Pelkäänpä, jos saan totta puhua, äidin hyvin vähän saaneen
mielenylennystä tädin kertomuksesta. Hän oli kerran saanut päähänsä,
että minun, tädin kummitytär kun olin, piti myöskin saada yksin
periä koko hänen omaisuutensa, ja viisas äitini käsitti varsin hyvin,
että vanhoista muistoista saattaa toisinaan syntyä nuorempien
sitoumusten ituja. Kukapa takaisi, ettei joku kummitus nousisi vielä
yhdentenätoista hetkenä entisyyden yöstä kolkuttamaan tädin
kuihtumattomalle sydämelle nuoruuden rakkauden kaikkivaltaa käyttäen?
Esimerkiksi seppä, tuo salaperäinen vaskiseppä, jonka nurja sallimus
oli lähettänyt meidän tiellemme ja joka oli syntynyt Napolissa; minä
näin äidin ilmeistä, ettei hän voinut unohtaa häntä. Minä yksin
ymmärsin, miksi hän niin levottomasti aina katsahti salin oveen päin,
kun se aukesi. Onneksi alkoi olla myöhäistä. Sinä päivänä seppä ei siis
enää tulisi. Ehkä olikin hän vain puijannut meitä eikä aikonut
ollenkaan Muistoon. Niin, ajatteli äiti -- minä arvasin hänen
ajatuksensa -- pörhönuttuiset miehet, joilla vielä lisäksi on niin
hirveän näköiset kädet, voivat tehdä mitä hyvänsä.
Hänen paha tyttärensä, jonka mieltä tädin kertomus oli suuresti
kiinnittänyt, ei sitä vastoin tahtonut jättää asiaa niin vähällä. Kun
äiti oli syventynyt ompelemaan paidan kaulusta, käytin minä tilaisuutta
hyväkseni ja kysyin viattomasti, minkä näköinen paroni Otto oli.
Täti hymyili rakastettavasti, sillä hän osasi vieläkin, milloin tahtoi.
-- Sinä voit ajatella häntä satujen Almanzor prinssin kaltaiseksi,
vastasi hän. Hän oli pitkä, komea upseeri, hiukset ruskeat ja
lainehtivat, silmät siniset, kasvojen piirteet voimakkaat, miehekkäät,
melkein karkeat; kaunis hän ei ollut tavallisessa merkityksessä, mutta
ryhti hänellä oli täydellinen; muuten hän oli liiankin avomielinen ja
mutkaton, _sans facon_, hovimieheksi; mutta se sopi varsin hyvin hänen
ivalliseen luonteeseensa, joka ei voinut kärsiä hätiköimistä eikä
teeskentelyä.
-- Oliko hänellä suuret kädet? jatkoin minä seuraten huvikseni äidin
ajatuksia.
-- Sinä kiusaat tätiä nenäkkäillä kysymyksilläsi, huomautti äiti.
-- Hänellä oli todellakin tavattoman suuret kädet ja jalat, vastasi
täti. Mitenkä sinulle juolahti mieleen kysyä sitä?
-- En tiedä; luullakseni olen uneksinut siitä. Mutta miten on
mahdollista, että te, täti, niin monen vuoden perästä vielä muistatte
niin tarkoin, minkä näköinen joku henkilö on ollut?
-- Lapseni ... minäkin olen uneksinut.
-- Ja tuntisitteko hänet vielä, täti?
-- Hän on kuollut.
-- Ah, anteeksi!... Mutta jos häneltä on jäänyt poika?
Hän ei kuullut viimeisiä sanoja. Minä olin lukenut niin monta romaania,
että mielessäni olin aivan varma, millä tavoin tuo solmu selviäisi.
