteli käymistä siellä?
Eräänä aamupäivänä hän kuitenkin meni.
Hänet osotettiin tuomarin kamariin, jossa hän sai puolen tuntia istua
tupakoivan vanhan herran vieressä, tehden selkoa maanviljelyksestänsä.
Keskustelu rupesi arveluttavasti hidastumaan, kun äkkiä ovi aukeni,
tulvahuttaen sisälle koko runsauden talvisia auringonsäteitä. Niiden
keskellä seisoi Margit.
-- Terve, Mauri, -- sanoi hän sulavalla äänellänsä, -- tule ruokasaliin
lämpimäisille! Minä olen leiponut. Isä, kahvi on kuumana.
Maurista tuntui somalta, että keijukainen leipoi. Ne pienet valkoiset
sokerileivokset maistuivat harvinaisilta. Tuomarinna oli vieraisilla
veljensä luona kaupungissa, ja Margit hoiti emännyyttä sirosti ja
herttaisesti. Maurin mielestä hänessä oli jotakin uutta, pehmeämpää ja
kodikkaampaa, joka häntä erittäin kaunisti.
Kahvin jälkeen tuomari sai asiavieraan ja pyytäen anteeksi jätti nuoret
kahdenkesken. Silloin Mauri rohkeni lausua entisaikaisen säännöllisen
kysymyksensä: -- Saisiko kuulla Margitin soittavan?
Margit oli viipymättä valmis.
-- Minä olen tänä talvena soittanut kuin mieletön, tuntimääriä.
Tiedätkö, soitto on erinomainen toveri. Nyt vasta minä olen sen oikein
kokenut.
-- Sen voin ymmärtää. Kodissani yksinäisinä iltoina kaipaan sitä
useasti. Haluaisin kuulla, kun en itse osaa soittaa.
-- Mutta miksi et ole tullut meille? Et kertaakaan kesän jälkeen! Minä
olisin soittanut sinulle.
-- Nythän minä tulin.
Margit tarttui viuluunsa, viritti sen ja valitsi nuotit.
-- Niin, ei ole säestäjää, kun äiti on kaupungissa. Ehkä minä soitankin
vaan lauluja, aivan yksinkertaisia.
Hän liikutti joustansa hitaasti, kuin uneksien. Sävelet olivat
kaihoisia, valittavia. Niin ei Margit ennen koulukesinä soittanut.
Hän antoi jousensa vaipua.
-- Olen vaan soittanut -- ja opetellut taloutta. Mitä muuta olisin
tehnyt koko pitkän syksyn?
-- Margit on hyvin yksin.
-- Aivan liian yksin. Mutta minua ei ole haluttanut minnekään, vaikka
äiti miten kehoittaisi.
-- Eikö musiikkiopistoon?
-- En tiedä, ehkä ensi syksynä. Nyt en jaksanut. Ulkomaanmatkat
väsyttävät.
-- Eikö talouden oppiminen väsytä?
Margit naurahti, mutta se nauru ei ollut iloista.
-- Wieniläinen professoritar, jonka luona asuin, selitti ettei elämä
ole pelkkää leikkiä ja leijailemista. Minä muistan aina ne sanat.
-- Minäkin olen kokenut, että elämä on vakava, -- sai Mauri sanotuksi.
-- Se tuo taisteluita ja riistää pois paljon toivottua, mutta se antaa
uutta sijaan. Se on rikas kumminkin -- rikas ja ihana!
-- Onko? -- sanoi Margit hajamielisesti. -- Voihan se olla. Tahdotko,
että soitan iloisempia säveliä?
Hän otti viulunsa uudestaan ja tarttui jouseen. Hän soitti laulun
toisensa perästä, kunnes Mauri vihdoin nousi lähteäkseen.
Mauri ihmetteli, mikä Margitin oli. Hän oli paljon muuttunut
matkallansa. Niin, matkallako vai tänä yksinäisenä syksynä? Ja
edukseenko vai vahingoksi? Epäilemättä edukseen. Mauri ei koskaan
ennen ollut hänen kanssansa puhunut mitään totista ja tuttavallista.
Oikeastaan he tunsivat toisiansa varsin vähän, vaikka olivat
olleet tuttuja lapsesta asti. Hän oli ollut vaan runokeijukainen
ja enkelinkuva Maurin haaveissa, mutta nyt hän siirtyi lähemmäksi,
ikäänkuin Mauri olisi kaivannut hänen seuraansa yksinäisyydessään. Hän
katseli taas huoneitansa, tyhjiä ja elottomia. Tuli leimusi takassa,
luoden lämmintä, vaan ei kodin suloa. Kuinka toista, jos Margit tuossa
ikkunan luona olisi soitellut viuluansa! Mutta hän ei tullut ensinkään
Lehtoniemeen, tuskin oli nähnytkään Maurin uutta rakennusta. Tietysti
hänen ei sopinut tulla yksinäisen nuorenmiehen kotiin. Ei kukaan
tullut. Kylän säätyläisissä kierrettyänsä Mauri oli jälleen yksin.
