Meidän ensimmäinen rautatiematkamme ei ollut sen kummallisempi kuin
miljoonien muiden, jotka kerran, niinkuin me, ovat kummastuneina ja
ihastuneina, ehkäpä vähän hämmästyneinäkin nähneet maisemien ja metsien
ensi kertaa tanssivan rautatievaunun pienien ikkunoiden ohi. Minä olen
sittemmin usein kuvitellut mielessäni, että vastakkaisella penkillä
nukkuva vanha rouva olisi ollut isoäitini tai toisella penkillä
oleva vanha herra isoisäni, ja olen nauttinut siitä hämmästyksestä,
mikä heidät silloin valtasi, kun he siitä heräisivät keskellä
yhdeksättätoista vuosisataa ja näkisivät kiitävänsä vauhtia sellaista,
etteivät nopeimmatkaan vaunuhevoset olisi voineet antaa heille moista
kyytiä. He olisivat uskoneet uneksivansa vieläkin tai matkustavansa
ilmassa kuin Faust Mefistofeleen vaipan avulla. Oi, isoisä, oi,
isoäiti, miten kokemattomia lapsia te olittekaan meihin, valistuneisiin
jälkeläisiinne verraten!
Me istuimme hetkisen hämmästyneinä ja vaiti; pienokaiset kuvittelivat
olevansa kirkossa. Me muistelimme kaikkia hirveitä sanomalehtien
kertomuksia, miten junia oli törmännyt vastakkain tai suistunut
radalta, miten vaunuja oli syöksynyt syvyyksiin ja miten ihmisiltä oli
musertunut jäseniä ja moni kuollutkin ... me muistelimme, miten
pengermä, jota myöten juuri kuljimme merenlahden yli, oli monta kertaa
sortunut ennenkuin se jaksoi kannattaa junan. Kummallinen kulku,
vähäinen tärinä jalkojen alla, vaunujen ratina, hallainen aamuilma,
pimeys ja ikkunan ulkopuolella lentelevät tulikipinät, lamppu sisällä,
yksinäisyys pyörillä vierivässä kamarissamme, jossa meistä itseksemme
jääneistä, sisään suljetuista tuntui kuin koko maailma olisi meidät
hyljännyt -- kaikki se vaikutti meihin alussa huumaavasti. Meistä
tuntui kuin olisimme nopeasti myrskyn siivillä rientäneet eteenpäin
kohti tuntemattomia vaiheita -- ja niinhän olikin laita --
tuntemattomia vaiheita kohti!
Vihdoin isä keskeytti vaitiolon jatkaen äänettömiä ajatuksiansa, joissa
matkan huvi kävi sisällistä sotaa hänen entistä käsitystään vastaan.
-- Kylläpä vain tämä leikkikalu on maksanut sievoiset rahat! nurisi
hän.
Äiti oli ajatellut rahtimerkkejä.
-- Eihän mies juuri näyttänyt varkaalta, huomautti hän, mutta kyllä
hänellä oli hirveät kädet, ja oli se vähän kummallista, että hän vei
pois tavaramme antamatta niistä kuittia. Sanomissa on niin kummallisia
kertomuksia siitä, mitä kaikkia rautateillä tapahtuu. No, saammepahan
nähdä, kun pääsemme perille. Matka-arkussa on minun musta silkkipukuni,
isän mustat vaatteet ja Augustan kultainen rannerengas; sitäpaitsi
kaksi tusinaa liinavaatteita ja muita pukuja; matkalaukussa ovat meidän
röijymme ja lasten vaatteet. Oli onni, että meillä oli mukana niin
vähän kuin mahdollista; minä arvelin jo ottaa juovikkaan silkkipukuni.
Sievä joululahja, kadottaa kaikki, mitä on! Miksi emme ottaneet pikku
laukkua mukaamme vaunuun!
-- Olen kuullut sanottavan -- vastasi isä -- ettei niitä saa ottaa
mukaansa vaunuihin.
