Talviaamu koitti kirkkaana; aurinko valaisi Muiston kuusia ja
Mallasveden valkoisen selän. Me nukuimme niin makeasti, niin hyvin ja
niin kauan Mirabeau tädin ihanissa vuoteissa rauhassa kaikilta
rautatien vihellyspilleiltä ja häkäisiltä uuneilta, että kelpo Malla
Södergren oli jo kahdesti pannut kahvipannun uudestaan lämpiämään,
ennenkuin huomasi vähintäkään liikettä kahdessa lämpimässä,
vihreäruutuisella matolla ja hyvin silitetyillä ikkunaverhoilla
koristetussa huoneessa, joissa me tädin luona aina olimme kuin
kotonamme. Dantonkaan ei liene sinä yönä, pehmoisella heinävuoteellaan
kopissaan venyen, vainunnut mitään susia jäältä; se pysytteli niin
hiljaa kuin olisi giljotinoitu jo aikoja sitten, ja vasta aamulla se
osoitti leppymättömyyttään eräälle laukkuryssä paralle, joka hiipi
reppuineen veräjän ohi, aivan kuin olisi pelännyt näkevänsä nimismiehen
punaisen lakin saunan nurkan takaa. Danton ei suvainnut ollenkaan
laukkuryssiä; se johtui kaiketi sen jakobiinisesta luonteesta.
-- Paljonko on kello? kysyin minä.
-- Lähes kymmenen, vastasi Malla.
Olipa ihanaa herätä. Minä kiiruhdin vetämään rullavarjostimet ylös ja
näin järven ikkunain edessä. Oli valoisa päivä; kaikki kimmelsi mitä
iloisinta talvihymyään -- samana talvena, joka siihen saakka oli ollut
niin alakuloisen ruma! Minä tunsin itseni onnelliseksi tietämättä mistä
syystä.
-- Malla -- sanoin minä -- jos tuo suuri järvi olisi kahvia, miltä se
nyt kermapintoineen näyttää, ja tuo kukkula tuolla suuren suuri
vehnäkakku, jota meillä olisi lupa kastaa järveen -- silloin vasta
olisi se oikein _Mallan vesi_.
Malla nauroi; vertaus tuntui hänestä jättiläismäiseltä.
-- No, sanoi hän, pienempikin kahvikuppi ja pienempi vehnänen kelvannee
kaupunkilaisneideille. Mutta nyt saatte, Augusta, kiiruhtaa
pukeutumistanne; vapaaherratar on jo salissa; mamseli Lisette sai
käskyn herättää hänet kello kahdeksan.
-- Mitä? Tädinkö kello kahdeksalta? Eihän hän muuten tule koskaan
näkysälle ennen kello yhtätoista tai kahtatoista.
-- Mutta tänään oli hän valmiiksi pukeutunut jo ennen kello yhdeksää.
-- Miksi?
-- En tiedä. Luultavasti puhellakseen vieraan herran kanssa, joka tuli
illalla.
-- Hänen kanssaan? Onko täti puhellut kauan hänen kanssaan?
-- Noin tuntikauden. Hän nousi kello kuudelta.
-- Millä asialla luulet hänen täällä olevan?
-- Mitenkä minä sen tietäisin?
-- Mutta se on varmaankin jotain merkillistä, koska... Malla ...
kummitteleeko täällä?
-- Oh, miksipä täällä kummittelisi?
-- Voisihan sillä olla omat syynsä. Vieraassa herrassa saattaisi olla
jotain hiukan eriskummallista. Etkö kuullut melua yöllä?
-- Enpä ollut ihan kuulemattakaan. Kissat mellakoivat hirveästi
ylisillä.
-- Siinäpä se! Kuuluihan se viheriästä ullakkokamarista, eikö niin?
-- Teidän pitäisi nyt jouduttaa pukeutumistanne, Augusta. Ei minulla
ole aikaa seisoa tässä lörpöttelemässä, kun aamiainen on kannettava
pöytään.
