Maaliskuussa 1862 tapahtui ennen kuulumatonta maassa, missä ihmisiä
asui niin harvassa ja niin toisistaan erossa, että ainoastaan
ylioppilaat, kadetit, kirjeenkantajat ja merimiehet saattoivat kerskata
useammin kuin kerran elämässään nähneensä muita seutuja ja muita
ihmisiä kuin ne, joiden parissa olivat kasvaneet, ja missä jokaista
matkaa sitä ennen oli pidetty hyvin tavattomana ja tärkeänä tapauksena,
johon tarvittiin pitkällisiä valmistuksia ja ponteva päätös, sillä
täytyihän silloin miettiä sen seitsemänkin välttämätöntä asiaa,
tarkoittivatpa nämä sitten itse liikkumista tai mukavuutta.
Maaliskuun 17 päivänä 1862 siirrettiin tämä avara maa kaikkine
erämaineen äkkiä rohkealla hyppäyksellä muinaisuudesta nykyisyyteen --
samanlaisella hyppäyksellä, jollaisen koko meidän maanosamme oli tehnyt
pari kolme vuosikymmentä ennen meitä. Sinä päivänä työnnettiin maailman
melkein hitain kansa, joka tarvitsee unesta selvitäkseen vuosisatoja,
yhdessä silmänräpäyksessä kuukausia pitkistä arvelemisista minuutin
täsmällisyyteen. Sinä päivänä katosivat etäisyydet, arvelemiset,
virstanpatsaat, kyytirattaat, ruoskat, mäet, veräjät ja lautat kaikkine
kestikievareineen, päiväkirjoineen, kyytipoikineen ja hevosineen
ainakin _yhden_ maamatkan näkyviltä, ja vaikka ne kaikki jäivätkin
vielä muihin teihin nähden entiselleen, niin olivat ne enää tuommoisena
voitettuna kantana vain, jonka ohi aika ennemmin tai myöhemmin on
livahtava. Tuo maaliskuun 17:s päivä oli merkillinen päivä, oikea
vuosisataispäivä, entisyyden ja nykyisyyden vaihdos, Suomen Matin
jättiläisharppaus eteenpäin ajan hämärään ilmaan. Kylläpä Matti sinä
päivänä näytti kummastuneelta! Silloin liehui lippuja, silloin
kaikui "eläköön"-huutoja, silloin ärjyi uusia hirviöitä metsien
yksinäisyydessä; silloin -- niin, silloin avattiin ja vihittiin Suomen
ensimmäinen, Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rautatie!
Minä en aio kuvailla sitä päivää: riittäköön, että se on koittanut ja
tuottanut toisia päiviä edistyshyppäyksineen. Me, jotka olimme
äskettäin muuttaneet pääkaupunkiin emmekä siis saaneet lähteä matkalle
ensimmäisessä junassa, palasimme asemalta ihmetellen, iloiten ja
tulevaisuutta odotellen. Ei edes isänikään, joka lukeutui rautatien
jyrkimpiin vastustajiin, eikä äitini, joka ennusti mitä hirveimpiä
onnettomuuksia tuommoisesta uudesta kulkuneuvosta, olleet voineet
hillitä uteliaisuuttansa, vaan olivat hekin katsomassa ihmettä, ja kun
näin vanhan kunnon isäni seisovan siinä paljain päin, niinkuin kaikki
muutkin, "Maamme"-laulua laulettaessa ja ajan vallattomain tuulten
liehuttavan leikillisesti hänen harmaita hapsiaan, hymyilin itsekseni
ja ajattelin: odotas, ukko, kylläpähän vielä kerran mielesi muutat!
