-- Onneton! huudahti Stjernkors, minä alan aavistaa että teidät on
kiedottu suureen rikossarjaan.
-- Ajatelkaa minusta mitä tahdotte -- jatkoi neiti Durin, jonka
kasvoissa uhka ja epätoivo näyttivät vaihtelevan etelämaisen luonteen
tulisuudella -- ajatelkaa mitä tahansa, mutta minä olen viaton! Minä
olin köyhä tyttö, eikä ketään kosijaa kuulunut, kun Idegran tuli
muutamana päivänä luokseni Tukholmaan ja sanoi: nyt minä olen hankkinut
Ödmarkille rikkaan vaimon; siitä voi tulla hyvä saalis, jos rupeatte
hänen emännöitsijäkseen. Minä mietin hetkisen ja kieltäydyin jyrkästi.
Niin kului vuosi tai parikin, ja minun toimeentuloni kävi yhä
niukemmaksi. Silloin tuli Idegran uudelleen. Kolmas rouva on kuollut,
sanoi hän, tahdotteko tulla hänelle neljänneksi? Minä en miettinyt
kauan, me matkustimme Suomeen, mutta silloin oli Ödmark jo rakastunut
tuiki köyhään raukkaan, josta tulikin hänen neljäs vaimonsa... Meidän
täytyy odottaa, sanoi Idegran; arvattavasti tulee kohta viidennen
vuoro. Niin kului taas muutamia vuosia; silloin tuli kiusaaja ja sanoi:
neljäs on kuollut, nyt on sinun vuorosi. Hän toimitti minut sukulaisena
Ödmarkin taloon, mutta rovastilla ei enää ollut mitään halua mennä
uusiin naimisiin. Eräänä kesänä, kun Idegran ja minä olimme käymässä
Tukholmassa, vihittiin meidät salaisesti, mutta minä puolestani asetin
ehdon, että hänen pitäisi tunnustaa minut lailliseksi vaimokseen, kun
Ödmarkin asia olisi selvä.
-- Tarkoituksena oli siis riistää Ödmark puti puhtaaksi teidän, hänen
emännöitsijänsä avulla, samalla kuin Idegran itse ajoi hänen kaikkia
asioitaan.
-- Ödmark oli tuhlari, hän olisi kuitenkin antanut kaiken mennä
menojaan, ja jokainen on tietysti itseään lähinnä, vastasi neiti Durin
olkapäitään kohauttaen. -- Minä estin hänen rahansa tarpeetonta
kuluttamista ja säästin omiksi tarpeikseni sen, mikä muuten olisi
hävinnyt kuin tina tuhkaan. Mutta Ödmarkilla oli kuusi lasta, jotka
olisivat saaneet periä hänet, ja heidän holhoojansa olisi ehkä kerran
vaatinut tarkan tilin kaikesta. Mitä oli tekeminen?... Olihan meillä
oikeus ansaita jotakin lasten kustannuksella, mutta ei tappaa heitä.
Olimmehan kristityitä ja meillä oli omatunto.
-- Ja sitä te sanotte omaksitunnoksi ja kristillisyydeksi!
-- Siitä minä en huoli, mitä teidän katkismuksessanne sanotaan, jatkoi
neiti Durin halveksivasti. -- Minun katkismuksessani sanotaan, että
hullut tuhlaavat omaisuutensa ja viisaat saavat periä sen. Sitä paitsi
olivat lapset heikkoja raukkoja eivätkä olisi kuitenkaan pysyneet
hengissä. He saivat asunnon, lämmintä, vaatteet ja ravinnon; oliko
kohtuullista vaatia muuta?
-- He saivat pimeän vankihuoneen, myrkyllistä ilmaa, epäterveellistä
ravintoa, kuolettavaa yksitoikkoisuutta, saivat elää hirveässä
tietämättömyydessä, eivät saaneet rakkautta, eivät vapautta, eivät
valoa! Te ette tahtoneet tappaa heitä, tahdoitte vain antaa heidän
kuolla. Ja sillä tavoin olette te, inhottava olento, kiduttanut
kuoliaaksi ruumiin ja sielun puolesta kuusi niistä pienistä, joista
raamatussa sanotaan, että ken yhden heistä pahentaa, parempi olisi
hänelle, että ripustettaisiin myllynkivi hänen kaulaansa ja hänet
upotettaisiin meren syvyyteen.
