Sillä kannalla olivat asiat, kun sepän täytyi palaneen kätensä tähden
viipyä kauemmin Muistossa kuin hän alussa oli aikonut. Jotakinhan
täytyy aina keksiä onnistumattoman parannuskokeen syyksi. Minun
ruisjauhokääreeni oli joutunut liian myöhään; palovamma oli jo ehtinyt
levitä, käsi turposi kyynärpäähän päin. Kirjoittaa herra Damm ei
voinut, vielä vähemmin matkustaa. Täti ei sallinut talonsa pelastajan
lähteä Muistosta ennenkuin hän olisi täysin parantunut, ja kaikki
koettivat kilvan olla ystävällisen huomaavaisia seppää kohtaan.
Vähimmin koko vahingosta huoli seppä itse. Tiedämmehän, miten
raukkamaisia miehet tavallisesti ovat pienimmänkin kivun sattuessa ja
miten koko talon väki pannaan heti liikkeelle parantamaan hammassärkyä,
lääkitsemään katarria tai paikkaamaan kipeätä sormea, kun vain jokin
noista kauheista onnettomuuksista on sattunut kohtaamaan heitä, luonnon
herroja. Seppä oli siinä sekä muiden kaltainen että aivan toisenlainen
kuin he. Hän ei voinut kärsiä hemmoittelua eikä toimettomuutta. Häntä
täytyi vartioida tarkasti, jos mieli saada hänet pysymään hiljaa, Sitä
varten etsittiin hänelle parasta lukemista, mitä Muiston hyvässä
kirjastossa oli. Mutta joko hänen silmänsä olivat vioittuneet tulesta
tai käden tuska vaikutti näköhermoon -- hän ei voinut itse lukea, vaan
toisten täytyi hänelle lukea ääneen. Mutta kuka lukijaksi? Täti ei
nähnyt, äiti ei tahtonut, isällä oli aivan liian vähän malttia. Siispä
minä olin kuin itsestään määrätty siihen toimeen, ja koska lukeminen
aina tapahtui äidin läsnäollessa, ei edes panetteluillakaan ollut
siihen mitään sanomista.
Niin kuluivat joulun edelliset päivät. Karkea, hirveä käsi, joka oli
niin kauan kauhistuttanut minua, tuli vähitellen yhä vähemmän
vastenmieliseksi mitä enemmän siitä näin huolta. Miksikä salaisin
meidän välillämme vähitellen syntyneen jonkinlaisen äänettömän
sopimuksen, että sietäisimme toisiamme? Älä sano sitä ystävyydeksi;
olen kuullut sanottavan, että ystävyys nuoren miehen ja nuoren tytön
välillä on vain naamio, jonka taa toinen tunne kätkee punastuvat
kasvonsa. Ei puhuttu koskaan sanaakaan sinne päin -- olisikin ollut
tuiki vaikeata pettää äidin tarkkuutta, eikä sanoilla olekaan suurta
merkitystä -- mutta ei edes katsekaan, olin vähällä sanoa ajatuskaan
pettänyt meitä. Jo edellä mainitsin sen kummallisen seikan, että seppä
toisinaan näytti viidenkolmatta tai korkeintaan kolmenkymmenen vuoden
ikäiseltä, toisinaan taas paljoa vanhemmalta. Siinä lukiessani
huomasin, että se aiheutui hänen ihonsa väristä.
Hänen kasvonpiirteissään oli omituinen ilme, joka saattoi sopia
eri-ikäisille, nuoremmalle tai vanhemmalle. Hän ei ollut kaunis eikä
ruma, hän näytti paljon kokeneelta mieheltä. Vastoin tahtoani vertasin
häntä entiseen kadetti-lemmittyyni ja ymmärsin, että jos minussa
milloinkaan voisi syntyä lämpimämpää tunnetta seppää kohtaan, niin
tunne ei olisi sellainen, joka hurmaantuu autuudesta huimaavan valssin
pyörteissä tai itkee kaihomielisenä nähdessään viimeisen vilahduksen
poistuvasta univormusta.