Seppä oli paroni Oton poika ja milloin hyvänsä hän voi astua sisään
tuomaan kadoksiin joutuneen sormuksen puolikkaan takaisin. Kun hän
astuu ovesta, tuntee täti hänet paikalla ja luulee häntä itse paroni
Otoksi. Siitä hän pyörtyy, sehän on luonnollista. Kun hän sitten herää,
katselee hän ympärilleen sekavin katsein ja sanoo äänellä, jonka olen
jo kuulevinani (melkein "kantaäidin" äänellä): Otto, sinäkö siinä olet,
tuletko noutamaan minut pois maan päältä? -- Ei, vastaa herra Damm,
minä olen elävä vaskiseppä, paroni Otto oli minun isäni, ja nyt olen
minä sillä ja sillä asialla. Sitten täti syleilee häntä, suutelee häntä
otsalle ja sanoo: niin, sinä olet hänen poikansa ja tästä lähin olet
oleva minunkin poikani! Ja silloin äiti ajattelee: kas niin, nyt hän
vie, tuo mokoma, Muiston ja koko perinnön, sitähän jo heti alussa
arvelin! Mutta sitten täti viittaa minut luokseen ja sanoo: lapseni,
minä yhdistän teidät, olkaa onnelliset ja ottakaa Muisto vielä onnenne
lisäksi.
Niin, sellainen on asian ratkaisu, ajattelin minä; toisin ei voi käydä.
Ikäänkuin sellaista ei olisi luettu ja nähty näyttämöltä satoja kertoja
ennen! Mutta, Augusta, mitä vastaat sinä sitten, jos täti niin suoraa
päätä käy kosimaan sepän puolesta. Kieltäen en _voi_ vastata; myöntäen
en tahdo vastata. Ja kuitenkin täytyy minun vastata jotakin.
Pitäisiköhän minun ehkä vastata: olkaa hyvä ja odottakaa noin kymmenen
tai viisitoista vuotta? Ja pitääkö minun itkeä vai nauraa? Niin, kukapa
sitä voi edeltäkäsin sanoa. Mutta seppä, seppä -- kapearaiteinen,
muista, että palellut kuoliaaksi!... Täti parka, se surettaisi häntä
kuitenkin. Ja isä sitten, miten iloiseksi hän tulisi, kun siten saisi
oikein moitteettomat tiedot kapearaiteisista rautateistä!...
Täytyneeköhän minun sittenkin ottaa seppä ihan semmoisenaan ja panna
käteni hänen hirveään kouraansa? Se on mahdotonta; perinjuurin,
täydellisesti, ehdottomasti mahdotonta. Minä en annakaan lahjoittaa
itseäni vanhan sormuksen ja uuden maatilan lisänä. Olenko minä mikään
lapsi tai leikkikalu, jonka voi heittää joululahjaksi, kelle vain
tahtoo? Enkö ole jo kaksikymmenvuotias? Ja eikö ihminen ole juuri
terveen järkensä ja vapaan tahtonsa puolesta etevämpi nukkia ja
puuhevosia? Täti on lukenut Rousseauta: minä vetoan ihmisen oikeuksiin.
Kiitos kunniasta. Vaskiseppä louhikoon malmia, mistä tahtoo; minusta
hän on löytävä pelkkää kiveä.
Minun pitäessäni itsekseni tuota tärkeätä sotaneuvottelua oli isä
herännyt ja ryhtynyt kyselemään, millä kannalla on maatalous Muistossa,
ja puhelemaan uusista meijereistä, joista juuri oli alkanut näkyä
ilmoituksia sanomalehdissä. Siihen loppuivat hovijutut, loppui puhe
paroni Otosta, herra Dammista ja sormuksen puolikkaasta. Minä virkkasin
pumpulihenkselejä, ja sitten tultiin sanomaan, että tee on pöydässä.
Äiti päästi rinnastaan helpotuksen huokauksen, jonka minä heti
tulkitsin: oh, olipa hyvä, että saimme tämän päivän olla rauhassa
sepästä.
Ja samassa seisoi hän ilmi elävänä salin ovella.
