Me muut lienemme olleet jotenkin nolostuneita näöltämme kuullessamme
tuon selvityksen miehestä, joka meidän silmissämme muuttui
seikkailijasta prinssiksi ja prinssistä uudelleen jonkinlaiseksi
hienohkoksi sepäksi, aivan kuin ennen aikaan lukiessamme päivänkukkien
terälehtiä: prinssi, pappi, porvari, talonpoika, kerjäläinen,
mustalainen, prinssi, pappi... Äiti ei ollut vieläkään oikein selvillä
asiasta, mutta isä tunsi mielensä keventyneeksi ja esiintyi, ehkäpä
ensi kertaa elämässään, valtioviisaana, johtaen taitavasti puheen
kadonneeseen ja uudestaan löydettyyn sormuksen puolikkaaseen.
-- Se on hyvin yksinkertainen juttu, selitti seppä. Oleskellessani
Pariisissa kaksi- tai kolmetoista vuotta takaperin tutustuin
ruotsalaiseen maanpakolaiseen, ennen Ranskan palveluksessa olleeseen
sotilaaseen, paroni Otto L:ään, ja hän kohteli minua maanmiehenään
hyvin ystävällisesti. Minun onnistui saavuttaa hänen isällinen
suosionsa, minä autoin häntä muutamien hänen nuoruuttaan koskevien
muistiinpanojen järjestämisessä, ja se sai hänet uskomaan minulle
salaisen liiton, jota hän ei ollut voinut koskaan unohtaa. Kuultuaan
minun aikovan käydä äitini luona Suomessa, hän sanoi minulle: minun
päiväni lähenevät loppuaan; minulla on velka suorittamatta. Ota tämä
sormuksen puolikas ja anna se Maria C:lle; etsi häntä Suomesta, jos hän
vielä elää, hänen myöhemmällä nimellään, jota minä en tiedä. Minä
tiedän vain sen, että hän on unohtanut minut, mutta sano hänelle, että
toistan hänen nimeään kuolinhetkellänikin!... Vastoin suunnitelmiani
satuin kuitenkin viipymään kauan Englannissa, ja vasta nyt sain
sattumalta tietää tuon _myöhemmän nimen_, jota paroni Otto luultavasti
ei _tahtonut_ muistaa. Sivumennen hän mainitsi erään jälkikirjoituksen
siihen kirjeeseen, jonka hän kerran salamusteella kirjoitti kreivi
Mirabeaun kuvan nurjalle puolelle. Minä sain eilen tietää, että se
jälkikirjoitus on sattumalta jäänyt lukematta.
-- Herra Damm -- virkkoi täti heltynein äänin -- jos elämämme
tärkeimmät vaiheet olisivat riippuneet vain sattumasta, niin olisipa
lohduttava ajatus se, että paljonkin voisi olla paremmin ja toisin kuin
nyt on. Mutta olkaa varmoja siitä, että kun en aavistanut tuon
jälkikirjoituksen olemassaoloa, joka olisi muuttanut minun kohtaloni,
kun en huomannut pitää sitä kohtaa tulta vasten ja kun siten juuri ne
rivit jäivät lukematta, jotka olisivat olleet minulle tärkeimmät, niin
oli se korkeamman voiman sallimus... Augusta, jos voit jo niin hyvin,
että jaksat tehdä minulle palveluksen, niin ota Malla avuksesi ja tuo
kuva tänne. Se on nyt vierashuoneessa kaappini vieressä, ja kirjoitus
on siinä näkyvissä.
Minä kannoin kuvan sisään, ja me luimme kaikki, vaikka vaivoin,
seuraavan, huonosti näkyvän, ranskankielisen kirjoituksen tauluvaatteen
nurjan puolen kulmasta, missä se helposti saattoi jäädä huomaamatta:
"J. K. Juuri nyt kerrotaan, että isäsi on luvannut kätesi jollekin, en
tiedä kenelle. Se ei minua ihmetytä, että sinua kilvan kositaan, sillä
kuka ei rakastaisi _sinua_? Mutta minä olen levoton, usein kuvittelen
mielessäni, että olet unohtanut minut. Jos rauhani on sinusta
kallisarvoinen, jos et tahdo surmata toivoani sinun uskollisuutesi
epäilemisellä, niin lähetä minulle, rakas Maria, sormuspuolikkaasi
todistukseksi siitä, että minun pelkoni on perusteeton! Osoite _Mr
Perigord, Paris, Chaussée d'Antin N:o 45_, ainoa osoite, jolla kirje
enää löytää minut. _Ma vie à toi_. O."