Miksi hän etsikään säätyläisperheitä? Eikö hän _kansaan_ kuulunut,
kansan lapsi itsekin? Siinäpä olikin hänen yksinäisen talvensa virhe.
Mauri otti asian vakavalta kannalta ja päätti tästedes menetellä toisin.
5.
Sunnuntai-iltapäivänä Mauri oli istunut pitkän hetken lähimmän
naapurinsa Mäkelän isännän pakinoilla. Isäntä oli laveasti jutellut
viljamakasiinin lainoista ja säästökassasta ja tiedustellut Maurilta,
mitä hän tiesi erilaisten henkivakuutusten ehdoista. Kumpi oli
perheelle parempi, lapsenvakuutus vai isän henkivakuutus? Mauri oli
kovin hämillänsä, sillä hän ymmärsi näistä vielä vähemmän kuin isäntä
-- hän, jolta lukeneena miehenä olisi viisautta odotettu. Hänen
suureksi huojennukseksensa isäntä rupesi puhumaan kansakoulusta.
-- Opettaja Kotirannan tytär on nyt kolmannella luokalla seminaarissa.
Hän lupaa pyrkiä tänne opettajaksi vuoden perästä, ja hänet me
otammekin.
-- Se on hyvä, -- sanoi Mauri vilkkaasti. -- Luonnollisesti he
mielellään palaavat entiseen kotiinsa. Tarkoitan, äiti ja tytär yhdessä.
-- Koulun lisärakennukseen olisi aikomus ryhtyä piakkoin, -- jatkoi
isäntä. -- Tarkastaja tuonaan sanoi, että semmoinen on laki. Ja
tarvishan tässä on, vaikkei lakikaan pakottaisi. Siellä lapset istuvat
ahtaaseen sullottuina, ja enemmän kai tulisi, jos mahtuisi. Tietääkö
agronoomi, mistä halvimmalla saisi mukavan piirustusten tekijän?
Minkälainen se on, se Lönni? Se on kuulemma tehnyt talouskoulun.
Mauri arveli, että hyvä rakennusmestarikin varmaan osaisi lisähuoneet
piirustaa. He alkoivat yhdessä tuumia ja suunnitella, jotta Mauri
vallan innostui. Oikein hyvällä mielellä hän palasi kotiinsa.
Lähestyessään taloa hän kotvaseksi pysähtyi joen rannalle. Jäät olivat
jo sulaneet, kesä lähenemässä. Siis vuoden perästä tuolla vastapäätä
oli jälleen asuva Kotirannan täti, hänen toinen äitinsä, ja Kyllikki,
kasvinsisko. Hyvin oli Jumala tosiaankin kaiken johtanut. Sitte ei
ollut enää puutetta kodista, jonka lämpimään sai mennä yksinäisyyden
paleltaessa, ei ollut puutetta neuvoista, lohdutuksesta eikä osanotosta
harrastuksiin, pienimpiin ja korkeimpiin. Ei ollut maailmassa ihmisiä,
jotka niin hyvin häntä ymmärsivät kuin täti ja Kyllikki.
Ja sitte... sitte ehkä jonakin kesäisenä iltana hänkin, nuorimies, voi
panna toimeen kutsut ystävillensä. Täti tulee emännöimään, Kyllikki
auttaa, ja silloin uskaltaa Tuomarilastakin tulla vieraita. Hänkin
uskaltaa tulla, joka on hento ja vieno kuin kevään henkäys, hän,
joka tuo soiton sävelet ja satumaailman mukanansa maamiehen arkiseen
asuntoon...
Mauri loi mielikuvituksessansa kauniin kuvan: Margit Pohjan immeksi
puettuna, kultakutrit hajallaan, istuu Tapani tietäjän vesikivellä
soitellen viuluansa. Veden kalasetkin kuuntelevat, niinkuin
ennenmuinoin, linnut lehahtavat koivuihin, joiden oksat kumartuvat yli
rantavetten, puut humajavat, kaisla huojuu ja aallot lipattavat ilosta
säkenöiden: -- Nyt hän on tullut! Nyt hän on tullut! Vanhan taitajan
vaipunut käsi sai vihdoinkin seuraajan. Taas soitetaan Ahtolaisille, ja
taas on lehto nuorikon lempipaikka. Hän jää tänne luoksemme.