-- Eikö saa ottaa mukaansa omia tavaroitaan. Mutta sehän on ilmi
ryöväystä! Näinhän minä varsin hyvin, kun nousimme vaunuun, miten
toiset pistivät käärönsä sohvan alle. Etkö luule pörhönuttuisen miehen
huomanneen meidän kokemattomuuttamme? En minä sano sitä enkä tätä,
mutta kyllä näyttää siltä kuin hän olisi tahtonut käyttää hyväkseen
meidän yksinkertaisuuttamme ja herkkäuskoisuuttamme. Hän olisi ainakin
voinut jättää meille pikku laukun. Kaikki joululahjamme olivat siinä.
Ja mitä puemme yllemme, kun tulemme tädin luo? Vai istummeko siellä
koko pyhät matkavaatteissa? Sepä olisi somaa! Mutta mistä saamme
puhtaita liinavaatteita? Minä ja Augusta ehkä löytäisimme tädin
varastoista jotakin hänen hovineitiajoiltaan säilynyttä, mutta eihän
isäparka voi hänen liinavaatteissaan kummitella. Sinä naurat, Augusta;
minä olisin valmis nauramaan minäkin, niin hullunkurista on kaikki.
Jospa vain minulla olisi mitä pukea lasten ylle! Mutta minulla ei ole
edes yhtään paria kuivia sukkia.
-- Mutta, äiti, eihän hän ollut mikään varas, huomautin minä.
-- Oh, älä puhu, vieläkö sinä väität, saammepahan nähdä. Kuulkaas ...
nyt ne vinguttavat taas ... ja hiljentävät kulkua ... jotakin on mennyt
rikki. Ehkä on jokin silta sortunut? Ehkä on jokin penger painunut?
Ehkäpä on edessämme syvyys! Voi, kun läksimme onnettomalle
rautatiematkalle!
Juna pysähtyi. Kuultiin huudettavan: Tikkurilan asema, juna seisoo
viisi minuuttia!
Vaunun ovi avattiin, me kurkistimme ulos. Päivä oli vihdoinkin
valjennut, me voimme erottaa asemahuoneen ja ihmiset ... miehen, vihreä
lippu kädessä; miksi hänellä oli vihreä lippu eikä valkoinen? ...
vaimon, voipytty kädessä; tahtoikohan hän myydä voita? ... kaksi
ylioppilasta, joista toinen lainasi tulta toisen paperossista; tuuli
kovasti; hehän saattavat sytyttää koko junan tuleen! Muuan mies
lähestyi vaunun ovea: hän oli sama pörhönuttuinen.
-- Mitä kuuluu? kysyi hän.
Äitini nykäisi isää takista.
-- Hänellä ne ovat ne meidän rahtimerkkimme.
-- Kiitoksia, siinähän tuo menee, vastasi isä. Te kuulutte olleen niin
hyvä, että jätitte meidän tavaramme pakaasiin. Saitteko kuitit niistä?
-- Tietysti, vastasi mies. Minä pidin ne toistaiseksi, kun arvelin,
että ehkä voisin auttaa Hämeenlinnassa matkatavaroita ulos otettaessa.
-- Paljon kiitoksia. Mutta me vaivaamme teitä...
-- Ei siitä hätää. Minä aion myöskin Hämeenlinnaan, ja minulla on tätä
nykyä kylliksi aikaa.
-- Ei, älä millään muotoa jätä merkkejä hänelle! kuiskasi äiti.
Isä rykäisi. -- Hm, hm, minä en tahdo vaivata, minä otan itse tavarat.
-- Miten tahdotte, tässä ovat merkit.
-- Tarjoa hänelle kaksi markkaa; minun mielestäni saattaa hän hyvin
tyytyä siihen, kuiskasi äiti.