-- Koska nuo rivit jäivät lukematta -- jatkoi täti suruisesti -- ei
paroni Otto koskaan saanut pyytämäänsä todistusta. Hän katsoi itsensä
petetyksi, vaikka Marian sydän sykki vain hänelle, ja turhaan
etsittyään kuolemaa sadoista taisteluista hän otti, kuten Mariakin,
toisen puolison. Voi, miten paljon tuo Mirabeau, joka hoiteli hentoa
1789 vuoden vallankumousta, on maksanut maailmalle, ja miten paljon hän
onkaan maksanut minulle!
-- Mutta -- jatkoi täti ja hänen äänessään oli itsensähillitsemistä,
joka oli hyvyyttä tulvillaan -- älkäämme turmelko surullisilla
muistoilla jouluiltamme iloa! Herra Damm, tahdotteko olla hyvä ja
näyttää meille kauniin muotokuvan, joka teillä on äitinne kuvan
vieressä -- tuon medaljongin, jonka teille kuningattaren lapset
lähettivät hänen kuoltuaan yhteiseksi, rakkaaksi muistoksi?
Herra Damm ojensi meille medaljongin. Malla Södergren oli ollut
oikeassa. Kummallisessa, tämän vuosisadan alussa käytetyssä
puvussaankin oli nuori ruhtinatar, joka katseli meitä kotelosta, niin
kaunis, niin lempeä, niin säteilevän hyvä, että kun ajattelimme, mitä
kaikkea hän oli saanut kärsiä, kun muistimme, miten kaikki häntä
rakastivat, paitsi se, jonka olisi pitänyt rakastaa häntä enemmän kuin
muiden -- miten kärsivällisesti hän kantoi kruununsa ja onnensa
menettämisen -- ja kun täti kertoi meille, miten hänet tahdottiin
erottaa virkaheitosta-kuninkaasta ja miten hän, kaikista kielloista
huolimatta, hyppäsi, pieni vaatekäärö kainalossa, kuninkaan vaunuihin
ja istuutui hänen jalkainsa juureen, kun mies vietiin pois
Gripsholmasta -- silloin kimmelsi muiston kyynelhelmi kaikkien
silmissä, eivätkä kaikki maan mahtavat saakaan niin pitkän ajan
kuluttua kuolemansa jälkeen semmoisia helmiä koristuksekseen kuin hän,
kruunuton kuningatar, rakkautta vaille jäänyt puoliso, ylhäisyyden
uhri, joka löysi elämänsä onnen vasta silloin, kun hänen luultiin jo
kadottaneen kaikki...
-- Ymmärrättekö nyt -- sanoi täti -- miten oli mahdollista, että hänen
majesteettinsa kuningattaren vuonna 1819 viettäessä vanhimman
tyttärensä prinsessa Sofian häitä Badenin suurherttuan kanssa joku
katsojista saattoi osoittaa kuningatar-äitiä ja kysyä: onko tuo kaunis
nainen tuolla morsian?
-- Hyvä rouva -- puuttui seppä äkkiä puheeseen tarttuen äitini käteen
-- ettekö huomaa mitään yhdennäköisyyttä tässä kuvassa ja ... teidän
tyttäressänne Augustassa?
-- Luulen todellakin sitä olevan hiukan, vastasi äiti mielissään ja
hämillään.
-- No lempo, virkahti isä, todellakin aivan samanlainen nipukkanenä!
-- Vaikka se yhtäläisyys näyttääkin teistä vähäiseltä, hyvä rouva,
jatkoi seppä, niin se on sitä vastoin vaikuttanut suuresti minuun, se
on alusta alkaen saanut minut erikoisesti kiintymään neiti Augustaan --
mamseli Augustaan, jos te välttämättömästi tahdotte...
