Pilli vihelsi, kulku hiljeni, juna pysähtyi, ja kelpo vanhempani
päästivät helpotuksen huokauksen rinnastaan, kun he niin odottamattoman
onnellisesti olivat päässeet tuon hirvittävän rautatien vaaroista. He
saattoivat jälleen hengittää vapaasti, nyt he voivat _levätä_
miellyttävällä maantiematkalla, jossa eivät mitkään konehirviöt joka
hetki olleet uhkaamassa heitä kamalalla kuolemalla. Isän kello oli
puoli yksi.
-- Katsohan, isä kulta, tavaroitamme, muistutti äiti, ja
kiiruhtakaamme, että ehdimme Muistoon tänä iltana. Me emme voi häiritä
tätiä myöhemmin kuin kello seitsemän.
-- No, no, vastasi isä, ruokaa pitää meidän kumminkin saada, ennenkuin
lähdemme jatkamaan matkaa. Te jäätte arvattavasti Hämeenlinnaan, herra
insinööri.
-- Tunniksi tai pariksi.
-- Aivan kuten mekin. Saanko ilon kutsua päivälliselle?
-- Kiitoksia, mutta minulla on asioita toimitettavana nyt heti.
Vastedes ehkä saan kunnian...
-- Tervetuloa. Silloin saamme arvattavasti nähdä teidät, herra
insinööri, Kiinassa tai Amerikassa. Mieluista on minusta silloinkin
puhella vähän enemmän kapearaiteisista radoista. Minä olen sitä mieltä,
että pitäisi säästää mikäli mahdollista, ja luullakseni se on järkevä
ajatus, mutta se ei ole johtunut kenenkään mieleenkään täällä... Minä
tulen heti, äiti... Tähän rautatiehen olemme nyt panneet neljätoista
miljoonaa markkaa. Olkaa hyvä, laskekaa sille kuuden prosentin korko,
herra Damm; katsotaanpas, paljas korko tekee 840.000, näettekös,
ja sen lisäksi tulee kulku- ja huolenpitokustannukset, se tekee,
laskekaamme...
Siitä tuli pitkät laskut. Äiti ja minä korjasimme sillä aikaa
matkapeitteen, pienokaiset, piipun ja tupakkakukkaron; näimme
matkustajien tungeskelevan pakaasipöydän ympärillä, johon kapsäkki
toisensa perästä nostettiin pois vietäviksi. Ei aikaakaan, kun sattui
äiti näkemään meidän matka-arkkumme ja tahtoi muitta mutkitta ottaa sen
huostaansa.
-- Missä merkki? kysyi mies tiskin takaa.
-- Mikä merkki! Tottahan minä tunnen oman arkkumme.
-- Ei täältä saa mitään ilman merkkiä.
-- Enkö jo sanonut, että ne kuitenkin pitävät kaikki, mitä meillä on!
Mene, Augusta sano isälle, että meiltä varastetaan tavaramme.
Minä menin asemasillalle ja tapasin isän todistelemassa
siunatulle sepälle, miten maan rahoja oli käytettävä maanteihin ja
suoviljelyksiin. Taikka ne saattaisi antaa lainaksi ja saada niistä
korkoa eikä käyttää niitä valtiolainain kuoletukseen.
Seppä oli pahemmassa kuin pulassa.
-- Herra sotaneuvos -- sanoi hän -- te olette pääkaupungin asukkaaksi
hyvin vanhoillinen. Sanotaanhan Helsingissä yleiseen suosittavan
vapaamielisiä aatteita.