Isä rupesi kaivamaan kukkaroaan, mutta ei saanut varsin sukkelaan auki
molempia nuttujansa. Hänen mutistessaan jotakin herran vaivoista,
mitättömästä korvauksesta jne. soi jossakin kello kolmannen kerran.
-- Antakaa anteeksi, sanoi pörhönuttuinen, juna lähtee!
Ja samassa hän oli jo poissa.
-- Varas hän ei ainakaan ole, virkahdin minä.
-- Ei, vastasi äiti. Jos vain merkit ovat oikeita.
Me jatkoimme matkaa, katselimme mäntymetsää, joka juoksi meitä vastaan,
ja sähkölankoja, jotka yksitoikkoisesti nousivat ja laskeutuivat radan
sivulla. Pienokaiset olivat vaipuneet syvään uneen, kun tunsimme
vähäisen sysäyksen, luultavasti jossakin kohden, missä routa oli hiukan
rikkonut kiskoa. Äiti säikähti ja huudahti:
-- Nyt olemme suistuneet radalta!
Kohta sen jälkeen saavuimme hyvässä järjestyksessä Järvenpään asemalle.
Isä meni ulos oikaisemaan turtuneita jäseniään ja palasi kellon
soidessa.
-- Nyt tiedän -- sanoi hän -- kuka pörhönuttuinen mies on. Minä kysyin
konduktööriltä ja hän vastasi: seppä.
-- Senhän jo näin heti hänen hirveistä käsistään, tuumi äiti. Annoitko
hänelle juomarahat?
-- Minä en toden totta rohjennut. Mies ei ollut sen näköinen, että hän
ottaisi maksua avustansa. Hän lienee saanut jonkinlaisen kasvatuksen.
Minä rupesin keskustelemaan hänen kanssaan ja todistin päivän
selkeästi, että rautatiet vain saattavat maan häviöön. Hän vastasi: se
riippuu siitä, _mihin_ ne rakennetaan ja _miten_ ne rakennetaan. Eipä
saata puolustaa tyhmyyttä sen älykkäämmästi. Vahinko vain, että
keskustelumme keskeytyi, kun juuri ehdimme tuohon kiistanalaiseen
kysymykseen leveä- ja kapearaiteisista rautateistä.
Vaunumme vieri eteenpäin. Isän sytytellessä piippuansa syntyi uusia
vaaroja äidin vilkkaassa mielikuvituksessa. Me olimme lukitussa
vaunussa; miksikä olimme lukon takana? Lukon takana oleminen on aina
kiusallista. Ja jos tuli sattuisi pääsemään valloilleen isän piipusta?
Saattaahan semmoista tapahtua; niin, onhan Englannissa kokonainen juna
palanut veturin kipinöistä. Tietysti palaisimme me vankeudessamme.
Tupakanpolton pitäisi olla kiellettyä rautateillä. Mutta, isä,
tupruttelethan sinä savua kuin tulivuori!
Isä aukaisi ikkunan ja luuli siten tehneensä tulivuoren
vahingoittamattomaksi.
-- Miten hirveästi siitä vetää!
Ikkuna suljettiin.
-- Ensi asemalla minä menen sepän vaunuun, sanoi isä.
-- Jätätkö meidät yksin? Se on mahdotonta. Ennemmin saat savustaa
meidät kuin sillit.
Hyvinkään asema, juna seisoo viisitoista minuuttia! -- Kello oli puoli
yksitoista, ja koska me olimme olleet liikkeessä kello kolmesta asti,
aloimme tuntea suurta myötätuntoa aseman ravintolaa kohtaan. Isä lähti
ulos ja minä hänen mukanaan, minä tilasin voileipiä ja panin niitä
viisi nenäliinaan äidin ja pienokaisten tarpeiksi. Ensi kerran
elämässäni näin pikaruokailua; madot kaalinlehdellä tai kaksi tusinaa
kanoja pienen ryyniläjän ympärillä eivät ahnaammin kiistele ruuasta
kuin matkustavaiset siinä pöydän ääressä. Supinnahkaturkkinen
jättiläinen täytti puolen ravintolahuonetta; hoikka apukamreeri
tunkeutui hänen kätensä alitse, sai valloittaneeksi lasin olutta ja
kaatoi sen minun turkkiviitalleni. Kun katsahdin taakseni, oli isä taas
keskustelemassa pörhötakkisen miehen kanssa kapearaiteisista radoista.
