Niin, minä puhun vain lyhyesti tästä kiusallisesta aineesta, joka on
pelkkää nöyryytystä nuorelle oman arvonsa tuntevalle (oikeammin:
itserakkaalle). Miten vanha, köyryselkäinen mummo, jonka mielipiteet
olivat niin vanhentuneita ja elämäntavat turhantarkkoja, -- kuten
voitaisiin arvella -- saattoi olla kaikissa muissa asioissa mitä
rakastettavin ja miellyttävin ihminen, osasipa lisäksi vielä saada
järkeä yltiöpäisen, itsekkään ja teeskentelevän viisitoistavuotiaan
hupakon päähän, se olisi minulle ja monelle muullekin arvoitus, jollei
olisi opittu erottamaan entisen ajan ulkokuorta inhimillisestä
ytimestä: viisaudesta ja hellästä, kaikkia eläviä olentoja kohtaan
osanottoa tuntevasta ihmissydämestä. Mutta olenhan unohtanut kokonaan,
että sinua luultavasti kummastuttaa, miten kuuluisa Mirabeau nimi on
joutunut Hämeeseen. Tässä selitys.
Jo silloin, kun vielä olin lapsi, herätti muuan tädin vierashuoneessa
oleva taulu erikoista huomiotani. Se oli jotenkin suuri, nykyään
varmaankin harvinainen vaskipiirros, Kustaan aikaisiin kauniisiin,
kullattuihin soikeihin kehyksiin pantu, ja kuvasi hyvin arvokkaan
näköistä herraa, jolla oli suuri tekotukka, pitsinen kaulaliina, leveä,
käännetty kaulus, pitsikalvokkaat ja samettitakki; kuvan alle oli
siroin kiemuroin piirretty: _Henri-Gabriel Riquetti, Comte de
Mirabeau_.[26] Minä tavailin tuota tuntematonta nimeä, ja minun
lapselliseen päähäni pälkähti, ettei herra, jonka kuvalla oli niin
huomattava paikka vierashuoneessa, suinkaan saattanut olla kukaan muu
kuin tätini miesvainaja. Sen keksinnön ilmoitin isälleni, se huvitti
häntä, ja siitä alkaen oli vanha rouva tietämättänsä kaikkien meidän
kesken Mirabeau täti. Monta vuotta myöhemmin tutustuin Ranskan
vallankumouksen historiassa uudelleen tuohon maailmankuuluun nimeen, ja
silloin alkoi taulu kiinnittää mieltäni toisella tavoin. Ehdottomasti
tunsin aina ruumistani värisyttävän, kun katselin tuota mahtavaa
jättiläispäätä syvine kasvopoimuineen, sen suuria, uhmaisia silmiä,
paksua nenää ja tuuheita kulmakarvoja, sen leukaa, joka oli kuin
lanttu, ja leveätä suuta, joka näytti tahtovan kerrallaan niellä koko
maailman herkut ja ilkkua kaikille sen ylhäisyyksille. Se oli
merkillinen pää. Lapsena minä pelkäsin sitä, vanhempana etsin siitä
neroa, mutta huomasin vain himokkuutta. Minusta tuntui kuin hirveä,
samalla kertaa väsynyt ja velttoutunut, väkivaltainen ja verinen
aikakausi olisi katsellut minua noista imartelevista ja ivallisista
silmistä, jotka olivat puoleksi kuin harakan, puoleksi kuin
korppikotkan silmät.
Minun kasvatukseni Muistossa alkoi jo aivan ensi päivänä, kun sinne
saavuin. Minä odotin kaikkia lemmikin etuoikeuksia ja valmistauduin
siis olemaan hyvin tottelevainen ja huomaavainen tädin läsnäollessa,
mutta väliaikoina sen sijaan sitä vallattomampi. Voi, minä en
aavistanut, että valpassilmäinen Argus odotti minua, eikä ollut
päästävä minua hetkeksikään näkyvistään. Se hirveä vartija oli rouva
_Claire_, tädin uusi seuranainen Lausannesta, upseerin leski, hieman
yli kolmenkymmenen ikäinen. Aina, jopa päivällisillä ja iltahetkinäkin,
jolloin olin tädin luona, oli rouva Claire alati läheisyydessäni; minä
nukuin hänen huoneessaan, harjoitin hänen johdollaan laskentoa, luin
historiaa ja kieliä ja opettelin soittamaan, ja hän saattoi minua
kävelyilläkin sekä hevosmatkoilla, milloin ajoimme tai ratsastimme.
