Me emme ajaneet, me ikäänkuin tanssimme äsken sataneella lumella. Sano,
Constance, onko mitään riemuisampaa luomakunnassa kuin luisua eteenpäin
mieli iloisena silkinpehmeillä, kimaltelevilla lumimatoilla kepeässä
reessä nopealla hevosella viehättävän seudun halki odottavien omaisten
luo? Ei mikään maailman rautatie voi kilpailla näiden kaukaisen
pohjolamme sileäin, valkoisten talviteiden kanssa -- ei mikään
arkkitehti osaa rakentaa semmoisia ratoja kuin talvi aivan vaivatta ja
kulungeitta rakentelee kirkkaille järvillemme -- ei mikään
maisemamaalari voi kuvata auringon loistoa jäätyneellä ulapalla tai
lumisen metsän huurretta; ja jos hän voikin ne kankaalle siirtää, niin
puuttuu kuvasta vielä havumetsän salaperäinen tuoksu, hevosen juoksu
pehmeällä lumella ja tuo virkistävä, vieno viileys, joka jäähdyttää
kuuman veremme ja purppuroi poskemme kesän ruusuilla. Seppä, seppä,
kyllä sinä joudut tappiolle! Mihin saavat aurasi ja höyrykoneesi
loihdituksi näkyviin niin kauniin maiseman kuin meidän "ruman" maamme
viehättävät jääkentät? Mene, etsi niitä Lontoon sumuista tai Saksasta
ja Ranskasta tuona kurjana, ikävänä, sateisena vuodenaikana, jota
niissä maissa sanotaan talveksi, mutta jota pikemmin pitäisi sanoa
avuttomaksi vanhuudeksi. Meidän talvellamme on oikkunsa, se
myönnettäköön, kuten oli muutamia päiviä aikaisemmin, jolloin meillä
oli saksalaisten joulukuu; mutta katsele sitä tänään, seppä, ja sano,
onko se ruma, onko se vanha! Se on nuori kuin rusottava aamu
suorittuaan yömustat hiuksensa, se on kaksikymmenvuotias, se laskee
leikkiä, se hymyilee, se avarruttaa sydämen ja elvyttää katseen; minä
ymmärrän, mitä sinä et ymmärrä, sen hallaisen hymyn, ja minusta tuntuu
kuin tahtoisin syleillä koko maailmaa!
Me kiidimme eteenpäin kuin riemukulussa jäiden yli ja metsätietä
Vallasta Ilmolaan ja Ilmolasta lähelle Onkkalaa, johon Pälkäneen
molemmat kirkot -- vanha katolinen, järkkymättömästä harmaakivestä
rakennettu, ja uusi luterilainen, nykyajan tiilistä tehty -- jo kaukaa
näkyivät seudun valkeata lumivaippaa vasten. Ennenkuin saavuimme näiden
kunnioitusta herättävien temppelien luo, poikkesimme alas Mallasveden
rantaan, ajoimme jäälle ja näimme Muiston kellertävänpunaisen
tiilikaton häämöttävän lumisten kuusien lomitse toiselta rannalta.
Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun ajoimme jäältä ylös Muiston
rantaan. Kolme vuotta oli siitä kulunut, kun minä viimeksi näin ne
seudut talvipuvussa. Kesällä on tuskin kauniimpaa kartanoa Satakunnassa
ja Hämeessä, ja sekin merkitsee paljon; mutta talvella ei ole, uskallan
sanoa, koko Suomessa maisemaa, joka olisi enemmän Wrightin,
Munsterhjelmin tai Lindholmin siveltimen arvoinen, ja se merkitsee
_niin_ paljon, että ken ei ole nähnyt Muistoa, voisi luulla sitä
röyhkeäksi kerskailemiseksi. Kuvittele mielessäsi kapeaa tietä, jonka
vasemmalla puolella on jylhä, korkea, jyrkkä vuori ja oikealla kukkula
satavuotisine, lumesta valkoisine, tummanvihreine havupuineen. Kun on
kuljettu sen syvän laakson läpi ja taas noustu kukkulalle, näkyy edessä
Mallasvesi: oikealla laaja, aukea selkä Lempäälään päin ja vasemmalla
pitkä metsäinen niemi Sääksmäkeä. Muisto on silloin oikealla kädellä,
melkein keskipalkoilla rinnettä, ja kuuset kohoavat ylempänä ja järvi
näkyy alhaalla. Kartanon alapuolella, järven puolella, ovat puutarha ja
koivikkoniemeke niin erinomaisen sopivasti, että samalla kertaa näkee
järven sekä puiden ylitse että lomitse. Sitä Mallasvettä, sitä
Mallasvettä minä en ole koskaan voinut unohtaa, se on kuin suuri,
sädehtivä, tummansininen tausta lapsuuteni parasten muistojen takana.
