Oli kerran nuori tyttö; minä nimitän häntä Mariaksi. Hän oli Hämeessä
asuvan varakkaan tilanomistajan ainoa lapsi; yksitoistavuotiaana hänet
lähetettiin Tukholmaan kasvatuslaitokseen. Hän varttui kuten muutkin
tytöt, sai jotakuinkin huolellisen, vaikka hieman pintapuolisen
kasvatuksen ja pääsi viisitoistavuotiaana ylhäiseen seuraelämään. Hänen
isällään oli tuttavuuksia hovissa, hänen oli 1788:n vuoden sodassa
onnistunut tehdä kuninkaalle jokin palvelus, ja hän toimitti tyttärensä
ensin Södermanlannin herttuattaren luo ja sitten uuteen hoviin, joka
muodostui kuningatar Fredrika Dorothea Vilhelminan ympärille tämän
jouduttua naimisiin 1797. Maria oli silloin seitsentoistavuotias,
luonteeltaan vilkas ja hyväsydäminenkin; jonkinmoista pientä suloutta
oli hänessä myöskin, ja sitä ylisteltiin enemmän kuin se ansaitsikaan,
sillä koska häntä pidettiin rikkaana, kokoontui hänen ympärilleen
joukko ihailijoita, jotka kilvan koettivat imarrella häntä ja näin
hemmoitella hänet pilalle.
Jonkun aikaa nuori tyttö vain nauroi imarteluille ja ilkkui
huomionosoituksille. Ollen huikentelevainen ja iloinen, tietämättä
mitään elämän suruista tai edes elämän vakavuudestakaan hän lensi kuin
kultasiipi perhonen huvista toiseen ja sai monesti huimalla leikillään
karkoitetuksi pilvet, joita aikaisin alkoi kokoontua hänen nuoren
kuningattarensa ympärille. Oli jo pimeä iltahämärä Kustaa III:n
auringon mailleenmenon jälkeen. Hänen poikaansa ei tosin koskaan
pidettykään minään nerona, mutta hän oli jo silloin, eikä ansiotta,
saavuttanut maailman silmissä oikeudenmukaisen ja hyväaikeisen
hallitsijan maineen. Ne, joilla oli kunnia kuulua kuningattaren
seuraan, oppivat vähän tarkemmin tuntemaan miehen, jota kuninkaan
mantteli salasi maailman silmiltä. Ei suurikaan mies ole suuri
kamaripalvelijansa edessä; mutta pieni mies näyttää vielä pienemmältä
ylevämielisen naisen rinnalla. Puku oli erinomaisen tärkeä, ja
kuningatar koki sangen tarkasti noudattaa kuninkaan määräyksiä.
Jokapäiväinen puku oli harmaa, parempi puku musta ja juhlapuku
valkoinen; mutta ainoastaan kuninkaallinen perhe sai käyttää kultaa ja
hopeaa koristeina. Oli erinomaisen hauskaa, kun Gripsholmassa tai
Drottningholmassa saimme käyttää vihreää väriä puvuissamme. Kuninkaan
turhamaisuudella ei ollut mitään rajaa. Kuten hän koko armeijalle
tarkoin sääsi, miten pitkät kankipalmikot saavat olla, minkä näköinen
sen tupsun tulee olla, joka näkyy nahkakotelon laidasta, miten paljon
saappaan varret saavat ulottua polvia korkeammalle, kuinka monta nappia
saa näkyä varsien yläpuolelta, miten pitkät hihanauhat on pidettävä ja
miten ne ovat solmittavat ja ommeltavat, -- samoin tahtoi hän myöskin,
että kuningattaren olisi pitänyt mitä juhlallisimmin määrätä meidän
hameenmiehustamme pituus, silkkisukkiemme väri, kenkiemme nirkot ja
kalvokkaittemme suuruus; miten meidän tuli astua, seisoa, istua ja, jos
mahdollista, ajatellakin -- määrätä naurumme kuosi ja keskustelumme
kaunistukset, ja itsensä täytyi hänen olla varuillaan, ettei vain
yhdelläkään hymyllä rikkonut espanjalaista grandezzaa, ei kääntynyt
syrjin puolisoonsa eikä julkisilla aterioilla sanonut itsellään olevan
mitään mieliruokaa, muita yhtä tärkeitä elämänohjeita mainitsematta.