Kaikki tunnit, koko päivä oli edeltäkäsin tarkoin jaettu, osa työhön,
osa virkistykseen. Ei silmänräpäystäkään vapautta, ei mitään muuta
vapaata kuin kapinalliset ajatukseni. Voi, se oli pahempaa kuin
pakkopaita. Kotona minä, teeskentelijä, olin tuntenut olevani
kahleissa, kun äitini ohjasi tai isäni opetti minua; minä olin ollut
kissanpoika, jota oli opetettu hyppäämään kepin yli, mutta joka heti
sen jälkeen tempaa pöydältä liinan alas ja sen mukana kukka-astiat.
Mutta tädin luona annettiin minulle kerä ja sanottiin: leiki,
pikkuiseni, leiki tällä matolla, mutta muualle et saa mennä, ja muista,
että kaksi tai neljä silmää vartioi sinua lakkaamatta!
Minä olin onneton, epätoivoissani, raivosin itsekseni ja mietiskelin
pakoa. Kerran ajattelin ratsastusretkellä poiketa ensimmäiselle
sivutielle, mikä eteeni sattuisi, ja ajaa karauttaa pois alituisen
vartijani rouva Clairen luota. Toisen kerran ajattelin lahjoa
tallirengin, valjastuttaa keveät kiesit kello kahden aikaan aamulla ja
kadota jättämättä jälkeen muuta kuin hyvin ylpeän, mutta kohteliaan
paperilapun, jossa kiittäisin tätiä hänen hyvistä aikeistaan ja
selittäisin, että olin kyllin vanha itsekin pitämään huolta itsestäni.
Kolmannen kerran, eräänä kauheana hetkenä, ajattelin syöksyä kalliolta
alas Mallasveteen -- olihan Ofeliakin hypännyt virtaan, olihan Saphokin
heittäytynyt kalliolta mereen. Onneksi harkitsin asiaa ensin hieman
tarkemmin ja huomasin Mallasveden liian syväksi, tallirengin vaikeaksi
lahjoa ja Polle päistärikkoni liian tasaiseksi luonteeltaan laukkaamaan
karkulaisineen pakoon koko Muiston väkeä, joka arvattavasti olisi
lähtenyt ajamaan minua takaa. Paosta ei tullut mitään, minä jäin
paikoilleni ja aloin ajatella myrkkyä. Opiumi esimerkiksi? Vai
hiilihäkäkö? Se herättää huomiota. Mutta kukapa minua itkisi?
Vanhempani lohduttaisivat mieltään sillä, että heillä on Frits ja
Sigrid; täti oli jo kokenut elämässään niin paljon kaikenlaista, että
hän kyllä pian tyyntyisi; rouva Claire olisi ehkä mielissään
huomatessaan kiusanneensa minut kuoliaaksi. Ei ... harkitaanpas vielä
vähän, ennenkuin ajattelemme myrkkyä.
Muutamia viikkoja kului, ja semmoisia ajatuksia muistui yhä harvemmin
mieleen. Minä aloin tottua säännölliseen päiväjärjestykseen, eikä se
enää tuntunut niin yksitoikkoiselta. Rouva Claire kertoi hyvin ja
selitti tarkasti; hänen opetustaan saattoi sietää. Retkeilyt olivat
hupaisia; me kävimme talonpoikaistuvissa ja nuorta Allan Hagertia
tervehtimässä Ristipellossa; me jakelimme kirjoja ja lääkkeitä,
annoimme makeisia lapsille ja saimme paljon ystäviä. Illat tulivat --
melkein hävettää sen tunnustaminen -- mielenkiintoisiksi. Rouva Claire
luki silloin tädille ääneen; luettavana oli kaikkien maiden parhaita
kirjallisia tuotteita, milloin runoutta, milloin suorasanaista, ja
tavallisesti oli niiden seuralaisena sukkelia pikku juttuja tai
valaisevia huomautuksia. Minusta alkoi oloni tuntua hyvin
siedettävältä. Opiumi ja häkä eivät enää kiusanneet kapinallista
mielikuvitustani.
Sen kaiken lisäksi vallitsi siellä rauhallisuus, jommoista en koskaan
ollut tuntenut kotonani. Minä huomasin, että vaikka täti oli tavoissaan
niin järkähtämätön ja säännöllinen, hän kuitenkin osasi olla
sanomattoman hyväkin. Ja rouva Claire -- minähän sanoin häntä ensin
epätoivoissani Argukseksi; niin, Constance, jos suojelusenkeli, joka
johdattaa villiytynyttä lasta oikealle tielle, ansaitsee sen
herjausnimen, niin oli rouva Clairekin Argus. En ole koskaan nähnyt
toista, jonka koko olemuksessa olisi vallinnut sellainen kuvaamaton
tyyneys kuin hänessä. Hänen viisaat, kirkkaat, ruskeat silmänsä
näyttivät katsovan asiain perustuksiin asti, suoraan ihmissydämiin,
mutta tutkistelematta, levottomuutta herättämättä, niinkuin päivä
katsoo kaikkiin puolipimeän huoneen soppiin. Hänen tyyneytensä oli
suorastaan suurenmoinen. Täti uskoi sallimukseen suuriakaan
välittämättä katkismuksesta, ja minä olin saanut sellaisen käsityksen
kristillisyydestä, että tulee olla harras kirkossa tai hautajaisissa.
