Ennenkuin äiti ehti panna varoitusaikomuksensa toimeen, palasi seppä ja
hänet kutsuttiin heti tädin luo. Kello kuudesta yhdeksään he istuivat
työhuoneessa suljetun oven takana, ja me muut ompelimme ja
kummastelimme vierashuoneessa.
Kello yhdeksän olimme taas kaikki koolla teepöydän ääressä. Siinä tuli
puheeksi luuvalot ja vilutaudit, ja niistä keskustelu johtui suureen,
silloin yhä vielä kestävään riitaan tavallisen lääkintätaidon ja sen
uusien vihollisten välillä. Huomattiin, että pöydässä oli kolme eri
puoluetta. Äiti puolusti hyvin innokkaasti tavallista lääkitystämme,
"kun sitä käytetään ymmärtäväisesti"; isä näytti suuresti kallistuvan
vesiparannuksen puolelle; hän oli jo ostanut kaksi uuden vesiyhtiön
osaketta; Mirabeau tädillä oli tapana nauttia lääkkeensä sokeriryynien
kanssa, ja hän oli innokas homeopatian puolustaja. Väittely kävi
vilkkaaksi, ja vihdoin täti ehdotti, että valittaisiin seppä riidan
ratkaisijaksi, koska hän oli ollut huomaavinaan, ettei seppä hyväksynyt
yhtäkään taistelevista mielipiteistä.
Herra Damm sanoi:
-- Hyvin uskallettua on tarpeellisitta tiedoitta lausua mitään niin
mutkikkaasta asiasta kuin terveys tai sairaus on. Semmoisen
normaalisuhteen kuin terveyden määrääminen, jota lakkaamatta
häiritsevät tuhannet vaikutukset, on minusta yhtä pulmallista kuin sään
ennustaminen almanakassa. Se vain minusta näyttää aivan selvältä, että
jos minkään tulisi olla nöyrä, niin ainakin tieteen, eikä kuitenkaan
kukaan ole julkeampi kuin se uskomaan tietävänsä varmasti. Nykyaikainen
luonnontiede ylvästelee voivansa muka hallita maailmaa, eikä se
kuitenkaan voi sanoa meille minkälainen sää on huomenna, eikä selittää
sitä, jota me sanomme elämäksi. Kääntykäämmepä mihin päin hyvänsä,
kaikkialla kohtaa meitä kauimpana suuri tuntematon, ja kun meidän
täytyy tunnustaa, ettemme tunne sitä salaperäistä, joka ympäröi meitä
ja on olemisemme ehtona, sieppaamme vain sanan ja nimitämme sitä
_voimaksi_. Mitä on voima? Se on tuntematon, suuruus, jota emme
ymmärrä. Lääkäri esimerkiksi, joka etsii elämää haaskoista ja sitten
sovittelee eläviin ihmisiin sitä hermostoa, jonka hän on löytänyt
sammuneista lihaläjistä, hänkin puhuu lääkkeiden voimasta,
vastavaikutusvoimasta, uudistamisvoimasta jne., jne. Mitä se oikeastaan
on? Ei mitään. Jos hän keittää mehun ruohosta, joka vaikuttaa jollakin
varmalla tavalla ruumiissamme ja häneltä kysytään, miksi niin tapahtuu,
vastaa hän meille: sen tekee yrtin voima. Toisin sanoen: en tiedä,
mutta jotakin tulee minun vastata, ja sentähden sieppaan sanan,
mielettömyyden, joka vain tehoo ihmisiin, ja he ovat tyytyväisiä.
-- Mahdollista kyllä -- vastasi äiti nyrpeänä -- mutta jos te, herra
Damm, vilustutte, juotte te selja- tai vattuteetä, ja kun sitten
hiostutte, on siinä kaikki, mitä teidän tarvitsee tietää ruohojen
voimasta.