Hiljakseen menimme kuitenkin siitä kotiin, häpesimme hiukan
uteliaisuuttamme, luimme sanomalehtien selonteot rautatiestä, tutkimme
asiaa kaikilta puolin, jouduimme silloin tällöin riitaan tuon uuden
matkustamistavan ihailijoiden kanssa, kyllästyimme vähitellen
lakkaamattomaan samasta tapauksesta puhelemiseen ja annoimme sen olla
tosiasiana, mitä ei kuitenkaan käynyt enää muuttaminen. Kuukausi kului,
kesä tuli ja taipumaton lääkäri lähetti meidät isän luuvalon tähden
kylpymatkalle Visbyhyn. Tuollainen oli aina vähän vaivalloista; äiti
sanoi, että me hyvin luultavasti palaisimme jossakin tulipalossa tai
päättäisimme päivämme Ahvenanmeressä, mutta matka kävi hyvin. Visby oli
viehättävä, luuvalo väheni, ja me palasimme onnellisina toivoen
saavamme viettää talven rauhassa. Silloin saimme marraskuun alussa
Mirabeau tädiltä kutsun tulla joulunpyhiksi Muistoon. Hänen ikäisensä
päivät ovat luetut, kirjoitti hän. Kun hän ei saanut meitä luoksensa
kesäksi, toivoi hän meidän suovan hänelle sen ilon, että hän saisi
syleillä meitä viimeisenä jouluna, minkä hän luultavasti olisi enää
elävien ilmoilla.
Mitä meidän oli vastattava? Vanhempani olisivat kaikin mokomin
tahtoneet päästä uudesta matkasta niin vaivalloiseen vuodenaikaan,
mutta eipä juuri käynyt loukkaaminen kiellolla rakasta ja jotenkin
arkatuntoista tätiä, jonka perijäksikin vielä lisäksi oli toivo päästä,
ja pienokaiset, Frits ja Sigrid, yhtyivät niin innokkaasti minun
rukouksiini, että hallitsevien valtojen täytyi vihdoin suostua. Päätös
tehtiin kuitenkin sillä varmalla ja järkähtämättömällä ehdolla, ettemme
panisi kallista henkeämme alttiiksi rautatien vaaroille.
Marraskuussa satoi lunta, ja me iloitsimme jo hyvästä rekikelistä.
Mutta Antti -- tuo ilkeä Antti, joka niin usein viskelee räntää
onnellisten joulumatkustajien tielle -- noudatti uskollisesti vanhaa
tapaansa, vieläpä siinä määrin, että vihdoin oli aivan mahdotonta
matkustaa maantietä. Me odottelimme ihan viimeiseen asti, kysyimme
neuvoa ilmapuntarilta, almanakalta ja kaikilta vanhoilta ennetiedoilta,
mutta turhaan. Siinäpä oli vaikea vaali. Mutta hätä ei lue lakia,
meidän täytyi panna henkemme alttiiksi, ja isä lohdutteli meitä
vakuuttamalla, että olisimmehan melkein yhtä helposti saattaneet hukkua
Visbyn matkallakin. Ja olisihan meillä sitä paitsi, kun ensin vain
päästäisiin nuo kymmenen penikulmaa rautatietä Hämeenlinnaan, tilaisuus
levätä viiden penikulman maantiematkalla, Pälkäneelle Muistoon
mentäessä. Se väli päätettiin ajaa vaunuilla, kun ei päässyt reellä;
viimeisen kolmanneksen matkasta saisimme muka kulkea rauhassa.
Kymmenen päivää ennen joulua lähdimme matkalle.
Päivä oli torstai luullakseni ja aamu pilkkoisen pimeä. Kaikki tavarat
olivat jo edellisenä iltana koossa, me olimme käyneet levolle kello
kaksitoista ja olisimme varsin hyvin voineet maata kello kuuteen, mutta
jos luulet niin käyneen niin etpä tunnekaan äitiä. Hän oli kesällä
lähtenyt höyrylaivalle kello kahden aikaan aamulla ja hän oli tälläkin
kertaa lähdettäessä saanut päähänpinttymän, että me myöhästyisimme
junasta. Kun kello löi kolme, oli äidin mielestä jo "aika" nousta. Koko
talon väki herätettiin, me puuhailimme unisina matkatamineissa ja
olimme jo kuulevinamme korvia vihlovan pillin puhalluksia...