Järvi on niin syvä, että kun jättiläinen kahlasi sen yli ja pääsi
Sääksmäen rannalle, istuutui hän hengästyneenä kivelle lepäämään ja
huudahti: kas lätäkköä, kun oli jo vähällä nousta saapasvarsieni yli!
Ja kuitenkin saattaa tuo suuri ja syvä järvi olla niin iloinen, niin
kirkas, niin välkkyvän sininen kuin lapsen silmä kimaltelevassa
auringonpaisteessa. Eipä aavistaisi noiden hymyilevien laineiden
karkeloivan niin mittaamattomien syvyyksien yllä.
Nähdessäni talvihuntuunsa pukeutuneen Mallasveden siinä avarana
edessäni ajattelin ihan ensiksi: jospa vielä olisin pikku tyttö ja
saisin laskea hyvällä kelkalla tai notkeilla suksilla alas mainiota,
jyrkkää mäkeä järvelle! Mutta sitä en ehtinyt kauan ajatella; me
ajoimme veräjästä puistokujan läpi ja olimme jo portaitten edessä...
Ensimmäinen vastaanotto oli vihamielinen. Meitä tervehti äkäisellä
haukunnalla kahlekoira _Danton_ historiallinen otus, jonka
kuuluisan nimen talonväki oli varsin häpeällisesti muuttanut
_Tantuksi_. Pitämättä lukua tuosta mielenosoituksesta, jonka Dantonin
kahleet tekivät yhtä vaarattomaksi kuin painotarkastus luulee
tekevänsä sanomalehtien pihakoirat, astuimme eteiseen ja riisuimme
päällysvaatteemme. Siinä eteisessä ei ollut mitään uunia, vaikka Muisto
oli muuten sangen hyvin sisustettu; tädin nuoruudenaikoina oli sitä
katsottu tarpeettomaksi ylellisyydeksi, ja Muistossa oli kaikki samalla
lailla järjestettyä kuin kuusikymmentä vuotta takaperin.
Eteisestä astuimme kauniiseen saliin, joka oli koristettu kukkivilla
lilja-, kurjenpolvi-, oleanderi- ja murattikasveilla. Kaikki oli
ennallaan: vaaleansiniset seinäpaperit kullan- ja vihreänvivahteisine,
hienoine seinämaalauksineen, kosteudesta vähän turmeltuneine,
kultaisine katonrajalistoineen, vanhanaikuiset, valkeat selkämystuolit
vaalenneine vihreine silkkipäällyksineen; pienet selkänojattomat
istuimet; tuttu sohva, joka minusta usein tuntui puolen penikulman
pituiselta, ja sen mustat silkkiripset, joiden palmikoiminen minua
lapsena huvitti; onnettomain kuningatarten Maria Antoinetten ja
Fredrika Dorothea Vilhelminan marmorikuvat katselivat miellyttävästi
alustoiltaan ikkunoiden välistä, samalla kuin kummallisen näköinen
pronssikuva, omenanjumalatar Pomona, irvistellen tervehti ylhäältä
komeanhienon, puolipyöreän avouunin päältä, joka oli luullakseni tehty
Gripsholman tai Skon luostarien esikuvan mukaan. Kaikki ne herättivät
miellyttäviä lapsuudenmuistoja, ja jos jotakin vielä oli tarpeen
sydämeni lämpenemiseksi, niin oli siinä vanha seinäkarttakin, _Map of
the world_, monine mutkikkaine viivoineen, jotka kuvasivat Cookin ja
Vancouverin matkustuksia maailman ympäri valkeilla, halkeilleilla,
vernissankiiltoisilla valtamerillä, joita minä niin monesti olin
teeskentelemättömästi ihmetellen tutkinut siihen aikaan, jolloin
maailman raja oli mielestäni Mallasveden ja Pälkäneen kirkon välillä.