Kello soi.
-- Isä!
-- Mene sinä edeltä, minä tulen kohta.
Minä menin ja jakelin vaunussa voileipiäni vangeille. Soitettiin toinen
ja kolmaskin kerta, mutta isä oli yhä poissa. Vihdoin kuului vihellys,
juna lähti liikkeelle, äiti huusi konduktööriä pysäyttämään junan;
silloin isä nousi vaunuun, mutta ei yksinään, vaan vetäen sepän
mukanaan. Miten se oli mahdollista, oli meille arvoitus, mutta nopeasti
se temppu vain kävi, ja tuossa tuokiossa minä istuin pörhönuttuisen ja
hirveäkätisen vieraan miehen vieressä.
-- Vai niin, te luulette, hyvä herra, että keveät veturit paleltuisivat
kuoliaaksi täällä meillä kapeilla raiteillaan, jatkoi isä keskustelua,
huolimatta vähääkään meidän kummastuksestamme ja äidin viittauksista.
Myöhäistä olisikin jo ollut saada seppä ulos, sillä ovi oli hyvin
lukossa ja juna liikkeellä.
Seppä pyysi hyvin lyhyesti anteeksi äidiltä ja minulta; häntä ei
näyttänyt ollenkaan huolettavan tunkeutuminen meidän rauhoitetulle
alueellemme. Sitten hän vastasi isän kysymyksiin kunnioittavasti, mutta
hyvin varmasti. Hänen äänensä oli aika miellyttävä, hänen käytöksensä
jokseenkin kursailematon, mutta ei niin typerä kuin minä olin luullut,
ja kun isä tarjosi hänelle sikaria, oli hänellä älyä vastata:
-- Kiitoksia, minä poltan ainoastaan ulkona.
Ihmeekseni huomasin siinä, että hänellä oli hansikas vasemmassa
kädessään. Tahtoiko hän komeilla oikeankäden karhunkäpälällä?
Kelpo äidilläni oli sellainen käsitys rautateistä, että jokaisen
perheen tulee muka saada vaunu käytettäväkseen, ja että on erikoista
hyväntahtoisuutta, jos siihen ottaa vieraita. Hän otti siis
äskentulleen vastaan melkein samoin kuin emäntä kohtelee tuntematonta
herraa, jonka isäntä tuo kanssaan päivälliselle, milloin on ruokana
vain lihamuhennosta ja rusinakeittoa. Tai toisin sanoen: olkaa hyvä,
käykää istumaan, mutta älkää odottako muuta kuin kohteliasta kohtelua!
-- Antakaa anteeksi, huomautti isä, enhän vielä ole esitellyt meitä.
Minä olen ... ja tässä on vaimoni ... tässä tyttäremme Augusta, ja
tässä pienokaisemme Sigrid ja Frits, toinen aika velikulta eikä
toinenkaan juuri parempi.
-- Minun nimeni on Duvert Damm, seppä.
-- Ehkä olette mekaanikko?
-- Vaikkapa niinkin. Muuten olen nykyään varsinaisesti vaskiseppä.
Minä katsahdin äitiin ja näin hänen kasvojenilmeistään: vaskiseppä!
Johan sen arvasinkin. Ja moisten kanssa isä rupeaa ystävällisiin
keskusteluihin. -- Äidin olisi vain tarvinnut lisäksi sanoa: ettekö
tahdo olla hyvä ja tinata minun vanhoja kastrullejani?