Olisittepa nähneet, miten juhlallisesti kuningas kerran, kun kuningatar
eräällä moisella aterialla hairahtui niin suunnattomasti, että suvaitsi
omin käsin kuoria appelsiinin, lausui:
-- _Madame_, unohdatte, että täällä on palvelijoita!
Hovi oli kuitenkin nuori; kuningas oli kahdenkymmenen vuoden ikäinen,
kuningatar seitsemäntoista, kuten Mariakin. Nuori hovi on aina, jollei
juuri kevytmielinen, niin kuitenkin mieleltään hilpeä, ja vanhasta
iloisemmasta ajasta oli kylliksi sukkeluutta jäljellä, jotta saatettiin
tehdä ivaa siitä, mitä kuningas tahtoi _à tout prix_[29] pitää täytenä
totena. Meitä oli kuusi nuorta ja iloista hovineitiä niin kauan, kunnes
perintöprinssi syntyi: silloin tuli meidän sijaamme kamarirouvia.
Kuningattaren yksityisissä huoneissa korvattiin se tappio, minkä
kiusallisten seurustelusääntöjen noudattaminen tuotti muutaman askeleen
päässä niistä. Me olimme sokkosilla ja piilosilla, me telmimme
toisinaan kuin hurjat lapset. Voi, muistanpa, miten kerran säikähdimme,
kun minä piilosilla oltaessa olin polvillani tuolin takana ja
kuningatar nauraen heitteli vuoteesta päänaluset ympäri lattiaa
katsoakseen, olenko minä piilossa niiden alla; ilomme oli
korkeimmillaan, kun kuningas astui sisään!
-- Mitä tämä on, _madame_?
-- Ah, antakaa anteeksi, _sire_, me pidimme hieman hauskaa.
-- Rouva kreivitär, olkaa hyvä, käskekää siistimään kuningattaren
huone!
Ja hänen majesteettinsa lähti pois kuin ukkospilvi ja hovimestaritar
nuhteli meitä, viattomia lapsi parkoja, mitä ankarimmin.
Sellaisissa kohtauksissa ei kuningattarella ollut muuta vastausta kuin
kyyneleet. Mutta meitä muita, jotka rakastimme ja surkuttelimme häntä,
suututti kovin. Piirusteltiin pilakuvia, ja miten mainioita pilakuvia!
Kirjoiteltiin pilkkalauluja, ja miten onnistuneita ne olivat! Kiusaus
oli sitä suurempi, koska kaikki sen tapainen täytyi pitää tarkkaan
salassa, yksin kuningattareltakin, joka toden teolla pahastui
huomatessaan eräänä päivänä "Wertherin kärsimysten" kannessa kuvan,
käden ojentamassa kuninkaan kirjallista käskyä, missä oli sanat: "Hyvä
herra, te pääsette kuudeksi päiväksi arestiin, koska ammuitte itsenne,
panematta ensin takkianne kiinni".
Huimapäisimmät kuninkaan seurustelusääntöjen ivailemisessa olivat kaksi
henkilöä: toinen nuori kamarijunkkari -- nimitän häntä paroni Otoksi --
_espiègle_, aika veitikka, joka kirjoitteli teräviä komparunoja eikä
juuri suuresti pitänyt lukua niiden salailemisesta; toinen oli Maria,
jolla oli vähän taipumusta piirustukseen ja käytti sitä taitoansa
kostaakseen kaikki rettelöt, joilla kuningas hänen mielestään tahtoi
tehdä hovinsa sietämättömäksi. Noiden kahden luonteet olivat niin
yhtäläiset, etteivät he voineet olla tuntematta kiintymystä toisiinsa.
