Mutta nyt ei ollut aikaa arvoitusten selvittämiseen, jouluaaton aamuna
on kyllä muutakin tekemistä. Paljon olikin vielä semmoista tekemättä,
minkä piti olla valmiina ennen iltaa. Muun muassa minun pieni
yllätykseni. Ja joulukuusi, siitä piti tulla oikein erinomainen. Äiti
leikkeli tähtiä, lippuja ja kultapaperiverkkoja, täti solmi rihmoja
omenoihin, viikunoihin ja muihin makeisiin. Seppä auttoi kipeällä
kädellään minua puun pystyttämisessä horjuvaan kuusenjalkaan, joka on
ainainen kaikkien joulukuusien tuottama kiusa. Me suoritimme nopeasti
aamiaisen ja päivällisen, kuten on tavallista tuona ilon päivänä, jos
kaikki saa käydä luonnollista kulkuaan.
Vihdoin tuli hämärä, ja salin ovet avattiin täsmälleen kello seitsemän.
Pienokaiset olivat koko päivän tuskitelleet kamariinsa suljettuina ja
syöksyivät nyt sieltä kuin kanuunasta. Keskellä salin lattiaa säteili
joulukuusi juhlallisen loistavana, täti ja vanhempani istuivat
juhlapuvussa sohvalla. Ovella seisoivat talon palvelijat ja seitsemän
tai kahdeksan varta vasten kutsuttua köyhää kylän lasta. Sitten
laulettiin lyhyt virsi ja luettiin rukous, kuten jouluaattona aina
kauniin tavan mukaan tehtiin Muistossa, ja vasta sitten, kun juhla oli
alettu kaikkien hyväin lahjain Antajan nimeen, rupesivat lapset
ilakoiden hyppimään joulukuusen ympärillä. Teetä tarjoiltiin kello
kahdeksan, ja samaan aikaan annettiin väelle illallista suuressa
tuvassa, jonka lattia oli oljilla peitetty ja missä joululeikkejä kesti
myöhään yöhön asti.
Tädin luona oli ennen, kuten meilläkin, ollut tapana kantaa joululahjat
sisään korissa, josta isä, ollen yleinen esittelijäsihteeri, otti yhden
lahjan kerrallaan esille, luki siihen kirjoitetut säkeet ja jakoi
aarteet. Sen tavan on keksinyt joku, joka ei ole ymmärtänyt
joululahjojen salaperäisyyden merkitystä. Seppä oli nyt Muiston
hallituksen armollisella suostumuksella järjestänyt kaikki toiseen
tapaan, jonka tarkoituksena oli tehdä lahjojen arvo toista vertaa
suuremmaksi toimittamalla ne salaperäisillä keinoilla omistajilleen.
Asianomaisten hämmästykseksi tuli ensin esiin joulupukki, jolla oli
pitkä tappuraparta ja otsassa puulusikoita sarvina. Se antropologinen
ilmiö, jonka minä olin tuntevinani köyryselkäiseksi Särki-Pekaksi, toi
kelkkoja lapsille ja astua kompuroi sitten tiehensä yleisen ihmettelyn
vallitessa.
Hänen jälkeensä tuli lappalaisämmä, jakoi isoista hameen taskuistaan
lahjoja kaikille ja tarjoutui sitten katsomaan kättäni. Ennustuksessa
oli tietysti sekin, että halukas kosija vain odotti suostumustani, mikä
ei ollutkaan uutta, sillä se saattoi minut kunnioittamaan Allan
Hagertia ajatuksella, joka ei luultavasti muuten olisi tullut hänen
osakseen.