Hän oli vaiti. Mutta sen sijaan kuulin isän sanovan:
-- Vaskisepän ammatti on sangen hyvä, varsinkin jos tekee tehtävänsä
ymmärtäväisesti. Mutta kovin tuottelias se ei kaiketi liene?
-- Aina sen mukaan, miten kukin onnistuu ja asiansa hoitaa. Muutamat
rikastuvat, toiset köyhtyvät.
-- Niin, valitetaan, etteivät ammattikunta-asetukset ole enää pitämässä
nurkkamestareja aisoissa. Uusi elinkeinovapaus tahtoo, paha kyllä,
mullistaa kaikki toiselle kannalle. Teillä, hyvä herra, on ehkä myöskin
syytä olla tyytymätön elinkeinovapauteen?
-- Päinvastoin. Minä toivon, että jokaisella olisi vapaus hankkia
toimeentulonsa rehellisellä työllään.
-- Mutta, antakaa anteeksi, hyvä herra, minä muistelen nähneeni teidät
jossakin. Oletteko sattumalta ollut työssä vaskiseppä Thalénilla tai
Avanderilla Helsingissä.
-- En, hyvä herra. Mutta minä muistelen, että me pari vuotta takaperin
matkustimme samassa höyrylaivassa Tukholmaan.
-- Kuinka? Silloinko, kun koneisto joutui epäkuntoon Suomi laivalla ja
me olisimme olleet pahassa palassa Ahvenan merellä, jollei muuan
englantilainen mekaanikko olisi ollut laivassa ja osannut korjata vian?
-- Minä olin sitä ennen ollut kuusi vuotta Englannissa ja puhuin
silloin mieluimmin englannin kieltä.
-- Oletteko siis ollut ulkomailla? Ja kuusiko vuotta?
-- Enemmän kuin puolen ikääni.
-- Mutta minä en käsitä...
-- Sehän on hyvin yksinkertaista. Minä olen syntyisin Napolista ja
tulin seitsemännellä ikävuodellani Suomeen, josta taas lähdin
seitsentoistavuotiaana.
-- Ja olette vaskiseppä, hyvä herra?
-- Miltä kannalta asiaa katsoo. Nyt lumettomana talvena matkustan
Pohjois-Hämeeseen tutkimaan vaskimalmisuonia, mitä on luultu löydetyn.
-- Antakaa anteeksi, herra insinööri ... enhän minä voinut aavistaa...
-- Mitä turhia! Oikeastaan minä olen kuitenkin vain tavallinen seppä.
Keskustelun kestäessä minä katselin huvikseni isän neuvottomuutta ja
miten äidin kunnioitus vaskiseppää kohtaan kasvoi. Hän asetti
päähineensä paremmin paikoilleen, suori minun turkkiani ja torui
pienokaisia, jotka osoittivat olevansa ihmeen taitavia potkimaan
toisiaan sohvilla. Mutta siitä huolimatta hän tarkasteli lakkaamatta
vierasta kuin epäiltävää henkilöä ainakin.
Päästäkseen neuvottomuudestaan isä oli juuri uudelleen ruvennut
juttelemaan kapearaiteisista rautateistä, kun Frits nykäisi häntä
turkista ja pyysi voileipäänsä.
-- Mistä minä tiedän, mihin sinä olet pannut voileipäsi? Luultavasti
olet sen syönyt suuhusi.
-- Ei, ei, se on sinun allasi, isä.
-- Allaniko?... Niin, sen tähden sohvalla tuntuikin jotakin outoa.
Isä siirtyi paikaltaan ja tutki outoa esinettä. Se oli todellakin
voileipä, mutta minkä näköisenä! Fritsillä oli kuten monella muullakin
kotityrannilla ihmeteltävä vaisto panna aina voileipänsä nurinpäin
huonekaluille, ja kiireessä isä oli Hyvinkään asemalla istuutunut niin
varomattomasti kuin mahdollista Fritsin eväspalaselle. Sohvan päällys
oli kuin Länsi-Intian saarien, Kuban, Jamaikan, Haitin ja Portoricon
kartta, puhumattakaan isän turkista, joka oli aivan kuin Hyvinkään
ravintolan ruokalista.