-- Minä tarkoitan -- jatkoi seppä -- ettei kenenkään tulisi olla niin
nöyrä kuin lääkärin, jota luonto lakkaamatta muistuttaa hänen jalossa,
vaikka vaikeassa toimessaan. Mutta he eivät tunnusta olevansa lukitun
portin edessä, jonka raoista vain sieltä täältä niukka valonsäde
esineitä valaisee, vaan monikin kieltää rohkeasti kaikki, mitä on sen
pienen raon näköpiirin ulkopuolella, jonka hän on sattunut keksimään.
Allopaatit, hydropaatit, homeopaatit, kaikki lääkärit, noudattakootpa
he sitten mitä lääkintätapaa hyvänsä, ovat saman rajoitetun,
kokemuksiin perustuvan tieteen kahleissa. Ainoastaan muutamia on, jotka
etsivät korkeinta totuutta noiden tyhjien termien takaa, ja heitä
pilkataan ihantelijain nimellä.
-- Herra Damm, te olette siis ihantelija ja ihanteet ovat teidän
yksinoikeutenne? kysyi äiti pistävästi.
-- Minä olen pelkkä vaskiseppä, vastasi seppä, siis toimeni puolesta
ihan realisti. Mutta se on minusta vain selvää, että lääketaito on
hapuillut vuosituhansia pimeässä ja yhä vieläkin hapuilee. Homeopatia
ja vesiparannus eivät ole mitään muuta kuin meidän aikamme
vastalauseita tuota iankaikkista hapuilemista vastaan, ja vaikka ne
alallaan ovat ehkä yhtä yltiöpäisiä, yhtä hillittömiä, ovat ne
kuitenkin siinä kohdin tavallista lääkitystä etevämpiä, että ne
mahdollisimman vähän keinotekoisilla parannuskeinoilla käyvät kajoomaan
luonnon toimintaan. Siihen samaan on vihdoin kaiken lääkitsemisen
joutuminen. Sadan vuoden kuluttua ollaan ehkä niinkuin nytkin suljetun
portin edessä, mutta silloin ainakin tunnustetaan, että niin on ja että
lääkintätaito voi vain antaa luonnolle takaisin oikeuden, mikä siltä
nyt on kielletty.
-- Toisin sanoen -- nauroi isä -- "pidä pää viileänä, jalat lämpiminä,
vatsa kunnossa, äläkä muuten käytä mitään lääkkeitä".
-- Tee mieluummin kuten Döbelnin lääkäri, pyyhkäise kädelläsi kaikki
lääkepullot pöydältä, huomautti täti.
-- Aivan niin, vastasi seppä.
Hän miellytti minua sinä iltana enemmän kuin ennen.
Koko hänen olemuksessaan oli jotakin miehekästä avomielisyyttä. Hän
arvosteli monia asioita ja välistä ankarastikin, mutta se ei ollut
mitään tavallista kamariarvostelua. Hän katseli asioita ja ihmisiä
suurilta näkökannoilta. Pienistä hän ei pitänyt lukua.
Minä odotin todellakin, että hän olisi osoittanut edes hieman
huomaavaisuutta minulle, mutta hän näytti tuskin tietävän, että olin
läsnä. Se kiusoitti minua. Pitikö hän sitten minua niin rumana tai niin
tyhmänä, ettei maksanut vaivaa kunnioittaa minua yhdelläkään sanalla?
Mitä siihen tulee, niin -- pahannäköinen en juuri ole, ja tyhmä ... no,
siitä nimestä pyytäisin kuitenkin nöyrimmästi päästä.
Äiti koetti päästä tädin puheille kahden kesken tuota kauan
suunniteltua ankaraa varoitusta antamaan. Mutta se ei onnistunut. Täti
valitti väsymystä, ja me lähdimme levolle.
Vastoin tahtoani minä uneksin sepästä, josta oltiin vallan
pääsemättömissä. Minä olin olevinani vaskikappaleena hyvin, hyvin
syvällä maan sisässä. Ympärilläni kalkuteltiin ja kilkuteltiin, seppä
astui kaivokseen, löysi minut ja käänteli minua tutkiskellen kädessään.
Juuri sen verran kuin tarvitaan viiden pennin rahaan, sanoi hän. -- Se
suututti minua niin, että heräsin.
