-- Herra Dammia! Minä luulin vaipuvani maan alle. Mutta äiti tarttui
lujasti käsivarteeni.
-- Ei sanaakaan enää, taikka muuten tulee tästä häpeäjuttu! kuiskasi
hän.
Isästä tuntui ilmassa olevan ukkosta; hän pyyhki hikeä otsaltaan.
Kyllästyneenä niin paljoon puuhaan mitättömän vihreän nuppineulan
tähden hän heittäytyi väsyneenä sohvan nurkkaan. Raks...
Hän hypähti ylös. Mitä se oli? Ei muuta kuin että hän oli istuutuessaan
murskannut Sigridin liikkuvasilmäisen nuken! Voi, miten semmoiset
pienet onnettomuudet sattuvat toisinaan soveliaaseen aikaan! Kaikki
olisi vielä selvinnyt rauhallisesti, ellei äiti itse olisi liiallisella
varovaisuudellaan äärimmäisyyteen kärjistänyt asioita ja saattanut
ukkosen puhkeamaan.
-- Jos te, armollinen täti, sallitte, puuttui hän puheeseen, tyttäreni
pyytää teitä ottamaan smaragdineulan talteenne, kunnes saamme varmasti
tietää, kuka on hyväntahtoisuudessaan muistanut suomalla hänelle niin
harvinaisen lahjan.
-- Se on tarpeetonta, hyvä Jeanette, sanoi Mirabeau täti. Pitäisihän
sinun ymmärtää, ettei sen antaja voi olla kukaan muu kuin herra Damm...
-- Siinä tapauksessa ei Augusta voi ottaa lahjaa vastaan, vastasi äiti
punastuen melkein enemmän kuin minä itse.
-- Miksikä ei? jatkoi täti. Augusta on ollut hellä ja rakastettava
sairaanhoitaja. Minä pyydän, hyvä Jeanette, salli herra Dammin
kiitollisuutensa todistukseksi antaa tuo muisto.
Mutta jo kauemmin kuin viikon päivät oli äidin mieleen kokoontunut niin
paljon salamoita sepän varalle, että niiden nyt vihdoin täytyi
purkautua.
-- Keneltä Augustan pitäisi ottaa lahjoja? puhkesi äiti sanomaan, ehkä
tahallaan niin kovalla äänellä, että sen kuuli seppäkin, joka näöltään
levollisena tutkisteli Fritsin "Kuhnuri-Pekkaa" saatettuaan kirjan
omistajan ensin korjuuseen.
Seuramme hillitön jäsen, Frits, oli nimittäin, tehtyään kenenkään
rankaisematta kaikenmoisia tyhmyyksiä, särjettyään kivitaulun,
kaadettuaan värilaatikon sisällyksen maahan, piirusteltuaan ukkoja
minun "Neuvonantaja elämänvaelluksessa"-kirjaani ja niistettyään
nenänsä Mirabeau tädin uuteen pitsimyssyyn, joka oli pudonnut
lattialle, vihdoinkin vaipunut sohvan alle ja nukkunut viattomuuden
uneen.
-- Ottaa vastaan lahjoja! jatkoi äiti yhä kiivaammin, yhä enemmän
suunniltaan. -- Keneltä? Herralta, en tiedä miltä, jota ei kukaan
tunne, joka on ollut kaikkialla ... joka on syntynyt vähän joka
paikassa ... joka toisena päivänä sanoo itseään vaskisepäksi ja toisena
jakelee kuninkaallisia kalleuksia! Sellaiselta henkilöltäkö, joka
puhuttelee Augustaa aivan sopimattomalla tavalla ja -- antakaa anteeksi
suorapuheisuuteni! -- jonka suhde teihin itseenne, täti, on lievimmin
sanoen käsittämätön, niin että sen täytyy kummastuttaa teidän vanhoja
ystäviänne ja sukulaisianne, jotka muistavat neiti Kopparkronan...
Nyt syttyi salama. Ruutisuoni räjähti. Kukahan meistä lentäisi ilmaan?
Minä odotin jommankumman ainakin pyörtyvän. Mutta siinä petyin.
-- Herra Damm! viittasi täti.
Herra Damm tuli. Ei kukaan voinut hänen vakavassa muodossaan nähdä
merkkiäkään, joka olisi osoittanut pahantekijän ilmituloa.
-- Serkku Jeanette -- jatkoi täti ylevästi, mikä hänelle sopi
sanomattoman hyvin -- serkku Jeanette on ilmaissut kummastuksensa
teidän jonkinverran salaperäisestä esiintymisestänne, herra Damm, ja
minun täytyy myöntää, että hänellä sekä äitinä että sukulaisena on
siihen oikeuskin. Sallitteko minun antaa serkulleni tiedot, jotka ovat
omiaan karkoittamaan hänen epäluulonsa ja opettamaan häntä pitämään
paremmassa arvossa vaikuttimia, jotka ovat tuoneet teidät tänne.