Äiti pysyi tyynenä. Hän oli päättänyt asettua odottavalle kannalle,
aiottu varoitus jäi häneltä toistaiseksi sanomatta tädille ja supistui
muutamiksi varovaisiksi viittauksiksi neiti Kopparkronaan. Seppää
kohtaan hän oli ystävällisempi, mutta yhtä varovainen. Sepässä
itsessään ja hänen aikeissaan oli yhä vielä jotain salaperäistä, ja
äiti oli päättänyt saada sen selville, maksoi mitä maksoi.
Eräänä päivänä, kun oli puhe siitä, että palovammat parantuvat
tavallisesti nopeammin vanhoilla kuin nuorilla, kysyi äiti äkkiä:
-- Kuinka vanha olette, herra Damm?
-- Yksiviidettä vuotta, vastasi seppä arvelematta.
Minä hämmästyin. Yksiviidettä vuotta! Minä olin luullut häntä
korkeintaan yhdenneljättä vanhaksi. -- Äiti nyökäytti minulle salaa.
Me jatkoimme lukua. Olimme tädin luona hänen huoneessaan, ja kirja oli
Thiers'in historia Ranskan keisarikunnasta. Se oli nerokas kuvaus
suuresta aikakaudesta. Kun ehdimme Espanjaan ja Saragossaan, nousi
kiista kuulijain kesken.
-- Kuulkaa -- sanoi seppä katkeroituneena -- kuulkaahan sitä liukasta
ministeriä, miten hän puolustaa Napoleonia ja sortojärjestelmää, joka
nieli kansat! Thiers juuri raivasi tien Ranskan toiselle
kuningaskunnalle.
-- Mutta, hyvä herra Damm -- puuttui puheeseen täti Mirabeau, ollen
Napoleon I:n ihailija -- kuinka pitäisi teidän mielestänne jättiläisen
kulkea läpi metsän muurahaisia jalkoihinsa tallaamatta.
-- Antakaa anteeksi, _madame_, vastasi seppä, mutta meidän aikamme ei
tunnusta mitään muuta jättiläistä kuin neron, ja se suurvalta ei sorra
kansoja, se kohottaa ne.
-- Eikö sitten Napoleon I ollut ensiarvoinen nero, hyvä herra?
-- Ensiarvoinen ehkä, mutta ei korkeimman arvoinen. Minä olen nähnyt
ylevämpiä voimia, semmoisia kuin Aleksanteri von Humboldt, Goethe,
Robert Peel. Todellinen suuruus ei kukistu, se on kuolematon. Pitääkö
meidän ikuisesti ihailla jättiläiskokoa vain sentähden, että sen
hirvittävää isoutta katsellessamme niskamme käy kipeäksi?
-- Olkaa hyvä, muistakaa, hyvä herra, että mainitsimme semmoisen suuren
miehen, joka nousee yhtä kuolemattomana kukistuksensa syvyydestä kuin
toisarvoiset nerot nousevat onnettomuudestaan: myrkytetty Sokrates,
poltettu Huss, kuoliaaksi kidutettu Galilei...
-- Luuletteko niin, _madame_? Ehkä olette oikeassa. Oli kerran synkän
synkkä pimeys, josta syntyi aamunkoite, ja sitä sanottiin vapaudeksi.
Vapaudella oli kaksi suvustaan hairahtunutta lasta, joita sanottiin
anarkiaksi ja despotismiksi. Koska lapset tulevat aina enemmän
vanhempiensa vanhempiin kuin omaan isäänsä ja äitiinsä, sattui, että
sisarukset olivat mustat kuin heidän kantaäitinsäkin. Eräänä yönä
kuristi despotismi anarkian vuoteessaan, pääsi maailman herraksi ja
kasvoi suureksi kansan verestä. Vihdoin hän sai kuitenkin jalkaansa
orjantappuraokaan, nimeltä Espanja, kurkkuunsa luun, nimeltä Venäjä, ja
pari kivikovaksi paistettua leipäpalaa, nimeltä Englanti ja Saksa,
ahnasten hampaittensa väliin. Siitä jättiläinen kuoli -- sillä olkoonpa
despotismi miten jättiläismäinen hyvänsä, sen ruumiinrakennus on
kuitenkin heikko -- ja hänet julistettiin verrattoman ruokahalunsa
tähden kuolemattomaksi. Ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia.