Maattuani hetkisen unettomana ja tuumien, eiköhän minun velvollisuuteni
olisi vihata seppää, satuin katsahtamaan laskettuun ikkunanvarjostimeen
ja huomasin liehuvaa tulenloistetta. Lisäksi näytti vielä huone minusta
tavattoman valoisalta. Ulkona on kuutamo, sanoin itsekseni ja aloin
laskea sataan, jota siihen aikaan, kun vielä luin laskentoa koulussa,
sanottiin pettämättömäksi nukkumiskeinoksi. Silloin Danton alkoi
haukkua ja rupesi kuulumaan jonkinlaista meluakin ulkoa; minä nousin,
kohotin varjostinta ja katsahdin ulos. Kylläpä hämmästyin! Vanha
rannalla oleva kalastajan mökki oli tulessa, tuuli puhalteli hirveästi
suoraan asuinrakennusta kohti, kipinäpilviä lenteli ihan minun
ikkunaani vasten.
Siinä ei ollut aikaa makailemiseen, minä herätin isän, pukeuduin
nopeasti, sieppasin äidin viitan ylleni ja pistin jalkaani hänen
päällyskenkänsä, jotka ensiksi sattuivat käsiini, ja juoksin rannalle.
Talonväki seisoi siinä neuvottomana ja saamattomana. Piiat itkivät
ja siunailivat, rengit kiroilivat ja melusivat. Särki-Pekka,
kalastajaukko, oli aloittanut joulunsa liian aikaisin ja juonut itsensä
illalla humalaan niin kunnollisesti, että laittoi tupansa tuleen.
Kaikki huusivat, ei kukaan yrittänytkään ruveta pelastamis- tai
sammutustoimiin; ja kartanoa uhkaava vaara kasvoi kasvamistaan joka
silmänräpäys.
Silloin tuli seppä. Kuin leimaus kävi komentaminen, kuhnustelijat
saivat töytäyksen, vastustelijat korvilleen niin että humisi, ja
muutaman silmänräpäyksen kuluttua olimme kaikki -- minäkin -- rivissä
rannalle asti, josta toimitimme vettä mökkiin, samalla kuin kaksi
miestä lähetettiin sammuttamaan kipinöitä, joita putoili
asuinrakennuksen katolle.
-- Hyvin, Augusta, juuri niin, antakaa ämpärien kulkea vain! huusi
herra Damm ohitse rientäessään.
Työskennellessämme niin, että olimme läpimärät vedestä ja hiestä,
näimme samalla hullunkurisen ja kauhean tapauksen. Särki-Pekka, vielä
vähän kohmelopäissään, huusi, että hänen täytyy saada pelastetuksi
tuvasta uusi nuottansa, ja syöksyi kuin hullu tuleen. Seppä hänen
perässään, ja juuri silloin putosi katto. Kaikilta pääsi hätähuuto;
Särki-Pekka ja hänen pelastajansa hautautuivat liekkeihin.
Mutta eihän seppä kärvenny niin vähästä; tulihan onkin _hänen_
luonnonvoimansa. Savun ja kipinöiden keskeltä hän palasi kantaen
Pekkaansa kuin kissanpoikaa niskasta. Ukko vastusteli ja potki kuin
hurja hevonen; seppä takoi häntä selkään saadakseen edes sitä tietä
häneen vähän järkeä, ja kun siitä ei ollut apua, viskasi hän
kantamuksensa kuin vanhan rukkasen lumihankeen. Se huvitti muistolaisia
sanomattomasti. Nyt oli Särki-Pekka sekä paistettu että suomustettu,
sanoivat he.
Katon pudottua oli asuinrakennuksenkin vaara vältetty, ja juuri
silloin, kun isä vihdoinkin oli löytänyt päällyskenkänsä, jotka oli
viety kiilloitettaviksi, palasimme me kaikki, paitsi kahta vartijoiksi
jätettyä miestä, takaisin kartanoon. Siellä oli valoisaa huoneissa,
täti ja äiti ottivat meidät vastaan salissa. Mutta minkä näköiset me
olimme! Äidin ensi katse kohtasi minua itseäni, toinen silkkinuttuani
ja kolmas päällyskenkiä! Itse olin minä hänen mielestään kaiketi
hyvässä kunnossa, mutta nuttu oli kastunut läpimäräksi ja sitten
jäätynyt, kengät olivat hirveästi läntistyneet.