No niin. Kun olimme selvitelleet itseämme vähän kahvilla ja saaneet
pienokaiset hereille, mikä ei suinkaan ollut helppoa, löi kello viisi.
Vaunut odottelivat jo portailla; me kulutimme vielä kallista aikaa
pannessamme lapsille pumpernikkelejä mukaan. Frits oli saanut jalkaansa
uudet sukat ja voivotteli, että ne hankasivat sääriä. Sigrid ei
löytänyt laukkuansa; isä etsi kaikkialta matkahansikkaitaan, jotka
hänellä oli turkin taskussa; minä touhusin etsien hameenkannatintani,
jota lapset olivat pitäneet ohjaksina, ja äidillä oli vielä senkin
seitsemän neuvoa jaettavana piioille, joiden tuli varoa tulta ja
katsoa, etteivät jätä keittiön ovea lukitsematta eivätkä juokse kaikki
yht'aikaa pois talosta, varoa vilustumista joulupyhien aikana -- ynnä
monta muuta seikkaa, jotka tarkan talonemännän täytyy ihan viime
hetkellä muistaa sanoa. Kaikki se viivytti meitä sen verran, että kun
onnellisesti saavuimme pimeässä asemalle, oli kello neljännestä vailla
kuusi.
Pimeä oli ulkona, mutta ei ollut sisälläkään valoisampaa. Mitä tuli
tehdä? Kaikki ovet olivat kiinni, ainoastaan kaukaa veturin luota näkyi
joitakin liikkeelläolon merkkejä. Isä lähetti kuskin kysymään, ja kun
olimme odotelleet kärsivällisesti neljännestunnin vaunuissa, palasi
Nylund tuoden vastauksen, että juna lähtee kello kahdeksan -- sen saman
asian olimme joka päivä aina maaliskuusta asti lukeneet sanomista.
Me nousimme kuitenkin pois vaunuista, vähän unisina ja väsyneinä
tietysti, ja tapasimme vihdoin erään huoneiden siivoojan, joka oli niin
hyväsydäminen, että päästi meidät pimeään odotussaliin. Pienokaiset
riippuivat toinen minussa, toinen äidissä, ja siihen he nukahtivat.
Vihdoin tuli valoa, sitten ravintolanpitäjä kahvineen. Me joimme
tietysti kahvia ja kuuntelimme hyvin kärsivällisinä, miten kello löi
seitsemän. Silloin sattui isälle muistumaan mieleen, että hän oli
unohtanut kirjoituspöydälleen tärkeän kirjeen, joka olisi samana
päivänä pitänyt lähettää postissa Pietariin. Siitäpä syntyi
neuvottelua, rukouksia ja luullakseni kyyneleitäkin, mutta isä oli
taipumaton. Onneksi hän löysi joutilaan ajurin joka oli tuonut
matkustavia asemalle, ja jätti meidät yksin odottamisen kidutukseen.
Minä en koetakaan kuvailla onnetonta asemaamme. Hyvä äitini on paras
ihminen taivaan kannen alla, paitsi silloin, milloin hän on saanut
päähänsä, että jotakin käy hullusti. Ja nyt me varmaankin
myöhästyisimme; olihan hän jo kauan niin ennustanut eikä hän saattanut
erehtyä. Kun hän oli odottanut viisi minuuttia, olisi isän hänen
laskujensa mukaan jo kauan sitten pitänyt ehtiä takaisin. Kuulkaahan,
kello löi jo neljänneksen kahdeksatta! Kuka ostaa liput? Kuka pitää
huolen tavaroistamme? Kuka katsoo, ettei meitä kelvottomasti petkuteta?