-- Minä en ole hoitanut Ödmarkin lapsia huonommin kuin moni muu omiaan.
Entäs sitten! Mutta siitä minä en aikonut puhua, Ödmark kuoli, lapset
olisivat pian seuranneet isäänsä -- olivathan he spitaalitautisia!
Idegran olisi päässyt kirkkoherraksi, me kahden olisimme selvittäneet
talon asiat, ja kaikki olisi joutunut vasarakaupalla myytäväksi. Kaikki
kävi kuin pitikin. Mutta silloin tulitte te... Allfrida oli nähnyt unta
teidän tulostanne. Minä vihasin, minä pelkäsin teitä ensi hetkestä
asti, ja siinä olin ihan oikeassa, sillä kohta te aloitte huomata
enemmän kuin teidän olisi pitänyt nähdä. Äh -- jatkoi hän hampaitaan
kiristäen -- kaikki oli niin hyvin valmistettu, me olimme niin
taitavasti miettineet kaiken... Niin, näettehän, että nyt puhun suoraan
ja jos voisin muurata teidät elävänä kaivoon ... mutta samantekevää...
Minä päätin lähettää pois lapset...
-- Oliko silloin aikomuksenne tappaa heidät?
-- Minä vannon...
-- Älkää vannoko väärin!
-- Itsehän sanoitte: miksi olisin ruvennut heitä tappamaan, kun ei
minun tarvinnut muuta kuin antaa heidän kuolla? Miksi olisin ruvennut
saastuttamaan käsiäni verellä, kun saatoin rauhallisin mielin odottaa,
kunnes Herramme korjaisi heidät? Te huomasitte lapset, minulla oli
syytä pelätä, että te huomaisitte enemmänkin, ja vetäydyin pois. Minut
ryöväsi ja petti viekas varas; hän riisti omaisuuteni, jonka olin
rehellisesti säästämällä koonnut varoista, mitkä Ödmark kuitenkin olisi
tuhlannut. Minulle kerrottiin, että Idegran pääsisi kirkkoherraksi; hän
on mahtava mies, minä luulin olevani turvassa, mutta tuo kelvoton
Rågberg haastoi minut käräjiin. Silloin loppui kärsivällisyyteni: minä
vaadin Idegrania tunnustamaan minut vaimoksensa. Ja mitä luulette hänen
vastanneen minulle?
Niin sanoen neiti Durin heittäytyi itkeä nyyhkyttäen uudelleen sohvan
nurkkaan, ja kotvanen kului, ennenkuin hän jälleen rauhoittui. Sitten
hän jatkoi vihasta ja suuttumuksesta vapisevalla äänellä:
-- Hän vastasi, ettei hän saattanut muistaa minkäänlaista yhteyttä
olevan meidän välillämme ... että minä olin uneksinut ... että minä
saisin vastata puolestani ... että hän epäilee, olenko oikealla tavalla
saanut Ödmarkin tavarat ... että hän hyvyydestä minua kohtaan ei ole
lausunut julki epäilyksiään, mutta että hänen nyt ehkä täytyisi
todistaa minua vastaan, jollen heti lähtisi pakoon Ruotsiin...
Sillä tavoin kohdellaan kunniallisia ihmisiä, herra maisteri!
Mutta hän saa katua sitä; minulla on kyllä keinot käsissäni, enkä minä
sääli sitä pääpetturia! Kas tässä oikeaksi todistettu jäljennös
vihkimätodistuksesta; hän on hävittänyt alkuperäisen... Tässä hänen
kirjeensä, missä hän puoliksi peitetyin sanoin ilmaisee tuumansa...