He tekivät jonkinlaisen salaliiton, joka ei kyllä valtiollisessa
suhteessa ollut niin tärkeä kuin neiti Rudenschöldin, mutta ehkei hyvää
tarkoittava, koska se valitsi loukkaavan pilkkansa kohteeksi itse
kuninkaallisen majesteetin. Pilakuva, komparuno toisensa jälkeen levisi
hovilaisten keskuuteen, eikä tiedetty mistä, ja aiheutti toisella
puolen naurua, toisella häväistystä. Kielikellot eivät jättäneet
kertomatta huhua epäluuloiselle kuninkaalle; ja kaikki nuuskijat
pantiin liikkeelle etsimään kujeen alkuunpanijoita, mutta kauan
turhaan. Siitä seurasi kuitenkin uusia nuhteita kuningatar paralle ja
hänen kyyneleensä vaikuttivat, että pilkkakirjoitukset pysyivät jonkun
aikaa kuulumattomissa.
Silloin tuli uusi asetus kankipalmikoista; se kiusaus oli paroni Otosta
liian suuri. Eräällä Ulriksdaliin tehdyllä huvimatkalla hän ilmaisi
aikeensa Marialle, ja Maria, ajattelemattomana kuten ainakin, suostui
heti rupeamaan hänelle piirustajaksi. Jo samana iltana kulki kädestä
käteen kuva, jossa kuningas, niskassa taivasta pimittävä kankipalmikko,
luki Ritarihuoneentorilla lakia Kustaa Vaasan muistopatsaalle:
Mit' auttaa, vaikka Ruotsin isäksi,
maas maineen luojaks sua mainitaankin,
säännöille jollet arvoa sa anna?
Käy Lundiniin,[30] ma vannon: tosiaankin
sua uhkaa kahden viikon aresti,
sa ellet myöskin palmikkoa kanna!
Kohta levisi tuo ilkeä pila suusta suuhun ja herätti, senhän arvaa,
niin paljon naurua, ettei se voinut olla joutumatta asianomaisen
korviin. Kuningas suuttui niin, että hänen puolisonsa vapisi pelosta,
ja Maria, joka suuresti rakasti hyvää kuningatartaan, sai kohta
kahdestakin syystä aihetta katua ajattelemattomuuttaan. Pidettiin mitä
ankarimpia tutkintoja, ja tutkijoiden onnistuikin viimein päästä
keksinnöstä toiseen. Neiti Rose oli saanut pilkkarunon neiti
Blanchelta, neiti Blanche rouva B:kronalta, rouva B:krona rouva
A:sköldiltä, rouva A:sköld neiti R:feltiltä, neiti R:felt neiti
C:strömiltä ja neiti C:ström vihdoin Marialta.
Entä keltä Maria oli saanut tuon vaarallisen paperin? Odotettiin,
vaadittiin vastausta; nuori tyttö ei suostunut vastaamaan mitään, mutta
hän oli ankaran epäluulon alainen, sillä kuningas ei ymmärtänyt
kujeilua. Silloin astui ratkaisevana hetkenä esiin paroni Otto ja
vastasi: minulta!
Hän oli itse asiassa oikeassa, mutta se suoruus tuli hänelle kalliiksi.
Vähällä hän oli joutua heti vangituksi valtiopetoksesta, mutta
tahdottiin kuitenkin ensin odottaa tarkempia käskyjä hänen
majesteetiltaan, ja sitä viivytystä käytti paroni Otto hyväkseen ja
pakeni Hampuriin. Kuningas taipui jättämään asian sikseen, mutta
rikollinen oli menettänyt hovipaikkansa, tulevaisuutensa ja oikeuden
palata isänmaahan.