Tädin emännöitsijä ja uskottu palvelija mamseli Södergren, kaikkien
vanhain ystävien kelpo Malla, tuli näkyviin, toivotti meidät
tervetulleiksi ja vei meidät tädin luo, joka luuvalonsa ja
selänpakotuksen tähden ei voinut lähteä pehmeästä keinutuolistaan.
Tädin pää oli vähän valkoisempi, mikäli me voimme huomata leveän
pitsimyssyn alta, kasvot vähän keltaisemmat ja ääni vähän vapisevampi
kuin silloin, kun viimeksi näin hänet puolitoista vuotta takaperin,
mutta muuten hänellä oli sama ylhäinen, uljas ryhti, sama kaareva nenä
ja suuret, siniset, jo tummentuneet silmät, sama lumivalkoinen, hyvin
silitetty myssy ja kaulus, sama vihreä saali ja musta silkkipuku ja
samat korko-ompeluksilla koristetut tohvelit, sanalla sanoen, hän oli
jotenkin samanlainen kuin minä muistin hänen olleen jo varhaisimpana
lapsuusaikanani. Hän otti meidät vastaan ystävällisellä, voisinpa
melkein sanoa armollisella päännyökkäyksellä, ja hänen suudeltuaan
äitiä kahdesti poskelle astui ensin isä esiin, sitten minä ja vihdoin
pienokaiset, kaikki arvomme mukaisessa järjestyksessä suutelemaan hänen
kättään. Kun se temppu oli ohitse, tuntui meistä yhtä suloiselta kuin
kesällä kylmän ryöpyn jälkeen: viileyttä seurasi miellyttävä lämpö.
Olihan meillä edessämme rakastettavin vanha täti, mikä milloinkaan
on tullut kuolevaisen osaksi, kun vain emme laiminlyöneet
kunnioituksenosoitusta, jota hän katsoi velvollisuudekseen vaatia
sukulaisiltaan. Odoteltaessa päivällistä, joka tekisi meidät täysin
kotiutuneiksi Muistossa, katselin vielä kerran huvikseni vanhaa
ystävääni, kreivi Mirabeauta, joka yhtä jättiläismäisen leveine
kasvoineen, yhtä juhlallisena suurine tekotukkineen ja yhtä
pilkallisesti hymyilevänä kuin ennenkin näytti sanovan entiselle
ihailijalleen aivan samoin kuin ennen hänen lapsena ollessaan: mitkään
pallot, mitkään heittorenkaat eivät saa tulla liian lähelle minun
kreivillistä nenääni!
Täti suvaitsi kysellä, miten matkamme oli onnistunut. Mitä meidän oli
vastattava? Minä nauroin ovelasti itsekseni, kuten valitettavasti olin
nuorempana oppinut, kun nyt kuulin, että vaikkei maantie ollutkaan
varsin huvittava vaunuilla matkustettaessa tähän vuodenaikaan, oli
rautatie kaksi kertaa peloittavampi. Mutta monien huoltemme jälkeen oli
meillä vain jäljellä suloinen tunne siitä, että vihdoinkin olimme
hyvässä, kauniissa, turvallisessa satamassa ja suloisessa levossa. Ei
kukaan meistä ollut vielä virkkanut mitään sepästä, mutta äkkiä isä
varomattomuudessaan mainitsi, että täti saa odottaa herra Dammia
vieraakseen.
-- Herra Dammiako? toisti hän. Minä muistelen sen nimisen henkilön
olleen kuningatar vainajan ystäviä. Minä en tunne sitä sukua, sillä hän
oli hovissa myöhemmin kuin minä.
-- Ehkä hän on joku kaukainen sukulainen? kysyi isä, otaksuttavasti
muistelematta perintöä.
-- Ruotsissa en minä tunne ketään muita sukulaisia kuin ----sköldit
isäni puolelta, enkä Suomessa ketään muita kuin teidät äitini puolelta.
Minä olin isäni ainoa lapsi, mutta äitini meni hänen kuoltuaan uusiin
naimisiin ja hänelle syntyi toinen tytär, josta tuli sinun äitisi, hyvä
Jeanette. Augusta ... käy noutamassa kirjastosta Sursillien
sukuluettelo ja katso, onko siinä Damm-sukua!
Minä palasin selittäen, että Sursillien joukossa on ainoastaan muuan
_Damstén_, mutta ei mitään _Dammia_.
Isä ei taaskaan ollut varuillaan, vaan antoi ajatuksiensa lentää arkaan
aineeseen, nimittäin tädin eronneeseen mieheen.