Mauri havahti haaveistansa, punastuen kuin luvattomuudesta tavattu,
vaikkei ketään ollut lähimaillakaan. Mikä parantumaton uneksija hän
oli! Täytyi tarttua todellisuuteen oikein miehen otteella, jotta
turhat kuvitelmat kaikkoisivat. Hän koetti ajatella kevätkylvöjänsä ja
hevoshaan aidanpanoa ja alkoi kiireisin askelin kulkea kartanolle.
Navetan luona hän huomasi Santun ja muita poikia, jotka nopeasti
vetäytyivät nurkan taakse, nähdessään hänen lähestyvän. Mauri meni
jäljessä ja tapasi pojat nolostuneina, paperossintyngät hampaissa ja
sormissa.
Nuori isäntä katsoi heitä vakavasti silmiin, kysyen: -- Eikö teillä
parempaa ajanviettoa ole?
Pojat tirkistelivät vuoroin toisiinsa, vuoroin maahan ja sivulle.
Vihdoin Santtu sanoi: -- Ei.
Mauri aprikoi vähän aikaa. Sitte hän ehdotteli: -- Tulkaa uuteen
rakennukseen, minä luen teille jotakin.
Hän sai heidät väkinäisesti mukaan, vei huoneeseensa istumaan ja haki
kaapista kertomuksen Elias Lönnrotin matkoista. Siitä hän rupesi
lukemaan, välillä puhuen ja selitellen. Tunti kului jotenkuten, sitte
hän huomasi parhaaksi laskea pojat menemään.
-- Johan maa on sulana ja ilta valoisa, -- sanoi hän. -- Lähtekää
pallosille tai kiekkoa lyömään, niin saatte iloa ja voimia. Tupakka
vaan myrkyttää verenne ja veltostuttaa teidät.
Pojat menivät. Ensin he astuivat juhlallisesti, sitte livistivät
juoksemaan. Maurista tuntui, että he olivat tyytyväisiä, kun
pääsivät irti. Hän huokasi, tuntien itsensä avuttomammaksi kuin
koko isäntävuotenansa. Mutta hänpä ei ollutkaan ennen koettanut
lähestyä näitä nuoria veljinä, yksilöinä, työajan ulkopuolella.
Mitähän nuo pojat olisivat tarvinneet ja kaivanneet? Ehkä reippailla
juoksuleikeillä olisi voinut voittaa heidän luottamuksensa ja
sydämensä? Hän puolestaan ei siihen kyennyt, ei ainakaan näin
äkkipäätä. He olisivat vaan nauraneet, jos hän tottumattomuudessaan
olisi yrittänyt johtajaksi.
Mauri muisti, että Kyllikki oli kerran kirjeessä innolla kertonut
uusista laululeikeistä, joita he seminaarissa olivat oppineet
voimistelutunneilla. Hän toivoi niiden työntävän syrjään piirihypyt
joutavine renkutuksineen: "Saano, saano toodella, raakastatkos miinua?"
-- kuten Kyllikki väitti renkien ja tyttöjen pyörähdellessänsä laulavan
pyhäiltoina.
Niin, kunhan Kyllikki on kansakoululla! Silloin pannaan toimeen oikeat
kunnon leikit ja kootaan kaikki nuori väki, ja leikin lomassa lausutaan
vakavakin sana ja totinen neuvo. Avonaisiin mieliin ja kiitollisiin
sydämiin se pystyy. Sitte he taas ovat hyvässä yhteistoiminnassa, hän
ja Kyllikki, kumpikin luonteensa mukaan.
Rohkaistuneena Mauri ajatteli näitä tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hän
huomasi yhä selvemmin työalansa laajuuden ja rikkauden. Täällä omassa
talossaan hän voi olla syvälle pyrkivä tutkija, opettaja, kasvattaja,
isänmaansa työmies henkiselläkin vainiolla -- aivan yltäkylläisesti,
mikäli vaan kykyä ja voimia riitti. Merkillistä, kuinka vähän hän
näihin asti oli kiinnittänyt huomiota lähimmän ympäristönsä ihmisiin
ja heidän yksityiselämäänsä. Se saattoi johtua hänen omasta suljetusta
luonteestansa; ehkäpä myös jossakin määrin oli tapahtunut se mitä isä
aikoinaan pelkäsi: hän oli kirjojensa ääressä sisäisesti vieraantunut
maalaisympäristöstänsä. Talo oli nyt tuonut kahdenkertaisen siunauksen:
ensin hän oppi rakastamaan sen maata ja luontoa, sitte hän opetteli
liittymistä sen kansaan.
Keittiön puolelta kuului väräjävää laulua. Matleena vietti pyhäiltaansa
virsikirjan ääressä. Mauri oli usein kuullut hänen hyräilevän,
kuuntelematta tarkemmin. Mitäpä jos hän menisi vanhuksen kanssa
puhelemaan? Olihan hänkin yksilö, elävä, tunteva olento, jota varmaan
pieni ystävällisyys lämmittäisi.