Se koski Marian sydämeen; hän soimasi itseään siitä, että hän, vaikka
olikin yhtä rikollinen, oli jalomielisen uhrauksen tähden päässyt
rangaistuksetta, ja kun hän seuraavana kesänä seurasi kivulloista
isäänsä Aachenin terveyslähteille, tapasi hän siellä paroni Oton.
Tuskinpa mikään muu yhdistää nuoria henkilöitä lähemmin toisiinsa kuin
yhteinen salaisuus, ja seurauksena olikin molemminpuolinen rakkaus,
jonka Maria sai vihdoin isänsäkin hyväksymään, tämä kun ei voinut
missään tytärtään vastustaa. Maria oli niitä, jotka voivat rakastaa
vain kerran elämässään. Hänestä tuli Aachenissa paroni Oton morsian, ja
silloin he jakoivat keskenään sormuksen, ja sen puolikkaita he
suostuivat säilyttämään liittonsa merkkinä siihen asti, kunnes ei enää
mikään estäisi heidän yhtymistään.
Niin pahaan rikokseen syyllisen maanpakolaisen kanssa tehty liitto
täytyi kuitenkin pitää salassa niin kauan kuin Maria vielä palveli
kuningatarta hovissa. Kaksi pitkää vuotta kului; kihlatut olivat salaa
kirjeenvaihdossa keskenään, mutta eivät saaneet toisiansa nähdä. Paroni
Otto meni sotapalvelukseen Ranskaan ja kävi sotaretkellä Italiassa.
Kirjeiden vaihtaminen kävi siten yhä vaikeammaksi, etenkin sentähden,
että Kustaa IV Adolf vihasi leppymättömästi jakobiineja -- jakobiineja
olivat hänen silmissään kaikki ranskalaiset -- ja epäiltävät
Ruotsiin menevät kirjeet avattiin kaikki Hampurin postitoimistossa.
Kihlattujen täytyi olla sangen varovaisia ja keksiä monen monta keinoa
salaisuutensa salaamiseksi. Niinpä Maria sai kerran postissa kuuluisan
kreivi Mirabeaun muotokuvan, ja kun hän tarkasteli vaatetta pitäen sitä
tulta vasten, saattoi hän sen nurjalta puolelta lukea salamusteella
kirjoitetut paroni Oton hellät jäähyväiset, hän kun juuri silloin oli
aikeissa seurata Bonapartea Egyptiin. Kirje päättyi sanoihin: "_Ma bien
aimée_, rakkahimpani, minä panin sormuspuolikkaani sinettiin ja jätin
ystävän talteen. Jos kuolen sinua näkemättä, lähetetään se rakkautemme
muisto sinulle pantiksi siitä, että paremmassa maailmassa uudelleen
yhdymme."
Maria itki, hänen ruusunsa kuihtuivat: jo oli tullut kuningattaren
vuoro koettaa enkelinhyvyydellään palauttaa haihtunutta hymyä
hovineitinsä huulille. Vuosi kului eikä mitään kuulunut: kyseltiin
Pariisista ja saatiin vastaukseksi, ettei paroni Otto ollut palannut
armeijan mukana Egyptistä. Tuhansia oli jäänyt sinne erämaihin; miksi
olisi kuolema säästänyt ruotsalaista maanpakolaista.
Maria ei enää epäillyt hänen kuolemaansa; mutta sormuksen puolikas ei
tullut takaisin.
Taas kului vuosi, ja Maria, murtuneena kuin hänen onnensa jäännös, jota
hän kantoi povellaan, antoi, isänsä harrasta toivoa totellen, kätensä
toiselle puolisolle. Se avioliitto ei ollut onnellinen. Sydämen
vaatimuksista piittaamattomat olivat yhdistäneet kaksi luonnetta, jotka
eivät ollenkaan sopineet toisilleen, ja heidän välillään oli muuan
muisto erottamassa heitä -- sormuksen puolikas, jota Maria ei koskaan
lakannut kantamasta povellaan ja jossa oli hänen puoli sydäntään.