-- Eiköhän -- sanoi hän -- herra Damm voisi olla vapaaherra R. vainajan
kaukainen sukulainen?
Me hämmästyimme. Mutta täti, kun kerran oli päässyt käsiksi
sukulaisuussuhteisiin, jotka hän tunsi niin tarkoin kuin olisi ollut
elävä sanakirja, ei huomannut koko tuota vaarallista kysymystä.
-- Isoisälläni -- jatkoi hän -- oli veli, joka palveli tykkiväessä
Kaarle XII:n aikana, ja hänen sanotaan, paitsi tytärtä, joka oli
naimisissa rovasti Rislachiuksen kanssa, jättäneen jälkeensä pojan,
joka sitten meni sotapalvelukseen Saksiin; hänellä kuuluu olleen suuri
perhe. Äidilläni taas oli eno, eräs Gyllenpantzar, joka meni Ranskan
palvelukseen ja kaatui vuonna 66 Länsi-Intiassa, missä hänellä oli
viljelyksiä ja missä hän meni naimisiin erään kreolittaren, Marie
Jeanne Alvarezin kanssa. Mahdollisesti Damm saattaisi olla syntyisin
jostakin noista suvuista, ja nimestä päättäen pikemmin saksilaisesta.
Mies vainajani tunsi tuon perheen, jolla kuuluu olleen ylhäisiä
tuttavuuksia Dresdenissä, ja erään tyttäristä sanotaan olleen
naimisissa kuningas August III:n tallimestarin, vapaaherra Schönfeltin
kanssa.
-- Herra Damm mainitsi sattumalta, että hän on syntynyt Napolissa.
-- Napolissako? Minä muistelen, että kuningatar... Sanoiko hän
todellakin Napolissa?
-- Aivan varmasti. Hän sanoi viettäneensä lapsuutensa ajan ulkomailla
kuudenteen ikävuoteensa asti.
Täti ei vastannut. Hän oli vaipunut syviin ajatuksiin. Tuo tieto näytti
liikuttavan häntä, vaikkemme me voineet aavistaa syytä. Onneksi
kamaripalvelija ilmoitti kohta sen jälkeen -- silloin kuten ainakin
puettuna livreaan, jossa Ruotsin värit, sininen ja keltainen, loistivat
-- että päivällinen on valmis.
-- Saatpahan nähdä, että seppä vielä esiintyy perijänä, kuiskasi äiti;
tuo hänen epäluulonsa ei suinkaan vähentänyt vastenmielisyyttä, mitä
hän ennestään oli tuntenut matkakumppaniamme kohtaan.
Isä katsoi kohteliaisuuden vaativan häntä tarjoamaan käsivartensa
tädille. Täti epäsi tarjouksen kumartaen vain vähän ylhäisesti päätään.
Hän pyysi meiltä anteeksi, ettei hän voinut pitää meille seuraa
pöydässä: hänellä on nykyjään tapana syödä omassa kamarissaan, ja
sentähden hän toivoi, että äiti, ollen sukulainen ja tottunut talon
tapoihin, tahtoisi hoitaa emännän tehtävät.
Me aterioimme siis _en famille_, ilman tätiä, ainoastaan Malla
Södergren seurassamme, ja hänkin suostui vain isän innokkaista
pyynnöistä istuutumaan pöytään. Ruokasali herätti meissä kaikissa mitä
miellyttävimpiä muistoja. Sen huonekalut ja seinäpaperit olivat
vaaleanpunaisia ja valkoisia, ei missään synkkää tammen väriä, joka jo
kyllästyttää ennen ruualle istuutumista. Minä katselin kiilloitettua
suurta ruokapöytää, joka oli usein notkunut uunipuurovatien painosta,
ja kaunista kaappia, jonka kätkössä tavallisesti oli maukkaita
herkkuja. Päivällinen oli luonnollisesti runsas ja oikeinpa erinomaisen
hienokin jokapäiväiseksi arkiateriaksi. Äiti ylisti keitettyä lohta,
isä oivallista vasikanpaistia, pienokaiset pistivät poskiinsa pikku
pöytänsä ääressä aimo annoksia riisiryynipuuroa, ja ihastuksekseni minä
keksin erään herkun, jota en missään muualla koko maailmassa ole
tavannut kuin Muistossa, nimittäin "kruunuleivokset".