Sitä vastoin oli rouva Claire, vaikka hän olikin reformeerattu,
käsittänyt nuo asiat elinkysymyksiksi, jotka liittyvät jokaiseen
olemisemme kohtaan ja joita paitsi ei mitään todellista rauhaa eikä
todellista onnea voi olla maan päällä. Täti eli vain menneiden aikojen
muistoista ja minä uneksin tulevaisuudestani, kun taas rouva Claire oli
kohonnut sille korkealle kannalle, missä entisyys, nykyisyys ja
tulevaisuus sulavat yhteen kirkkaaksi, kohtaloontyytyväksi ja kuitenkin
toivorikkaaksi käsitykseksi elämästä. Hän oli luonteeltaan
käytännöllinen, oli todellisuus itse, mutta jalostuneena -- puolipäivä
korkealla aamu- ja iltaruskon välillä.
Semmoista vaikutusta _minä_ juuri tarvitsinkin. Minua ympäröivä
rauhallisuus, säännöllisyys, jota minä alussa niin suuresti kammoksuin,
työ, joka ensin tuntui niin vastenmieliseltä, tätini hyvyys, joka osasi
tehdä moitteenkin helläksi, rouva Clairen äänetön, hiljainen, melkein
surullinen katse, jonka hän loi minuun, kun tein jotakin pahaa, ja
hänen kärsivällinen tapansa -- kuten apostoli sanoo -- "voittaa paha
hyvällä", kaikki se vaikutti minuun hyvästi ja sai minut ensin
häpeämään, sitten miettimään ja vihdoin koettamaan tulla runsaan
hyvyyden arvoiseksi. Hän opetti minut vilpittömäksi, miettiminen opetti
minut katumaan, rakkaus ja kiitollisuus saivat aikaan muut muutokset.
Luottamus kasvoi ja luottamuksen mukana vapaus. Ihmeekseni huomasin,
etten ollutkaan niin sääntöjen, valvonnan ja vakoilun alainen kuin
alussa olin kuvitellut. Eikä kuitenkaan ollut mitään muuttunut
jokapäiväisessä elämässäni. Mieleeni muistui, ettei minua koskaan
ollutkaan kielletty vapaasti liikkumasta mieleni mukaan muulloin,
paitsi työhetkinä. Ei edes kevyttä lukemista ollut tarvinnut tarkastaa,
paitsi ehkä sanomalehtien novelleja, siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei koko talossa ollut ainoatakaan huonoa kirjaa. Mikä minusta alussa
näytti mitä pahimmalta pakolta, se olikin vain talon tapa, jota
jokaisen oli seurattava.
Niin kului vuosi ja kaksikin, ja minä tulin yhä tyytyväisemmäksi. Minut
oli palautettu eksyttävästä sumusta päivän valoon, mahdollisimman
kiihkeistä haaveiluista todellisuuteen, minun itsenikään tietämättä,
miten se tapahtui. Voi, Constance, älä silti luule minusta tulleen
mitään hyveen esikuvaa. Päinvastoin kummittelevat vielä vanhat, pahat
tavat ja hullut mielikuvat useinkin pääparassani, ja sinä löydät niistä
hyvinkin selviä merkkejä seuraavassa osassa tunnustustani; mutta erotus
on, että minä nyt yllätän ne kuin varkaat kukkatarhasta ja koetan niitä
kaikin tavoin kurittaa, vaikkei se aina onnistukaan. Se rauhoittaa
minua kuitenkin eräässä suhteessa: jonkin aikaa pelkäsin näet tulevani
liian aikaisin vanhahtavaksi noiden ymmärtäväisten ihmisten seurassa,
mutta nyt huomaankin, että vielä on entistä hulluttelijaa säilynyt
tarpeeksi kaikkien opetusten ja hyvien aikomusten takana.
Kuukausi kolmatta vuotta oli sillä tavoin kulunut tädin kotona, kun
minä hänen siunauksensa saattamana matkustin takaisin vanhempieni luo.
Minusta tuntui kuin olisin ollut ruma toukka ja Muisto minun
perhoskoteloni. Älä ollenkaan naura, Constance! En minä vieläkään katso
olevani likimainkaan täysikasvuinen perhonen, mutta varmaa on vain,
että minä olen muuttunut. Tämä oli kertomus "Elisestä tai täydellisestä
naisesta"; nyt seuraa toinen "Robertista tai semmoisesta miehestä kuin
miehen tulee olla".