Maurin ehtiessä ovelle Matleena juuri alotti uutta laulua, jonka sävel
ei ollut tavallisen virren:
"Oi minkä onnen, autuuden
se usko myötäns tuo..."
Hän keskeytti laulamisen, pudottaessaan silmälasinsa. Samassa hän
huomasi isäntänsä ja nousi nöyrästi, valmiina tekemään mitä käskettiin.
-- Istukaa vaan, Matleena, -- sanoi Mauri. Hänestä tuntui vallan
hämilliseltä. -- Minä kuulin teidän virtenne. Mistä kirjasta se on?
Matleena katsoi pitkään. Eikö akranaamilla ollutkaan asiaa?
-- Laulakaa eteenpäin, laulakaa minullekin.
-- Niin tämä virsikö? Se on monessa kirjassa. Siionin kanteleessa se
on, ja näissä uusissa Hengellisissä, joita lähetyspappi myi.
Matleenan puhe alkoi luistaa. Hänelle selveni, että isäntä todella
kyseli laulusta eikä mistään muusta.
-- Tahtooko akranaami kuulla sen? Laulatteko te kanssa? -- Hän ojensi
kirjansa, jota Mauri oli kurkottunut katsomaan. -- Voi voi, kuinka tämä
nyt on hauskaa! Minä olen vaan tämmöinen vanha ihminen, ja akranaami --
-- Älkää välittäkö noista ulkomaalaisista nimistä, -- korjasi Mauri
tapansa mukaan. -- Hyvä Matleena, laulammehan kirkossakin kaikki
yhdessä.
Hänestä itsestäänkin oli sentään vähän omituista, että he tässä
lauloivat "Hengellisistä", hän ja vanha Matleena Lehtoniemen
keittiössä. Mutta Matleena ilostui ja ihastui niin, että kyyneleet
kihosivat silmäin. Laulun loputtua hän nyökkäsi Maurille merkitsevästi,
hymyhuulin.
-- Niin se on, että usko tuo autuuden, "kun itse Herran Jeesuksen se
omaksemme suo. Se surut, murheet lieventää ja tuskat tuimat keventää."
On niitä suruja ollut minullakin, mutta ei ne mitään paina ilon
rinnalla.
Mauri ei osannut vastata, vaikka hänkin oli kokenut menneitten surujen
ja taistelujen vaihtumista rauhaan ja tyydytykseen. Hän ei yleensä
koskaan ollut avomielisesti puhunut hengellisistä asioista muiden kuin
Kotirantalaisten kanssa. Opettaja vainaja oli hänen lapsensydämeensä
kylvänyt uskon ja rakkauden Jumalaan, täti oli orasta vaalinut, ja
Kyllikki, ikätoveri, oli ollut hänen ainoa todellinen uskottunsa.
Suullisesti ja kirjeissä he olivat vaihtaneet ajatuksia ja kertoneet
kokemuksiansa arkailematta ja luonnollisesti. Mutta muiden seurassa
Mauri oli suljettu, ikäänkuin olisi pelännyt tuhlata sitä pyhimmän
murusta, jonka omistamisesta hän oli tietoinen.
Matleena kummasteli, miksi akranaami oli vaiti. Hän unohti käskyläisen
ja isännän suhteen, ja äidillinen huoli valtasi hänen vanhan sydämensä.
Tuo rakas herttainen akranaami, joka hänen kanssaan tuli laulamaan --
kuinka hän oli siivo ja alhainen ja hyvä, mutta niin nuori vielä ja
orvoksi jäänyt. Ehkä hän ei oikein tuntenutkaan Jumalan lapsen osaa ja
autuutta.
-- Minä tässä puhun, niinkuin toiselle joka saman tietää, -- puhkesi
eukko sanoiksi. -- Älkää pahastuko, jos minä kysyn, joko te olette
tullut uskoon?
Näin suoraan ei kukaan ennen ollut kysynyt Maurilta. Hänen sydämensä
tykähti, mutta hän vastasi kumminkin nöyrästi ja vakavasti: -- Kyllä
minä uskon Jumalaan.
-- Niin, totta kai Jumalaan. -- Matleena ei suinkaan ollut kuvitellut
akranaamiansa miksikään kieltäjäksi; sehän olisi ollut sula loukkaus.
-- Sitä minä tarkoitan, että joko teillä on syntien sovitus ja autuus?
Niinkuin tässä laulussa sanoo, että "miks iloiten en laulaisi ja
kiittäis Jumalatani, kun mulle katoomattoman sen antoi tavaran".