Lappalaisämmän jälkeen tuli näkyville soreakasvuinen joulupukki
ryömien, yllä nurinkäännetty lammasnahkaturkki, vispilöitä sarvina,
parta jouhista ja muuten hyvin taidokkaasti kyhättynä. Mutta sen kävi
niin huonosti, että Danton, joka oli illaksi tuotu saliin ja virui
muristen sohvan alla, syöksyi luullun vihollisen kimppuun. Hirveä
taistelu syntyi taiteen ja luonnon välillä, ja taide olisi siinä
varmasti jäänyt tappiolle, jollei se olisi saanut avukseen seppää, joka
vasemmalla kädellään otti verenhimoista Dantonia kiinni korvista ja
oman nahkansa uhalla erotti taistelijat. Pukki menetti sarvensa,
partansa ja villatukot, unohti tehtävänsä, nousi kahdelle jalalle ja
katseli pakotietä.
-- Kallehan se on! huusi Sigrid, joka näkyi arveluttavasti pettyvän
kuvitteluissaan tuntiessaan pukin revityn turkin alta juoksupojan, joka
oli joka päivä hänen kumppaninaan kelkkamäessä.
Kalle yritti tuskissaan tekeytyä entiseksi nelijalkaiseksi eläimeksi ja
silmäillen peloissaan sohvaan päin jakeli lahjansa, muiden muassa
Dantonin garottikaulanauhan. Sen tehtyään hän uutta murinaa kuullessaan
juoksi tiehensä niillä kahdella jalalla, jotka luonto oli katsonut
riittäviksi hänen laiselleen pienelle miehenalulle.
Lahjoja sateli ehtimiseen, eikä tiedetty miten, ja se juuri oli leikin
viehättävä puoli. Milloin niitä tuli toisesta, milloin toisesta ovesta,
joita tuntemattomat haltijat availivat; milloin katosta, milloin
lattiasta; välistä tapasi asianomainen, aivan aavistamattaan lahjan
taskustaan tai sylistään; toisinaan keinuili niitä ilmassa
purjelangasta riippuen, toisinaan taas pellinnyörissä. Niin iloista
jouluiltaa ei ollut koskaan ennen vietetty Muistossa.
Malla Södergren tarjoili omenia. Minä katselin häntä uteliaasti, sillä
keskellä tarjotinta oli Hiidenkallio kuvattuna tultasyökseväksi
Vesuviukseksi, missä oli hirvittävän syvä vaskikaivos ja kaivoksessa
hyvin luonnollisen näköinen kumihiiri. Se oli joululahja, jonka minä
olin valmistanut sepälle; mutta ehkä minun tulee mainita lisäksi, että
hiiri kuuluikin pieneen kynänpyyhkimeen, jonka olin omin käsin
valmistanut ja johon oli hiiren jalkojen alle kirjailtu Ranskan kotka
ja nimi Cavaignac.
Seppä tutki Hiidenkalliota hyvin tarkkaan, löysi vaskikaivoksen
ja sen asukkaan, katsoi kynänpyyhintä tulta vasten ja huomasi kotkan.
Hiukan päätään nyökäyttäen hän irroitti hiiren, pani sen takaisin
vaskikaivokseen ja pisti kynänpyyhkimen liivinsä taskuun vasemmalle
puolelle.
-- Antakaa anteeksi -- sanoi hän -- että käyn käsiksi historian
oikeuksiin. Vapauttakaamme Ranskan kotka ja ajakaamme nousukkaat
takaisin piilopaikkaansa. Tämä vuori on kansanvalta. Siitä on nyt
syntynyt pieni hiiri, joka on nakertanut reikiä siihen; mutta kun vuori
seuraavan kerran suitsuaa tulta, on kotka taas nouseva kohti aurinkoa
ja hehkuva laava täyttää mäyränjäljet.
-- Kun kirjoittelee niin ahkerasti kuin te, herra Damm -- huomautti
äiti viitaten viime päivien salaperäiseen kirjoittelemiseen -- saattaa
pienikin kynänpyyhin estää monta tahraa syntymästä.
Sepän lahjaa tarkasteltaessa ei kukaan meistä ollut huomannut, miten
täti oli ottanut korista omenan, erottanut puolikkaat toisistaan --
sillä se oli jo ennestään halkaistu ja sitten vain liitetty yhteen --
ja löytänyt sen sisästä jotakin. Malla Södergren huudahti
ensimmäiseksi:
-- Herra Jumala, vapaaherratar taisi pyörtyä!
