Constancelle.
Niin, Constancelle. Ei mitään muuta, ei enempää eikä vähempää. Ei
"hyvälle", "parhaalle", "kaivatulle ja rakastetulle" Constancelle, vaan
Constancelle ihan semmoisenaan. Minä olen tyytyväinen häneen, enkä
toivo mitään muuta.
No niin, olethan sinä uskollinen, olet vaitelias, sinä saat kuulla
kaikki.
Kuvittelepas, että vielä, kuten muinoin, hiivimme varpaisillamme ylös
puolipimeitä ullakonportaita ja haparoimalla etsimme vanhaa,
salaperäistä, rautalankaristikolla varustettua kirjakaappia, mistä
kerran tutkimusretkillämme löysimme muinaisen lainakirjaston,
jonka isäni oli ostanut huutokaupasta, mutta jonka sisällystä
oli sangen huolellisesti salailtu kahden kasvavan tytön
rajattomalta uteliaisuudelta. Kuvittele taas, että me kiitettävällä
innolla tutkistelemme viiden- tai kuudenkymmenen vuoden vanhaa
romaanikirjallisuutta ja siitä saamme hyvin tunteellisen käsityksen
elämän vaiheista ja etenkin tuon ahdistetun ja vainotun rakkauden
kuvailemattomista harhasokkeloista. Voi sitä kiellettyä hedelmää! Miten
palavan tiedonhaluisina me vaivuimme lukemaan noita helliä ja
kyyneleisiä kuvauksia, joiden nimilehdillä ensimmäisinä loistivat
kuolemattomat nimet Lafontaine, Kotzebue ja Johanna Schopenhauer! Miten
kuumia kyyneleitä vuodatimmekaan kaikkien noiden onnettomien rakastavien
tähden ja miten sydäntyneitä olimme hirmuvaltaisiin isiin, kivikoviin
täteihin ja setiin, jotka uskalsivat kieltää niin syyttömästi pahoin
kohdelluilta, surevilta olennoilta heidän rakastettunsa! Tosin kyllä
jätimme useinkin lukematta monta sivua, joissa oli vain hyödytöntä
siveysoppia; mitä siitä olisikaan ollut apua, kun kaikki kuitenkin oli
siinä, että rakastavaisten tuli lopulta saada toisensa? Constance,
ystäväni, uskottuni, joka itkit ja nauroit yhdessä minun kanssani niinä
onnen aikoina, jolloin me hahmoittelimme ihanteemme niin oivallisten
kaavojen mukaan ja jolloin minä huomasin kaikki ne täydellisyydet
yhtyneinä eräässä kadetissa -- kuvittele nyt lukevasi romaania, jossa
kerrotaan, miten "Elise tai täydellinen nainen" tapasi maantiellä
"Robertin tai semmoisen miehen kuin miehen tulee olla!"
-- Huomio -- sanoo valokuvaaja juhlallisesti -- nyt aletaan!
Ei, en minä vielä ala. Minun täytyy ensin kertoa sinulle muutama sana
vallattomasta pikku Augustasta, joka vetreitä kyyneleitä vuodattaen
sanoi sinulle hyvästit neljä vuotta takaperin ja on siitä saakka
kokenut niin suunnattoman paljon elämää ja maailmaa kuin tyttö vain
kuudennentoista ja kahdennenkymmenennen ikävuotensa välillä voi kokea.