Täti ja vanhemmat kävivät päivällislevolle, ja sillä välin minä,
voimatta vastustaa Fritsin ja Sigridin pyytelyjä, lähdin heidän
kanssaan ensimmäiselle kelkkaretkelle -- tulihan jonkun huolehtia
heistä ja varjella heitä joutumasta niihin vaaroihin, mitä järvelle
päin viettävässä rinteessä saattoi olla. Siellä oli suloisen raikasta
ja hyvää. Vapauden ilma puhalteli ympärillämme ja avarrutti sydämen,
joka ei koskaan niin vapaasti syki umpisalongeissa, missä sitä lastikat
puristavat ja missä sovinnaisuuden lyijypainot riippuvat raskaina
hameenliepeissä.
Eräässä kohden oli mäki jyrkänlainen; siitä laskin minä, Sigrid
edessäni kelkassa, ja ohjasin niin taitamattomasti, että teimme
kuperkeikan lumessa. Mikäpä saattoi olla viattomampaa: pieni naarmu
otsaan, lumenryöpsähdys vihreälle matkanutulleni; kukapa sen näki?
Ehkäpä harakka lehdettömästä koivusta, jossa se lakaisi huurretta
oksista pitkillä pyrstösulillaan. Ei, näki sen vielä joku muukin: täti,
jonka keinutuoli oli asetettu aivan järvelle päin olevan ikkunan eteen.
Hämärä tuli aikaisin, ja minä palasin takaisin suojatteineni
aavistamatta vähääkään, mimmoinen saarna minua odotteli. Täti oli jo
ehtinyt pitää puheen äidille.
-- Suuri, pitkä tyttö juoksentelee kelkkamäissä! Mimmoisia tapoja hän
onkaan oppinut kaupungissa? Minun nuoruudessani, _ma chère_,
ystäväiseni, oli toiset käsitykset siitä, mikä on sopivaa, mikä ei.
Silloin oli kukin niin kauan lapsi kuin hänellä oli oikeus olla lapsi,
mutta kun hän menetti sen oikeuden, sai hän toisen oikeuden, oikeuden
-- olla nuori nainen.
Niinpä niin, tädin nuorena ollessa! Silloin näyteltiin
teattereissa paimenia ja paimentyttöjä, mutta tosi elämässä
miehet kävellä tepastelivat kankipalmikko niskassa ja naiset
täyteaineella pyöristetyin pohkein, korkeine _frisure à la tour de
Bable'ineen_, Baabelin tornin tapaan asetettuine hiuksineen ja
_à la grecque_-pukuineen, kreikkalaisten tapaan vyötäinen kainalossa,
toisin sanoen sydän kurkussa. Ikäänkuin en minä olisi tädin
vierashuoneen ylhäisistä muotokuvista, aina seivässuorasta Kustaa
IV:stä Adolfista ja veltostuneesta Kaarle XIII:sta ynnä heidän
puolisoistaan tätiin itseensä asti, joka käytti niin kankean
vanhanaikuista pukua -- ikäänkuin en heistä olisi jo kylliksi päässyt
selville, mitä siihen aikaan katsottiin "soveliaaksi". Jumala
varjelkoon kelkkamäistä! Luonnollistahan oli, etteivät ne olleet
muinaisajan mukaisia, sillä eihän Kreikassa laskettu mäkeä, ja mitenkä
olisikaan sellainen Baabelin tornin tapainen tukkalaite pysynyt
kelkkamäessä tasapainossa kukistumatta raunioiksi?
Minun tuskin tarvitsee sanoa, että nuo vastaväitteet jäivät lausumatta,
ja siinä Augusta, jonka pikku _étourderie_, ajattelemattomuus pian
unohtui, tekikin viisaasti. Tädin menetetyn suosion hankkimiseksi
takaisin tarvitsi äidin vain tavallisella taitavuudellaan antaa minulle
tilaisuus näytellä rouva Clairelta opittua ranskantaitoani, joka vielä
-- kuten isäni suvaitsi sanoa -- oli saanut hyvän "silittelyn"
vuosikautisesta ahkerasta puhelusta erään kuuluisan pääkaupunkilaisen
_marchand de participes'in_ kanssa. Minä latelin, mitä suinkin taisin,
ehkä vähän enemmänkin, vaikka siten jouduinkin toisen kuperkeikan
vaaraan, mutta täti oikaisi hyväntahtoisesti pienet erehdykseni ja tuli
taas mitä parhaimmalle tuulelle.