Eukko katsoi häneen odottavaisena, ja Maurin hämiintyneessä mielessä
ajatukset nopeasti risteilivät. Oliko hän koskaan riemuinnut ja
kiittänyt "katoomattomasta tavarasta"? Lapsena hän oli haavemielin
lukenut kultakaupungista ja laulavien enkelien joukoista, sillä se oli
sanomattoman kaunista. Jumalaan hän uskoi ja luotti, sillä hän oli
kokenut hänen hyvää johdatustansa valossa ja pimeydessä. Hän tahtoi
kulkea Jumalan tietä ja täyttää Jumalan tahtoa, sillä hän tunsi sen
parhaaksi, syvimmäksi onneksi. Hän rukoili, sillä hän ymmärsi omien
voimiensa riittämättömyyden.
Täyttikö tämä sen, mitä Matleena tarkoitti?
Epävarmasti Mauri vastasi, nousten lähtemään: -- Kyllä minä sitä
toivon. Kiitos nyt vaan, hyvä Matleena.
Sinä iltana hän kauvan luki raamattua, miettien ja tutkistellen.
Matleenan sanat olivat jättäneet hänen mieleensä levottoman jäljen.
Syntien sovitus ja autuus -- käsittikö hän niitä tosiaan?
-- Elämä opettaa, -- siihen ajatukseen hän vihdoin puoliyön aikana
nukahti.
6.
Eräänä iltana Mauri luki sanomalehdestä, että heidän tuomarinsa oli
hakenut toiseen tuomiokuntaan.
Uutinen iski häneen niinkuin sähkö. Miksi? Olihan kappalainenkin
hakenut muuanne, vieläpä päässyt ja muuttanutkin vappuna, eikä hän
siitä ollut millänsäkään.
Mauri ei ymmärtänyt itseänsä. Hänen mielikuvansa pyörivät taukoamatta
tämän ainoan asian ympärillä, osittain tietoisesti, osittain
tiedottomasti. Olivatkohan nuo toiset hakijat nuorempia vai vanhempia?
Hän huomasi toivovansa niitä vanhemmiksi ja ansiokkaammiksi. Eikö
hän siis olisi suonut tuomarille runsastuloisempaa paikkaa? Kyllä se
oikeastaan oli hänelle turha, sillä hän oli rikas ilmankin -- mutta
ei Mauri sitä häneltä kadehtinutkaan. Hän vaan ajatteli, mikä kaipaus
syntyisi. Ei suinkaan tuomarin tai tuomarin rouvan vuoksi! Tietysti ei
-- mutta --
Oliko mahdollista, että hän oikein _kaipasi_ Margitia?
Margit oli ollut ulkomailla -- kaipasiko Mauri silloin? Ei, hän oli
itsekin kotoa poissa ja ajatteli lähinnä vaan tiedettä ja taloa ja
tulevaa kohtaloansa, milloin ahkerasta opistotyöstä ennätti. Margit oli
silloin hänen kaunis unimuistonsa, niinkuin entiskesä ja kukkanen...
Nyt Margit oli Tuomarilassa, soitti ja opetteli taloutta. Sinne oli
lyhyt matka, eikä Mauri kuitenkaan useasti mennyt häntä katsomaan,
vaikka hän oli kutsunutkin. Eikö se mene, joka kaipaa?
Ehkä toiset, ei jokainen. Maurille riitti se tieto, että hän _oli_
lähellä, että saattoi kuvitella, mitä hän toimi, että _voi_ mennä, jos
rohkeni, ja onni voi tuoda hänet vastaankin kylätiellä. Mauri ajatteli
häntä tuon tuostakin, se oli varma. Ja jokin epämääräinen, sanoiksi
pukeumaton haave asui syvällä hänen sydämessänsä. Mikä se olikaan?
Millainen? Siitä immestä, jonka lempilehtona Maurin uusi koti voisi
olla... Ei -- oliko se mahdollista? Hän ei sitä uskaltanut itsellensä
tunnustaa.
Sen hän nyt kuitenkin ymmärsi, että jos Margit muutti pois eikä koskaan
palannut, silloin syys riipi lehdet hänen koivuistansa, ja hänen
kaunein satunsa oli valhe ja surullinen pettymys.
Kun se Maurille selveni, silloin hän pelästyi. Epämääräinen tunne
muuttui nimelliseksi. Hän siis -- hän siis rakasti Margitia! Hän --
Margitia!
Ei hän sitä muuksi voinut selittää, mutta sehän oli kerrassaan
mieletöntä.
Mauri väisti koko Tuomarilan puolta eikä mennyt seuraavana sunnuntaina
edes kirkkoon. Hän teki työtä kovin ahkerasti, mutta oli niin
hajamielinen, että käveli perunamaalle, kun piti mennä pellolle, ja vei
hevosille ohria kaurojen asemesta. Pekka vilkaisi häneen syrjäsilmällä,
mutta ei sanonut mitään.