-- Sanomalehdet ja hallitus, ne ne ovat vapaamielisiä, jatkoi isä hyvin
innokkaasti. -- Toisin sanoen: hallitus ja sanomalehdet. Kaikki on
muotia meidän aikanamme, herra Damm. Mutta minä tunnen vanhoja,
ymmärtäväisiä ihmisiä, joiden mielestä Hänen Hirmuisuutensa[28] ymmärsi
asiat paremmin, ja niiden joukkoon kuulun minä. Silloin olivat ajat
toiset, uskokaa pois, hyvä herra; kaikki patriarkaalista niinkuin
pitääkin -- isällinen hallitus, joka piti huolen kaikesta, ja siivo
kansa, joka nautti pelkkää hyvyyttä sekaantumatta semmoisiin asioihin,
jotka eivät koskeneet sitä. Yleishyvänä olivat esivallan asetukset,
perustuslakina kruunausjuhlien lähetyskunnat, edustuslaitoksena
säätyjen pankintarkastajat, painovapautena painotarkastus ja yleisenä
mielipiteenä maan virallinen lehti. Sillä hyvä, ja me olimme siihen
tyytyväiset, uskokaa pois.
-- Äiti odottaa ja pyytää isää kaikin mokomin tuomaan rahtimerkit,
keskeytin minä antaakseni kuulua mielipiteeni, joka ei ollut luettavana
maan virallisessa lehdessä.
-- Vai niin. No, jääkää hyvästi, herra Damm. Minua ilahduttaa, että
olen tutustunut niin ymmärtäväiseen nuoreen mieheen.
Me saimme sitten helposti pois tavaramme; kantajan käskettiin pitämään
ne tallessa asemalla, koska me aioimme syödä päivällistä siellä. Mies
lähti edeltä, me seurasimme, nousimme portaita ja astuimme iloiseen,
valoisaan huoneeseen, jossa kaksi sangen sievää lasta leikitteli
lattialla heidän hoitajansa päärmätessä käsiliinoja. Frits ja Sigrid
huomasivat puuhevosen ja korivaunut, ja se miellyttävä näky sai heidät
heti kotiutumaan.
-- Onpa tämä oikein siisti ravintola, virkahti isä tyytyväisenä riisuen
turkkia yltään. -- Voitko tarjota meille päivällistä, tyttö, meidän
odotellessamme hevosia?
Tyttö katsahti meihin niin kummastuneena, että äiti jätti toisen solmun
aukaisematta päähineestään ja kysyi, onko huone ehkä jo muiden
matkustajien hallussa.
-- Etsittekö asemapäällikköä? kysyi lastenhoitaja.
-- Emme, vastasi isä, vaan hieman ruokaa, ja se maistuukin meistä aika
hyvältä.
-- Ruokaa on kaupungissa.
-- Mutta olemmehan me Hämeenlinnassa...
-- Saadaanpa nähdä, että olemme ajaneet väärää tietä ja olemme nyt
Porvoossa tai Loviisassa! huudahti äiti, niin uskomattomalta kuin se
hänestä tuntuikin.
-- Tämä on asemahuone, vastasi lastenhoitaja onnettomuutta ennustavasti
hymyillen ja yhä vain päärmäten käsiliinaansa.
Hänestä oli nähtävästi aivan yhdentekevää, vaikka olisimme olleet
Sortavalassa.
-- Sen kyllä ymmärrän -- sanoi isä -- että olemme asemalla, mutta totta
kai täällä on ravintola matkustavaisia varten.
-- On, ravintola on kaupungissa.
-- Kaupungissako? Mutta missä on kaupunki sitten?
-- Virstan päässä.
-- Sepä kummallinen kaupunki, kun juoksee pois rautatiensä tieltä. Eikö
täällä siis ole ravintolaa matkustajille?
-- Matkustajia on kyllä, mutta ei ravintolaa.
-- No mikä tässä sitten on?
-- Asemapäällikön asunto.
-- Antakaa anteeksi!
Me läksimme laputtamaan pettynein toivein, lasten mielipahaksi, jotka
jo olivat valjastaneet hevosen korivaunujen eteen.
-- Huutakaa tänne ajuri!
-- Kaikki neljä lähtivät äsken tästä, vastasi kantaja.
-- Tottahan Hämeenlinnassa lienee enemmän kuin neljä ajuria.
-- On, välistä niitä on kuusi.
-- No, mitenkä tästä sitten päästään kaupunkiin?
-- Milloin ei mennä ajaen, on tapana kävellä.
Me lähdimme jalkaisin astua tallustelemaan lokaista tietä ja saavuimme
kello puoli kaksi kaupungin parhaaseen ravintolaan.