Minä luulin melkein pyörtyväni. Mutta tätihän sen yllätyksen meille
tekisi enkä minä. Minä katsahdin arasti ensin vesikarahviin, oliko se
käsillä, ja sitten tätiin. Hän oli noussut keinutuolistaan seuratakseen
meitä saliin ja seisoi kolmen askelen päässä entisen rakastettunsa
haamun peloittavasta ilmestymisestä. Isä oli tarjonnut hänelle kätensä,
joten tädillä siis oli tukea; hän ei siis kaatuisi, mutta...
-- Hyvä täti! huudahdin minä ja menin päättäväisesti hänelle tarjoamaan
vesilasia.
-- _Qu'est-ce qu'il y a_, mikä on hätänä? kysyi hän niin tyynesti, että
se suuresti kummastutti minua.
-- Hän on herra Damm, vastasin minä vavisten. Nyt hän ainakin
pyörtyisi.
-- Ah, herra Damm, teidän matkakumppaninneko? Tervetuloa. Olkaa hyvä,
käykää istumaan!
-- Herra Damm Napolista! kuiskasin minä.
Tottahan se ainakin tehoaisi.
Ei tehonnut. Sepä kummallista.
-- Antakaa anteeksi -- sanoi seppä tavalliseen kursailemattomaan
tapaansa, mutta ei muuten kuitenkaan kömpelösti -- antakaa anteeksi,
että häiritsen teitä lyhyellä vierailullani, vaikka jo ehkä onkin
jotenkin myöhä. Minua viivyttivät toimeni kauemmin tiellä kuin
otaksuinkaan.
-- Serkku L. jo ilmoitti minulle teidän tulostanne, herra Damm, ja
minua ilahduttaa, jos voin millään tavoin olla teille hyödyksi. Olkaa
hyvä, käykää istumaan; juokaa kuppi teetä meidän kanssamme. Augusta,
lapsukaiseni, tarjoile teetä. Annattehan anteeksi, herra Damm, etten
enää vanhalla iälläni voi täyttää emännän velvollisuuksia niinkuin
tulisi.
Me istuuduimme. Minä olin yhä vielä kummastuksissani. Olisiko täti
todellakin saanut pitkänä palvelusaikanaan hovissa niin täydellisesti
opituksi teeskentelemistaidon? Siltä melkein näytti. Miksikä hän käski
minun kaataa teetä eikä äidin? Minä päätin olla varuillani.
Teepöydässä oli Muiston tavan mukaan runsaasti hyvää kylmää ruokaa.
Minä mietiskelin itsekseni, tokkohan seppä voisi maistaa muruakaan, kun
hänellä on sellainen asia toimitettavana. Turha pelko? Hän söi
semmoisella ruokahalulla, että se olisi ollut kunniaksi Danton
koirallekin, ja tarttui sitten hirveällä kourallaan hienoon
kiinaporsliiniseen kuppiin, jota minä tarjosin hänelle niin
taitamattomasti, että olin vähällä kaataa sen sisällyksen pöydälle.
Keskustelu oli teepöydässä alussa samanlaista kuin meidän
vaunumatkamme, kun lähdimme Hämeenlinnasta: vetohihnat katkeilivat.
Äiti oli varovainen, isä uninen, minä levoton, herra Damm
harvapuheinen. Täti yksin puheli kaikkien puolesta. Hänellä oli tapana
valvoa kauan iltaisin ja nousta aamuisin myöhään. Mitä myöhempään
illalla hänet tapasi, sitä vilkkaampana hänet näki. Mainitsin jo, mikä
oli pahimpana huolenamme Muistossa: miten pysyä valveilla illoin.
-- Oletteko syntynyt Napolissa, herra Damm? kysyi täti sivumennen yhtä
välinpitämättömästi kuin olisi kysynyt: sataako ulkona lunta?
-- Sattumalta, vastasi seppä. Vanhempani eivät olleet italialaisia.
(Hän se on, ajattelin minä.)
Täti oli liian hienotuntoinen vaivatakseen vierastaan useammilla
kysymyksillä. Keskustelu kääntyi nykyajan matkustamiseen, ja miten
kohta tapaa ruotsalaisia ja suomalaisia ympäri koko sivistynyttä
maailmaa.