Tiedäthän, että minulla oli onni kasvaa hyvin hyvässä, hyvin
rakastettavassa, hyvin ymmärtäväisessä ja kodikkaassa, joskin ehkä
hieman rauhattomassa ja vähän vanhanaikaisessa kodissa. Me asuimme
kauan etäällä maaseudulla, ennenkuin isäni sai viran pääkaupungissa,
ja sinne muuttaessamme veimme me mukanamme maalaistottumustemme
ja -kuvittelujemme ohella myöskin sen mieltymyksen vanhoihin hyviin
tapoihin, joka juurtuu mieliin maalla. Isäni, sotaneuvos, vaikkei hän
ollut koskaan ollut sodassa, ja äitini, sotaneuvoksetar, joka sitä
vastoin oli lakkaamatta sodassa kaikkia mahdollisia ja mahdottomia
kotoista onneamme uhkaavia vaaroja vastaan, olivat päättäneet kasvattaa
minut, vanhimman tyttärensä, tuoksi "Eliseksi tai täydelliseksi
naiseksi", jota he arvattavasti olivat oppineet ihailemaan nuorina
ollessaan. Heiltä ei puuttunut hyvää tahtoa, vaan lapsensielun
tuntemista, ja minä pelkään, että useimmissa perheissä ensimmäisen
lapsen kasvatus tulee jotakuinkin koeajon kaltaiseksi, jonka
ohjesäännöt laaditaan aivan siitä olennosta huolimatta, jota on
ajettava. Isäni jouti harvoin muuhun aikaan päivästä kuin
päivällislomalla olemaan perheensä parissa ja sen vuoksi hän katsoikin
olevansa velvollinen käyttämään sen pienen hetken niin hyödyllisesti
kuin mahdollista minun kasvattamisekseni. Minut opetettiin istumaan
suorana ja hiljaa pöydässä; minun täytyi aina syödä annos, mikä minulle
annettiin; minun edistymistäni tutkisteltiin, ja sain näyttää taitoani
vierasten läsnäollessa. Äitini valitsi tyttärelleen parhaat opettajat,
parhaan pianon ja parhaan seuran, mitä paikkakunnalta saattoi saada.
Kun hän itse oli huolellinen emäntä, oli tietysti tytärkin kasvatettava
semmoiseksi, ja sentähden hän sai ottaa ahkerasti osaa taloustoimiin,
mutta aina äidin määräysten mukaan, ei koskaan omin päin. Äiti määräsi
hameeni jokaisen nauhan, hansikkaitteni värin, miten monta riviä sain
kirjoittaa kirjeeni kullekin sivulle, mitä leikkejä sain leikkiä, mitä
kappaleita minun tuli soittaa pianolla, mitä kirjoja lukea, mitä katuja
kävellä ja mille ystävälle osoittaa lapsellista luottamusta.
Minä en ollut huono käsittämään enkä oppimaan. Mutta kun minusta
sittenkin, huolimatta huolellisesta hoidosta, tuli liioitteleva,
yltiöpäinen, uhitteleva ja säännöistä välittämätön lapsi, niin oli
siihen luultavasti syynä juuri liiallinen kouluttaminen ja kasvatus,
liialliset säännöt ja kehoitukset; se, että jokaista liikettä
tarkastettiin, jokainen ajatus oli päähän taottu, jokainen tunne
tarkastuksen alainen. Se kiusasi minua ja nöyryytti mieltäni. Minä
tunsin olevani vapaa olento, joka oli kahleihin kytketty; minusta tuli
oikullinen ja itsepintainen, niin, vieläpä pahempikin: minä
teeskentelin monestikin olevani sokeasti kuuliainen, ja heti sopivana
hetkenä rikoin rohkeasti kaikki kiellot. Voi, minä olin hyvin
kiittämätön lapsi, minä tuotin hyvälle äiti raukalle tuhansia huolia!
Silloin tulit sinä orpona meille. Sinä olit yhtä nöyrä, tottelevainen
ja hyvä kuin minä olin paha ja uppiniskainen. Oi, hyvä Constance, miksi
annoit minulle aina vallan? Me löysimme lainakirjaston, ja ääriään
myöten täyden mielikuvituksemme lisäksi saapui seudullemme
kuljeksiva teatteriseura. Hyvät vanhempani soivat meidän liian
usein nauttia harvinaista näytelmähuvitusta, aavistamatta seurauksia.