-- Mutta eikö se kuitenkin kuulunut ullakkokamarista?
-- Kuulitteko tekin, Augusta, jotain?
-- En juuri, mutta... Sanos, Malla, eikö täti sinun mielestäsi ole
hyvin omituinen seppää kohtaan ... minä tarkoitan tuota vierasta
herraa? Etkö huomaa, että täti on hänen tähtensä poikennut vanhoista
tavoistaan? Luuletko, että hän sillä lailla viitsisi nähdä vaivaa
kaikkien vierasten tähden.
-- Enpä luule. Te olette oikeassa, Augusta, se on hyvin kummallista.
-- Ajattelepas nyt! Ensin tulee herra, jota ei kukaan tunne. Täti
puhelee kauan ja kahden kesken hänen kanssaan. Sitten hän pyytää häntä
jäämään yöksi taloon. Yöllä kummittelee...
-- Kyllä se kuului kummalliselta. Aivan kuin joku olisi hiipinyt
edestakaisin ullakolla.
-- Sitten täti nousee kahta tuntia aikaisemmin kuin hänellä on tapana.
Sanos, Malla, sinä kun tunnet hänet paremmin kuin kukaan muu, onko hän
iloisempi vaiko surullisempi kuin tavallisesti.
-- Minun luullakseni hän on iloisempi. Mitä tarkoitatte sillä, Augusta?
-- Kuules, Malla, tässä on salaisuus, jonka jäljille meidän, sinun ja
minun, täytyy päästä. Jos näet vieraassa herrassa olisikin jotakin
eriskummallista ... ymmärräthän?
-- En sanaakaan.
-- Oh, kyllä sinä ymmärrät. Jos hän olisi jonkinmoinen ilveilijä tai
taikuri, käsitätkö? Sehän on aivan samaa.
-- Minä en nyt toden totta käsitä mitään muuta kuin että minun täytyy
mennä.
-- Näetkös, on ihmisiä, joihin ei sovi luottaa muuta kuin nimeksi. Ja
jos tuo herra nyt olisi semmoinen ... nyt ymmärrät ... niin täytyy
meidän tädin tähden... Lupaatko kertoa minulle kaikki, mitä saat
tietää, niin kerron minä puolestani sinulle, mitä minä kuulen.
-- Mutta mitä tarkoitatte, Augusta? Jumala varjelkoon täällä
tapahtumasta mitään, mikä ei olisi oikein.
-- Onko asia siis päätetty? Meidän kahden täytyy olla yksissä tuumin.
-- Luuletteko niin, Augusta? No niin, voimmehan olla. Mutta nyt ovat
keittiössä varmaankin unohtaneet panna sillit likoon, ja ne pitää
paistaa paperissa aamiaiseksi.
Hän meni menojaan, ja kohta sen jälkeen tulivat vanhempani huoneestaan.
He olivat nukkuneet oivallisesti muuten, mutta äiti oli nähnyt unta
hirveistä käsistä, jotka ryöstivät Muiston ja veivät koko talon
mukanaan rautatiellä.
Minä olin ihastuksissani onnistuneesta juonestani. Kunnon Malla, jota
ei muuten voitu koskaan saada lavertelemaan, mitä oli kuullut, oli siis
minulla liittolaisena, ja siitä sain kiittää kummitusjuttuani, joka oli
koskettanut erästä sen kelpo ihmisen heikkoa puolta. Minä en ollut
vielä unohtanut hänen monia juttujaan, joita hän minun lapsena
ollessani kertoili minulle kaikesta kummallisesta, mitä oli tapahtunut
vanhassa kartanossa, ennenkuin täti muutti Muistoon. Omatuntoni soimasi
minua, että olin käyttänyt hyväkseni hänen heikkouttaan. Anna anteeksi,
uskollinen sielu, ajattelin minä itsekseni, minä en käytä luottamustasi
väärin. Minä olen vain vähän, hyvin vähän utelias... Tahtoisin niin
mielelläni tietää... Seppä, jos saan selkoa salaisuudestasi, niin pidä
Muisto ja vie Dantonkin kaupanpäälliseksi! Mitä huolin minä sinun
perinnöstäsi? Minä tahdon tietää, mitä sinä puuhailet, mitä varten olet
täällä, mitä puhelet Mirabeau tädin kanssa ja kuka oikeastaan olet.