-- Ystäväni -- sanoi hän katse hyvyyttä tulvillaan -- minua ilahduttaa
edistymisesi; säännöt tunnet jo, mutta et vielä kieltä. Sinä puhut
ranskaa melkein samoin kuin minä nuorena ollessani kuulin ruotsalaisten
laulajattarien laulavan italian kieltä; nuotit olivat Italian, sävel
Ruotsin. Kieltä luullaan puvuksi, jota koetellaan muotikauppiaan luona
ja joka sopii toiselle hyvin, toiselle ehkä huonommin; mutta kieli on
säveliksi sovitettu sielu. Jollei ihminen saa omakseen sitä sielua,
_l'esprit d'une idiome_, kielen henkeä, laulaa hän vain tyhjiä ääniä.
Minun nuorena ollessani ei puhuttu niin virheettömästi kuin luultavasti
monikin koulutyttö nyt korkeimmilla luokilla; harvoin osasi nainen ja
melkein vielä harvemmin mies kirjoittaa sivua tekemättä yhtä monta
oikeinkirjoitus- ja kieliopillista virhettä kuin riviä oli sivulla.
Mutta meillä oli sen sijaan vallassamme kielen sielu; me näimme sen
silmillä, tunsimme sen tajunnalla ja ajattelimme sen ajatuksilla. Siinä
meidän kielioppimme. Teillä on säännöt, meillä oli henki; teillä
korulauseet, meillä keskustelutaito. _C'est tout dire_, siinä kaikki.
_Aujourd'hui la conversation est morte_, nykyjään on keskustelutaito jo
mennyttä.
Samaan tapaan täti jatkoi vertauksiaan hänen ja meidän aikamme välillä.
Myönnänpä, että oma närkästykseni minua melkein hävetti. Olihan hänen
sanoissaan niin paljon totta ja niin paljon suloutta, että minä näytin
omastakin mielestäni varsin lapsellisen tyhmältä. Niin, niin, kyllä
hänessä oli muutakin kuin _la tour de Bable_ muinaisessa _coifure'ssä_.
Hänen kellastuneille poskilleen nousi vieno puna, hänen himmeät
silmänsä saivat takaisin muinaista loistoaan. Olisiko hän todellakin
kerran ollut vierashuoneen seinällä riippuvan muotokuvan kaltainen,
niin hienon, kauniin ja älykkään näköinen kuin kuva, jossa kaikista sen
kummallisista pukimista huolimatta oli kumminkin jotain hyvin jaloa ja
viehättävää?
Kohtapa täti pääsi käsiksi juttuihinsa, jotka olivat peräisin
kuningatar Fredrika Dorothean hovista. Täti oli ollut kuninkaallisissa
häissä Tukholmassa 31 päivänä lokakuuta 1797 -- hän ei koskaan
unohtanut sitä päivää, ja samoin säilyivät hänen muistissaan myös aina
kuningattaren verrattomat kädet ja Katarinannunnien puku, johon
ylhäinen morsian oli puettu. Monta pientä piirrettä kuningattaren
hyvyydestä oli säilynyt tädin uskollisessa muistossa, muiden muassa
eräs köyhä lapsi... Hän kertoi kuningattaren mieltymyksestä Hagaan,
miten häntä vaivasi Ruotsin kylmä ilmanala ja miten hän käytti
murskattuja mansikoita lääkkeenä vaivoihin, joita kylmä hänen
käsivarsiinsa oli aiheuttanut. Eräältä puolelta linnan pihaa
suli lumi tavallista aikaisemmin keväällä. Sitä pienoista, suuren
lumijoukon keskelle ilmestynyttä pälveä katseli kuusitoistavuotias
kuningatar kyynelsilmin... Oli liikuttavaa kuulla tädin kuvailevan
entisen hallitsijattarensa enkelinlempeyttä, hänen väsymätöntä
kärsivällisyyttänsä ja miten kauniisti ja kainosti hän koki palauttaa
hupaisuutta, joka aina kaikkosi hovin piiristä, kun jäykkä,
ahdasmielinen, epäluuloinen kuningas saapui.