-- Sangen mielelläni, _madame_. Te tunnette paremmin kuin kukaan, mitkä
syyt ovat saattaneet minut esiintymään ehkä hyvinkin epäiltävän
näköisenä henkilönä tämän kunnioitettavan perheen silmissä, ja
mieluista olisi minusta, jos saisin haihdutetuksi kaikki epäluulot
juuri nyt, kun otan teidän sukulaisiltanne jäähyväiset.
-- No niin, sanoi täti:
-- Karlsruhessa Saksanmaalla eli noin viisikymmentä vuotta takaperin
onneton nainen puolihullun hirmuvaltiaan vaimona. Hänen miehensä
palkitsi hänen uhrautuvaisen, uskollisen rakkautensa milloin kylmällä
välinpitämättömyydellä, milloin raivopäissään häväistyssanoilla ja
solvauksilla. Tuo nainen oli syntyjään prinsessa ja oli ollut
kuningattarena, jota kolme kansaa oli rakastanut ja ihaillut, mutta hän
olisi mielellään antanut kurjan, menetetyn suuruutensa sen miehen
yhdestä ainoasta hellästä katseesta, joka oli tehnyt hänet niin
sanomattoman onnettomaksi. Mies oli kuitenkin isä ja hän oli äiti;
hänellä oli ympärillään neljä lasta, yksi prinssi ja kolme prinsessaa,
jotka olivat yhdessä vanhempineen karkoitetut valtaistuimelta, jonka
ääressä he syntyivät.
Vihdoin hylkäsi hänet hänen miehensä, joka ei koskaan ollut kyennyt
kestämään menestystä, vielä vähemmin onnettomuutta, ja vaati avioeroa,
koska hän tahtoi mennä uusiin naimisiin. Everstin rouva Gustafsson --
se lainanimi oli hänen vaimollaan silloin -- kieltäytyi kauan
suostumasta siihen, ei itsensä tähden, sillä onneksihan hänelle vain
olisi ollut niiden kahleiden murtaminen, jotka kiduttivat häntä
hirvittävästi, vaan velvollisuudentunnosta, sillä hänen miehensä oli
myöskin onneton, maanpakolainen, huolten ja hillitsemättömien himojen
orja. Mutta hänen sukulaisensa vaativat samoin eroa, ja verta vuotavin
sydämin hän vihdoin suostui siihen. Tehtyään kaikki voitavansa
puolisonsa kohtalon lieventämiseksi hän vetäytyi takaisin
yksinäisyyteensä ja joutui kahden vuoden perästä kihloihin erään
ranskalaisen, rehellisen, kunnon miehen kanssa, joka oli ollut ja oli
vielä silloinkin hänen poikansa opettajana.
Syynä siihen liittoon oli mieskohtainen kunnioitus ja myöskin äidin
halu saada siten pojalleen ainiaaksi mainio opettaja. Paroni Pollier --
se oli ranskalaisen nimi -- täytti kunnialla sen luottamuksen. Hän oli
hellä puoliso ja omaavoittoa pyytämätön isäpuoli. Hänen lapsipuolensa,
prinssi Kustaa ja prinsessat Sofia Vilhelmina, Amalia ja Cecilia saivat
sangen hyvän kasvatuksen ja melkoiset varat, Heidän äitinsä löysi
uudesta liitostaan onnen, jota vain häiritsivät sanomat hänen entisen
puolisonsa surullisesta elintavasta.
Kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminaa, Ruotsin kuningatarta ja
entistä Badenin prinsessaa ei kuitenkaan käynyt julkisesti
tunnustaminen rouva Pollier'ksi. Liitto pysyi siis salaisena, mutta
sukuperä ja arvo olivat onnellisen puolison mielestä niin mitättömiä,
että hän mieluummin luopui ylhäisen asemansa pakollisista
velvollisuuksista, ja hän vietti sentähden enimmän osan loppuikäänsä
matkoilla. Eräällä semmoisella matkalla hän sai Napolissa kokea
puhdasta ja täydellistä onnea, jota ainoastaan semmoinen sydän kuin
hänen voi tuntea, uutta äidiniloa... Mutta mikä sinua vaivaa, Augusta?
Nyt oli minun vuoroni. Minä pyörryin pikku jakkaralle, jolla istuin
tädin jalkain juuressa, ja vaivuin tunnottomana hänen syliinsä.