Tässä hänen omakätinen luettelonsa Ödmarkin pesän omaisuudesta, jonka
me toistaiseksi jakaisimme keskenämme... Tässä ne lehdet, jotka Idegran
repi irti Ödmarkin raamatusta samoin kuin hän leikkasi lehden
kirkonkirjastakin, niihin kun oli kirjoitettu määräyksiä lasten
hyväksi... Tässä sitten testamentti, johon minun piti koettaa saada
vahvistukseksi Ödmarkin nimi, mutta josta ei tullut mitään hänen
äkillisen kuolemansa tähden.
-- Sen luonnoksen minä löysin ryöstettyjen tavaroiden joukosta. Siinä
on ainakin puoli todistusta Idegrania vastaan.
-- Oh, te ette tunne häntä vielä likimainkaan! Te ette tiedä, miten hän
on viekkaasti anastanut sekä kiinteätä että irtainta tavaraa. Te ette
tiedä, miten hän on pettänyt ja kavaltanut kaikki ystävänsä. Te ette
tiedä, miten hänen kirkkokassansa, josta hän kerskailee herkkäuskoisten
talonpoikien kesken, on varastamalla koottu puoleksi vaivais-, puoleksi
haavirahoista. Te ette ehkä myöskään tiedä, että hän on kaiken kykynsä
mukaan koettanut teitä itseänne panetella tuomiokapitulissa...
-- Olkaa hyvä, puhukaa ainoastaan omista asioistanne. Mitä te tahdotte
minulta?
-- Oikeutta! Oikeutta! Minä olen viaton, minut on petetty! Idegran on
kaikkeen syypää! Hänen tulee vastata kaikesta. Ja kun ajattelen, että
sellainen roisto tahdotaan tehdä Aulangon kirkkoherraksi... Mutta niin
ei käy niin kauan kuin minun kieleni liikkuu sen verran, että voin
todistaa häntä vastaan.
-- Oletteko valmis uudistamaan tunnustuksenne kruununvouti Rågbergille,
joka syyttää teitä?
-- Niin hullu minä en ole, vastasi mamseli Durin pilkallisesti ja
katsahti ympärilleen nähdäkseen, onko mahdollisesti huoneessa salaisia
todistajia hänen sanojaan kuulemassa.
-- Kadutteko sitten monia pahoja tekojanne? Tahdotteko Kaikkivaltiaan
Jumalan edessä tunnustaa olevanne kurja, kadotettu syntinen, joka ei
muuta ansaitse kuin lain tuomion sekä tässä että tulevassa elämässä?
-- Se ei ole totta. Minä olen viaton. Minä en ole tehnyt mitään pahaa.
Jokaisenhan tulee pitää huolta vanhuudestaan... No, kyllähän minulla
saattaa olla pienet vikani, minulla niinkuin kaikilla muillakin. Ödmark
tahtoi, että päivällisen piti aina olla valmiina, kun hän tuli
kirkosta, ja sentähden oli minulla harvoin aikaa käydä Jumalan
huoneessa. Mutta minä olen noudattanut raamatun käskyjä, herra
maisteri: minä olen ravinnut monta nälkäistä ja vaatettanut monta
alastonta. Mitä olen saanut kiitokseksi siitä? Tyhmä roistojoukko
osoittelee nyt minua sormellaan. Semmoisia ovat ihmiset!
-- No niin -- sanoi Stjernkors koetettuaan turhaan herättää hänen
paatunutta omaatuntoaan -- sen minä vain voin luvata teille, ettei
Idegranista tule Aulangon kirkkoherraa.
-- Siinä saattaa aluksi olla kylliksi, vastasi mamseli Durin. Mutta
sitten, herra maisteri, sitten täytyy teidän auttaa minua pääsemään
hänen lailliseksi vaimokseen.
-- Sitä minä en voi. Kääntykää maamme lain puoleen, jollette tahdo
turvautua Jumalan armoon.