Pidetäänhän Dahomeinkin kuningasta suurena miehenä Afrikassa.
-- Te olette käytännöllinen mies, herra Damm. Mutta ettekö sitten katso
minkään arvoiseksi kohotusta, jonka suuret urotyöt, nerokkaat ajatukset
ja summattomien esteiden voittaminen tuottavat koko aikakaudelle?
Luuletteko Ranskan koskaan unohtavan niitä tai luuletteko, että
Béranger olisi laulanut kuolemattomat laulunsa, jollei olisi ollut
Austerlitzin päivää.
-- Minä kadehdin teitä, _madame_, siitä, että katsotte noita muistoja
kahtakymmentä vuotta nuoremmilla silmillä kuin minun. Te olette todella
nähnyt ensimmäisen Napoleonin ja minä vain kolmannen. Te olette nähnyt
alkuperäisen teoksen, minä vain jäljennöksen. Jäljennökset ovat varsin
usein hätiköimällä tehtyjä, _madame_. Hämähäkistäkin saadaan silloin
kotka.
-- Ah, teistä on siis vuonna 1851 tullut Bonaparten vihaaja.
-- Niin, _madame_, joulukuussa 1851, jolloin minut ynnä muutamia muita
vangittiin _Café Danemarcissa_, Pariisissa. Ei kuitenkaan sentähden,
vaan siitä syystä, että minullakin oli 1848 ja 1849 kunnia taistella
Cavaignacin johdolla.
Täti oli vaiti, mutta isä syttyi intoon.
-- Kuulepas, veli, sallitko minun vielä kerran kysyä, mikä sinä
oikeastaan olet miehiäsi? Sinähän olet ollut vaikka missä.
-- Muistaakseni olen jo maininnut, että olen vaskiseppä.
-- Kyllä, mutta sitä minä en usko, sanoi isä.
-- No, karkeisseppä sitten, jos se kuuluu paremmalta.
-- Hm ... sitä en myöskään usko, alkoi isä taas, mutta minä kiiruhdin
silloin jatkamaan lukemistani Espanjan-sotaretkestä.
Sillä lailla kuluivat päivämme, emmekä saaneet sen enempää selvää
kummallisesta vieraastamme, kunnes vihdoin merkillinen ilta pimitti
jouluaattona Muiston kuuset ja Mallasveden jään.
Me olimme jo pitkän aikaa varustautuneet sitä iltaa varten. Helsingistä
olimme jo ottaneet mukaamme sopivia joululahjoja, ja mikä ei siellä
joutunut valmiiksi, valmistettiin Muistossa. Tädin oli määrä saada
pitsimyssy, saali, tohvelipari, uudet kultasankaiset silmälasit, tusina
hyasinttisipuleja, keinutuolin verholiina ja kahvikannun myssy, jonka
Sigrid oli muiden suosiollisella avulla virkannut. Isä saisi
housunkannattimet, piipunpunokset, puoli tusinaa paitoja, Pariisin
mestauslavan historian ynnä pari muuta ruotsalaista kirjaa: Kalle Metsä
Sienenhakkaajan ja Nepomukin, "Kolme kuritettua ukkoa" -- äiti
pukukankaan, kauluksen, päähineen, voipainimen, matonlakaisijakoneen,
talouskirjan, Jerusalemin hävityksen, porsliinikittiä ja Sundgrenin
"Perheenäidin hopeakaivoksen" -- minä saisin (osan tiesin jo
edeltäkäsin, toisen arvasin) kaksi pukua, kaksi paria hansikkaita,
puuhkan, hajuvesipullon, Garibaldin muistorahan, "En voi"-näytelmän,
Lindhin ja Mörtengrenin runoelmia, valokuva-albumin, Vänrikki Stoolin
muotokuvia, "Laulavan Ruotsin", "Lemmenjuoman" potpourrin, Arditin
suutelovalssin ja (hyödyllisenä liitteenä) kirjan "Neuvonantaja
nuorisolle elämänvaelluksessa". Pienokaisille oli varustettu lukematon
joukko lahjoja, koska niissä luku oli pääasia, muiden muassa oli
heille Muiston tehtaan kelkkoja ynnä säästö- ja värilaatikoita,
kirjoituskirjoja, kivitauluja, kirjanmerkkejä, kuvakirjoja, kuten
"Kuhnuri-Pekka" ja "Hirmukuvia Afrikasta" varustettuna kuudella
värikuvapiirroksella (enemmän huviksi kuin hyödyksi), sekä kirjanen
"Saippuapalloja", kirjoittanut --o-- (jälkeenpäin huomattiin, että
kirjan suhteen oli tapahtunut erehdys, sillä se sisälsi kirjoitelman
"Luutnantti tai ei mikään, alkuperäinen ruotsalainen novelli"). Malla
Södergren oli saava juovikasta vaatetta sekä Vesterbergin
"kirjekaavion" ynnä "neuvonantajan kaikissa elämän tiloissa".