Hän keskeytti itse puheensa, ilkiö! Luulenpa hänen tunteneen jotakin
pahan omantunnon tapaista. Minä tunsin kalastajanmökin liekkien
punaavan kasvoni aivan veripunaisiksi, ja vanhempani käyttivät
vaitiolon, niinkuin kuka äiti ja isä hyvänsä olisi käyttänyt samassa
tilassa. Äiti oli vaiti, mutta asetti vaakaan toiselle puolen Allan
Hagertin, ilman Muistoa ja toiselle sepän Muistoineen, ja huomasi Allan
Hagertin liian keveäksi. Isä ei punninnut mitään, jollei ehkä
kapearaiteista rautatietä; hän alkoi puhua, miten hän aina oli pitänyt
veli Dammia kunniallisena seppänä, ja jos on kysymys ankkurikettinkien
takomisesta...
Täti keskeytti hänet kreivin aikaan, kun hän juuri oli antamaisillaan
isällisen siunauksensa liian ujolle kosijalle.
-- Herra Dammille on -- sanoi hän -- tämä medaljongi paljon kalliimman
arvoinen muisto kuin smaragdi. Hän oli kylliksi hienotunteinen
ymmärtääkseen, mihin pulmaan sellainen lahja saattaisi perheen, jonka
läheiseksi ystäväksi antaja ei voi lukea itseään, ja kun hän oli niin
ystävällinen, että kysyi minun neuvoani, olin minäkin alussa kahden
vaiheilla, niinkuin hän itsekin. Mutta puhumattakaan siitä, miten
huolellisesti pikku Augustamme on hoidellut hänen palanutta kättään,
joka pelasti Muiston, ja siitä luonnollisesta mielenkiinnosta, minkä
todellakin hyvin merkillinen yhdennäköisyys vaikuttaa, on olemassa
vielä yksi syy, joka on saanut minut ja on saava sinutkin, hyvä
Jeanette, vakuutetuksi siitä, että Augusta voi ottaa vastaan
ystävänlahjan, joka hänelle annetaan mitä kunnioittavimmalla
kiitollisuudella. Herra Damm uskoi minulle, että vielä kolmaskin
henkilö tuntisi itsensä onnelliseksi, jos Augusta ottaisi vastaan
tarjotun muiston. Minä tarkoitan: _hänen vaimonsa_.
Constance ... minä en pyörtynyt ... äiti ei kalvennut... isä ei
hypähtänyt paikoiltaan ... me emme olleet samassa mielentilassa kuin
Hamlet nähdessään kummituksen ... me katselimme vain tätiä sanomattoman
kummastuneina. Jos valokuvaaja olisi sinä silmänräpäyksenä seisonut
koneineen vierashuoneen ovella ja voinut ottaa kuvan tulenvalolla, mikä
tavattoman naurettava kohtaus siitä olisikaan saatu jälkimaailman
nähtäväksi!
Hänen vaimonsa!
Täti yksin, levollisena ja arvokkaana, oli hämmästymättä. Seppä aikoi
puhua; hän tunsi epäilemättä olevansa yhtä naurettavassa asemassa
tuohon yllätykseen nähden kuin me muutkin, ja minä uskon vieläkin,
ettei hänen omatuntonsa ollut aivan levollinen nuoren tytön suhteen,
jolle hän todellakin oli antanut jonkun verran aihetta luulla
tavallista lämpimämpien tunteiden syntymistä toisen sydämessä. Mutta
täti ehti ennemmin.
-- Sallikaa, herra Damm ... sallikaa äidillisen ystävän poistaa vielä
viimeinenkin väärinkäsitys ihmisten väliltä, joiden on syytä
kunnioittaa toisiaan. Jos kaikki olemmekin olleet tietämättömiä herra
Dammin liitosta, niin johtuu se siitä, että liitto on solmittu vasta
joku viikko sitten ja minä vasta eilen sain siitä tiedon hänen rouvansa
ystävällisestä kirjeestä. Ystäväni, miksi ette antanut minulle kirjettä
heti tultuanne?