-- Suomalaiset, venäläiset ja itävaltalaiset -- huomautti seppä --
tunnetaan nyt siitä, että he vaivaavat konsulia passiensa
näyttämisellä, vaikkei niitä kukaan muu viitsi kysyä kuin virkamiehet
saadakseen siitä pikkuiset sivutulonsa. Englantilaiset ja suomalaiset
tuntee myöskin siitä, että he antavat parhaat juomarahat, luultavasti
sentähden, että ovat Euroopan rikkaimmat kansat. Olenpa nähnyt
suomalaisten matkustavan toista vertaa kalliimmasti eikä kuitenkaan
puoleksikaan niin mukavasti kuin esimerkiksi ranskalaiset ja
saksalaiset.
-- Miksikä tuhlaisimme vähemmän matkoilla kuin täällä kotona? huomautti
isä. Meillä elävät kaikki suuremmassa tai pienemmässä määrin kuin olisi
joka päivä viimeinen. Meillä ei ole tapana säästää huomiseksi, koota
pientä pääomaa, milloin liikenee. Me elämme niin kauan suurellisesti
kuin kannattaa; sitten saavat velkojat kiistellä pesänjaosta ja
eläkekassa pitää huolta leskistä ja lapsista. Kuitenkin moititaan
hallitusta, kun se tekee aivan kuin muutkin. Ennen, kun painotarkastus
ei vielä ollut niin leväperäinen ja Pekka Kuoharinen julkeudessaan
puhui kahdestatoista eläkettä nauttivasta maaherrastamme, ei kuitenkaan
tarvinnut lukea semmoisia hävyttömyyksiä maan omissa lehdissä. Nyt
huudetaan toisaalta: säästäkää, säästäkää! ja toisaalta: valtioapua,
valtioapua! Minä surkuttelen senaattiamme, kun kohta ei enää voida
rakentaa kanakoppiakaan vaatimatta apua valtiovaroista. Ja kun on
kysymys omasta kassastamme, silloin vedämme samaa virttä kuin rouvat
tilatessaan silkkiviittojansa: olkaa hyvä, valitkaa hienointa kangasta
ja uusin muoti, mutta se ei saa maksaa enempää kuin ryssän karttuuni.
-- En tahdo kieltää suomalaisten monia hyviä ominaisuuksia -- jatkoi
kiusallinen seppä -- mutta en todellakaan ole missään koko Europassa
tavannut ylpeyttä ja köyhyyttä niin onnellisesti yhtyneinä kuin juuri
tässä maassa. Tänne tuodaan kaikkia mahdollisia herkkuja, vaikka
samalla otetaan katovuosina ulkomaalaisilta almuja. Hallitus tyhjentää
valtiokassaa ja kieltää viinanpolton, mutta sallii, että nälkää
näkeviin maakuntiin tuodaan koko laivalliset värjättyä viinaa.
Tuhlataan satoja tuhansia onnistumattomiin ja suunnattoman
kalliisiin rakennuksiin, mutta ei jakseta maksaa riittäviä palkkoja
arkkitehdeille, joiden käsien kautta ne rahat menevät, eikä määrätä
heille tarpeellisimpiakaan matkarahoja. Ylvästellään siitä, että ollaan
sivistynyt kansakunta, annetaan saksalaisen kisällin koota 80.000
markkaa huonoilla valokuvillaan, mutta ei jakseta kustantaa puolta
pienemmästä summasta taidekoulua sadoille omille kyvyille, jotka nyt
menevät hukkaan.