-- Olkaa hyvä, antakaa meille huone!
-- Ei ole yhtään tyhjänä.
-- Mitä? Eikö yhtään?
-- Salista lähtee kohta eräs herra.
-- Olkoon menneeksi sali sitten.
Me marssimme saliin myttyinemme, ja kenenkä tapasimme siellä? Sepän.
-- Tekö, herra Damm? No sepä hupaista! Nyt saatamme syödä yhdessä
päivällistä.
-- Antakaa anteeksi, minun hevoseni on jo valjaissa.
-- Mutta kuulkaahan, hyvä herra, te kun olette nuori, pitäähän teidän
käydä katsomassa maamme merkillisyyksiä. Esimerkiksi tämän kaupungin
linnaa. Minä kerroin juuri lapsilleni, että se on Birger Jaarlin
perustama.
-- Ja täällä on neljä ajuria! huudahti Frits, jonka mielestä se oli
kaupungin suurin merkillisyys.
Äidin mielihyväksi lähti seppä kuitenkin matkoihinsa.
-- Hän näyttää minusta tyhmänlaiselta. Minä en ymmärrä, miten isä voi
lörpötellä monta tuntia semmoisen kanssa, joka tuskin kuunteleekaan,
mitä hänelle sanotaan.
-- Minä vakuutan, että hän kuunteli hyvin tarkkaavaisesti minun
ajatuksiani valtiotaloudesta. Sellaisilla nuorilla miehillä on
ulkomailta tullessaan kypsymättömät mielipiteet. Heidän on hyödyllistä
kuulla vanhempien ja kokeneempien mieltä.
-- Olisi parempi tilata päivällistä ja hevoset. Kello on kohta kaksi,
ja meidän pitää ehtiä Muistoon ennen kello seitsemää.
-- Se on totta. Tarjoilija! -- Poika!... Mihinkä hän nyt meni!...
Antti, vai mikä sinun nimesi on!... No, tuossa hän on vihdoinkin.
Toimita heti päivällinen viidelle hengelle!
-- Heti, herra!
-- Neljälle hengelle! puuttui puheeseen äiti ajatellen laskua ja
arvellen, että pienokaisia käy laskeminen neljäkolmatta tusinaan.
-- Heti, rouva!
-- Tilaa myöskin heti vaunut ja kaksi hevosta Vallan kestikievariin!
-- Heti, herra!
-- Ole hyvä, tuo lapsille kaksi lasia maitoa.
-- Heti, rouva!
-- Ja minulle pullo olutta.
-- Heti, herra!
-- Saammehan sitten kahvia?
-- Heti, rouva!
-- Pyytäisin vähän pesuvettä.
-- Heti, mamseli!
-- Puhdista minun päällyssaappaani!
-- Heti, herra!
-- No mutta riennä jo; meillä on kiire.
-- Heti, rouva!
Palvelija lensi "tuulen nopeudella" ja jäi sille tielle. Hän "seurasi
luontoansa", kuten sanotaan mehiläisen sadussa, ja kun matkustajain
vaatimukset kerran tulevat kohtuullisiksi tulevat myöskin palvelijat
nopeiksi niitä tyydyttämään.
Me odotimme -- ja odotimme! Me katselimme maailmanmenoa kadulla, jossa
joka viiden minuutin kuluttua näkyi joku alakuloinen kävelijä kulkevan
ohi -- ainakin hän näytti meistä alakuloiselta. Vaihteen vuoksi
tutkimme Alman taistelua, joka riehui kaikessa rauhassa salin seinällä,
ja ikkunakoristusta, joka kuvasi Ganymedestä ruokkimassa Jupiterin
kotkaa. Muuan upseeri astui salin läpi ottamatta osaa Alman taisteluun;
kaksi kauppa-asioitsijaa meni samaa tietä ja katseli meitä kuin
rautatien tavarapakkoja, joilla ei ole omistajaa. Isä veti hyvin
huolellisesti kelloansa, äiti vartioi irtaimistoamme, pienokaiset
kokivat parhaan kykynsä mukaan kaivella reikiä seinäpaperiin, ja minä
tutkin parin viikon vanhaa sanomalehteä, jossa oli luettelo viimeisistä
markkinahinnoista ja kummallinen juttu vasikasta, joka oli syntynyt
kaksipäisenä. Se oli hyvin hupaista.