Kesäkuussa Mauri luki lehdestä, että tuomari oli nimitetty hakemaansa
virkaan. Samana päivänä hän näki Margitin. Äkkiarvaamatta he yhtaikaa
astuivat kyläkaupan myymäpöydän ääreen. Margit tervehti hymyillen,
mutta Mauri kalpeni aivan. Hän hillitsi itsensä, toimitti ostokset ja
kääntyi mennäkseen. Margit myöskin oli nopeasti valmis, ja he palasivat
yhdessä oikopolkua pitkin männikön läpi.
Mauri ei tietänyt mitä puhua. Vihdoin hän sanoi kömpelösti:
-- Margit näyttää iloiselta.
-- Vai niin. Sittepä ei kukaan näe, että olen itkenyt tänään.
Tytön ääni oli huoleton. Hän naurahti heleästi.
-- Miksi Margit on itkenyt? -- rohkeni Mauri kysyä.
-- Eikö ihminen olekin kummallinen olento? Sitäkin olen välistä
itkenyt, että me asumme täällä, ja nyt kun muutamme pois, minä ikävöin
Sveitsiämme. Tiedätkö, että me muutamme?
-- Tiedän.
-- Minä ikävöin unelmaa, joka ei toteudu koskaan, -- sanoi Margit
melkein omissa ajatuksissansa. Itsekin hän ihmetteli, kuinka hän tuli
niin puhuneeksi Maurille.
Hän oli äsken saanut kirjeen Wienistä ystävältänsä Else Barlitzilta,
jonka kanssa hän yhäkin oli säännöllisessä kirjevaihdossa. Else kertoi
Raimundin astuneen professorinvirkaansa, ja nyt hän luultavasti
aikoi perustaa oman kodin. Niin, voihan Else uskoa Margitille
salaisuuden: Raimund oli usein Trude Wernerin parissa -- etevän
tyttökoulunopettajattaren, sen joka kerran julkaisi esitelmän --
muistaahan Margit. Else ei pitänyt hänestä, hän oli niin kovin
viisas ja tietysti olevinansa. Paljon mieluummin Else olisi toivonut
veljellensä herttaisen, kultaisen Margitin. Oikeastaan hän ei voinut
ymmärtää, miksi ei käynyt niin.
Juuri sitä Margit myöskään ei ymmärtänyt. Raimund oli jättänyt kaiken
selittämättä. Ja siinä nyt Margit kulki Maurin rinnalla, muistellen
mennyttä mielikuvaansa, juhannusyön juhlaa tai kuutamohäitä joen
ihanalla rannalla. Niitä Sveitsi ei saanut nähdä milloinkaan, oi, nyt
ei milloinkaan, se ainakin oli varma.
Mauri näki Margitin vaipuvan mietteisiin. Hän ei hetkeäkään kuvitellut,
että sanat toteutumattomasta unelmasta olisivat häneen tähdätyt, mutta
ne antoivat hänelle äkillisen rohkeuden. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän
vastasi aivan välittömästi: -- Samoin minäkin ikävöin oman onneni
unelmaa, joka ei voi toteutua.
Hän katsoi Margitiin sellaisin silmin, että tyttö ymmärsi, vaikka Mauri
ei sitä aavistanut. Margitin poskille kohosi kuuma puna. Hän alkoi
puhella tavattoman vilkkaasti, ensin sitä ja tätä, ikäänkuin vaan
puhuaksensa, kunnes löysi aineeksi kesäsuunnitelmat. Jäähyväiskesän
pitää olla kaunis ja valoisa, täynnä muistoja. Tehdään retkiä,
kalaretkiä, marjaretkiä, kävelymatkoja näköalapaikoille -- tai
ratsastetaan.
-- Sinullahan on niin kauniita, hyviä hevosia. Minä pidän
ratsastamisesta äärettömän paljon. Tulethan sinä, Mauri?
Kesäkiireitäkö? No, kyllä kai väki ne hoitaa. Tämä on nyt viimeinen
kesä...
Mauri oli kuin lumottu. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Hänen olisi
pitänyt kääntyä omasta tienhaarastaan, mutta hän saattoi Margitia,
kunnes Tuomarilan rakennus pilkotti puiden välistä. Hänen olisi
tullut kieltäytyä kaikesta houkuttelevasta, mitä Margit maalaili
hänen silmäinsä eteen, mutta hän lupasi mennä mukaan. Hän oli jo
kyllin taistellut vastaan, hän ei enää ponnistanut tahtoansa. Miksei
saisi nähdä mieletöntäkin unta, selittämättömän suloista? Tämähän oli
jäähyväiskesä...
Maurin käännyttyä kotiin Margit kiirehti askeleitansa. Hän antoi
ostokset äidilleen ja juoksi ylishuoneeseensa. Hermostuneesti hän
heittäysi leposohvalle, puhjeten pidätettyihin kyyneliin.
