Lyhyillä, harvoin tekemillämme matkoilla, kun silloin tällöin kävimme
jonkun sukulaisen luona, olimme tähän asti pitäneet kestikievareita
välttämättömänä pahana, joissa muutetaan hevosia ja syödään kuin
Smålannissa hyvää, "jos vain on myötä kelpo ruokasäkki". Yön
viettäminen kestikievarissa ei ollut ilmoisna ikänä johtunut meille
mieleen, ja senpä vuoksi olimmekin niin kohtuuttomia ja suunnattomia
kuin mahdollista vaatimuksissamme kunnon Vallassa, josta löysimme
sataman elämän vastuksissa, jos elämä, kuten sanotaan, on matkustamista
haurailla silavaljailla, huonoilla joustimilla ja liukkailla, mäkisillä
teillä.
-- Ei minkäänlaista eteistä! huudahti äiti moitteitten aluksi.
-- Mikä hirveä sirkkain asunto! huomautin minä etummaisen huoneen
valtavasta uunista.
-- Häkää! oli isän ensi huoli.
Joskaan Valta ei ollut maamme parhaita kestikievareita, ei se ollut
huonoimpiakaan. Kolme huonetta pitkän ja huonosiivoisen porstuan
vieressä, ruskeaksi maalatuita huonekaluja, pumpuliset puoliverhot
ikkunoissa, talikynttilä, päiväkirja, taksoja ja Jönköpingin
puupiirroksia oli siinä matkustavaisten varalle. Huoneen takana, jossa
ruma uuni sijaitsi, oli kaksi kamaria. Syötyämme oivallisen aterian:
hapanta leipää, verestä voita, talonpoikaisjuustoa, käristettyä
sianlihaa munakokkelin ja maidon kera, istuen samalla hupaisen tulen
edessä, jonka räiskyvät kuusipuut polttivat reiän matkanuttuuni,
majoittuivat äiti, isä ja Frits levolle toiseen kamariin, ja toisen
valtasimme minä ja Sigrid. Äiti tutki hyvin tarkasti kaikki lusikat,
veitset, haarukat, lakanat ja päänaluset, teki uudestaan kaikki vuoteet
ja kävi sitten nukkumaan täysissä vaatteissa, neuvottuaan ensin meitä
sammuttamaan tulen, kun rupeisimme makuulle. Ovet suljettiin, avaimet
otettiin suulta, sanoimme hyvää yötä toisillemme, sammutimme kynttilät
ja kävimme levolle.
Kaikki oli hiljaa, mutta uni ei ollut halukas tulemaan väsyneille
silmäluomilleni. Otaksuttavasti oli seinäpaperin alla entinen
makuuhuoneiden välinen ovi, sillä vastoin tahtoani kuulin seuraavan
keskustelun viereisestä huoneesta.
_Äiti_. Hän osoitti huomaavaisuutta Augustalle, se nuori mies. Eikä hän
Augustastakaan näytä olevan aivan vastenmielinen. Se on estettävä
ajoissa.
_Isä_. Hm... Minusta hän ei lainkaan osoittanut huomaavaisuutta.
_Äiti_. Nuorta tyttöä voi miellyttää monella tavalla, ja seppä on
valinnut tapansa viisaasti. Miksi Augusta ei voi kärsiä Allan Hagertia?
Allanilla ei ole koskaan rohkeutta vastustaa häntä. Huomaa, miten seppä
käyttää toista menettelytapaa: hän vastustaa ja kiihoittaa Augustaa,
ja se onnistuu paremmin. No niin... Augusta on epäilemättä hyvä
saalis sellaiselle seikkailijalle, joka on tänään seppä, huomenna
vaskiseppä ja ylihuomenna kenties ryöväri. Augustan myötäjäisillä,
viidelläkymmenellä tuhannella, saisi mainiosti nälkäiset karhut
tyyntymään, ja etkö luule hänen tietävän, että Augusta saa periä
Mirabeau tädin? Ole varma siitä. Oh, kun ajattelen, että tuommoinen
herra, mikä lieneekään, riistäisi meiltä jonakin päivänä kelpo
Augustamme, jolla on minä päivänä tahansa valittavana vaikka kymmenen
paljon sopivampaa kosijaa! Sanoihan hän Augustaa _missiksi_, ikäänkuin
olisi leikkinyt kissanpojan kanssa.