Me riensimme sohvan luo. Mirabeau täti oli vaipunut tainnoksiin ja
lepäsi silmät ummessa sohvan kulmaukseen nojaten. Syy oli selvä.
Omenastaan hän oli löytänyt suuren pähkinän, pähkinästä hyvin pienen
kotelon ja kotelosta -- sormuksen puolikkaan!
Siinä ei ollut aikaa kummasteluun. Vihdoin saimme väkevällä hajuvedellä
tädin virkoamaan.
-- Jo sitä aavistinkin, sanoi hän hitaasti, vielä hämmästyneenä, ja
katsoi sanomattoman rakkaasti seppään. -- Voi, ystäväni, miksette
sanonut sitä ennen?
Täti nimitti häntä ystäväkseen! Voi, seppä on hänen poikansa! Hän on
hänen poikansa! Minä tunsin kyynelten valuvan silmistäni, olisin
mielelläni syleillyt tätiä, seppää ja kaikkia ihmisiä. Miten
onnellista, miten onnellista!
Äiti vain yksin kalpeni ja alkoi vuorostaan voida pahoin. Isä juoksi
keittiökamariin vettä noutamaan ja tulikin kohta täysi lasi kädessä.
-- Juo, sanoi hän, juo!
-- Mene tiehesi, sanoi äiti, etikkaahan se on!
Se oli todellakin illalliseen varattua etikkaa.
-- Älkää olko millännekään, sanoi täti jo täysin toipuneena. -- Minä
pyydän, jatkakaa vain iloa, ei minua mikään vaivaa. Se oli yllätys,
mutta eihän ilosta kuole.
Tädin odottamaton joululahja ja sen seuraukset olivat saaneet illan
luonteen muuttumaan. Kaikki olivat hämillään ja varuillaan toistensa
suhteen. Joululahjoja sateli yhä vielä milloin mistäkin, mutta kaikilla
oli muuta ajattelemista. Malla Södergren mukaan luettuna oli meitä
kuusi, joista jokaisella oli jotakin mielessä kenenkään tahtomatta tai
uskaltamatta sitä sanoa. Ainoastaan numerot 7, 8 ja 9, yhtiö Sigrid,
Frits ja Kumppani (Kumppani oli Danton), näyttivät muiden
hämmästyksestä huolimatta nauttivan jouluilosta ja harjoittavan
kaikenlaista ilkivaltaa, jota ei nyt kukaan huomannut. Sigrid oli
saanut nuken, joka osasi liikuttaa silmiään, hän sijoitti sen sohvan
nurkkaan ja lauloi niin äänekkäästi kehtolauluja, että niistä olisi
norsukin nukkunut. Frits veti matot kokoon, koetteli uutta
lattianlakaisukonetta, veteli pitkiä naarmuja permantoon raudoitetulla
kelkallaan ja kiisteli Dantonin kanssa pallosta, joka oli vierähtänyt
sohvan alle. Onnettomuudeksi hän mielistyi heti sen jälkeen uuteen
puuhkaani, ja ennenkuin kukaan arvasikaan, oli sekin sohvan alla. Sitä
katsoi Danton syystä kyllä taisteluun vaatimukseksi, ja seurauksena oli
siitä, että kaunis puuhkani, joka maksoi Pietarista ostettaessa
kahdeksan ruplaa, oli kohta saman näköinen kuin täytetty majava
yliopiston museossa, kun koi on syönyt siltä turkin.
Illan ihmeellisyydet eivät vielä siihenkään loppuneet. Sisään
kannettiin kyynärän korkuinen, kekseliäästi lumesta rakennettu nukke,
jolla oli hame tuohesta ja hiukset höylänlastuista. Siihen oli
kirjoitettu: "odottakaa; se sulaa aikanaan!"
Ei mitään osoitetta. Koska arvaileminen oli vapaata, pantiin nukke
suurelle tarjottimelle sulamaan.