Sanos minulle, seppä, oliko äiti aivan väärässä? Älä kiellä, että olit
hieman kohtelias minulle. Mutta mimmoista kohteliaisuutta! Moukarin
isku toisensa jälkeen ... saisitpa hävetä, seppä, tahtoessasi murskata
parhaat tunteeni kuonaksi! Tao sinä vain, tao vain! Rukkaset ovat
valmiit ja teräksiset päälle päätteeksi.
Me menimme alas. Täti, joka niin harvoin enää lähti huoneestaan, paitsi
joskus teepöytään, istui jo salissa. Hänen pukunsa, vaikka
tavallisestikin huolellinen, oli sinä päivänä kuin hovipuku. Hänellä
oli kallis puku ja komea, Brabantin pitseistä tehty myssy, jota hän
muuten käytti vain juhlatilaisuuksissa. Jotakin omituista oli hänen
käytöksessään, jotakin tavallista ylhäisempää, ryhdikkäämpää,
juhlallisempaa. Yksin keveässä kumarruksessakin, jolla hän toivotti
meille hyvää huomenta, ja siinäkin, miten hän ojensi kätensä minulle
suudeltavaksi, oli jotakin selvästi entistä hovineitiä muistuttavaa.
Edellisenä päivänä emme sitä vielä lainkaan huomanneet ja nyt...
Mitähän se merkitsi?
Katsahtaessani äitiin huomasin hänen kummastelevan jos mahdollista,
vielä enemmän, kuin minä, ja hänen ihmettelyssään oli sen lisäksi
paljon enemmän epäluuloa. Me vain tarkastelemistamme tarkastelimme.
Seppä istui sohvalla mielestämme liiankin vapaasti ollakseen tavallinen
vaskiseppä. Muuten hän oli tapaisensa, suora ja kursailematon, yllä
halpa, musta nuttu, joka kai oli verkaa, mutta niin väljä, että se
paremmin oli päällysnutun kuin hienon pitkäntakin kaltainen, joka
hänellä vähintäänkin olisi pitänyt olla yllä, jos olisi velvollisuuden
mukaan kunnioittanut taloa, ellei hän olisi katsonut soveliaisuuden
vaativan suorastaan hännystakkia. Ainoa erotus, jonka saatoin huomata,
nähdessäni hänet siinä ensi kerran selkeässä päivänvalossa ilman
pörhönuttua ja matkalakkia, oli se, että hän näytti vanhemmalta kuin
edellisenä päivänä. Minusta oli kuin olisi hän lahjoittanut kymmenen
tai viisitoista vuotta iästään Mirabeau tädille, sillä tädin
valkoiselta päälaelta näytti yhdellä kertaa yhtä monta lumitalvea
haihtuneen.
-- Suvaitsetteko, herra Damm, käydä yksinkertaiselle aamiaiselle? kysyi
täti; samalla otti hän sepän käsivarren ja astui hänen taluttamanaan
pöytään. -- Olkaa niin hyvä, serkku! lisäsi hän hetkisen kuluttua,
ikäänkuin olisi vasta silloin muistanut isän läsnäolon. Koko hänen
käytöksensä seppää kohtaan oli sangen kohtelias, mutta samalla hyvin
arvokas ja täydellistä seuraelämään tottumusta todistava. Vaikkakaan
hän ei ollut meitä kohtaan millään tavoin huomaamaton, oli hän
kuitenkin niin kiintynyt uuteen vieraaseensa, että me muut tunsimme
alentuneemme talossa jonkinlaisiksi sivuhenkilöiksi.