_Isä_ (unisesti). Miksei hän saanut sanoa neidiksi?
_Äiti_ (yhä innokkaammin). Niin, puolusta sinä häntä sentähden, että
hän on kuuntelevinaan sinun pitkiä puheitasi, mutta minä vakuutan, että
hän ajatteli paljoa enemmän Augustan hatun punaisia nauharuusukkeita.
Mikä on sinusta Allan Hagertissa vikana? Onhan hän Hämeen varakkaimpia
maanomistajia, nuori, siivo...
_Isä_. Ja tyhmä.
_Äiti_. Ei ollenkaan. Hän hoitaa Ristipeltoa kuin mies ainakin; siitä
asti, kun hänen isänsä osti maatilan tädiltä, on sen arvo noussut
toisen verran. Ajatteles: sata lypsävää lehmää! Ja mitäpä siitä, jos
hän ei olekaan niin ovela kuin eräät muut? Ymmärrys tulee vuosien
mukana. Muistathan, millainen Augusta oli, kun hän yritti karata
Tukholmaan, ja mimmoinen tyttö hänestä on sitten tullut. Harkiten
päätetyt liitot ovat useimmiten onnellisimmat. Emmehän mekään olleet
niin äärettömän ihastuneet toisiimme. Sinä laskit melkein tähän tapaan:
Jeanette perii kivikartanon ja vähintään neljäkymmentä tuhatta;
sitäpaitsi kuuluu tyttö olevan joltisenkin hyvä, siis sopiva vaimo
minulle. Minä taas ajattelin itsekseni, kun sinä kosit: hän näyttää
olevan kunnon mies, joka voi elättää vaimonsa. Ei juuri mikään
loistavan teräväpäinen.
_Isä_. Lorua! Sinä rakastit minua.
_Äiti_. Erehdys. Ei juuri mikään neroniekka, ajattelin minä, mutta
hänellä, Jan Fredrikillä, on hyvä sydän ja taipuvainen luonne; siispä
hän on sopiva mies minulle. Niin oli laita, kun _me_ menimme naimisiin
ja luullakseni olemme tulleet jotenkin hyvin toimeen. Sentähden minun
mielestäni Allan Hagert... Mutta ethän sinä kuule, mitä minä puhun...
Muutamat epäselvät äänet ilmoittivat, että isälliset huolet minun
tulevaisuudestani uinuivat jo unen helmoissa ruokonukkapäänaluisella
Vallan kestikievarissa. Minä en ollut läheskään niin ihastunut noihin
sataan lypsävään lehmään; mutta yhtä vähän miellytti minua keinottelun
kohteena oleminen. Seppä, seppä, ajattelin minä, jos todellakin toivot
vaikuttavasi minuun "rumalla maallasi" ja misseilläsi, jotta sitten
saisit poimia minut kuin kypsyneen hedelmän, niin saatpa kokea, että
tämä pikku pihlajanmarja on liian korkealla kettujen tavoiteltavaksi.
Luuleeko tuo hyvä herra meidän yksinkertaisten pohjolan tyttöjen
sentähden ottavan hänet heti appelsiinin verosta, että hän on nähnyt
jonkun sopen oranssien maata. Minä kyllä kuorin hänet, minä, ja jos hän
tahtoo takoa minut lämpimäksi, niin hän saa kalkutella kylmää rautaa,
niin kylmää, että hän on polttava sormensa neljänkymmenen asteen
pakkasessa. Hyvää yötä, iso Ilmarinen vielä suurempine käsinesi! Hyvää
yötä, viisas vaskiseppä, minä uneksin ... kadetistani.
Minä olin nukkunut hetkisen ja nähnyt unta, en tosin kadetista,
lapsuuteni lemmitystä, vaan että olin ajavinani kapearaiteisella
rautatiellä. Juna kulki etanan kulkua miehenkorkuisten kinosten läpi,
ja minä kuulin isän ylistelevän oivallista taloudenhoitoa, jolla oli
saatu säästetyksi niin ja niin monta prosenttia kalliista
rakennuskuluista. Radan viereltä olin kuulevinani sepän äänen huutavan:
kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi! Isä kiitteli
kiittelemistään säästäväisyyttä, juna kulki yhä hitaammin, ensin kuin
koppakuoriainen, sitten kuin onkimato ja vihdoin kuin perintöjuttu,
kunnes aivan auttamattomasti hautauduimme kinoksiin. Ja yhä vielä olin
kuulevinani sepän äänen alakuloisesti kaukaa huokailevan:
kapearaiteinen, kapearaiteinen, sinä palellut kuoliaaksi!