-- Nyt saamme maksaa valtion sohvan! kuului äidin ensimmäinen
säikähdyksenhuudahdus. Toinen huudahdus ei päässyt kuuluville, mutta
minä ymmärsin, että se olisi ollut: ja siitä kaikesta saamme kiittää
seppää!
-- Se on helposti autettu Brönnerin tahravedellä, huomautti niin
syyttömästi epäilty seppä hyvin rauhallisesti.
-- Niin, kelläpä sitä on! huokasi äiti.
-- Sattumalta minulla on sitä pullo matkalaukussani, jatkoi seppä.
Ja niin sanoen hän alkoi pestä pahoin tahriutunutta sohvaa.
Juuri sitä puuhattaessa saavuimme Riihimäelle. Tarpeellista oli pitää
parhaillaan käynnissä oleva puhdistustyö salassa, kun vaunun ovea
avattiin. Äiti asettui suojaksi toiselle puolen ja käski minut samaan
palvelukseen toiselle. Isä lähti ulos hankkimaan apeilla mielin
oleville pienokaisille torttuja lohdutukseksi, ja seppä nojautuen
toiseen polveensa hieroi hieromistaan sohvaa Brönnerin vedellä. Se teki
meidät tutummiksi. Meillä oli yhteinen salaisuus säilytettävänä, ja
äidin täytyi tunnustaa, että tuo entinen pörhönuttuinen vahtimestari,
varas ja vaskiseppä teki meille kaikille hyvin hyödyllisen palveluksen.
Kohta olivat kaikki Hyvinkään ruokalistan jäljet hävitetyt ja juna
lähti taas liikkeelle. Keskustelu alkoi itsestään; sepällä oli paljon
kerrottavaa vieraista maista, ja hänen kuvailutapansa oli niin elävä ja
suora, että hän vihdoin sai valloittaneeksi hieman salaisen
vihollisensa, äidin, suosiota. Pahaksi onneksi hän joutui sotaan toista
henkilöä vastaan, joka siihen asti oli pysynyt puolueettomana.
-- Suomi on kuitenkin ruma maa, virkkoi hän säälimättä vähääkään meidän
isänmaallisia tunteitamme.
-- Te, herra Damm, lienette matkustanut täällä talvella kuomireessä ja
ikkunat peitettyinä, vastasin minä vuorostani innostuen.
-- Minä olen matkustanut halki maan avonaisissa ajoneuvoissa kesäisin
ja talvisin, jatkoi hän, paitsi milloin minulla on ollut onni matkustaa
miellyttävässä seurassa rautatiellä. Eivätkä nämä äärettömät erämaat
minua ollenkaan miellytä. Sanotteko te, neiti, tätä maata kauniiksi?
-- Erämaat ovat vain kehyksenä; tauluna ovat vaarat, harjut ja järvet!
-- Mutta, antakaa anteeksi: mitä sanotte te sitten kauniiksi maaksi?
-- No ... esimerkiksi tätä meidän maatamme.
-- Minusta taas sellainen maa on kaunis, missä on aina sadan askelen
päässä somia taloja, hauskannäköisiä kyliä viljavine niittyineen ja
peltoineen, karjalaumoja laitumella, savuavia tehtaita, toimeliaita
kaupunkeja, purje- ja höyryaluksia kaikilla vesillä, kirveen kalsketta
ja vasaran kalketta kaikkialla -- sanalla sanoen sellainen maa, missä
ihminen hallitsee luontoa nerollaan ja väsymättömällä uutteruudellansa.