Syy pyörtymiseeni jäi minun salaisuudekseni, mutta minä olen
velvollinen tunnustamaan sen nyt. Aivan ensi sanoista alkaen, joilla
täti alkoi solmia herra Dammin elämänvaiheita yhteen entisen
kuningattarensa kanssa, syntyi haaveksivassa mielessäni epäilys, joka
melkein oli kummallisen ja odottamattoman keksinnön tapainen. Se
epäilys kasvoi ja selvisi yhä enemmän kertomuksen jatkuessa ja muuttui
vihdoin täydelliseksi varmuudeksi tädin lausuessa sanat "Napoli" ja
"äidinilo". Niin, siinähän minulla oli arvoituksen selitys, minä en
enää voinut sitä epäillä: Duvert Damm oli _kuningatar Fredrikan poika_
hänen toisesta avioliitostaan ranskalaisen Pollier'n kanssa ... siis
hänessä oli kuninkaallista verta, hän oli oikea satujen prinssi! Se
keksintö selitti kaikki, mutta kumosi myöskin kaikki ... se valtasi
mieleni edellisen yön valvomisen ja mielenliikutuksen jälkeen niin
voimakkaasti, että tyhmyyksissäni pyörryin.
Kertomus keskeytyi. Kaikki huolehtivat minusta ja tarkkanäköinen äitini
aavisti oikean syyn ja ehdotti, että minut vietäisiin ylös huoneeseeni.
Mutta tunnotonnakin minulla oli hämärä aavistus siitä, ettei minun sovi
paljastaa itseäni antamalla sepän arvata tunteeni, ja tuossa paikassa
minä taas olin täydessä tajussani.
-- Ei se ollut mitään, sanoin minä, antakaa anteeksi; luultavasti
vilustuin portailla...
-- Ajattelematon lapsi ... sellaisessa pakkasessa ilman saalia tai
päällysvaatetta, torui äiti. Malla ... ole hyvä ja anna mamselille
kolmekymmentä hoffmanintippaa sokeripalassa.
-- Missä on meidän henkilääkärimme? puuttui puheeseen isä katsahtaen
leikillisesti herra Dammiin, joka oli pysynyt tyynenä tappioni
katselijana.
-- Minä vakuutan, että voin vallan hyvin enkä enää keskeytä rakkaan
tädin kertomusta, sanoin minä varmasti.
Minun täytyi kuitenkin ottaa nuo inhoittavat tipat, ja sitten täti
jatkoi:
-- Joskus muistelen kertoneeni köyhästä orpolapsesta, jonka kuningatar
otti huostaansa käydessään Suomessa 1802. Hän vei silloin pikku Beatan
mukanaan Ruotsiin ja muutamia vuosia myöhemmin Saksaan, jossa Beatasta
tuli ensin prinsessojen leikkikumppani ja sitten kuningattaren
kamarineitsyt. Hänen majesteettinsa kuningatar rakasti hyvää ja
kaunista Beataa melkein yhtä paljon kuin omia lapsiaan, mutta Beata
tuotti hänelle vastoin tahtoaan murhetta. Lapsuuden kisoissa syntyy
usein tavallista hellempiä tunteita, ja kuningatar huomasi eräänä
päivänä, että kamarineidin ja nuoren Kustaa prinssin välillä oli
heräämäisillään vaarallinen rakkaus. Ollen yhtä paljon huolissaan
kummankin onnesta sattui kuningatar tapaamaan Pariisissa siellä asuvan
nuoren miehen, erään ruotsalaisen insinöörin nimeltä _Damm_.
Äiti, joka jo oli siirtynyt sohvan nurkkaan tehdäkseen tilaa
prinssille, levittäytyi taas entistä itseluottavamman näköisenä
istuimellaan.
Täti jatkoi:
-- Nyt minä tunnen täydellisesti tuon välitapahtuman maanpaossa olevan
kuningasperheen historiasta. Kaksikymmenvuotiaan prinssin ja
yhdeksäntoistavuotiaan hovineidin viaton, pikku romaani päättyi, jonkin
haihtuvan kyynelen virrattua, kaikkien tyydytykseksi pikku Beatan ja
ruotsalaisen insinöörin välisellä liitolla. He seurasivat sittemmin
kumpikin kuningatarta Napoliin, ja sillä matkalla saavutti insinööri
Damm vanhempi, ollen tiedoiltaan harvinainen ja luonteeltaan uljaan
rohkea mies, paroni Pollier'n ystävyyden, saipa vielä lisäksi ilokseen
pelastaa kuningattaren hengen eräällä vaarallisella matkalla Simplonin
yli mentäessä. Kun siis nuorelle parille Napolissa syntyi poika, tahtoi
kuningatar sydämestään osoittaa kiitollisuuttaan sekä isän ansioista
että äidin uskollisuudesta ja nöyryydestä. Hän oli pikku Duvertin
kummina, antoi hänelle kumminlahjaksi kallisarvoisen smaragdineulan,
tuuditteli häntä usein polvillaan, osoitti hänelle runsaasti
kaikenlaista hellyyttä ja sanoi häntä nuorimmaksi, rakkaaksi
lapsekseen;' Duvert nimitti häntä isoäidikseen, _grand'maman'iksi_,
eikä ole koskaan lakannut sydämensä pohjasta kunnioittamasta hänen
muistoaan. Viisi vuotta oli pienokainen kuningattaren lempilapsena ja
prinsessain nukkena ... silloin tuoni riisti ensin pois herttaisen,
kovia kokeneen kuningattaren ja kohta sen jälkeen pojan isänkin, tuon
nerokkaan insinöörin, ja pikku Duvertin äiti muutti poikineen Suomeen.