Minusta alkoi tuntua liian tukahduttavalta salissa. Sentähden menin
ulos portaille. Taivas oli kirkastunut ja ilma käynyt hieman
kylmemmäksi; ikuisuuden tähdet silmäilivät kimallellen pienen maan
lyhyttä joulu-iloa ja levotonta sydäntäni.
Silloin kuului askelia takaani. Seppäkö?... Ei, vaan Malla Södergren,
joka tahtoi olla kaikkialla ja lensi siitä ohitseni kuin tuuliaispää
väen tupaan.
-- No, Malla? kysyin minä.
-- No, Augusta? kysyi hänkin.
-- Mitä luulet?
-- Kaikkea.
-- Mitä sillä tarkoitat? Kaikkeako?
-- Seppä lähtee aamulla varhain. Hän on tilannut hevosen Onkkalaan
kello kuudeksi.
-- Jouluaamuksiko?
-- Aivan niin. Nyt se on valmista, mitä se sitten lieneekin. Mutta nyt
täytyy minun mennä tuonne alas katsomaan, mitä väki puuhaa. Voisivat
vaikka sytyttää tulen olkiin.
Hän meni menojaan, ja minä katselin tähtiä. Niitä minä olen aina
rakastanut. Ne ovat niin kaukana -- satojen tuhansien penikulmien ja
miljoonien vuosien päässä -- ja kuitenkin voi tunnustaa niille
salaisimmat asiansa. Sanokaa minulle, kirkkaat tähdet, mitä on teidän
ylhäisessä salissanne päätetty niin mitättömästä olennosta kuin
esimerkiksi minusta? Aldebaran, sinä kuulet sen! Ja sinä, Sirius,
tiedät sen! Hän aikoo lähteä tänä yönä. Miksikä hän lähtee? Miksi? Ei
kukaan tiedä. Viitsiiköhän hän edes sanoa meille kiireisiä
jäähyväisiäkään? No niin, mene, seppä, mene, ei se minua liikuta.
Huolisinko minä ikälopusta sepästä! Yhdenviidettä vuoden vanha -- mene
vain!
-- Augusta! -- Se oli äidin ääni.
-- Minä tulen, äiti!
-- Tule, rakas lapsi, sinua odotetaan. No, onpa hyvä, että yöksi tulee
pakkanen, niin saamme vihdoinkin taas rekikelin.
Minä riensin sisään -- ei, en minä rientänyt, vaan kävelin kuin
unissani. Hän aikoo lähteä!
Luminukke oli sulanut, höylänlastuhiukset olivat putoilleet pois, mutta
tuohihame seisoi tarjottimella kuin krinolinikuori. Silloin oli siltä
paikalta, missä nuken sydän oli ollut, löydetty kapea, mustasta
marokiinnista tehty kotelo, ja siinä oli minun nimeni.
Minä avasin kotelon ja vapisin itsekään tietämättä, mistä syystä.
Kotelo oli sisustettu vihreällä sametilla, ja siinä oli kultainen
rintaneula, jota koristi yksi ainoa kivi; mutta miten ihmeellinen kivi!
Suuri, vihreä smaragdi, loistoltaan mitä kirkkaimpia. Tähtiä
lukuunottamatta en ollut koskaan elämässäni nähnyt niin sädehtivää
jalokiveä. Se näytti aivan salamoivan tulenvalossa.
Kallisarvoinen neula kulki kädestä käteen, ja kaikki sitä ihailivat.
Äiti oli hurmaantunut, isä mietiskeli, mitä semmoinen pikku kapine
saattoi maksaa. Arvattavasti saman verran kuin pieni maatila Suomessa.
Kaikki katselimme me kiitollisin, melkein hämmästynein katsein Mirabeau
tätiä, joka tuhlaavaisesti antoi niin kalliin lahjan pienelle
kummityttärelleen. Samana iltana olin jo saanut häneltä tusinan
hopeaisia ruokalusikoita ja kolme tusinaa samoin hopeaisia teelusikoita
"tulevaa kotiani varten", kuten hän leikillisesti sanoi.