Minä heräsin, kuulin oven aukeavan ja jonkun astuvan sukkasillaan
vuoteeni luo.
-- Kuka siinä?
-- Älä säikähdä! kuiskasi äidin tuttu ääni. -- Minä tahdoin vain
katsoa, nukutko sinä.
-- Mikset itse nuku, äiti?
-- Muuten vaan. Minä en saanut unta ja aioin katsoa, onko Frits
potkinut peitteen päältään. Silloin kuulin porstuan oven aukenevan ja
jonkun puhuvan kuiskaamalla etuhuoneessa. Minä tulin katsomaan, olitko
unohtanut avaimen oveen.
-- Luultavasti on joku matkustavainen tullut meitä myöhemmin.
-- Hiljaa! Kuka tietää, vaikka täällä olisi ryöväreitä, ja kaikki
meidän tavaramme jäivät etuhuoneeseen.
-- Sinä olet suotta levoton, äiti.
-- Rakas lapsi, sinä et tiedä, minkälaista on maata valtamaantien
varrella, jossa kulkee kaikenkaltaista väkeä. Olemme unohtaneet pyytää
tulitikkuja; onko sinulla?
-- Tässä on.
Me sytytimme kynttilän. Äiti avasi varovasti oven ja meni edeltä. Minä
seurasin sykkivin sydämin. Ensimmäinen, mitä näimme, oli sohvalle pantu
ruskea takki ja sen alla tuntematon, luultavasti hirvittävä esine.
-- Se on mies, kuiskasin minä.
-- Johan minä sanoin! Se on kauheata.
-- Mutta eihän ryöväri olisi käynyt levolle sukkasillaan... Hän on
heittänyt takin yltään. Valo sattuu hänen kasvoihinsa... Seppähän
se on!
-- Sinä naurat! huudahti äiti, kun olimme vetäytyneet nopeasti takaisin
sisempään huoneeseen. -- Mutta on ennen kuulumatonta, että noin
tunkeudutaan nukkuvien ihmisten pariin.
-- Eikö kestikievari ole matkustajia varten? Miksikä meillä pitäisi
olla kaikki huoneet, kun tarvitsemme vain kaksi?
-- Pitääkö tänne majoittaa kaikenlaiset ihmiset? Sen minä sanon, ettei
nuorella miehellä, joka voi käyttäytyä niin taitamattomasti, ole
enempää säädyllisyyttä kuin hottentotilla. Miksei hän ole mennyt
makaamaan väentuvan penkille?
Päästääkseni äidin levottomuudesta, jota hän tunsi minun tähteni,
ehdotin, että hän paneutuisi nukkumaan minun sijalleni Sigridin viereen
ja minä kyhäisin itselleni vuoteen tuoleille. Se tuuma hyväksyttiin, me
panimme kynttilän palamaan uuniin ja nukuimme, kuulematta mitään
epäiltävää etumaisesta huoneesta.
Mutta yöllä oli seikkailunsa niinkuin päivälläkin. Minä heräsin, ja
minusta tuntui kuin olisin ollut syöksymässä pohjattomaan syvyyteen.
Sillä kertaa olivat tuolit siirtyneet erilleen ... minä venyin
lattialla ja tunsin päässäni kolkutusta kuin se olisi ollut tuhannen
vaskisepän työpaja. Huone oli pimeä ja täpötäynnä hirveätä häkää. Minä
tunsin olevani vähällä pyörtyä ... muutaman minuutin kuluttua en enää
olisi voinut liikuttaa kättä, en jalkaa. Ei ollut aikaa arvella: minä
vedin auki pellit, aukaisin oven, juoksin hakemaan kynttilää toisesta
huoneesta, sytytin sen vapisevin käsin ja herätin isän. Minulla ei
ollut enää mitään hätää, mutta äiti parka ja Sigrid, olivatko he vielä
elossa vaiko kuolleina? Me koetimme herättää heitä, mutta turhaan. Isä
vaipui voimatonna tuolille ja saattoi vain sanoa:
-- Nyt olemme hukassa, lapsi parka! He eivät enää herää!