Me aloimme tarkistaa Lafontainen kirjoista saatuja ihanteitamme
uusien ja ihmeellisten teatterivaikutelmien mukaan. Me olimme
viisitoistavuotiaita, kun muuan höyrylaiva poikkesi meidän rantaamme,
josta sen oli määrä mennä sitten suoraan Tukholmaan. Laivan tuli lähteä
kello kolme aamulla. Puoleksi valvotun yön jälkeen sulloimme me
matkalaukkumme täyteen tavaroita, hiivimme ulos ja kätkeydyimme
tuntemattomina matkustajina laivaan. Lujasti olimme päättäneet mennä
Tukholman kuninkaalliseen teatteriin hämmästyttämään maailmaa
lahjoillamme ja vihdoin onnellisina ja ihailtuina antamaan kätemme
jollekin Fridolinille, Kaarle Moorille, Don Carlosille tai Hamlet
prinssille. Niin, eipä meillä ollut mitään sitä vastaan, että
monen hellän vastustelemisen jälkeen tekisimme jonkun nuoren
kaksikymmenvuotiaan, kauniin, ylhäisen, urhoollisen ja ennen kaikkea
kuolemaan asti uskollisen ritarin onnelliseksi; mutta ellei se
onnistuisi, olit sinä yhtä valmis tulemaan Johanna Montfauconin tavalla
elävänä muuratuksi vankikomeroon kuin minä Ofeliana syöksymään,
olkiseppele liehuvissa hiuksissani, kuohuvaan virtaan. Autuus, hellillä
huokauksilla höystettynä, oli meistä kyllä hyvin suloinen, mutta ei
mikään ollut mielestämme niin onnekasta kuin kuvaamattomalla ja
ihmeellisellä tavalla onnettomana oleminen. Mennä luostariin! ... ah,
eihän meillä ollut mitään luostaria, mutta tottahan niitä oli
runollisen ihanassa Ruotsissa.
Muistathan muistuttamattakin, miten nolosti se kaunis
tulevaisuudenunelmamme päättyi. Me luulimme olevamme varsin hyvässä
säilössä höyrylaivan sisimmässä naistenhytissä, kun kova kohtalomme toi
sinne ihan viime hetkellä äitini, joka meidän tietämättämme saattoi
erästä sukulaista laivalle. Siitäpä syntyi oiva näytelmä, äiti
hämmästyi ja säikähti, minä itkin ... kaikki vieraat maihin! ... ja
meidät sijoitettiin matkalaukkuinemme ajurin rattaille, joissa saimme
palata niin suurenmoisesti hyljättyyn kotiimme. Meidän toivottomuutemme
kesti lähes kolme päivää -- ääretön aika! -- ja rauhoittui vähitellen,
mutta silloin meidät erotettiin. Äiti aavisti, ettei kasvatuksemme
ollutkaan aivan mallikelpoinen; sinut lähetettiin kasvatuslaitokseen ja
minut _Mirabeau tädin_ luo.
Mirabeau täti, vanha ylhäinen rouva, oli äitini sisarpuoli ja sen
lisäksi minun kummini. Me olimme välistä käyneet kesällä tervehtimässä
häntä hänen kauniilla maatilallaan, Muistossa, joka oli Hämeessä
Pälkäneen pitäjässä viiden penikulman päässä Hämeenlinnasta pohjoiseen.
Minusta oli onni tehnyt hänen lemmikkinsä aivan pikku lapsesta asti --
seikka, jonka tähden hän ei ehkä olisi ollut varsin sovelias niin
itsepäisen, oikullisen ja romaanihoureisen tytön kasvattajaksi kuin
hänen pikku Augustansa oli, jollei hän samalla olisi ollut yhtä luja
kuin hyväkin ja yhtä ankara periaatteiltaan kuin hän muuten oli lempeä
ja rakastettava. Äitini luotti -- ja täydellä syyllä -- suuresti hänen
kokemukseensa. Mirabeau täti oli kokenut monenlaisia elämänvaiheita.