Dantonillekin oli, Mallasveden jäällä hiipivien susien varalle,
hankittu uusi Lontoon antigarottikaulaliinojen mallin mukaan tehty
kaulanauha, jossa oli niin pistävät piikit kuin sanomalehtien
kiistakirjoitukset. Seppä...
Niin, mitä saisikaan seppä? Jäisiköhän hän ihan osattomaksi näillä
markkinoilla? Seppä, seppä, miten monta unetonta hetkeä minun täytyi
valvoa sinun onneasi takoessani.
Vihdoin johtui mieleeni hyvä ajatus, mutta pitääköhän minun nyt jo
kertoa siitä?
Seuraavana aamuna herätti minut Malla Södergren.
-- Augusta! Kello on kahdeksan.
-- Hyvää huomenta, Malla.
-- Minä tiedän uutisia.
-- Sepästäkö?
-- Niin, sepästä. Onpa hän aika otus!
-- Jos uutisesi ovat pahoja, niin voit olla sanomatta, Malla; minä en
tahdo niitä kuulla. Ei sovi vakoilla ketään, kaikista vähimmin talon
vierasta.
-- Pahojako? Se riippuu siitä, miltä kannalta asiaa katsoo. Älkää
luulkokaan, Augusta, että minulla on tapana kieliä tai vakoilla toisten
tekoja. Minä luulin, että koska te itse, mamseli, pyysitte minua ...
mutta kyllähän se voi jäädä sanomattakin. On minulla muutakin
tekemistä.
Malla lähti, mutta pysähtyi ovelle.
-- Onko kaunis ilma tänään?
-- Sataa vettä ja räntää.
-- Miten on hänen kätensä laita?
-- Kuka kädestä huolii, kun on muuta mielessä.
-- Odotas vähän, Malla. Ajatteleeko hän muuta? Sehän on hyvä, Malla.
-- Ehkä on ja ehkä ei.
-- Sen sanot sinä sellaisella äänellä kuin... Mitä tarkoitat tuolla
"ehkä on ja ehkä ei'lläsi"?
-- Minä tarkoitan, että eräänlaiset miehet lentelevät ympäri maailmaa
uskottelemassa nuorille, ajattelemattomille tytöille kaikenlaista,
vaikka heidän pitäisi muistella toisia velvollisuuksia ... vaikka
kaukana kotona joku ehkä on hylättynä...
-- Nyt puhut loruja. Kuka on kaukana? Kuka on hylättynä.
-- _Hän_ tietysti. Kaunis nainen. Ja miten hyvän näköinen vielä!
-- Onko herra Dammilla ... morsian?
-- Tai rouva. Mistä minä sen tiedän?
-- Nyt sinä olet sietämätön, Malla. Mitä tuo nyt taas merkitsee?
-- Ettehän tahdo mitään tietää, mamseli. (Aina kun Malla oli
loukkaantunut, nimitti hän minua mamseliksi.)
-- Mutta nyt minä tahdon tietää. Kas niin...