-- Mitä ihmettelemistä siinä on? puuttui puheeseen Mirabeau täti. Minä
tunsin Tukholmassa valtiopäivämiehen, entisen leipurin, joka joutui
häviöön siellä pitämiensä komeiden päivällistensä tähden. Hänen
tukkansa kähertäminen maksoi hänelle riksin päivässä, mutta kuitenkin
väitettiin hänen säästäväisyydestä olevan paidatta. Tuolla hienolla
herralla oli yhtäläinen rouvakin, joka esiteltiin kuninkaalle
valtiopäivätanssiaisissa Norrköpingissä. Hänen majesteettinsa suvaitsi
silloin kysyä häneltä, miten leipuriliike kannatti. -- Kiitoksia
kysymästä, vastasi hän; mieheni ei leivo milloinkaan muuta kuin
vehnäleipää, mutta ruis on tänä vuonna niin kelvottoman kallista, että
me olemme saaneet kokoilla hiirien ruokaa ohrahinkaloista. -- Sellaista
entistä leipuriherrasväkeä me olemme, hyvät herrat.
Tuon imartelevan vertauksen jälkeen, joka sai minun vereni kiehumaan,
nousimme me teepöydästä, ja silloin seppä pyysi saada hetkisen puhella
tädin kanssa.
-- Olkaa hyvä, astukaa sisään, hyvä herra. Serkkuni ja Jeanette ovat
täällä kuin kotonaan; toivoakseni antavat he anteeksi.
Niin sanoen täti vei sepän vierashuoneeseen, ja me jäimme saliin. Se
oli juhlallinen hetki. Täti oli vielä niinkin varovainen, että sulki
oven jälkeensä! Mahdotonta oli kuulla sanaakaan, mitä siellä puhuttiin.
-- Nyt saa hän lörpötyksillään muorin niin virkeäksi, ettei tämä käy
levolle ennen kello kahta -- nurisi isä haukotellen pitkään. Kun on
valvonut kaksi yötä, ollut vähällä kuolla häkään ja vielä
onnettomuuksien lisäksi jäänyt päivällisunettakin tuon lemmon
kahlekoiran tähden, luulisi melkein olevansa oikeutettu pääsemään
levolle kuin muut ihmiset. Mitähän se mies oikeastaan tahtoo?
-- Mitäkö hän tahtoo? toisti äiti. Sen minä kyllä sanon: hän tahtoo
periä Muiston.
-- Äh, älä lörpöttele! Vento vieras mies.
-- Tuskin hän vain lieneekään niin vento vieras kuin hän on olevinaan
meidän seurassamme. Etkö huomannut, miten täti osasi salaa häneltä
kysäistä hänen syntyperäänsä ja syntymäpaikkaansa? Näkyyhän selvästi,
että hän on osannut vaikuttaa tätiin tuolla kelpo Napolillaan. Lopulta
hän on vain karkulaislazaroni, jollei peräti kaleeriorja, joka on
karannut orjavankilasta. Sellaista on kyllä ennenkin kuultu. Jos hän
edes milloinkaan on käynyt Napolissa, jota minä suuresti epäilen. Koko
juttu kuulostaa kuluneelta romaanilta.
-- No, eihän se liene aivan mahdotonta. Saattaahan hän olla
merikapteenin poika. Moinen väki kuljettaa rouvansa mukanaan; olen minä
tuntenut kunnon miehiä, jotka ovat valtamerellä syntyneitä olematta
silti mitään kalan poikia.
-- Hän saattaisi yhtä hyvin olla Vesuviuksessa syntynyt; olisihan se
ollut yhtä lähellä ja kajahtanut vielä komeammalta. Jan Fredrik, usko
vain: tästä ei synny hyvää, ellemme ole varuillamme. Tädin ikäisenä
tulee ihminen vähitellen uudelleen lapseksi ja antaa uskotella
itselleen kaikenlaisia mielettömyyksiä. Sanopas, onko vanhan,
ymmärtäväisen ihmisen soveliasta kannella rikkonaista kultasormusta
kaulassaan? Ja sellaisia juttuja sitten, miten nuorena piirusteltiin
paperit täyteen hullutuksia, ja miten oltiin salaa kihloissa, ehkä
naimisissakin, ja miten sitten kunniallisena leskenä matkusteltiin
karanneen sulhasen jälkeen ja seisottiin yöt päivät sateessa jossakin
Espanjassa tai kuussa... Mene nukkumaan, Augusta! Jo olet kuullut
liiaksikin hullutuksia tänä iltana.