-- Se on mennyttä! Niin, se on kuitenkin ainiaaksi mennyttä! Mitä minä
sitä nyt enää ajattelen? Miksi en yhtä hyvin ajattele muuta?
Hän itki kauvan, hillittömästi. Sitte hän nousi, asettuen peilin eteen
tukkaansa järjestämään.
Päättäväisenä hän astui ovelle, alas mennäksensä.
-- Niin, nyt minä _ajattelen_ muuta. Se on Raimundille parahiksi. En
salli hänelle sitä kerskausta, että -- että -- Ei, voin minäkin onneni
löytää.
7.
Mauri kirjoitti kirjettä nopein ottein:
"Hyvä Kyllikki!
Sinä valitat, että olen käynyt kovin vaiteliaaksi. Minähän olen
nykyään täysi maanviljelijä, ja niille on kesä kiireisin aika,
samalla kuin se seminaarilaisille on joutilain. Paraikaa tehdään
heinää. Eilen oltiin takamailla Susikorvessa. Paikkakunnan
kesävieraat ja muu nuoriso tekivät sinne huviretken tyhjissä
heinäreissä. Margit ja minä ratsastimme. Siellä kahvit keitettiin
ja ateriat syötiin, tietysti otettiin työhönkin osaa, ellei
muuten, niin teutaroimalla kuivissa heinissä, aivan kuin lapsina
ennen. Minua, työmiestä, se aluksi melkein hävetti. Sitte
ajattelin: yksi päivä lapsuutta vielä kerran -- ei siitä kenkään
moittine. Lopuksi oli hilpeät tanhut, koko työväki mukana. Kyllä
maalaiselämä on ihanaa. Minä olen vilkastunut monin verroin,
uskotko sen? Nuorten iloisia retkiä onkin usein, milloin suinkin
aika myöntää. Tuomarilaiset muuttavat pois syyskuussa, ja kaikki
koettavat parhaansa mukaan ilahuttaa Margitia.
On minulla sentään vakavatkin hetkeni, hyvin vakavat toisinaan.
Nykyään on kuin kaksi olentoa minussa. Toinen pyrkii nuoruuteen
ja elämän kesäiseen onneen, toinen miettii syviä, suuria
ongelmoita.
Kerroit raamatunkeskusteluista seminaarineitosten kesken. Te
olette ihmeellisiä, monipuolisia joka suuntaan. Te teette työtä
kovalla vauhdilla, ehditte syventyä raamattuunne ja samalla
harrastaa nuorten reippaita, iloisia leikkejä. Minäkin tavallani
koetan tätä kaikkea, mutta en kykene alkuunpanijaksi enkä ole
mikään johtajaluonne. Odotan sinua kansakoululle. Sitte tulee
toimeen moni asia, jonka puute nyt on tuntuva. Joskus aivan
painaa omaatuntoani, etten ryhdy kaikenlaisiin valistustehtäviin,
joita tarvittaisiin; mutta eihän toiselta puolen ole viisasta
yrittää enempää, kuin minkä kunnolla jaksaa ajaa perille.
Vanha Matleena pitää toisinaan raamatunkeskusteluja minun
kanssani, jotten jää niistäkään aivan osattomaksi. Tuonaan hän
kysyi, enkö koskaan käy uskovien seuroissa. Minä en tietänyt,
millaisia ne ovat. -- Siellä ommellaan ja kudotaan lähetykselle,
-- selitti Matleena. Minä arvelin, että ne eivät siis olekaan
miehiä varten, vaikka samassa muistinkin, että äitisi opetti
meitä parsimaan sukkia. -- Miehet tekevät puutöitä, --
selitti Matleena, -- ja toiset kutovat verkkoja. Joku lukee
Lähetyssanomia, ja sitte kaikki laulavat. -- Ehkä joskus menenkin
sinne katsomaan. Minusta vaan on alkanut tuntua siltä, kuin en
oikein täydellä todella kuuluisi sellaiseen seuraan, ja siksi
minua ujostuttaa, vaikka siellä on pelkkiä yksinkertaisia miehiä
ja naisia. Kuuluu sitäpaitsi myös olevan uusi kappalainen
rouvinensa. Pelkään, että he pitäisivät minua hurskaampana kuin
olen."
Mauri, joka kiireisesti oli alottanut kirjeensä, ikäänkuin
suorittaakseen välttämättömän tehtävän, kirjoitti edelleen tasaisesti
ja hitaasti, usein vaipuen ajattelemaan.
"Eikö minun pitäisi _pyrkiä_ hurskaammaksi kuin olen? Kyllikki, kuinka
se tapahtuu? Ken ei etene, on taantumassa. Sinä olet päässyt paljon
eteenpäin, sen minä kaikesta huomaan."