-- Herra Damm! Herra Damm! huusin minä.
-- Mitä nyt? sanoi seppä.
-- Me kuolemme häkään!
Yhdellä hyppäyksellä oli seppä porstuan ovella, avasi sen selko
selälleen, joten kylmä talvi-ilma pääsi virtailemaan sisään, sieppasi
pesuvadin, juoksi ulos ja toi sieltä äsken satanutta lunta. Ilman
kylmyys ja lumi äidin ja Sigridin ohimoilla, kaikki ne yhdessä
vaikuttivat kuin ihmelääke. Meidän sanomattomaksi iloksemme he avasivat
silmänsä, katselivat kummastuneina ympärilleen ja nousivat istualleen,
pää vielä raskaana. Isä itki, minä itkin, ja seppä ... kiiruhti
sulkemaan porstuan ovea, sillä talvea oli meillä jo yllin kyllin
huoneessa; sitten hän jätti meidät rauhassa nauttimaan takaisinsaannin
iloa.
Vaikka se tapahtuikin hyvin nopeasti, oli kuitenkin äidin ensi katse
heti huomannut, miten huolimattomasti puettuna hänen tyttärensä oli
miehen kävellessä paitahihasillaan ja sukkasillaan etuhuoneessa.
-- Mitä tämä on? Augusta ... käveletkö sinä unissasi?
Minä en todellakaan ollut muistanut pukuani. Muuta en voinut tehdä kuin
sulkea oven ja kiertää käteni äidin kaulaan.
-- Mutta mistä tuo hirveä häkä tuli? kysyi isä.
-- Rakas isä, mitä muuta voi odottaa kestikievarissa, jossa kulkee
väkeä kuin maantiellä?
Häkä oli varmaankin tullut uunista. Me tutkimme sen tarkemmin, ja kas,
kynttilä, jonka me niin huolellisesti olimme yöllä panneet sinne, oli
sulanut, ja siitä oli tullut hiiliin niin paljon talia, että kokonainen
komppania olisi voinut siitä saada surmansa.
-- Silläkö lailla te pidätte huolta talon turvallisuudesta, huomautti
isä iloisesti.
Siitä palasi jo toistenkin hyvä tuuli. Me pukeuduimme. Unesta ei ollut
enää puhettakaan sinä yönä. Ainoastaan onnellinen Frits nukkui kaikkien
puolesta. Kello oli neljä aamulla, me annoimme tehdä uudelleen tulen
etumaisen huoneen kauheaan takkaan ja tilasimme kahvia.
Herra Damm oli samoin pukenut yllensä, mitä hänen puvustaan vielä
puuttui. Me istuimme siis viisin takkatulen ääressä. Kelpo äitini ei
ole kohtuuton vaatimuksissaan; hän oli odottanut sepän pyytävän
anteeksi sitä, että hän, kuten äidin mielestä oli laita, oli
tunkeutunut meidän rauhoitetulle alueellemme, mutta äiti ymmärsi, että
seppä oli taaskin tehnyt meille palveluksen, ja vaikka se harmittikin
häntä, ei hän kuitenkaan näyttänyt sitä toisille. Seppä ei pyytänyt
anteeksi, mutta ei myöskään näyttänyt pitävän mitään lukua avusta,
minkä hän oli antanut tuona tukalana hetkenä; minuun hän tuskin viitsi
katsahtaakaan.
Isä oli aivan ihastuksissaan.
-- Olen minä kuullut puhuttavan sepistä, jotka ovat olleet pappeja --
virkahti hän pudistaen sepän karkeaa kättä -- mutta enpä koskaan ennen
ole tavannut seppää, joka samalla on sukkela henkilääkäri. Mitä
arvelette, hyvä herra, joisimmeko, kahvia odottaessamme, lasin Ruotsin
punssia?... Ai, nyt olemmekin köyhässä Hämeen sydämessä. Mutta lasi
olutta? Vai viinaryyppy, kumpaako suvaitsette? Täällä on hieman liian
raikasta tuon jäähdytysparannuksen jälkeen.