Seuraava kahvijuttu esimerkiksi. Kahvi kiellettiin koko valtakunnasta,
ja sitä päivää -- elokuun 1 päivää 1794 -- vietettiin monin paikoin
suurin hautajaisin, joissa suruvaatteisiin pukeutuneet vieraat
kantoivat juhlakulkueessa suruharsoon käärittyä kahvipannua nautittuaan
ensin viimeisen kerran sen jumaljuomasta. Kielto oli hyvin
valtiotaloudellinen, mutta valitettavasti niin tyhmä, että se jo
muutamien kuukausien perästä täytyi lakkauttaa, mikäli se koski suurta
yleisöä. Hovissa pysyi kielto kumminkin voimassa, kun hovin muka tuli
näyttää hyvää esimerkkiä kahvia juovalle kansalle. Kuningatar parka
huokasi tullessaan valtakuntaan, jossa hänen mielijuomaansa katsottiin
melkein valtiorikokseksi. Silloin sattui eräälle tohtorille,
henkilääkäri Dahlbergille tai Hallbergille, en muista tarkoin nimeä,
pistämään päähän onnellinen ajatus määrätä hovineideille paahdettua ja
jauhettua kahvia lääkepulloissa nimellä _pulvis arabicus_. Sellainen
oiva lääkepullo kädessä meni muuan neitsyistä kuningatar Fredrikan
luokse ja -- voiko jälkimaailma aivan ankarasti tuomita hänen
rikostansa? -- hän joutui todellakin kiusauksen valtaan, hän antoi
viekoitella itsensä hirveään rikokseen: keitättämään kahvia omassa
huoneessaan ja juomaan sitä kahden luotetun uskottunsa kanssa. Pahaksi
onneksi oli hovissa supattajia, jotka kaikista varokeinoista huolimatta
saivat urkituksi tuon kauhean asian ilmi ja ilmoittivat siitä Kustaa
IV:lle Adolfille. Eräänä aamuna marssii kuningas sisään jäykän kopeana
ja juhlallisena, täydellisesti tuntien, miten hänen arvoansa oli
loukattu.
-- _Madame_, huhu on siis tosi, teidän rohkeutenne on todellakin mennyt
niin pitkälle, että te uskallatte juoda kahvia!
-- Ah, _sire_, minä en tarkoittanut mitään pahaa, mutta jos se ei
miellytä teitä, ei se ole koskaan enää tästä lähin tapahtuva!
-- Minua ei koskaan miellytä, _madame_, että rikotaan käskyjäni. Tuon
uskaliaan teon toimeenpanijat rangaistaan.
-- Minä vakuutan, _sire_, että ainoastaan minä olen syyllinen; älkää
antako kenenkään muun kärsiä minun tähteni!
Mitään vastaamatta käski kuningas viedä pois kahvikojeet, katsahti
hämmästyneihin hovineiteihin niin kylmänkolkosti, että siitä olisi
lappalainenkin paleltunut, ja meni sitten tiehensä paiskata
paukahuttaen oven kiinni.
-- Sellaista elämää -- lisäsi täti -- vietti Ruotsin kuningatar
Fredrika Dorothea Vilhelmina, Badenin prinsessa, aina vuoteen 1809,
josta alkaen hän ei enää ollut kuningatar, ja vuoteen 1812, jolloin hän
sai laillisesti eron miehestään Karlsruhessa. Minä kerron nyt jutun
hovin kulissien takaa. Tulee kuitenkin varoa, kun tuomitsee kuninkaita
hovilorujen mukaan. Kustaa IV Adolf näytti joinakuina hetkinä
suuremmalta ja toisinaan taas pienemmältä kuin hän olikaan. Kuningatar
käsitti selvästi ne suuruuden hetket ja unohti mielellään pienuuden
ilmaukset. Kun hän sitten kertoi, miten hän tuttavallisina iltoina,
ollessaan kahden kesken kuninkaan kanssa, ojenteli hänelle tärkeitä
papereita allekirjoitettaviksi ja uskalsi neuvoa häntä noudattamaan
varovampaa politiikkaa -- niitä neuvoja ei kuningas muuten koskaan
seurannut -- unohti hän, että kuningas oli muutamia tunteja ennen
kieltänyt häntä tanssimasta.
-- Minä muistelen -- sanoi äiti -- kuningattaren sittemmin menneen
toisiin naimisiin.
-- Hän meni sitten naimisiin erään ranskalaisen, paroni Pollierin
kanssa, joka oli kunnon mies ja oli ollut prinssi Kustaan
kotiopettajana. Se oli onnellinen avioliitto, vaikka sitä ei julaistu.