Saattaahan tässä tapahtua mitä hyvänsä. Kas, tuossa tunkeutuvat jo
ihmiset lippuluukulle ja käytävään. Meidän kellomme on jäljessä, minä
olin kuulevinani pillin vihellyksen. Ei, me emme suinkaan ehdi ajoissa,
juna lähtee, yhtä hyvin voimme heti ajaa takaisin kotiin. Miksi
annoimmekaan vaunujen lähteä pois? Nylund olisi kyllä voinut odottaa
junan lähtöön asti, mutta hänellä ei ole hitustakaan ymmärrystä, vaikka
saa suuren palkan. On kauheata olla yksin ja turvatonna niin suuressa
tuntemattomassa ihmisjoukossa. Saadaanpa nähdä, meiltä varastetaan
vielä kaikki, mitä meillä on.
Minä vakuutin, että minun jalkani ovat suuren matka-arkkumme päällä,
että Frits onnellisessa uinahtelussaan nukkuu pää pikku laukkuun
nojaten, joka taas oli matkapeitteen päällä; muuta irtainta ei meillä
ollut, paitsi käsilaukkumme, joita kannoimme käsissämme, ja isän piippu
ynnä tupakkakukkaro, joita minä pitelin polvillani. Ei mikään voinut
rauhoittaa äidin pelkoa. Joka toinen minuutti kävi hän portailla; se
oli sangen surkeata. Sillä välin töytäsi matkustavia joukko toisensa
perästä lippuluukulle -- nuo kadehdittavan onnelliset, he eivät olleet
unohtaneet kirjeitään kirjoituspöydällensä, vaan saivat istuutua
odottamaan rauhassa!
Vihdoin löi kello puoli kahdeksan.
Silloin ei äiti enää ollut hillittävissä. Miksi lähdimmekään tälle
onnettomalle matkalle? Olisimmehan saattaneet pysyä kauniisti kotona ja
syödä rauhassa joulupuuromme niinkuin muut kristityt ihmiset. Loviisa
on siistinyt huoneet meidän lähdettyämme ja varmaan kadottanut kirjeen
tai viskannut sen paperikoriin tai tehnyt ties mitä, ehkäpä työntänyt
sen rikkojen mukana uuniin. Kun isä ei löydä kirjettä, istuutuu hän
kirjoittamaan toista; siihen menee aikaa, se ei valmistu ennen kello
yhdeksää, ja sen aikaa saamme me raukat istua täällä kaikkien ihmisten
pilkkana. Huomasitko, miten tuo teeskentelevä rouva, jolla on
ketunnahkaturkki yllä, kääntyi katsomaan meitä? Ja tuo pörhönuttuinen
mies, miksi hän silmäilee meitä? Hän ajattelee varmaankin, että me
näytämme hirveän hämmästyneiltä. Se on surkean onnetonta. Nyt saa Frits
yskän aamukylmästä, ja Sigridillekin voi käydä huonosti; olihan hänessä
tuhkarokko viime keväänä.
-- Mutta, hyvä äiti -- sanoin minä lohduttaen -- vastahan kello on
puoli kahdeksan. Pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on se, että
saamme ajaa takaisin kotiin.
-- Niin, olisipa se kaunista, silloin saisivat piiat nauraa tarpeekseen
meille, kun astuisimme hanhenmarssia ylös portaita! Saatpa nähdä, että
isä tulee juuri kun juna lähtee, eikä meillä silloin ole lippuja.
-- Mutta mikä estää minua ostamasta lippuja?
-- Sinäkö ostaisit liput? Ei, mies siihen tarvitaan. Sinulta he
kiskoisivat kaksinkertaisen hinnan.
Pörhönuttuinen mies lienee varmaankin nähnyt äidin murheellisesta
muodosta, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan sillä hän tuli
luoksemme ja tarjoutui kursailematta ostamaan meille liput. Olisitpa
nähnyt äidin kasvojenilmeen! Jos mies olisi edes ollut asianomaisesti
esitelty meille! Mutta tuiki tuntematon, ja sen lisäksi vielä yllä
ruskea pörhökarvainen nuttu! Niin, ovathan kyllä pörhönutut hyvin hyviä
päällysvaatteita, kun ei ole varaa hankkia parempaa, mutta mitään
suurta arvonantoa eivät ne ensi näkemällä tuota omistajalleen.