Hän ei elä enää, mutta hän sai nähdä poikansa varttuvan nuorukaiseksi
ja tuottavan kunniaa äidilleen. Herra Dammin myöhemmät vaiheet jätän
kertomatta, ne kun lienevät enemmän tunnetut. Mutta hänen nykyisestä
asemastaan tulee minun hänen omalla luvallaan lisätä vielä, että hän on
nyt osakkaana eräässä belgialaisessa tehtaassa, joka valmistaa
rautatiekiskoja puolelle Euroopalle ja nyt on Suomen hallituksen kanssa
neuvotteluissa uusien kiskojen hankkimisesta vastaisiin rautateihin.
Tämän neuvottelun menestyminen jo vaatii varovaisuutta, joka muuten ei
ollenkaan ole herra Dammin suoran luonteen mukaista, mutta ellen
erehdy, on siihen vielä toinenkin syy. Nykyinen Ranskan napoleonilainen
hallitus ei ole mikään kenraali Cavaignacin entisten sotatoverien
ystävä ja lienee sentähden petollisesti antanut herra Dammin ilmi
puolalaisena maanpakolaisena.
Seppä nyökäytti päätään.
-- Saatuanne tämän tietää, hyvä serkku -- jatkoi täti, hyväntahtoisen
ivallisesti hymyillen kääntyen äidin puoleen -- lienevät kaikki
lisäselitykset tarpeettomia siitä, millä tunteilla otin herra Dammin
vastaan, ja neiti Kopparkrona parka saa maata rauhassa haudassaan.
Herra Damm ei muuten ole asiatta tullut Muistoon. Hän on
hyväntahtoisesti etsinyt vielä elossa olevan, vanhan rouvan, joka oli
läheisissä suhteissa nyt jo kuolleeseen hoviin, saadakseen häneltä
muutamia tietoja, jotka ovat tarpeen kuningatar Fredrika vainajan
elämäkertaa kirjoitettaessa. Ne muistiinpanot on nyt tehty, ja herra
Damm palaa jatkamaan neuvottelujaan Suomen hallituksen kanssa.
Siihen täti lopetti kertomuksensa. Hän katseli seppää sanomattoman
hyväntahtoisesti, hellemmin kuin äiti, melkein kunnioittavasti,
tuota miestä, joka kerran oli pienenä pallerona levännyt hänen
rakkaan kuningattarensa sylissä, jota kuningatar Fredrika oli niin
suuresti rakastanut ja joka oli nimittänyt häntä _grand'maman_
nimellä. Suurikäsinen ja kursailematon, halpa seppä oli tädin
mielestä arvokkaampi kuin täydellisin seuramies: hänen jäykät
seurustelusääntönsä olivat unohtuneet rakkaan nuoruuden muiston
vaikutuksesta. Seppä oli hänestä ylhäisen ja ihaillun vainajan
kajastus, kalliin muiston perijä ja siis jalo aatelinen ja hovimies
menneiden aikojen oikeudella. Ja sama hellyys näytti olevan ominaista
sepällekin. Hän suuteli pojan kunnioituksella vanhan rouvan kuihtunutta
kättä; hän huomasi hänen kuuluvan niihin harvoihin, joiden uskollisuus
oli pysynyt muuttumatta kaikissa onnen vaiheissa ja jotka vielä
nytkin olivat hienona, vuosien ja kaipauksen jalostamana kuvana
menneestä aikakaudesta. He muodostivat kauniin näyn, nuo kaksi --
ylimysvaltainen, turhantarkka ja kuitenkin rakastettava aika, joka oli
kasvanut Kustaa III:n päivien iltaruskossa, ja käytännöllinen,
porvarillinen, hiomaton nykyaika, joka ei paljoa tiedä hovitavoista,
mutta on sitä lähempänä kansan pyrintöjä.