Isä vain yksin ei huomannut mitään. Hänestä nähden olisi täti saanut
olla puettuna loistavaan pönkkähameeseen ja seppä saattanut astella
paljain jaloin, häntä se ei olisi vähääkään kummastuttanut. Sepän
ujostelematon käytös miellytti häntä, ja hän luuli saattavansa olla
vuorostaan yhtä suora hänelle.
-- Mitä sinä, hyvä veli, oikeastaan puuhailet nykyjään? kysyi isä
aamiaispöydässä, käyden asiaan käsiksi niin suoraan kuin mahdollista.
Ja samalla hän iski silmää äidille ja hymyili voitonriemuisesti, mikä
merkitsi: älä vaivaa päätäsi; nyt saat tietää kaiken, mitä suinkin
haluat.
-- Minä etsin vaskimalmia, vastasi seppä.
-- Vai niin! Aiotko, veliseni, ehkä hieroa kauppoja Hiidenkalliosta,
joka sijaitsee tuolla metsämäellä?
-- Herra Damm arvelee Hiidenkalliossa olevan oivan malmisuonen, jonka
vuoksi sinne kannattaisi perustaa kaivos, kiiruhti täti lisäämään.
-- No, siinä kuulet, kuiskasi isä.
Äidillä oli kuitenkin omat ajatuksensa ja hän alkoi puhella säästä,
nälänhädästä ja ties mistä kaikesta.
Aamiaisen jälkeen seppä tarjosi taas käsivartensa tädille ja saattoi
hänet omaan huoneeseensa. Sama ystävällinen, lyhyt anteeksipyyntö
meiltä; sitten suljettiin ovi, Mallalle sanottiin, että tahdottiin olla
häiritsemättä, ja me, läheisiä sukulaisia kun olimme, saimme viettää
aamupäivämme miten halutti.
Isä oli joka tapauksessa aikonut käydä pappilassa, äiti oli päättänyt
tarkastaa maitohuonetta, ja minä olin saanut luvan päästä ajelemaan
pienokaisten kanssa. Kaikki se oli luonnollista ja yksinkertaista,
mutta sellainen välinpitämättömyys tädin puolelta tuntui meistä
kahdesta sangen tavattomalta.
Me ajoimme ripeästi Mallasvettä myöten Valkeakoskelle päin, jossa
jäälle tuli kohovettä. Sitten käännyimme takaisin; minulla oli kylliksi
puuhaa Fritsistä, joka tahtoi kömpiä kuskilaudalle, ja Sigridistä, joka
oli kadottanut toisen päällyskenkänsä rekeen. Kaikki päättyi siten,
että jokaisella meistä oli punaiset posket. Palatessamme Muistoon kello
puoli neljä oli tädin vierashuoneen ovi yhä vielä suljettuna. Seppä oli
siis vielä sisällä.
-- Malla! viittasin minä.
Malla tuli, tusina ruokaliinoja käsivarrella ja tyhjä kastikemalja
kädessä.
-- Tiedätkö mitään?
-- Tiedän. Ristipellon Hagert oli täällä käymässä, mutta häntä ei
otettu vastaan.
-- Tiesikö äiti siitä?
-- Ei, sotaneuvoksetar oli ulkona ja oli hyvin pahoillaan, kun ei
saanut ottaa herra Hagertia vastaan.
-- Senpä kyllä uskon. Mutta tiedätkö mitään muuta?
-- Mitä muuta?
-- Mitä tuolla sisällä tehdään?
-- Kirjoitetaan.
-- Kirjoittaako tätikin?
-- Ei, vieras herra vain.
-- Mitä he kirjoittavat?