-- Hyvä äiti, enhän minä voi mennä sanomatta tädille hyvää yötä.
-- Se on totta, meidän täytyy varoa enemmän kuin milloinkaan tädin
vaatimusten loukkaamista. Mutta muista lapseni, että tädin kertomuksen
laita on samoin kuin keijukaisten ja jättiläisten, että senkaltaisia ei
enää tapahdu meidän päivinämme. Sellainen romaanirakkaus on
munavaahtoleivoksen ja lumisoseen tapaista; ne voivat koristaa pöytää
ja kelvata jälkiruuaksi, kun on ollut eturuokaa ja paistia, mutta ei
kukaan tule kylläiseksi semmoisesta, ei ainakaan näinä köyhinä aikoina,
jolloin ymmärtäväinen tyttö katsoo toimeentuloaan.
-- Äiti, äiti, mitä hullutuksia sinä latelet lapselle? nauroi isä
puoliunissaan. Jos romaanirakkaus on jälkiruokaa niin saanpa odottaa,
että sinäkin jo vähitellen olet joutunut niin pitkälle ateriassa. Onko
soveliasta äidin sanoa tyttärelleen: pidä nyt huolta toimeentulostasi,
lapseni, mutta viisikymmenvuotiaana saat rakastua vaikka korviin asti?
-- Ukko kulta, sanoi äiti, sinä olet jo niin uninen, ettet enää tiedä,
mitä puhut. Suoraan sanoen, Augusta, jos seppä on saanut mitään
houreita päähäsi Napolillaan, Vesuviuksellaan ja meidän kunnon maatamme
panettelemalla sen tähden, ettei täällä muka kaikki ole hänen
ulkomaisten malliensa mukaista, niin sanon kerta kaikkiaan, ettei siitä
tule mitään. Kun niin kunniallinen, arvossapidetty ja varakas mies kuin
Allan Hagert kunnioittaa jotakuta tarjouksellaan, niin olisipa tyttö
aika hupakko, jos hän huolisi kaikenlaisista seikkailijan loruista,
joka on sen tähden saanut tunkeutuneeksi kunniallisen perheen seuraan,
että satuttiin joutumaan vähän pulaan matkalla.
-- Mutta, hyvä äiti, eihän seppä ole sanonut sanaakaan sinnepäin ja
vielä vähemmin se on juolahtanut minun mieleeni, vastasin minä nousten
kapinaan varoituksia vastaan, joita en katsonut ansainneeni.
-- On kyllä mahdollista, ettei hän vielä ole sanonut sinulle mitään
etkä sinä itsekään ole sitä ajatellut. Mutta hyvä lapsi, saattaisihan
se tapahtua, näethän. Minä olen aivan varma siitä, että hänellä on
jokin suunnitelma mielessään.
-- Uskoittehan te, äiti, häntä varkaaksikin, joka aikoi ryöstää
matka-arkkumme.
-- Varkaita on monenlaisia, eivätkä ne, jotka varastelevat
matkatavaroita, aina ole pahimpia. Ole varuillasi, sen neuvon minä
annan.
-- Ei, äiti, minä en huolisi hänestä, vaikka hän olisi taottu puhtaasta
kullasta. Semmoinen mies, joka loukkaa joka toisella sanallaan
isänmaatamme!
-- Viisaasti puhuttu, tyttöseni. Olen aina uskonutkin sinua viisaaksi
lapseksi, ja oletpa kerran huomaava, että äitisi on oikeassa. Ja
yhtä varmasti uskon, ettei sinulla enää ole mitään lapsellista
vastahakoisuutta niin edullista tarjousta vastaan kuin Allan Hagertin.
-- Niin, mitä häneen tulee...
-- Niin saa hän suostumuksesi, kun pääsemme kotiin. Se on päätetty.
Älkäämme enää puhuko siitä.
-- Ei, äiti. Ennenkuin huolin sepästä, menen jollekin ylioppilaalle.