-- Tyttö, huudahti hän, oletko käynyt avannossa?
-- Augusta on tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa, vastasi
seppä iloisesti. Hän ansaitsisi päästä Muiston vapaaehtoisen
palosammutuskunnan kunniajäseneksi.
Jo toisen kerran nimitti hän minua pelkällä ristimänimelläni. Äidin
kasvoilla oli ilme niin kylmä, että se olisi voinut sammuttaa
takkavalkeankin, mutta minusta se oli yhdentekevää. Olihan herra Damm
päättänyt olla lausumatta mamseli sanaa muulloin kuin ranskaa
puhuessaan. Olkoon menneeksi, ajattelin minä. Sellaisen seikkailun
jälkeen ollaan reimalla päällä. Minä vastasin oitis samaan tapaan.
-- Kiitos kunniasta. Jos olen tehnyt työtä kuin kolme palovartijaa,
niin on siinä yhtä paljon kuin kolme kertaa ei mitään, sillä sen verran
sanotaan palovartijoiden tekevän. Särki-Pekasta sitä vastoin voi sanoa
kuin Kaarle kuninkaasta, nuoresta sankarista: "han stod i rök och damm"
-- sillä Dammia hän sai tarpeekseen.
-- Niin, siltäpä näyttää, toden totta! huudahti isä. No lempo vieköön,
minkä näköinen sinä olet, veli!
Seppä oli todellakin kuin äsken Etnasta noussut Vulkanus. Hänen
vaatteensa olivat niin palaneet, että ne näyttivät liikkuvalta
sysihaudalta, hänen tukkansa kärventynyt kuin koivikko metsäpalon
jälkeisenä päivänä ja hänen käsiänsä olisi voitu verrata Osberg &
Badenin konepajan hiilikauhoihin. Hän oli melkein kaunis siinä
täydellisessä sepänpuvussaan.
-- Minulle sanottiin, että minun tulee kiittää teitä, herra Damm,
kartanon pelastumisesta, virkkoi täti niin ystävällisesti katsahtaen
seppään, että minä väristen ajattelin neiti Kopparkronaa.
-- Ja kuka takaa, vapaaherratar, etten ole sen paloapuyhtiön salainen
asiamies, jossa Muisto on vakuutettu? nauroi seppä.
Silloin vasta ensi kertaa näinkin hänen, tuon hirviön, nauravan.
Malla Södergren toi kahvia ja joutui kaikkien ihmeteltäväksi. Malla
parka, hänet oli herätetty makeimmasta unestaan, oli jo alkanut
korjailla talteen paistinpannuja ja keittiöpyyhkimiä, ja nyt hän tuli
kiireissään, musta, ripsureuna pyhähuivi vanhan harmaan keittiönutun
päälle heitettynä, tukka häilyvänä kuin villatuppu tuulessa, toisessa
jalassa uusi kenkä, toisessa tädin hylyksi joutunut tohveli. Se antoi
vain uutta vauhtia ilollemme. Ja mikä nautinto, kahvia kello kolme
aamulla, kun on ensin ollut palovartijana ja vettä ammentamassa
Mallasvedestä.
Nyt vasta huomasin, että seppä oli jotenkin pahoin polttanut oikean
kätensä. Minä ryhdyin silloin tarjoamaan hänelle kahvia, panin niin
runsaasti sokeria kuppiin kuin olisi se ollut kulho ja muistin myös
asettaa lautaselle kaksi suurta korppua. Seppä nyökäytti päätään ja
hymyili.
-- Kyllä minä tulen toimeen omin neuvoin, sanoi hän, mutta ehkä te,
Augusta, käskisitte antamaan jotakin lämmintä Särki-Pekalle
selvikkeeksi.
Minä hiivin keittiöön ja tapasin kuin tapasinkin Särki-Pekan koko
keittiöväen ympäröimänä. Ukko oli saanut ryypyn ja kertoi parhaillaan,
miten vieras herra oli juossut kuin hullu tuleen ja hän, Särki-Pekka,
vetänyt hänet sieltä pois.