-- Suuria papereja ja pieniä papereja. Suuria kirjaimia ja pieniä
kirjaimia. Vapaaherratar sanoo jotakin ja herra kirjoittaa sen
paperille.
-- Mutta tottahan kuulit jotakin? Mistä he kirjoittavat? Vuoristako ja
vaskesta?
-- En tiedä. Vapaaherratar soitti ja käski tuoda raikasta vettä. He
puhuivat ranskaa tai saksaa tai venättä, minä en ymmärtänyt mitään.
-- Malla, mitä luulet tästä kaikesta?
-- Mitäkö luulen?... Ei, nyt minun täytyy mennä katsomaan, miten
keittiössä valmistavat kastikkeen!
Kaikista huomioistani päättäen saatoimme odottaa hienoa päivällistä.
Mutta minä petyin: päivällinen ei ollut hieno, se oli ruhtinaallinen.
Seppä, jonka kourat olivat aivan kuin luonnostaan aiotut perunoiden
kuorimiseen, piti kuitenkin hyvin vähän lukua saavutuksista, joiden
olisi tullut tehdä Malla Södergrenin taito kuolemattomaksi. Hän söi
yhtä liharuokaa ja joi lasin punaviiniä; muuta hän maistoi vain
nimeksi. Tädin olisi pitänyt tarjota hänelle pajahiiliä: niitä hän
olisi nieleskellyt kuin kastanjoita.
Isä piti paremmin puoliaan. Hän ei väsynyt kiittelemästä oivallisia
viinejä.
-- Saanko kysyä, mistä teidän, armollinen täti, on onnistunut ostaa
tätä punaista viiniä? Luultavasti Hardénin huutokaupasta? Se on
todellakin verratonta. Siinä huutokaupassa sanottiin menneen
harvinaisia tavaroita vasarakaupalla.
-- Tuskin uskoisin -- vastasi täti hymyillen -- herra Hardénilla olleen
niin sanottua komeettaviiniä, oikeaa 1811 vuoden rypäleistä
valmistettua Burgundin viiniä, jota minun aikoinani pidettiin
parhaimpana tämän vuosisadan tuotteista. Silloin oli minulla vielä
toisinaan kunnia ottaa vastaan vieraita, ja minä tahdoin tarjota
viiniä, jota kelpasi juoda. Ehkä te, herra Damm, voitte sanoa, onko
tämä viini säilyttänyt _bouquet de jeunesse'nsa_, nuoruuden tuoksunsa,
vaikka se meiltä muilta sen aikuisilta on aikoja sitten hävinnyt.
-- Se on hyvää viiniä, _madame_, harvoin olen maistanut parempaa
vastasi seppä. (_Madame_ sanasta rypistyi äidin otsa.)
-- Harvoinko maistanut? toisti isä, syystä kyllä kummastuneena. --
Kuules, veli Damm, ole hyvä ja katso, miten se helmeilee lasissa!
Tunnustakaamme rehellisesti, ettemme me kumpikaan ole koskaan
haistaneetkaan tämän punaviinin vertaista. Tunnenpa niitäkin, jotka
tämmöisestä viinistä ottaisivat seitsemänkymmentäviisi markkaa
pullosta. Ystäväni, X. vainaja, jos hän vielä eläisi, olisi matkustanut
Bourgogneen saadakseen ylpeillä vaikkapa vain yhdenkin tuommoisen
pullon omistajana ja velkonut kruunulta matkakulunkinsa.
-- Mahdollista kyllä, vastasi seppä rupeamatta tarkemmin selittelemään.
-- Mutta -- jatkoi isä päästyään kerran vauhtiinsa -- uskallanko kysyä,
kuinka me tänä päivänä olemme niin onnelliset, että saamme tutustua
kunniavanhuksiin, joiden olemassaoloa tuskin olen osannut uneksiakaan?
Olisikohan sattumalta teidän nimi- tai syntymäpäivänne, armollinen
täti?