Mutta ennenkuin huolin Allan Hagertista menen naimisiin sepän kanssa.
-- Hullutuksia! Augusta ... jää vanhaksi tytöksi, se on tuhat kertaa
parempi kuin onneton avioliitto. Täti on ainakin saanut kokea sen.
Hänen miehensä oli pelaaja ja raaka ihminen.
-- Niin, äiti; hänpä ei saanutkaan sitä, jota hän sydämestään rakasti.
_Sen tähden_ kävi niin kuin kävi, ja _sen_ tahdon minä muistaa.
-- Näen, paha kyllä, pelkoni oikeutetuksi; tuo sormusjuttu on saanut
päähäsi uusia houreita. Olipa se onneton hetki, jolloin päätimme lähteä
Muistoon. Nyt tulee tuo, joka on tuolla sisällä, kuin huvinäytelmän
prinssi; mutta emme me vielä ole ehtineet viimeiseen näytökseen.
Tädillä ja hänellä näkyy olevan paljon puhelemista.
-- Äiti ... koettaisinko kuunnella ovelta?
-- Ei, se on sopimatonta. Täti saattaisi tulla. Mutta kyllähän olisi
hupaista tietää, mitä heillä on sanomista toisilleen.
Minä huomasin isän taaskin nukkuvan sohvan nurkassa hyvän omantunnon
unta ja hiivin varpaisillani vierashuoneen ovelle kuuntelemaan.
-- Kuuletko mitään?
-- En mitään. He puhuvat hiljaa. Se on aivan varmasti jotakin salaista.
-- Tätikö puhuu vai seppäkö?
-- Seppä... Kuuluu siltä kuin hänen äänensä vapisisi... Nyt siirrettiin
tuolia... Nyt on taas hiljaista.
-- Sinä pelästytät minua, lapseni. Ajattelepas, jos hän olisi rosvo, ja
täti murhattaisiin ja ryöstettäisiin puti puhtaaksi kolmen askelen
päässä meistä! Saattaahan hän hypätä ulos ikkunasta.
-- Umpeenliimattujen kaksinkertaisten lasienko läpi? Ei, äiti ...
hiljaa ... minä kuulen tädin äänen... "Poikani!" sanoi hän.
-- Hänenkö poikansa? Se on mahdotonta.
-- Minä en kuullut, sanoiko täti: "hänen poikansa" vaiko "minun
poikani". Sen arvasin jo aikoja sitten. Seppä on paroni Oton poika ja
täti ottaa hänet ottopojakseen. Nyt on, äiti kulta, Muisto mennyttä
kalua! Vaskiseppä vie sen.
-- Mitä sanot, lapsi? Niin, niin, sitähän olen jo kauan peljännyt.
Miksi meidän pitikin nähdä semmoinen häpeä! Voi kelvotonta kavaltajaa!
Eikö sitten voi millään tavoin estää hänen viekkaita juoniaan? Niin, se
on päätetty. Tapahtukoon mitä hyvänsä, minun täytyy paljastaa hänet,
minun täytyy pelastaa onneton täti parka.
Ja äiti nousi aikoen mennä sisään lopettamaan vaarallisen
kahdenkesken-olon, kun samassa ovi aukesi ja täti astui sepän edellä
saliin juuri niin nopeasti, että minä ehdin hypähtää lähimmälle
tuolille, jossa olin heräävinäni teeskennellystä unesta. Tunnustan,
että minua hävetti.
-- Antakaa anteeksi, hyvä serkku, että viivytin teitä näin kauan,
virkkoi täti äänellä, joka minusta vieläkin kuului liikutetulta. -- Jo
on aika lähteä levolle. Hyvää yötä, serkku. Hyvää yötä, lapseni.
Nukkukaa hyvin!
-- Entä herra Damm? kysyi äiti luoden musertavan katseen tätiin.
-- Herra Damm jää yöksi Muistoon. Malla toimittaa hänelle sijan
viheriään ullakkokamariin.