Luultavasti mies oli erehdyksessä tullut toisen luokan odotussaliin:
hän lienee oikeastaan aikonut kolmannen luokan saliin.
Äiti aikoi päästä miehestä vastaamalla kiertelevästi, että me kyllä
tulemme toimeen avuttakin, mutta hän sattui samalla katsahtamaan miehen
paljaisiin käsiin, jotka olivat tavattoman suuret ja karkeat. Hänen
mieleensä juolahti, että pörhökarvainen nuttu merkitsee jotakuta
vahtimestarin tapaista, jonka edessä ei tarvitse häikäillä. Miksikä
emme saattaisi olla valmiit lähtemään isän tullessa -- jos hän
ollenkaan tulisi? Äiti katsahti minuun; minä nyökäytin päätäni
myöntymisen merkiksi, ja kun kello löi seitsemän ja kolme neljännestä,
oli meillä liput kädessämme, vieläpä lisäksi tavaratkin ihan siellä,
missä niiden tuli olla.
Silloin tuli toinen huoli. Isä ehkä viipyisi liian kauan, juna lähtisi
vieden tavaramme Hämeenlinnaan, ja liput jäävät arvottomiksi. Mutta
juuri kun äiti oli aivan varma, että kaikki oli mahdollisimman
hullusti, tuli isä, otsa hiessä ja irtokaulus kierossa toisen korvan
alla. Silloin pudistettiin pienokaiset hereille, vetää retuutettiin
meidän mukanamme, ja ... samalla hävisikin Frits tungoksessa. Nyt hän
tietysti joutuisi hevosten jalkoihin, hätäili äiti, ja kun isä
vakuutti, ettei siellä ollut mitään hevosia, vaan ainoastaan
tulikitaisia rautavarsoja, niin äiti vakuuttamalla vakuutti, että
lapsiparka putoaa asemasillan ja vaunujen väliin, jossa se joutuu junan
alle ja murskautuu, onneton, kuten usein näkee sanomista: tapahtuihan
Ruotsissa Arbogan lähellä samoin eräälle härälle! Frits oli kuitenkin
hyvässä turvassa ja ilmestyi oikeaan aikaan pörhönuttuisen miehen
hartioilla.
-- Olkaa hyvä, nouskaa tähän vaunuun -- kehoitti mies osoittaen ovea --
tässä on tilaa.
-- Kuuletko! kuiskasi äiti nykäisten isää takista. -- Tässä on tilaa!
Vaunussa on varmaan jokin vika; ei kukaan uskalla mennä siihen. Ehkä on
ikkuna rikki; siitä käy tuuli, jota ei kukaan voi kestää. Kun minun
pitikin unohtaa harmaa saalini; se olisi ollut tarpeen Sigridin
suojaksi.
Siitä huolimatta astuimme vaunuun. Se oli oivallinen; ikkuna oli luja,
sohvat yhtä hyvät kuin parhaat meillä kotona. Silloin muistui äidille
uusi huoli mieleen.
-- Olisikohan minun pitänyt antaa miehelle juomarahaa? Hän katsoi meitä
kuin olisi jotakin odottanut vaivastaan. Semmoisilla ihmisillä ei ole
tapana tehdä mitään ilmaiseksi, eikä sitä voi heiltä vaatiakaan. Hän on
arvattavasti rautatien toimissa, ja hänellä on nyt meidän tavaramme
käsissään. Olisipa oikein pahasti, jos hän olisi närkästynyt; kukapa
tietää, miten sitten saamme tavaramme takaisin?
-- Onhan sinulla rahtimerkit? kysyi isä.
-- Mitkä merkit?
-- Pienet numerokuitit, jotka annetaan tavarahuoneesta.
-- Ei, en minä niitä ole saanut.
-- Mutta mitenkä saamme sitten tavaramme takaisin?
-- Niin, sitä minä en ymmärrä, huokasi äiti.
Pi-i-i-i! vihelsi veturi, ja juna lähti hitaasti liikkeelle.