Mutta rumaksi sanon maata, jossa luonto, näyttäköönpä sen
yksinkertainen suurenmoisuus miten kauniilta tahansa, on murhaava
hirmuvaltias ja ihminen puolestaan haluton, laiska orja, joka tyytyy
siihen, että saa jotenkuten eletyksi elonajasta toiseen kuin toisen
armoilla eläjä, jolta voidaan milloin hyvänsä riistää toimeentulo ja
joka voidaan milloin hyvänsä ajaa maantielle. Päättäkää itse,
kumpaisenko kuvauksen mukainen maa on Suomi.
-- Ette te, herra Damm, ole niinkään väärässä, huomautti äiti. On
oikein hirveätä, miten halukkaat ihmiset ovat laiskoittelemaan. Ja
miten vaateliaita he ovat! Ei tarvitse muuta kuin katsoa vain nykyistä
palvelusväkeä.
-- Niin, puuttui puheeseen isä, tuskinpa enää kunnioitetaan
nimeksikään hallitusta ja virkamiehiä, lakia ja vanhoja tapoja.
Aina siitä asti, jolloin kreivi Berg[27] ja uudistuksia puuhaileva
puolue pääsivät toimimaan, kuulee tuskin puhuttavan muusta kuin
toimikunnista, parannuksista, valtiopäivistä, sanomalehdistä,
rautateistä, valtiolainoista, elinkeinovapaudesta, yksityispankeista,
hypoteekkiyhdistyksistä ja muista semmoisista hullutuksista, joista ei
ole muuta tulosta kuin onnettoman maamme häviö ja tapain turmio. Eikö
niin? Ja nyt aiotaan vielä poistaa laillinen maanpuolustus. Minä kysyn,
voiko se johtaa muuhun kuin anarkiaan?
-- Kaikilla kuvauksillaan -- huomautin minä -- on herra Dammin vain
onnistunut todistaa, että hänen kauneusihanteensa on joko riihi,
navetta tai höyrykone. Niin kauan kuin täällä ei kasva viikunoita
kuusissa, ei meidän maamme arvattavasti koskaan saa armoa hänen
silmissään.
-- Mutta, hyvä neiti...
-- Minä en ole hyvä enkä neiti, jos saan sanoa.
-- Mutta, armoton neiti...
-- Me olemme vain yksinkertaisia porvareita, herra Damm, puuttui äiti
puheeseen vuorostaan ynseänä ja tyytymättömänä. -- Siis _mamseli_, jos
suvaitsette.
-- Antakaa anteeksi -- jatkoi kiusallinen seppä -- minä olen kauan
oleskellut Englannissa ja saan siis ehkä sen perusteella käyttää _miss_
nimitystä.
-- Varsin kernaasti, nauroi isä. Sanokaa tytärtäni _donnaksi_ tai
_signoraksi_ tai miksi vain tahdotte!
-- Siis, miss Augusta, alkoi seppä, mutta ei ehtinyt jatkaa, kun äiti
hypähti ylös huudahtaen:
-- Nyt tulee yhteentörmäys!
-- Kunpa kaikki rautatiet olisivat yhtä turvassa yhteentörmäyksiltä
kuin tämä rata, jolla kulkee vain yksi ainoa juna, sanoi herra Damm
hymyillen.
Äidin huudahdus pelasti meidät kuitenkin toisenlaisesta
yhteentörmäyksestä. Erehdys johtui siitä, että ajoimme sillan alitse,
ja kohta olimme Turengin asemalla. Sigrid valitteli kuolevansa janoon,
ja parissa minuutissa seppä sai hänet tyyntymään maitolasilla. Sillä
hän voitti ainoastaan äänettömän luvan saada jatkaa matkaansa meidän
vaunussamme. Meidän kiistamme oli saanut lopun tuossa luulotellussa
yhteentörmäyksessä, herrat puhelivat rautatien vastaisesta jatkamisesta
Tampereen vapaakaupunkiin, ja me saavuimme muitta seikkailuitta matkan
päähän, Hämeenlinnaan.