Sydämen liitot, hyvä Jeanette, riippuvat, samoin kuin valtiollisetkin
avioliitot, usein sattumasta. Liittoa solmittaessa ei aina tiedetä,
mikä on solmun aukaiseva, kuolemako, onnettomuusko vai laki.
-- Mikä keltainen nauha teillä aina on kaulassa, täti? kysyi Sigrid,
jolla ei sillä kertaa ollut mitään tekemistä, vaan seisoi siinä
uteliaasti kuunnellen suu auki, ymmärtämättä muuta kuin että oli muka
kysymys nauhoista ja solmuista.
-- Mene tiehesi! viittasi äiti; hän ei ollut koskaan uskaltanut kysyä
keltaisen nauhan merkitystä.
Mutta täti kuuli kysymyksen ja oli jo niin joutunut muistojensa
valtaan, että hän kaikkien kummastukseksi vastasi:
-- Ei se ole nauha, pikkuiseni, nämä ovat kultavitjat, ja niissä on
minulla sormuksen puolikas.
-- Mitä, sormuksen puolikasko? Pidetäänkö puolikassormuksiakin? kysyi
Sigrid uudelleen, nenäkkäästi korottaen ääntään, ymmärtämättä äidin
viittauksia.
-- Sattuu niinkin joskus, vastasi täti. Kun on antanut pois puolen
sydäntään ja puolen elämäänsä eikä enää voi toivoa saavansa kumpaakaan
niistä takaisin, silloin sattuu niinkin, että pidetään puolta sormusta.
Minä toivon, lapseni, ettei sinun milloinkaan tarvitsisi ymmärtää sitä.
-- Mene, sanoi äiti, katsomaan, mitä Frits tekee salissa! Kuka tietää
vaikka hän taas panisi voileivän jonkin sohvan päällykselle.
-- Niin, ja voipuolen alaspäin! sanoi Sigrid ja juoksi nauraen pois.
-- Antakaa, hyvä täti, anteeksi lapsen taitamattomuus! virkkoi äiti
peläten uusien pilvien nousua meidän Mirabeau-taivaallemme.
-- Se ei tee mitään, vastasi täti hyvin ystävällisesti. -- Sigrid
muistutti mieleeni, että sormuksen puolikkaani on luultavasti arvoitus
teille, kuten kaikille muillekin. Eikä se nyt enää koskekaan ketään
muuta; mutta ... olkoon menneeksi, se saattaa ehkä olla pikku
Augustallemme varoitukseksi, jos kohtalo joskus saattaisi hänet saman
kovan koetuksen alaiseksi kuin hänen vanhan täti parkansa. Hän on nuori
ja nuorena voi kaikki olla mahdollista. Minä kerron teille
nuoruudestani.
-- Kun vain ette liiaksi rasita itseänne, täti? Ja kaikella muotoa,
antakaa minun nostaa keinutuolinne kauemmaksi ikkunan luota, missä
vetää, huudahti äiti.
-- Kiitoksia, ystäväni. Kun saa, niinkuin minä, istua vangittuna koko
lopun elämäänsä, tahtoo mielellään edes nähdä ulos vankilastaan. Tämä
sormus, lapseni -- ja täti näytti meille pientä kultasormuksen
puolikasta, joka riippui hänen kaulassaan, kuten näytti, juotettuna
kiinni vitjoihin -- tämä sormus oli samalla kertaa koko elämäni onni ja
onnettomuus. Koska se tavallaan koskee kuningatar Fredrika Dorothean
vaiheitakin, kerron teille sen historian. Kuvitelkaa vain, että minä
puhun jostakin vieraasta henkilöstä, joka eli kuusikymmentä vuotta
takaperin ja on nyt jo aikoja sitten kuollut. Niin minusta itsestänikin
tuntuu. Kuihtunut mummo, joka nyt istuu edessänne, posket kurttuisina
ja sydän kuivettuneena, ei ole aina ollut sellainen, miltä hän nyt
näyttää. Muistanpa ajan ... mutta enhän puhukaan itsestäni, vaan
hänestä, joka aikoja sitten on kuollut ja joutunut unohduksiin ja joka
herää vain täksi hetkeksi eloon vaipuakseen sitten ainiaaksi
menneisyyden yöhön.
Sen jälkeen täti aloitti yhä enemmän vilkastuvalla äänellä ja
kirkastuvin katsein seuraavan kertomuksen "hänestä, joka on jo aikoja
sitten kuollut".