-- Minulla on ollut niin monta nimi- ja syntymäpäivää, etten niitä enää
voi muistaakaan. Vanhukset katsokoot kunniakseen, kun saavat vuodattaa
verinestettään niin arvokkaitten vieraitten hyväksi, vastasi täti.
-- Kiitos kunniasta! Terveeksi, veli Damm!
Pahaksi onneksi kuului samassa Sigrid viereisessä huoneessa huutavan,
että hän oli saanut kuhanruodon kurkkuunsa. Onnettomuus ei kuitenkaan
ollut suuri, se saatiin autetuksi pienellä kuivan leivän palasella;
mutta keskustelun _bouquet_ oli mennyt menojaan viinin mukana.
Päivällinen oli lopussa, täti meni tuntikaudeksi omiin huoneisiinsa,
isä kävi päivällislevolleen, äiti ja minä istuuduimme ompelemaan
joululahjoja. Me melkein odotimme, että seppä sanoisi jäähyväiset.
Erehdystä: hän lähti ratsastamaan. Hän oli siis myöskin ratsastaja. Se
mies pystyi vaikka mihin, se.
-- Mitä arvelet, Augusta? kysyi äiti merkitsevästi.
-- Mitä itse luulet, äiti?
-- Tiedäthän minun ajatukseni, ja minä huomaan sen yhä enemmän
varmistuvan. Seppä on vaarallinen, hän uskottelee tädille kukaties mitä
kaikkea. Minun täytyy varoittaa tätiä, ennenkuin on myöhäistä. Jo
tänään se on tapahtuva.
-- Ei, älä toki, äiti! Odottakaamme ja tarkastakaamme ensin. Minä
lupaan, äiti, ettei hän tule minulle vaaralliseksi.
-- Siinä on kylliksi, että hän on tädille vaarallinen. Hän on kenties
peluri, rahanväärentäjä, sanalla sanoen seikkailija, joka on saanut
vihiä jostakin tädin heikkoudesta, mitä nyt käyttää hyväkseen
päästäkseen käsiksi tädin omaisuuteen. Meidän ei sovi, ei ole oikein,
lapseni, että me, jotka olemme nauttineet niin paljon hyvää tädin
taholta, kuuntelemme ovien takana ja tarkastelemme kasvojenilmeitä.
Tässä on estettävä vaara ja, mikä vielä pahempaa -- hulluus!
-- Hulluusko? Mitä tarkoitatte, äiti?
-- Minä tarkoitan... No niin, olethan kyllin vanha ymmärtääksesi. Minun
lapsena ollessani eli eräs apteekkari Eliksirius, jonka raha-asiat
olivat huonolla kannalla ja periaatteet vielä huonommalla. Hän oli
kohtalaisen sievän näköinen, melkein kuin seppä, ja melkein yhtä
puheliaskin. No, Eliksirius kosi Hämeen Siltakosken vanhaa neiti
Kopparkronaa. Neiti oli lähes kahdeksankymmenen vuoden vanha ja eleli
muista riippumattomana tilallaan; olisihan luullut hänen tyytyvän
elämään lopun ikäänsä yksinkin. Mutta tyytyikö hän? Mitä vielä.
Apteekkari sai oitis suostumuksen, ja niinpä toimitettiin häät heti
paikalla. Mikä häväistys: voithan käsittää, miten naurettiin morsiamen
kustannuksella. Ja kuitenkin hän oli vain siivo, herkkäuskoinen
ihminen, muutamissa asioissa vähän omituinen, ihan niin kuin tätikin.
No sitten kävi aivan niinkuin jo edeltäkäsin saattoi arvatakin.