Mauri istui yhä miettien. Sitte hän lopetti kirjeen melkein kesken,
liitti terveiset ja merkitsi nimensä.
Rouva Kotiranta ja Kyllikki olivat päässeet kuudeksi viikoksi maalle
seminaarikaupungin lähistöön, hoitamaan sikäläisen tyttökoulun
kesäsiirtolaa. Äiti piti taloudesta huolen, tytär opetti ehtolaisia
ja järjesti lasten päiväpuuhat. Hän tuli juuri uimasta, raikkaana
ja punaposkisena, ehdotellen kilpajuoksua nuorelle parvellensa, kun
postityttö toi kirjeen.
Kyllikki silmäsi käsialaa, ilostuen huomattavasti. -- Juoskaa, tytöt,
kuka ensinnä ennättää maantien portille! -- huusi hän heille. --
Minäkin juoksisin, mutta nyt luen kirjeeni. Älkää huoliko odottaa.
Luettuaan Kyllikki ei ollut yhtä iloinen kuin kuoren nähtyänsä. Hän
meni tavallisuuden mukaan äitinsä luo, vieden hänellekin Maurin
kuulumiset, mutta silmät eivät säteilleet, kuten usein ennen.
-- Mitä arvelet, äiti? -- kysyi hän verkkaan.
-- Mauri näyttää viihtyvän isäntämiehenä. Joka oikeata tietä kulkee,
hän saa palkan. Sitä me rukoilimme hänelle.
-- Ei mutta äiti -- etkö huomaa, etkö lukenut? Hän puhuu kiireistänsä,
ja toisessa hengenvedossa hän jo kertoo noista nuorten retkistä. Hän
huvittelee Margitin kanssa, mutta ei osaa johtaa valistusharrastuksia,
ja lähetyksen ompeluseura on muka liian hurskas hänen kaltaisellensa.
Hän näkee taantuvansa, eikä sure ja säikähdä. Äiti, eihän tämä
ollenkaan ole entinen Mauri! Ja se on varmasti Margitin syy.
-- Ja minun Kyllikki tyttöni on kiivas ja mustasukkainen, -- sanoi
rouva Kotiranta.
-- Voi äiti, niin kaiketi minä olen. -- Kyllikki seisoi hämillään ja
tuskaisena. -- Pitäisikö minun iloita siitä, että Margit kiemailee
ja kietoo hänet? He eivät kumminkaan sovi yhteen. Minä kirjoitan ja
varoitan.
-- Ei, Kyllikki. -- Äiti pysähtyi järjestämästä pesuvaatteita ja
istuutui penkille, vetäen Kyllikin viereensä.
-- Ei sinun sovi moittia Margitia hänelle, mutta sinä voit häntä
viitata Jumalan luo. Et voi varoittaa, mutta voit rukoilla, että Jumala
lähettää selvän varoituksen.
-- Siihen tarvitaan kärsivällisyyttä ja uskoa, -- sanoi Kyllikki.
-- "Tässä on pyhäin kärsivällisyys", sanoo Herra. "Tässä ne ovat, jotka
Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon pitävät." Sinä olet hänen omansa,
lapseni.
-- Minä koetan hillitä mieleni, -- sanoi Kyllikki, taistellen kuohuvia
tunteitansa vastaan. -- Äiti, sinä neuvot oikein -- nyt niinkuin
ennenkin.
Hän kirjoitti vastauksensa rukoillen, rauhallisella sydämellä:
"Hyvä Mauri!
Olen oikein iloinen siitä, että et enää kaipaa
yliopistokaupunkia, vaan olet löytänyt tyydytyksen paikassa,
jonka Jumala osotti sinulle. Kokemuksesi voi olla vahvistuksena
monelle. Minä olen tähän asti saanut kulkea juuri sellaista
tietä, jonka itselleni suunnittelin; mutta jos joskus isän käsi
veisi minut pimeälle polulle, koetan muistaa, että Jumalan tie
aina valkenee.
Sinä arvelit minun päässeen eteenpäin. Oi, sydämeni on kyllä paha
ja nurja, enkä minä kykene ennätyksiä mittailemaan. Sen kuitenkin
tiedän, että rakastan Herraani. Jos sinäkin rakastat, eihän
sinun silloin tarvitse pelätä, että ulkokultailet mennessäsi
uskovaisten seuraan. Yksi hiili hehkuu heikosti, monet yhdessä
nostavat liekin. Jos pelkäät rakkautesi laimenevan, mene juuri
silloin!
Et sinä pyytänyt neuvojani, sinä vaan kysyit: Kyllikki, kuinka se
tapahtuu? Anna anteeksi, että kirjoitin näin, enkä voi nyt muuta
kirjoittaakaan. Minä rukoilen sinulle Jumalan varjelusta.