Vihdoin tuli oikein hyvä päivällinen, ja se maistuikin meistä
oivalliselta, paitsi että piparjuurikastike oli äidistä liian väkevää,
jotavastoin se isästä oli liian heikkoa. Se, että Sigrid kaatoi
pöydälle maitolasin ja Frits koristeli pöytäliinan ruusunpunaisilla
puolukkahillon merkeillä, oli liian luonnollista eikä voinut herättää
kenenkään huomiota.
Kahvi tuli. Me katsoimme kelloa: se oli kohta neljä.
-- Tarjoilija!... Antti!... Ovatko hevoset valjaissa?
-- Heti, herra!
-- Lasku!
-- Heti, rouva!
Lasku tuli kahdenkymmenen minuutin perästä ja se maksettiin sillä
aikaa, kun äiti pisti käsilaukkuunsa pari tuoretta rinkilää
pienokaisten varalle.
-- Poika odottelee juomarahoja, huokasi äiti. Kyllä tämä matka tulee
maksamaan. Pankaa nyt hyvästi yllenne, lapset!
Hyvissä tamineissa marssimme me ulos noustaksemme vaunuihin. Oli jo
hämärä; mitään vaunuja ei näkynyt, vaan niiden sijasta kahdet hyvin
epäilyttävän näköiset kyytirattaat ja valjaissa hevoset, joilla silojen
asemesta oli selässä jonkinlaiset repaleiset satulat riippumassa
jatketuista köyden paloista, joiden välitse ohjakset hyvin
huolestuttavasti kiertelivät.
-- Missä vaunut ovat? huusi isä äkäisesti.
-- Vaunutko? kysyi palvelijapoika odotellen juomarahojansa.
-- Niin, ne, jotka tilasin.
-- Eikö herralla ole omia vaunuja?
-- Pöllö! Olisinko minä niitä sitten tilannut?
-- Kaikilla, jotka matkustavat vaunuilla, on vaunut mukanaan.
-- Minä tahdon vuokrata vaunut, kuuletko. Eikö kaikissa
matkustajataksoissa ole painettuna: vuokraa vaunuista sen ja sen
verran?
-- Sitten voitte mennä kestikievariin, hyvä herra, vastasi poika hyvin
närkästyneenä ja jätti meidät siihen pulaan lokaiselle pihalle.
-- Minä en koskaan istuudu rattaille, selitti äiti hyvin päättävästi.
Tuloksena oli, että me vähän keskusteltuamme ravintolan isännän
kanssa saimme vuokrata vanhat vaunut, mutta koska niissä ei ollut
siloja, täytyi meidän turvautua noihin eriskummallisiin Hämeen
satulavaljaisiin.
Me lähdimme Hämeenlinnasta aivan pimeässä vanhoilla vaunurämillä,
kurjan huonoilla valjailla tuntemattoman ajajan mukana mäkiselle
tielle, joka oli paljasta sileää iljannetta; mutta mitä siitä lukua?
Olimmehan päässeet hirmuisen rautatien vaaroista, nythän meillä oli
tilaisuus _levätä_ vanhalla kunnon maantiellä. Kuskin käskettiin vain
ajaa varovasti mäissä ja häntä kiellettiin ärjymästä kaikille
vastaantulijoille.
Matka kävikin todella hyvin onnellisesti aina siihen asti, kun ehdimme
vastamäkeen, joka on puiston luona aivan kaupungin edustalla. Siinä
toinen solmituista köysistä katkesi.