-- Rakas täti ... aloin minä.
Täti huomasi aikomukseni ja pudisti kieltävästi valkoista kaunista
päätään.
-- Tämä lahja ei ole minulta, sanoi hän käännellen neulaa tulta vasten,
niin että se sädehti kuin kiertotähti Merkurius maaliskuun iltana.
-- Luonnollisesti se on tädiltä? puuttui puheeseen äiti hämmästyneenä
ja kysyvästi.
-- Ei, hyvä Jeanette; minun ei ole mahdollista antaa tällaisia lahjoja.
Tämä smaragdi on ollut kuningattaren omana tai se on ainakin
kuningattaren kalleuden arvoinen.
Veri syöksyi kasvoihini, sillä nyt, nyt äkkiä selvisi minulle, mistä
päin luminukke oli tullut kuninkaallisine lahjoineen.
Äiti kävi pelästyksissään käsiksi ainoaan jäljellä olevaan keinoon.
-- Isä, isä -- huudahti hän uhaten sormellaan -- oletko todellakin
ollut niin heikko, että olet noin järjettömästi tuhlannut tyttäresi
turhamaisuuden tyydykkeeksi? Tai myönnä pois -- (viimeinen pakotie) --
että olet ostanut kiven jostakin huutokaupasta huokealla hinnalla!
Olisihan minun heti pitänyt arvata, että se on jäljittelemällä tehty
eikä maksa paljoa.
-- Minä! huudahti isä toden teolla kummastuen. -- Minäkö viskelisin
rahojani niin mielettömiin hullutuksiin. Kaikkea vielä. Kivi on oikea,
se pitäisi kissankin ymmärtää; se on maksanutkin kymmenen kertaa
enemmän kuin minun kultakelloni. Mutta helppohan on arvata mistä päin
se on tullut. No, Jeanette, etkö arvaa? Täytyykö minun sanoa?...
Eräältä tunnetulta tilanomistajalta...
-- Sinä olet oikeassa, kiiruhti äiti vastaamaan melkoista tyynempänä.
-- Herra Hagert on osoittanut Augustalle -- minä tarkoitan, hän on
osoittanut meille kaikille niin suurta kohteliaisuutta ja
huomaavaisuutta... Meidän tulee olla hyvillämme, kun niin
kunnioitettava mies tarjoutuu rupeamaan likempään yhteyteen meidän
perheemme kanssa ... ja kun tyttäreni ottaa vastaan niin kalliin
lahjan, tapahtuu se luonnollisesti sentähden, että hän on suostunut...
-- Suostunutko? Mitä kuulenkaan? keskeytti täti ratkaisevana hetkenä,
kun äiti, ollen mitä pahimmassa pulassa, ei enää tiennyt muuta keinoa
kuin julkaista minun kihlaukseni sietämättömän Allan Hagertin kanssa.
Mutta nyt oli elämä kyseessä, ja sentähden -- anna anteeksi rakas äiti!
-- ei ollut aikaa ällistellä tai vaieten suostua kaikkeen.
-- Äiti tarkoittaa -- huomautin minä -- että _jos_ otan tämän lahjan
vastaan, tapahtuu se sentähden, ettei lahja ole herra Hagertilta. Hän
on niin sanomattoman kunnioitettava, että minä olen suostunut
hylkäämään kaiken yhteyden...
-- Ensi syksyyn asti, sanoi äiti keskeyttäen.
-- Se on liian aikaista, jatkoin minä. Kahden- tai kolmenkymmenen
vuoden kuluttua kenties. Herra Hagert tarvitsee aikaa tarkoin
miettiäkseen, ennenkuin hän alentuu niin alas...
-- Tule tänne, rakas Augusta, niin minä kuiskaan sinulle jotakin
korvaan, sanoi Mirabeau täti päätään nyökäyttäen. Täällä on ainoastaan
_yksi_, joka voi jaella kuninkaallisia lahjoja... Kiitä herra Dammia!