-- Lain puoleen, joka syyttää minua! Ei, kiitoksia vain. Mutta te
olette pappi, te. Teidän velvollisuutenne on puolustaa papin vihkimää
vaimoa. Tehän yhdistätte morsiuspareja, te; mitä hyötyä siitä on, jos
joka konna voi sitten olla tunnustamatta vihkimistä? Minä pyydän, minä
rukoilemalla rukoilen teitä, antakaa minulle takaisin laillinen
mieheni, vaikka vain sen tähden, että saisin sylkeä häntä silmille ja
pitää hänen nimensä! Oh, herra maisteri, minä olen vihannut teitä kuin
syntiä; ettekö tiedä, että teidän juuri sen tähden täytyy auttaa minua?
Muistaakseni sanotaan niin katkismuksessa. Jos te autatte minua, rupean
minä niin jumaliseksi kuin te suinkin saatatte toivoa; minä käyn joka
pyhä kirkossa, minä teen hyvää köyhille. Mutta miten voin minä olla
jumalinen, jos te ette auta minua?
-- Neiti Durin, Herran ja Jumalan kanssa ei käy tinkiminen. Vain tien
Hänen luoksensa minä voin osoittaa. Tulkaa uudelleen, kun tulette
katuvaisin, murtunein sydämin.
-- Vai niin. Oletteko te pappi, mitä? Mutta olisihan minun pitänyt jo
tietää se: semmoisia te olette kaikki ... ulkokultaisia kerskailijoita,
viheliäisiä koronkiskureita! Missä hinnassa on syntien anteeksianto
nykyjään? Saako sen kolmella ruplalla vai maksaako se ehkä koko
pitäjän? Hahhahhaa, sellaisia te olette kaikki!
Ja hän lähti ivallisesti niiaten ja pilkkahymy huulillaan.
Stjernkors ei tuuminut kauan, vaan otti kävelykeppinsä ja lähti
kappalaisen taloon. Siellä hän istui kolme tuntia kahden kesken
kappalaisen, pastori Idegranin kanssa. Heidän keskustelustaan ei
jälkimaailma tiedä. Ainoastaan nuoren papin murheellisesta muodosta
hänen palatessaan kappalaisen luota saattoi päättää, että kaikki suorat
sanat, kaikki liikuttavat kehoitukset olivat olleet turhaa vaivaa.
Maailman viisauden palveluksessa harmaantunut mestari ei ota
ojentuakseen totuutta ja oikeutta haaveksivan, Jumalan ja omantunnon
käskyjä noudattavan nuorukaisen sanoista.
Kun Stjernkors palasi pappilaan, oli siellä sanantuoja kutsumassa häntä
jahtimestari von Holbachin luo, joka oli viimeisillään. Ukon omatunto
oli samalla kertaa saanut kolahduksen kuin hänen kylkiluunsakin.
Toisena hetkenä hän vannoi perhanainsa ja saamariensa nimessä, että hän
ajaisi joka ainoan papin h----ttiin, ja kohta sen jälkeen pyysi saada
puhella Stjernkorsin kanssa, vain "saadakseen nauraa sille p--ulle
vasten naamaa" ja todistaa, että kaikki jutut toisesta tämän
jälkeisestä elämästä ovat vain paljasta ämmäin lorua. Sen kummallisen
kutsun saatuaan Stjernkors lähti hänen luokseen, sillä olihan Herra
monesti ennenkin siunannut hänen pakanainkäännytystyönsä juuri
pahimmissa ja ilmeisimmissä, mutta useimmiten sentähden myöskin
rehellisimmissä syntisissä.
Eikä hän pettynyt toiveissaan mitä von Holbach vanhuksenkaan tulee.
Rakuuna oli ukossa syvälle juurtuneena ja teki alussa lujan tenän. Ensi
vierailulla hän joutui raivoihinsa ja ajoi papin pois. Toisella kertaa
hän nauroi, kiroili ja itki vuorotellen. Kolmannella kerralla ei kirous
enää lähtenyt niin raikkaasti eikä ivanaurua enää kuulunut. Seuraavalla
kerralla ukko tuumi, että kaikki ihmiset ovat roistoja Herramme edessä.