-- Niin kauan kuin elimme kuluneiden aikain muistoissa -- vastasi seppä
vähän hämillään -- en tahtonut siihen sekoittaa nykyaikaa enkä omaa
mitätöntä itseäni.
-- No, niinpä kerron teille pienen romaanin meidän päiviltämme. Noin
viisitoista vuotta sitten vaelsi nuori mies jalkaisin halki Sveitsin --
levoton, toimekas, tutkiva ja tiedonhaluinen vaeltaja, joka oli samalla
lailla kulkenut melkein ympäri koko Euroopan. Hän pysähtyi muutamiksi
päiviksi Lausanneen ja tutustui siellä erääseen nuoreen tyttöön, joka
oli yhtä hyvälahjainen pään ja sydämen puolesta, yhtä tiedonhaluinen ja
tutkiva kuin hän itsekin, mutta paljoa levollisempi, niin, niin
levollinen, että hän kuin satujen aurinko saattoi katseellaan hillitä
millaisen myrskyn hyvänsä. Tuo yhtäläisyys ja tuo vastakohta
synnyttivät nuorten kesken molemminpuolisen mieltymyksen, mutta sitä
rakkautta kohtasi sama kova onni mikä kohtaa niin monta muutakin nuoren
sydämen lämmintä tunnetta. Nuorukainen jatkoi vaellustaan, teki työtä
ja opiskeli, mutta ei löytänyt kotia, jonka hän olisi voinut tarjota
puolisolle. Nuori tyttö ei enää uskonut saavansa nähdä häntä ja meni
toiselle ... niin, tiedättehän, että niin voi tapahtua. Hänen
puolisonsa, upseeri, kaatui joitakuita vuosia sen jälkeen, ja
lapsettomalle leskelle jäi hyvin niukalti varoja. Silloin suostui hän
toimeentuloaan varten lähtemään vieraaseen maahan opettajaksi ja
seuranaiseksi. Muisto sai onnekseen tarjota turvapaikan _rouva
Clairelle_.
-- Rouva Clairelle!
-- Niin, juuri hänelle, lahjakkaalle, korvaamattomalle ystävälle, jota
kaikki olemme kaivanneet. Augusta, oletko unohtanut mainion opettajasi?
-- Hänetkö? En koskaan! Se olisi mahdotonta.
-- Hän palasi Sveitsiin. Siellä löysi hänet sama nuori mies, joka
viisitoista vuotta aikaisemmin oli rakastanut häntä ja käsitti, että
ainoastaan tuo valtava levollisuus saattoi hillitä ja jäähdyttää hänen
uupumattomasti toimivaa henkeänsä. Toivottakaa herra Dammille onnea,
hyvät ystävät! Moukari on vihdoinkin tavannut tukevan alasimen ja
pajakin on löytynyt, luullakseni Brüsselistä?
-- Niin, madame. Mutta antakaa minun nyt puhdistaa itseni myöskin
mamseli Augustan silmissä...
-- Pyydän: Augusta, ilman arvonimiä! sanoi täti päätään nyökäyttäen ja
hymyillen. Näette, että minäkin olen seurannut aikaani. Minun nuorena
ollessani olisi arvonimen poisjättämistä katsottu valtiorikokseksi.
-- Jos sallitte, rouva sotaneuvoksetar...
-- Olkaa niin hyvä! -- Äiti oli nyt ihmeteltävän tyyni.
-- Minun tarkoitukseni -- jatkoi seppä -- ei ollut lähteä sanomatta
terveisiä Clairelta. Jos Augusta tuntee ystävyyttä entistä
opettajatartaan kohtaan, niin olkaa varma, että hän puolestaan on
kiintynyt Augustaan sydämensä pohjasta. Hän kuvaili minulle Augustaa
sellaisella tavalla, että minä erittäin mielelläni halusin oppia
tuntemaan hänen entistä oppilastaan, ja jos hänelle johtuisi mieleen
ruveta mustasukkaiseksi, niin olisi se todellakin hänen oma syynsä. Kun
matkustin Suomeen, ehdotti vaimoni, että minä antaisin hänelle muiston
meiltä molemmilta, ja hän pyytää nyt yhdessä minun kanssani, että
Augusta ottaisi sen todistukseksi siitä, että tämä maa on meistä
rakas...