-- Ei ihminen silti ole vakoilija, vaikka katsahtaa, onko huone
siistitty -- vaikka näkee avonaisen lippaan -- vaikka lippaassa on
medaljongi muotokuvineen, jota on erään tunnetun herran nähnyt sitä
ennen monesti katselevan. Saattaa ihminen silti olla yhtä rehellinen,
uskokaa pois, mamseli.
-- Älä nyt ole paha, Malla! Onko hänellä muotokuva? Naisenko? Nuoren ja
kauniin, eikö niin?
-- Varjelkoon, te taidattekin olla utelias, Augusta.
-- Niin, minä olen utelias, olen suutuksissani, minä nipistän sinua,
jos noin kiusaat. Enhän sitä tahdo tietää itseni tähden, näetkös. Minkä
näköinen hän on?
-- Hieno ja ylhäinen, helmiä hiuksissa ja sormuksia sormissa. Puku
muuten hyvin kummallinen, käsivarret melkein paljaina ja hameenmiehusta
kainaloissa. Mutta hän on teidän näköisenne, Augusta...
-- Se on täti.
-- Mitä? No, sitä ei saa kukaan minua uskomaan.
-- Sinä et tiedä, Malla. Voi taivas, ajattele, jos seppä olisikin hänen
oma...
-- Mikä oma?
-- Hänen oma... Niin, niin se on. Minä tarkoitin, hänen oma
malminetsijänsä, kaivoksenlouhijansa. Malla, Malla, tästä tulee
semmoinen jouluaatto, ettet voi aavistaakaan! Ah, sepä vasta olisi
hupaista! Hyvä, rakas täti!
Malla pudisti päätään; hän luuli varmaan minun tulleen hulluksi.
-- Kuulkaas nyt, sanoi hän, -- ei sovi valvoa niin kuin te, Augusta,
olette valvonut monta yötä perätysten. Eihän kukaan meistä ole muuta
kuin ihminen. Saattaa käydä lopulta, että tulee hiukan päästä pyörälle.
-- Niin, minun onkin pääni pyörällä, mutta ilosta, Malla, ihastuksesta,
etkö ymmärrä? Rakas täti, hän kun on saanut elää niin monta vuotta
yksin ja hylättynä, nyt vasta hän on taas tunteva itsensä onnelliseksi.
Vasta nyt vanhoillaan hän saa tuntea tulevansa uudelleen nuoreksi.
-- Kaivoksenlouhijanko tähden?
-- Mene nyt, uskollinen Malla, mene, kelpo, kunnon Malla Södergren;
sinä saat tietää kaikki, mutta toiste, se ei ole _minun_ salaisuuteni.
Me tulemme kaikki hyvin onnellisiksi. Ja sinäkin, Malla, sinäkin.
--- No, no, menenhän minä, kun ehdin. Sanoittehan itse, Augusta, että
tuo herra on jonkinlainen velho. Sen kyllä näenkin, onhan hän pannut
ihan sekaisin tyttö paran pään.
Niin sanoen hän lähti hiljaa nuristen itsekseen ja jalat lintassa,
niinkuin hänellä oli tapana. Minä jäin yksin kummallisine ajatuksineni.
Niin, nythän ymmärsin kaikki. Viittasihan äiti sivumennen siihen, että
täti oli kenties ollut salaisesti naimisissa paroni Oton kanssa. Ja nyt
on seppä täällä, hänellä on tädin muotokuva; siispä hän on hänen
poikansa. Sehän oli päivänselvää. Mikä romanttinen tapaus!
Odotas vähän sentään, laskekaamme... Hän on syntynyt Napolissa;
merkillistä! Hän on yhdenviidettä vuoden vanha; mitä hullua se on?
Vuodesta 1862 pois yksiviidettä, jää 1821. Mutta täti ei ole nähnyt
paroni Ottoa noin vuoden 1809 jälkeen, ja silloin Otto oli jo
naimisissa toisen kanssa. Ei; aina vain hullumpaa. Ja kuitenkin ...
kuitenkin ... niin, ehkäpä ... ei, mahdotonta...
Tuuminnan päätös oli, etten taaskaan ymmärtänyt mitään, en niin mitään.
Minä en ollut hituistakaan viisaampi kuin Malla Södergren.