Viidennellä käynnillä hän tunnusti itse olevansa pahin lurjus, ja
kuudennella kerralla hän kuoli katuvaisena syntisenä, lujasti ja
rehellisesti luottaen Kaikkivaltiaan armoon, jota hän oli niin monesti
eläissään pilkannut ja herjannut.
Von Holbach vanhuksen loppu oli Erland Stjernkorsille suurin ja puhtain
ilo, minkä hän siihen saakka oli saanut osakseen monesti katkerassa ja
epäkiitollisessa taistelussaan, jota hän ihmissieluista kävi, ja sitä
paitsi valtava herätys koko seurakunnalle. Kaikki olivat tunteneet ukon
ilmeiseksi jumalankieltäjäksi ja kaiken uskonnon viholliseksi; hän oli
ollut Aulangossa pakanuuden pääpappina ja kaikkien pilkkaajien
esikuvana. Huhu hänen kristillisestä kuolemastaan järkytti kaikkia
hänen tovereitaan ja matkijoitaan. Ei hyödyttänyt, että monikin sanoi
säälivästi sitä vanhuuden heikkoudeksi ja tuskien pimittämän
ymmärryksen syyksi. He eivät voineet salata itseltään, että siinä
ilmeni korkeampi voima, jonka edessä uhmaileva ylpeys ja ihmisen sokea
itsekkyys vaipuvat voimattomina omaan mitättömyyteensä.
Lukkari Talvinen, viinanpolttaja, joka oli väliaikaisesti erotettu
virasta, tunsi siitä omassatunnossaan itsensä hyvin liikutetuksi ja
selitti Stjernkorsille, että hän aikoi muuttua uudeksi ihmiseksi. Sitä
kesti parahiksi seuraavaan viinanpolttoaikaan. Talvinen laski
laskemistaan ja huomasi ehkä voivansa tulla toimeen lukkarin
virattakin, jos hän ansaitsisi hyvin viinapannullansa, ja siinä sai
hänen uusi elämänsä surullisen lopun.
Hänen vaimonsa sitä vastoin, ollen ahkera kirkossakävijä, oli jo kauan
ollut valona seurakunnassa, olipa hän myöskin kiivaillut Aulangon
pappilan jumalatonta elämää vastaan. Hän tuli Stjernkorsin luo
näyttämään jumalisuuttansa, mutta sai hyvin vähän mielenylennystä
pappilasta. Stjernkors käski hänen tarkemmin miettiä 2 Tim. 3:5-7,
mutta se ei ollenkaan miellyttänyt hurskasta kirkossakävijää.
Lahkolaiset pettyivät yhtä pahasti, kun luulivat saavansa pappilasta
kannatusta. He eivät sieltä löytäneet mistään mahtisanaa, ei
kerettiläistuomiota; joka asiassa oli vain Jumalan sana elävänä
muurina, jonka sisäpuolella mielipiteet vapaasti saattoivat liikkua,
mutta jonka yli ne eivät voineet päästä. Kaikki, mitä Stjernkors teki,
oli hengen ja voiman tekoa. Aikaisin aamusta aina myöhään iltaan oli
pappilassa joukoittain neuvottomia, janoavia sieluja etsimässä
vastausta elämän ja iankaikkisuuden kysymyksiin. Nuoren paimenen ei
enää tarvinnut käydä etsimässä pakanoita; ne tulivat itse hänen
luokseen, ja moni palasi uutena ihmisenä uuteen elämään. Ei koskaan ole
kristillisyyden kuihtumaton elinvoima saanut kauniimpia voittoja tässä
maassa. Kirkon lukuisien jäsenten keskelle kasvoi pieni, vahva sydän
niistä, joilla elävä kristillisyys oli elon- ja sydämenasiana, ja
niiden keskuudesta Stjernkors etsi näkymätöntä, pyhää, yhteistä
kirkkoa, josta ulkonainen kirkko, tuo puutteellinen ihmistyö, on vain
heikko, kaikkien maan vaiheiden mukaan vaihtuva muoto -- tuota Jumalan
kansaa, josta sanotaan: Katso, Jumalan valtakunta on teidän
keskellänne!