Hän oli syntyisin rikkaasta ja ylhäisestä suomalaisesta suvusta, mutta
oli jo yhdentoista vuoden vanhana muuttanut Tukholmaan ja siellä saanut
mitä parhaan kasvatuksen. Hänen nuoruutensa oli ollut niin
päivänpaisteinen kuin vain oli mahdollista Kustaa IV:n Aadolfin
jäykässä hovissa, jossa hän oli lopulla viime ja alulla tätä vuosisataa
Ruotsin kuningattaren, Fredrika Dorothea Vilhelminan hovineitinä. Kun
näin hänet kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä vanhana rouvana, jonka pää
oli aivan valkoinen kuin kyyhkysen, selkä kyyryssä, käynti horjuva,
näkö heikko, kuulo huono, joka enimmäkseen istui vihreäruutuiseen
saaliinsa kääriytyneenä keinutuolissa tai joskus sauvan nojassa käveli
puutarhassa -- miten saatoin minä, lapsi, kuvitella, että vuosien
vaivuttama olento oli kerran ollut kukoistavan nuori, säihkyvän kaunis,
uhkuvan onnen ympäröimä, ihailtu ja -- kuten myöhemmin sain kuulla --
hehkuvan rakkauden kohde! Ja nyt hän eleli vanhana ja unohdettuna,
kaukana Hämeessä pienoisella ja sievällä, mutta yksinäisellä
maatilallansa, jolle hän oli antanut nimen Muisto, koska koko hänen
elämänsä oli enää vain muisto menneistä ajoista. Oi, Constance,
Constance, kuka tietää, mihin soppeen _me_ olemme maailmaa paenneet ja
minkä näköisiä _me_ olemme, jos elämme vielä kuusikymmentä vuotta?
Lempeä aurinko, joka oli valaissut Mirabeau tädin nuoruutta, oli aikoja
sitten sammunut pilveen. Hän oli ollut onnettomissa naimisissa, hänen
oli täytynyt erota miehestään, joka ei ollut hänen arvoisensa; yksin ja
lapsetonna, ilman muita sukulaisia kuin me, hän oli muuttanut takaisin
Suomeen ja ostanut täältä suurenpuoleisen maatilan, Ristipellon.
Muutaman vuoden kuluttua hän oli kyllästynyt vouteihinsa ja
lampuoteihinsa, myynyt Ristipellon ja lohkaissut siitä itselleen
mielensä mukaisen maapalan, jossa hän sai elää rauhassa puistojen ja
järvien keskellä ja jossa oli juuri sen verran maanviljelystä, karjaa
ja palvelijoita kuin hän tarvitsi tunteakseen olevansa toisista
riippumaton. Siihen hän oli rakennuttanut soman rakennuksen, pikemmin
huvilan kuin herraskartanon tapaisen, ja luonut itselleen erämaahan
pienen, viehättävän turvapaikan, jossa oli taideteoksia huvina
talvella, kukkia kesällä ja luonnon runollisuutta kaikkina vuoden
aikoina.
On totta, että Muisto meistä toisen aikakauden lapsista tuntuu
jonkun verran vanhanaikaisen jäykältä tiilisine taitekattoineen,
päivänpuoleisine ulkokaihtimineen, synkkine kuistikkoineen, tasapäiksi
leikattuine pensasaitoineen ja suurten portaiden edessä olevine
alastomine kariattipatsaineen -- mikä kaikki oli luonnollista
heijastusta tämän vuosisadan alussa vallinneesta kauneusaistista. Mutta
kun siihen tottuu, huomaa siinä niin paljon hienoa taideaistia, niin
erinomaista siroutta huoneiden koristuksissa, huonekalujen
leikkauksissa ja lukuisissa harvinaisissa taideteoksissa, jotka
somistavat tuota muiston asuntoa, että vakavat Suomen havumetsät järven
rannalla ikäänkuin näyttävät kummastellen kyselevän toisiltaan, miten
oli mahdollista, että he, erämaan pojat, voivat kelvata niin
taiteellisen kuvataulun kehyksiksi.