-- Mutta, alkoi äiti.
-- Mitä tyhjiä, keskeytti isä, emme me nyt enää riitele rumista
rämeistämme. Niiaa, Augusta, ja kiitä herra Dammia joululahjasta! Onhan
hänkin sen _saanut_; jos hän olisi sen _ostanut_, niin se olisi ollut
aivan toista. Me kutsumme herra Dammin sinun häihisi, niin hän saa itse
nähdä, miten hyvin se sinulle sopii.
-- Ja rouva Clairen; aioin sanoa Claire Dammin -- oikaisi täti -- eikö
niin, Jeanette? Hän ei saa olla poissa häistä. Augusta ottaa siis
vastaan joululahjan?
-- Jos niin tahdotte, täti, vastasi äiti.
-- Niin, tahdonhan minä, lapseni! Minä kutsuin Ristipellon herra
Hagertin päivälliselle tapanin-päiväksi. Hän, tuo kunnon mies, on
ymmärtäväinen maanviljelijä, rehellinen ja varakas. Kukapa tietää niin
tarkoin, mitä vielä saattaa tapahtua. Muisto on Ristipellosta lohkaistu
ala; voisipa sattua, että ne kerran uudelleen yhdistettäisiin.
-- Rakas täti, olkoon se aika kaukana, vielä hyvin kaukana! huudahti
äiti ihastuksissaan ja suuteli tätiä kädelle.
-- No -- keskeytti täti hilpeästi -- minä sanon kuten entinen
rakastettava egoisti Fontenelle, kun hän sadan vuoden vanhana
mielisteli Mainen herttuatarta: "Eipä tiedä, mitä saattaisi tapahtua,
jos olisin kahtakymmentä vuotta nuorempi!"... Herra Damm perustaa
suuren vaskikaivoksen Hiidenkallioon ja muuttaa perheineen tänne.
Nauttisithan sinäkin, Augusta, vielä mielelläsi rouva Claire Dammin
opetusta. Hän osaa kesyttää vallattomia huimapäitä. Mutta ojenna nyt
kätesi herra Dammille ja näytä, ettette ole vihamiehiä.
Minä panin käteni hänen hirveään kouraansa, -- vahtimestarin, varkaan,
ryövärin, vaskisepän, paroni Oton pojan, tädin pojan, kuningattaren
pojan, maankuljeksijan, prinssin, kopparkronaherran, luulotellun
kosijan, katalan petturin ja vihdoin puhtaan, rehellisen sepän
hirvittävään kouraan. Hän puristi kättäni kuin ruuviavainta; minä
olisin huutanut, ellen olisi ollut niin sanomattoman hämmentynyt.
-- Syleile nyt vielä, lapseni, minua, sanoi täti, ja ota vastaan tämän
jouluillan viimeinen lahja! Ota minun kuoltuani Muisto muistoksi
vanhasta ystävästä, joka niin mielellään tahtoisi nähdä toisten
nauttivan sitä onnea, mikä ei tullut hänen itsensä osaksi!
-- Hyvä, rakas Mirabeau täti! huudahdin hämmennyksissäni ja kiersin
käteni hänen kaulaansa. Minä hämmästyin, olin erehtynyt sanomaan
sellaista, mitä ei olisi pitänyt. Hän kuuli siinä itse sen nimen, jonka
me olimme aikoja sitten keksineet hänelle. Mutta hän hymyili vain,
vähän surullisesti, mutta ennen kaikkea hyväsydämisesti ja toisti:
-- Mirabeau? Niin, sinä olet oikeassa, olkoon vain nimeni Mirabeau
täti. Se sanookin kaikki. Se sisältää nuoruuteni tyhjiin rauenneen
onnen, vanhuuteni myöhäisen lohdutuksen ja pitkän elämän kauan
ratkaisematta pysyneen arvoituksen. Lapset, syleilkää Mirabeau tätiä!
Hän on nyt onnellisempi kuin koskaan ennen koko elämässään.