Nuori rouva muutti miehensä kanssa toiseen maan ääreen ja kuoli ihan
oikein vuoden päästä, ehdittyään jo yllin kyllin ikävöidä takaisin
entiseen rauhalliseen elämäänsä Siltakoskelle. Tosin ei Eliksirius
saanut periä hänen kiinteätä omaisuuttaan, sillä heillä ei ollut
lapsia, mutta paljon ei myöskään ollut vuoden perästä irtainta
perittäväksi. Rouva vanhus oli hyväsydämisesti jaellut pois enimmät
tavaransa, ja apteekkari, joka kohta sitten nai vaihteen vuoksi
kahdeksantoistavuotisen tytön, oli siitä päivin varakas mies.
-- Luuletko siis todellakin, äiti, että seppä...? Ei, se on mahdotonta.
-- Minä olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä lapseni, ja olen muun
muassa nähnyt, että ihmisten hulluudet ovat aina samat. Kokemus
saarnatkoon meille vaikka tuhat kertaa oppiaan ja varoituksiaan; me
kuuntelemme niitä kuin satuja, jotka eivät koske meihin, emmekä muista
niitä sovittaa itseemme. Täti tuntee varsin hyvin neiti Kopparkronan
tarinan, mutta luuletko, että se häntä vähääkään estäisi joutumasta
vanhan neiti raukan tavoin maailman naurettavaksi ja kaikkien niiden
säälittäväksi, jotka toivovat hänelle parempaa kohtaloa? Ei, jotakin
vaarallista on noissa romantillisissa rakkaushoureissa, noissa
sormuksen puolikkaissa ynnä muissa kun ne palaavat vanhoilla päivillä,
jolloin käytännöllinen järki on kadottanut osan ylivaltaansa. Helpommin
kuin luuleekaan voi siirtää semmoisen vanhan rakkauden uuteen
kohteeseen, jos vain huomaa tai edes luulee huomaavansa hiukkaakaan
yhteyttä entisyyden ja nykyisyyden välillä. Seppä on löytänyt sellaisen
yhdistävän siteen, mikä se sitten lieneekin, ja sentähden hän on
vaarallinen. Etkö huomannut mitään tavatonta tädin huoneessa?
-- Siitä asti, kun seppä tuli, en ole käynyt siellä. Pitäähän täti nyt
lakkaamatta ovensa suljettuna.
-- Se on totta. Minäkin vain pistäydyin siellä juuri ennen päivällistä.
Minusta tuntui huone vähän muuttuneelta. Ja mitä luulet minun nähneeni?
Kreivi Mirabeaun muotokuva, joka ei ole viiteenkymmeneen vuoteen
koskaan ollut poissa tädin seinältä, paitsi niinä muutamina päivinä,
jolloin muuttopuuhat vielä olivat kesken -- se muotokuva on poissa,
paikka on tyhjä.
-- Muotokuvan taakse oli paroni Otto kirjoittanut salamusteella.
Äiti ... seppä on paroni Oton poika.
-- Se on mahdotonta. Minä muistelen tädin kerran kertoneen, että paroni
Otolta on jäänyt ainoastaan yksi tytär.
-- Mutta Herran tähden, kuka ja mikä herra Damm sitten on?
-- Hän on apteekkari ja täti on neiti Kopparkrona.
Minä en kysynyt enää. Äidin epäluulo oli minusta niin inhoittava, että
se sai mieleni kuohumaan. Ei, minä en huolinut sitä edes ajatellakaan.
Äidillä saattoi olla omat syynsä ... olihan hän hyvin ymmärtäväinen ja
kokenut nainen. Ja kuitenkin hän saattoi erehtyä, niin, minä olin aivan
varma siitä, että hänen arvailunsa meni päin mäntyä. Jokin ääni, en
tiedä mikä, sanoi minussa, ettei täti eikä seppä ansainnut sellaista
epäluuloa... Kuitenkin luulin saaneeni hyvin ansaitun muistutuksen.
Kuunnella, vakoilla ... hyi, se oli häpeällistä! Siitä pahasta tavasta
tahdoin päästä.