Isä erehtyi innoissaan sellaista sanomaan. Hän kuuluu kohtuudenseuraan
eikä juo koskaan väkeviä juomia, paitsi lasillisen viiniä ja olutta ja
joskus totia. Minä olin varma, että seppä ottaisi sen huomioonsa. Turha
toivo! Se hirviö otti esille pienen matkalippaan, jossa oli kaikki
teetarpeet, ja pyysi saada tarjota meille lasillisen vattulikööriä.
-- Tämä on minun lääkettäni, sanoi hän.
-- Hyvä herra Damm, alkoi isä hiukan juhlallisesti -- koska nyt kohtalo
on johtanut meidät yhteen niin kummallisella tavalla, saanen ehkä
esittää ... lähempää ... hm, hm!
Silloin isää rupesi ryittämään. Minä tunsin poskeni käyvän
tulipunaisiksi, sillä mitä hän saattoi muuta tarkoittaa kuin lähempää
sukulaisuutta? Mutta hän malttoi mielensä ja jatkoi:
-- ... lähempää tuttavuutta.
-- Varsin mielelläni, vastasi seppä. (Sen kyllä uskoin.)
-- Minä saan siis pitää sinua, veli, perheeni ystävänä, jatkoi isä.
(Se kuului todellakin vähän sukulaisuuden tapaiselta.)
Seppä kumarsi vähän, hyvin vähän, ylpeätä päätään, vastaamatta mitään.
-- Saanko kysyä, minne matka?
-- Pälkäneelle.
-- Sinnehän mekin aiomme. Onpa hauskaa, kun saamme matkustaa yhdessä.
-- Minä pelkään, ystäväiseni, ettemme voi mennä Tyrvännöllä Muunaisten
ohi käymättä tervehtimässä vanhaa setää Hasenkampfia, kiiruhti äiti
lisäämään mainiten ensimmäisen sukulaisen, mikä kiireessä juolahti
hänen mieleensä.
-- Setä Hasenkampfiako? toisti isä kummastuneena. Hänhän kuoli kaksi
vuotta takaperin.
-- Se on totta. Minä aioin sanoa tätiäsi, ruustinna Grönefeltiä.
-- Mutta hänhän muutti kesällä Sodankylään.
-- Missään tapauksessa emme kuitenkaan voi häiritä tätiä puolenpäivän
aikaan. Viipykäämme kotvanen ja älkäämme pidättäkö insinööriä, jonka
aika on niin kallista.
-- Meillä on kolme ja puoli penikulmaa ajettavana. Jos lähdemme kello
seitsemältä, olemme tädin luona viimeistään kello yksitoista.
-- Yöllä on satanut lunta ja nyt on oivallinen rekikeli, huomautti
seppä.
-- Mutta tädillä on omat tapansa. Hän on harvoin nähtävissä aikaisemmin
kuin noin kahdentoista paikoilla.
-- No sitten tulemme sinne kello kaksitoista.
Seppä ymmärsi nuo kellonlyönnit paremmin.
-- Minun on käytävä vieraissa, huomautti hän. Herrasväen ajaessa
Pälkäneen kirkolle päin poikkean minä vasemmalle Muistoon.
-- Matkustatko, veliseni, Muistoon? huudahti isä.
-- Matkustan, vastasi seppä.
-- Mutta sinnehän meilläkin on matka!
Äidillä ei ollut mitään sanomista. Hänen kasvojenilmeensä olisi voitu
tulkita melkein tähän tapaan:
Mitä meillä onkaan täällä tekemistä? Tuo mies on kuin huhtikuun nuha;
siitä ei pääse eroon ennenkuin kesällä.
Mutta seppä keksi keinon.
-- Eipä sovi jättää käyttämättä uutta rekikeliä, kehoitti hän. Minä
olen aikonut palkata pari työmiestä täältä kylästä enkä siis voi
määrätä aikaa, milloin lähden. Minä toivotan teille, herra sotaneuvos,
hauskaa rekiretkeä.
-- Hm, virkahti isä osaamatta hänkään vuorostaan sanoa sen enempää.
Hetkisen kuluttua istuimme kaikki reessä, ja Valta katosi häkäisine
uuneineen talviseen sumuun.