Puolisot ottivat laillisesti eron. Heillä ei ollut lapsia.
Vuonna 1809 seurasi Maria, silloin jo leskenä, eronnutta kuningatartaan
Saksaan. Uudestaan elpynyt toivo saattoi hänet lähtemään sieltä
Pariisiin ja sieltä Madridiin. Hän oli saanut kuulla, että paroni Otto
oltuaan pitkän ajan beduiinien vankina oli vihdoin palannut Ranskaan ja
sitten lähtenyt Jooseppi Bonaparten kanssa Espanjaan. Madridiin
saavuttuaan Maria etsi entisen kihlattunsa asunnon: se oli kuninkaan
palatsi; hän oli kuningas Joosepin ajutanttina. Mariaa ei päästetty
sisälle; Espanjassa raivosi kapina, kaikkia vieraita epäiltiin
Englannin kätyreiksi. Maria odotti kaksi päivää palatsin porttien
edessä tuntematta väsymystä, nälkää tai sadetta, joka valui virtanaan
taivaasta. Olihan hänellä sormuksen puolikkaansa; hän tahtoi antaa sen
jälleen löydetylle rakastetulleen. Rakastettu tulikin vihdoin,
miehekkäämpänä, ylväämpänä, kauniimpana, kymmenvuotisten koetusten
jalostamana. Hän ratsasti vaunujen vieressä, joissa istui nuori
espanjalainen nainen. Kansanjoukossa kuului sorinaa, ihailua ja
uhkauksia sekaisin. Sanottiin, että siinä oli paroni Oton kaunis
puoliso, joka oli unohtanut isänmaansa antaakseen viholliselleen
kätensä.
Maria ei muistanutkaan ojentaa sormusta, joka hänellä oli kädessä, ja
samana iltana hän lähti Madridista eikä enää koskaan nähnyt miestä,
jonka uhrauksen hän olisi tahtonut palkita koko elämänsä onnella.
Sitten hän ei enää viihtynyt Tukholmassa. Muutamia vuosia
matkusteltuaan ja saatuaan ilokseen nähdä rakastetun kuningattarensa
Fredrikan onnellisena toisissa naimisissa Maria muutti Suomeen ja
asettui yksin ja unohdettuna synnyinseudulleen ja rakennutti itselleen
vihdoin kartanon, jonka nimeksi hän pani maan kielellä "Muisto". Paroni
Otosta hän kuuli vain sen verran, että hän oli mennyt Joachim Murat'n
mukana Napoliin, asettunut sinne asumaan yksityismiehenä ja kuollut
1842. Hän oli unohtanut Mariansa ja hänen sormuksen puolikkaansa.
Maria itki häntä kuin vanhaa ystävää, mutta ei kukaan nähnyt hänen
kyyneliään; ainoastaan Muiston kuuset olivat hänen surunsa todistajina.
Sormuksen puolikas on hänellä vielä povellaan -- toinen ei ole koskaan
tullut takaisin -- ja se muisto on seuraava häntä hautaan. Sellainen on
sormuksen tarina. Se on hyvin tavallinen satu -- kertomus murtuneesta
onnesta. Ei mitään muuta. _Voilà tout_!