Sama menneiden aikojen heijastus näkyy Mirabeau tädin koko olennosta ja
ympäristöstä. Hän noudattaa niin tarkoin seuraelämän sääntöjä, että hän
pitäisi suurena loukkauksena, jos kukaan hänen sukulaisistaan unohtaisi
asiaankuuluvan kädellesuutelemisen aamulla tervehtiessään tai
laiminlöisi yhtä kunnioittavasti toivottaa hyvää yötä illallisen
jälkeen. Hän ei varmaankaan ole elämässään unohtanut ainoatakaan
velvollisuusvierailua tai syntymäpäiväonnentoivotusta, ja sentähden hän
vaatii, että kaikkien muiden pitäisi olla yhtä huomaavaisia. Hän
katsoisi sitä seurustelutaidon puutteeksi, jos joku olisi pukeutumatta
erityiseen päivällispukuun, vaikkapa ei olisikaan yhtään vierasta
päivällispöydässä. Hänen palvelijansa eivät koskaan tule näkyville,
ellei joka ikinen rihma heidän puvussaan -- olin vähällä sanoa
univormussaan -- ole aivan niin kuin hän on määrännyt; tosin ei käytetä
enää tekotukkaa ja tykkimyssyjä, kuten ennen lienee ollut naurettavana
tapana Ristipellossa, mutta aina pitää kamaripalvelijalla olla
hännystakki, tukka voideltuna ja hansikkaat kädessä, samoin kuin
kamarineideilläkin aina valkoinen myssy, esiliina ja hienoksi
kiilloitettu kaulus. Minua melkein säälittää, että täti itse kuluttaa
aina yhden tai kaksi tuntia aamuisin pukeutumiseen; ei sentähden, että
hän nyt enää käyttäisi punamaalia tai hiusväriä, vaan siitä syystä,
että joka ainoan hiuksen noista kunnioitusta herättävistä harmaista
hapsista pitää olla aamupuvun alla aivan määrätyssä järjestyksessä eikä
toisin. Kello kahteentoista asti päivällä hän pysyy näkymättömissä
muilta, paitsi ruotsalaiselta emännöitsijältä Malla Södergrenilta ja
ranskalaiselta kamarineidiltään Lisette Minonilta. Säännöllisesti kello
kahdeltatoista juodaan suklaata ja kahvia kylmän aamiaisen lisäksi,
kello viisi syödään päivällinen, kello kahdeksalta juodaan teetä, mutta
sen jälkeen on tädillä tapana valvoa kauan. Hän pelaa pasianssia,
milloin on yksin, ja puhuu mielellään entisistä ajoista, milloin
hänellä on vieraita. Kun puoliyö alkaa lähestyä, unohtuu aika Mirabeau
tädiltä kokonaan; silloin hän on uudelleen nuori, silloin tulvivat
kaikki muistojen lähteet mitä vilkkaimmaksi, miellyttävimmäksi
keskusteluksi, ja me iltauniset pikkuporvarit olemme epätoivoisen
urhoollisesti taistelleet haukotuksia vastaan, kunnes isä vihdoin sanoo
keskustelulle jäähyväiset liian selvästi kuuluvin nenä-äänin -- joka
merkki tavallisesti saattaa rakkaan tätini takaisin jokapäiväiseen
nykyaikaan. Voi, hän antaa kaiken anteeksi, hän antaa anteeksi meille
senkin, mutta en koskaan unohda, miten ruhtinaallisin ilmein hän
silloin, kärsiessään sellaisen tappion, sanoo kohteliaasti meille:
_mais vous êtes fatigués; allons, mes enfants, dormez bien_![25]
_Hänen_ tuli kasvattaa _minua_.