-- Kuulkaas, Pekka -- sanoi karjapiika Vappu, aika ilvehtijä -- miksikä
lyödä tömisytitte herraa niin hirveästi selkään kantaessanne hänet
tuvasta ulos?
-- Löinkö minä? sanoi Särki-Pekka.
-- Löitte totisesti.
-- No, mitä olisin tehnyt? Olihan se mies niin hurjapäinen, ettei
kukaan saanut häntä pysymään aisoissaan -- vastasi päivän sankari,
lujasti uskoen, että hän todellakin oli pelastanut sepän.
-- Ja sitten heititte hänet kuin turkkipahan hankeen. Oliko se
mielestänne siivosti tehty?
-- Heitinkö...?
-- Heitittepä niinkin. Ensin pieksitte hänen selkänsä kirjavaksi ja
sitten viskelitte häntä kuin kerää.
-- Mitäs joutavasta, kyllä hän sen verran kestää. Oppikoon toiste
olemaan ihmisiksi eikä käyttäytymään vihaisen härän tavalla, kun
hänelle tahdotaan tehdä hyvää -- vastasi Särki-Pekka hyvin tyynesti.
Siitä syntyi keittiössä suuri ilo, joka kuului saliin asti, ja juuri
samassa ilmestyi seppä viereeni.
-- Kiitoksia, ukko! virkkoi hän. Teittepä kiltisti, kun opetitte
minulle hiukan järkeä.
-- Ei kestä kiittää, vastasi Särki-Pekka.
Sittemmin sain kuulla sepän pistäneen Särki-Pekalle suurenlaisen
paperirahan kouraan kieltäen siitä kellekään puhumasta. Mutta se oli
vastoin Särki-Pekan luontoa. Hän kehui kaikille, miten hän oli saanut
puoli renginpalkkaa herran hengen pelastamisesta. Vaikkeihän se ollut
niin perin paljon, vakuutti hän; mutta herra ei liene ollut enemmän
arvoinen.
-- Olkaa hyvä, antakaa minun sitoa kätenne, herra Damm; minä tiedän,
mitä on tehtävä palovammoille, sanoin minä.
Hän ojensi minulle ääneti kätensä. Me menimme keittiökamariin; minä
tein kääreen kuivasta ruisjauhosta. Tuo karkea, nokinen käsi, joka
juuri oli pelastanut ihmishengen, oli minusta jo hoitamisen arvoinen.
Ja sama, niin omituisesti kaunistunut käsi, se puristi nyt minun
kättäni.
-- Kiitoksia, sanoi hän. Kaikkien nuorten tyttöjen pitäisi oppia
sitomaan haavoja. Teistä, Augusta, tulisi hyvä haavalääkäri. Onko
tämäkin rouva Clairelta opittua.
Minä en häntä ymmärtänyt. Yksinkertainen side oli juuri
valmistumaisillaan, kun aina valpas äitini astui sisään ja tapasi minut
kahden kesken sepän kanssa keittiökamarissa, jota valaisi vain yksi
ainoa talikynttilä, sekin jo pitkällä karrella.
-- Mitä täällä teet?
-- Augusta puolustaa sukupuolensa oikeuksia, vastasi seppä. -- Jos
olisin lainsäätäjä, perustaisin uuden tiedekunnan, jossa naisille
opetettaisiin lääkintätaitoa.
-- Minä muistelen -- vastasi äiti äreästi -- teidän, herra Damm, olevan
niitä, jotka eivät tahdo "kieltää luonnon oikeuksia" turvautumalla niin
hapuilevaan taitoon kuin lääkintätaito on.