Me pysähdyimme, kuski laskeutui maahan, solmi köyden, ja me jatkoimme
matkaamme. Kahden tai kolmen virstan päässä kaupungista katkesi toinen
köysi: sama temppu. Ennenkuin ehdimme Hattulan kirkolle, olimme jo
kuusi kertaa olleet satulaseppänä, ja juuri kirkon kohdalla olisi
meidän pitänyt seitsemännen kerran koettaa onneamme, mutta kuski
selitti jo leikanneensa ohjaksensakin. Hänellä ei ollut enää mitään
köyttä.
Äiti purki tukun liinaista nauhaa, isä uhrasi piippunsa silkkipunoksen,
ja niin pääsimme Mierolan kylään. Siinä näyttivät kaikki ponnistukset
raukeavan tyhjiin. Kyytimies tunsi kylän satulasepän; häneltä saimme
vihdoin lainaksi parit vaununsilat, kun isä antoi pantiksi koko niiden
hinnan ja lupasi maksaa vuokraa puoli hintaa.
Minä jätän kertomatta kaikki päivittelemisemme; täytyy kertoa lyhyesti,
kun kuvailee niin vaiherikasta matkaa. Me ajoimme kylän alapuolella
olevan sillan yli, sitten ylös pitkää vastamäkeä ja vielä kappaleen
matkaa. Sitten pysähdyimme: naula oli pudonnut valjaista, aisa viilsi
pitkin maata hevosten jaloissa. Se autettiin puupulikalla, mutta emme
olleet pitkälle päässeet, ennenkuin toinen joustin katkesi ja vaunujen
kori vajosi takapyörälle. Siihen loppui meidän kekseliäisyytemme: me
olimme pimeässä aivan kirjaimellisesti maantiellä.
Jo alettiin huomata, että rautatiellä kuitenkin oli hyvätkin puolensa.
Vähän matkan päässä tieltä näkyi tulta; kyytimies lähetettiin pyytämään
sieltä apua. Sillä välin tuli minun pitää ohjaksia, mutta kun olimme
pysähtyneet keskelle tietä ja muutamat päihtyneet maalaiset, joista
ohitse ajaminen oli vaivalloista, lyödä läjäyttivät hevosia ruoskalla,
peräytyivät solvaistut vetäjät, ja me päädyimme rikkinäisine
vaunuinemme sievästi ojaan.
Siinä surkeassa asemassa tapasi meidät muuan herra, joka tuli ajaen
talosta, mistä tuli loisti, ja kiiruhti apuun. Hänen lyhtynsä valossa
me tunsimme sillä kertaa vilpittömäksi mielihyväksemme hänet taaskin
sepäksi.
-- Minun kieseissäni -- sanoi hän -- on tilaa kahdelle, hankin toiset
Riitalasta. Rikkoutuneet vaunut voidaan korjata kylässä ja lähettää
sitten kaupunkiin.
-- Meistä on teille aivan liian paljon vaivaa, väitti vastaan äiti,
jonka hyvä sydän tuli liikutetuksi niin suuresta avuliaisuudesta.
-- Ei ollenkaan, vastasi seppä. Minulle jää kolmannet ajoneuvot,
oivallisilla puujoustimilla varustetut rattaat. Sekin on melkein
ylellistä minulle.
-- Olkoon menneeksi, herra Damm! huudahti isä ihastuneena. Niin sitä
pitääkin olla perehtynyt sekä rauta- että maantiematkoihin.
Meidän ei kannattanut paljon kursailla. Me olimme tyytyväiset
kieseihin, seppä katosi, ja me saavuimme muitta seikkailuitta Vallan
kestikievariin. Siinä miettimään, vieläkö voimme toivoa ehtivämme
Muistoon samana iltana. Katsottiin kelloa, se oli jo kymmenen minuuttia
kymmenettä.
Sen odottamattoman keksinnön johdosta pidettiin yleinen neuvottelu. Me
olimme olleet liikkeellä kello kolmesta asti aamulla eikä meillä ollut
vähääkään halua lähteä uusille huvimatkoille pimeään, ja sitä paitsi
havaittiin pienokaisten olevan kuin päivänpaisteessa sulavat lumiukot
huhtikuussa, kun vettä tippuu räystäistä. Siis päätettiin
yksimielisesti jäädä yöksi Valtaan.