* * * * *
Kun täti lopetti kertomuksensa, oli jo niin hämärä, että me tuskin
näimme toisiamme. Minusta tuntui niin hienon kauniilta tuo nykyisyyden
verhoaminen varjojen huntuun, samalla kuin entisyys oli kirkkaana
silmäimme edessä. Meidän ei ollenkaan tarvinnut vertailla keskenään
_sitä_ Mariaa, joka kerran -- sen tiesimme me toiselta luotettavalta
taholta -- oli kauneudellaan ja sukkeluudellaan viehättänyt toista
aikakautta. Me saatoimme vielä kuvitella mielessämme, millainen hän
oli, tuo solakka, suora, kukoistava, toivehikas impi, terveyttä ja
nuoruutta uhkuva, säihkyen rakastettavaa uhmaa, joka, kuten olen
kuullut, usein on vain yli äyräittensä tulvivaa elämää. Miten kaunis
hän olikaan ollut. Miten kirkas päivänsäde synkässä, ilottomassa
hovissa, joka niin kohta Kustaa III:n hauskojen päivien jälkeen uhkasi
rangaista naurua rikkomuksena, sukkeluutta kuninkaanmurhana ja
pienintäkin kahleiden tempaisua äärettömän majesteettirikoksen tavoin!
Sekin ajattelemattomuus, joka hänelle tuli niin kalliiksi ja josta hän
sitten oli niin katkerasti itseään soimannut, oliko se todella niin
hirveä rikos, että sen seurausten olisi tarvinnut olla sellaisia
kuin ne olivat? Minä kysyn meiltä kaikilta, seitsemän- tai
kahdeksantoistavuotisilta tytöiltä -- jos joku meistä olisi erittäin
taitava piirustamaan hauskoja pilakuvia ja jos meidän päivinämme
julkaistaisiin kuninkaallinen tai keisarillinen asetus kankipalmikoiden
pituudesta -- voisimmekohan _me_ vastustaa kiusausta? Mitä sanon,
kankipalmikoidenko? Ei, niitä ei nyt enää käytetä, mutta esimerkiksi
asetus parrasta? Tai ankara asetus univormukaulusten viiden viidettä
asteen kulmasta tai tähtinauhojen asianomaisesta pituudesta tai sakon
uhka siitä, jos joku uskaltaa sanoa majuritarta kapteenittareksi tai
valtioneuvoksen rouvaa pelkäksi rouvaksi? Jos moista säädettäisiin
meidän päivinämme -- ja eihän se tuiki mahdotonta olekaan -- niin enpä
voi taata, ettei ketä hyvänsä meistä haluttaisi kuvata korkea-arvoisia
lakimme laatijoita seisomassa Turussa olevan Porthanin muistopatsaan
edessä ja sanomassa pronssiukolle: Mene Appelrothiin! Mene Raddatziin!
Mene valtiokalenterista oppimaan, miten tulee käyttäytyä![31]
Vihdoin toi kamaripalvelija tulta ja niin olimme taas keskellä
jokapäiväistä aikakausi parkaamme, ihan nykyaikaamme, jolloin ei tosin
ole kankipalmikoita, mutta paljonkin yhtä tyhmiä päitä; ei käytetä
hiusjauhetta, mutta ollaan ihan yhtä paljon naurettavien vaatimusten
puuteroimia. Fredrika Dorothean kaunis hovineiti oli jälleen muuttunut
raihnaaksi, kahdeksankymmenen vanhaksi Mirabeau tädiksi, silmälaseineen
ja sukankutimineen. Äiti otti aivan levollisesti käsiinsä paidan, jota
hän ompeli Fritsille; minä levitin esiin pumpulihenkselit, joita olin
jo kuusi viikkoa virkannut joululahjaksi isälle aivan hänen silmäinsä
edessä, sillä semmoista hän ei näe eikä käsitä koskaan. Isä itse näytti
istuvan liikkumattomana vaipuneena muistelemaan Kustaa IV:tä Adolfia,
mutta tarkemmin katsottaessa huomattiinkin hänen nukahtaneen matkan
vaivoista, kun Danton oli kokonaan häirinnyt hänen päivällisleponsa.
Kuvan täydennykseksi tulivat vielä lapset sisään perätysten itkeä
tillittäen. Filosofi Frits oli pahasti ryvettänyt itsensä taistelussaan
viiliastian kanssa, ja laupeudensisar Sigrid, joka oli tahtonut pyyhkiä
hänen kuononsa, oli saanut siitä tukkapöllyä palkakseen.