-- Antakaa anteeksi, jokaisella asialla on oikea ja nurja
puolensa. Lääkintätaidon oikea puoli on oikea ravintojärjestys ja
voimistelu terveyden _säilyttämiseksi_, oikea ravintojärjestys ja
haavalääkärintaito sen _uudelleen saavuttamiseksi_. Luonnottomimpia ja
hirmuvaltaisimpia ennakkoluuloja on juuri se, joka kieltää hellän
naisen käden, tarkan naisen silmän ja hienotunteisen, uhrautuvan naisen
sydämen parantamasta ihmiskunnan kärsimyksiä jättääkseen ne meidän
miesitsekkäisyytemme, hajamielisten, ympäri maailmaa lentelevien
katseittemme ja kömpelöiden käsiemme varaan, jotka osaavat paremmin
käytellä moukaria kuin arkoja, herkkätuntoisia ihmisruumiin säikeitä.
-- Käytännöllisiä naislääkäreitä! Olisipa hupaista nähdä heitä jalkaa
sahaamassa.
-- Kukapa on sanonut, että heidän tulisi käyttää haavalääkinnässä
teurastuspuukkoa? Jättäkööt he semmoiset karkeat työt meille, jos niin
tarvitaan, vaikka minä kyllä olen nähnyt naisen kykenevän taittamaan
pahasti parantuneen jalan voidakseen lääkitä sen paremmin, niin että
potilas voi kävellä. Olkaa siitä varma, hyvä rouva, että meillä sadan
vuoden kuluttua on enemmän nais- kuin mieslääkäreitä ja ettei lasten
eikä naisten tauteja silloin uskota muiden parannettaviksi kuin juuri
käytännöllisten naislääkäreitten, joiksi te suvaitsette heitä nimittää,
ja he tulevat muuten arvattavasti käyttämään hyvin vähän lääkkeitä,
mutta sen sijaan sitä huolellisempaa hoitoa.
-- Tule, Augusta. Meidän elämänjärjestykseemme kuuluu nyt muutaman
tunnin lepo. Minä toivon teidän, herra Damm, elävän sata vuotta, jotta
silloin iloksenne katkaisisitte kätenne ja jalkanne ja naiset niitä
parantelisivat. Hyvää yötä hyvä herra.
-- Nukkukaa hyvin, rouva. Meidän nukkuessamme siirtyy kuitenkin maailma
muutamia tunteja eteenpäin, ja olkaa varma, että joka kerta, kun
aurinko nousee, haihtuu jokin ennakkoluulo, jota vielä edellisenä
päivänä luulimme horjumattomaksi totuudeksi.
Me lähdimme. Minä tiesin, että minun varalleni oli saarna valmis, enkä
siinä pettynytkään.
-- Mitä minä kuulin? Seppä uskaltaa sanoa sinua ristimänimeltäsi!
-- Niin, äiti, kun hän ei saa sanoa minua neidiksi eikä tahdo sanoa
mamseliksi...
-- Mitä tyhmyyksiä! Miksikä ei mamseliksi?
-- Tiedäthän hänen syynsä, äiti. Hän ei kärsi mitään arvoerotuksia
nimityksissä. Hän sanoo, että kaikki muu arvo paitsi se, mikä kullakin
on oman itsensä tähden, on hulluus miesten ja naurettavuus naisten
kesken.
-- Kuulepas mokomaa hävytöntä herraa, hän tahtoo laatia lakia asioista,
joissa ei kuninkaalla eikä keisareillakaan ole mitään valtaa. No niin,
sanokoonpa hän sinua miksi hyvänsä, mutta minä kiellän sinua
vastaamasta sanaakaan, jos hän toiste puhuttelee sinua nimeltäsi.
-- Äiti ... johan olen sanonut, että minä inhoan häntä, mutta minä en
voi halveksia häntä. Sitä hän ei ansaitse. Olisitpa nähnyt hänet tänä
yönä Särki-Pekan tuvalla!
-- Kas niin, nyt vedät toista virttä. Augusta, Augusta, muista, että
olen varoittanut sinua!
Minä en vastannut. Minunkin mielessäni oli "rök och damm" aivan kuin
Kaarle kuninkaan ja Särki-Pekan ympärillä. Minä olin tyytymätön
itseeni, katkeroitunut, mieli oli sekava ja levoton. Kalastajanmökistä
oli sittenkin sinkoillut kipinöitä ympäristöön. Muisto oli pelastunut,
mutta minä olin hukassa.