Onnettomuuden jälkeisenä aamuna toimittivat tuomari, kruununvouti ja
nimismies kirkossa tarkastuksen. Kuorin alta huomattiin erään ihan
mädänneen lattiavasan murtuneen ihmisjoukon painosta, joten lattia oli
vajonnut kuorin pohjoiselta puolen. Vahinko oli itsessään vähäinen,
mutta ennusti paljon pahempien vaarojen tuloa, koska sade ja lumi
olivat niin kauan saaneet aivan estämättä tulvia ränsistyneestä katosta
ja halkeilleista seinistä, joten melkein kaikki kirkon puuaine,
varsinkin vuoliaiset ja parvet olivat peräti lahonneet. Kruununvouti
oli ollut sangen toimelias ja kekseliäs onnettomuuden kohdatessa, eikä
hän myöskään voinut olla pontevin sanoin moittimatta seurakuntalaisia
siitä, että nämä olivat niin välinpitämättömästi antaneet kirkon joutua
rappiolle eivätkä edes ajatelleet uuden rakentamista. Siinäkin saatiin
kuulla saarna päivän tekstistä. Kohta toimitettiin pitäjänkokous,
päätettiin kutsua arkkitehti ja valittiin kirkonrakennustoimikunta.
Neljältä hengeltä oli katkennut käsi tai jalka lattian pudotessa, ja
muutamat olivat saaneet kaikenlaisia pienempiä vammoja. Paljoa
suurempia tuhoja oli tehnyt säikähdys. Suuren oven ääreen tungetusta,
tallatusta joukosta vedettiin esiin kahdeksan kuollutta; kolme kuoli
seuraavana päivänä ja vielä kolme joitakuita päiviä myöhemmin, siis
yhteensä neljätoista. Puolittain ruhjoutuneita, raajarikkoisia ja
muuten vahingoittuneita oli lähes kuusikymmentä. Haavoittuneiden
joukossa oli jahtimestari von Holbach vanhus, jolta oli kylkiluu
taittunut, ja käräjäkirjuri Krankenhaus, joka oli katkaissut oikean
käsivartensa.
Sydäntävihlova oli näky, kun kaikki kuolleet kätkettiin toisena
sunnuntaina loppiaisesta lumenpeittämän maan poveen. Silloin oli leuto
sää ja päivänpaiste, joten ilmassa oli kuin jotakin keväistä.
Kaksituhatta kaikenikäistä ihmistä seisoi paljain päin hautojen
ympärillä eivätkä lujan maan lattiavasat murtuneet heidän aitansa eikä
korkean taivaan laki suistunut heidän päällensä. Stjernkors puhui.
Hänellä oli hyvä aihe, eikä hän suinkaan jättänyt sitä käyttämättä.
Hänen mestarinsa oli ojentanut hänelle käteen paljastetun, terävän
miekan, ja hän tarttui tarmokkaasti siihen.
Hänen edessään oli mieleltään hyvin murtuneita ihmisiä; mutta hän,
leppymätön tuomari, ei kuitenkaan heti ojentanut heille lohdutuksen
maljaa, vaan näytti tahtovan syöstä heidät yhä syvemmälle tomuun
Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Hän tunsi heidät ja tunsi yleensä
ihmissydämen; hän tiesi, miten päivän hetkellinen liikutus taas pian
haihtuisi, ellei hän saisi sitä ainaiseksi tulikirjaimin piirretyksi
kuulijainsa sieluihin. Hän esitti voimakkaasti ja selvästi, miten koko
seurakunnan ja jokaisen yksityisen on vastattava niiden neljäntoista
uhrin kuolemasta -- ulkonaisesti siitä syystä, että he olivat olleet
välinpitämättömiä kirkkonsa hoidosta, sisällisesti paljon enemmän
sentähden, että he olivat olleet välinpitämättömiä Jumalastaan. Ei
kukaan saanut katsoa itseään syyttömäksi; kaikki seisoivat he siinä
murhamiehinä maailman silmissä ja veren tahraamina, syntisinä pakanoina
Jumalan edessä, jonka tuomio kerran oli kohtaava kaikkia heitä.
Kuulijain joukossa oli toisia, joiden mielestä, kuten laamanninrouva
Åkerströmistäkin, se oli "hävyttömin puhe, minkä he milloinkaan olivat
kuulleet". Toiset pyörtyivät pelästyksestä; moni tunsi "pistoksen
sydämessään". Puheen vaikutus oli voimakas, mutta Stjernkors tahtoi
saada sen pysyväiseksikin. Hän kutsui kaikkia, jotka vain tahtoivat,
tulemaan haudalta ripille ja saamaan synninpäästön. Noin kuusisataa
henkeä noudatti kehoitusta. Oli melkein mahdotonta antaa ehtoollista
niin monelle yht'aikaa. Stjernkors tarjoutui sentähden heti
synninpäästön jälkeen jakamaan sakramenttia osalle ja muille seuraavana
päivänä. Niin tapahtui -- ja siitä seurasi lohdutus.
Vaali oli kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi; ja kolmannen kerran
määrättiin se pidettäväksi kynttilänpäivänä. Mutta sitä ennen
sattuikin, että suuri Tuomari kutsui vanhimman ja ensimmäisenä vaalissa
olleen Aulankoon pyrkijän pois elämästä ja maailmasta, kaikista pikku
keinotteluistaan niin ja niin monta tynnyriä suurempien tulojen
saamiseksi. Hänen sijaansa muutettiin ensimmäiselle vaalisijalle
Lysander ja toiselle Idegran; kolmannelle määrättiin eräs vanha
kappalainen nimeltä Röding, ja hän kävi saarnaamassa vaalisaarnansa.
Röding oli hiljainen ja sävyisä mies ja tahtoi nostaa mahdollisimman
vähän melua itsestään. Hän oli ollut jo kolmattakymmentä vuotta
Ahvenanmaalla pienoisessa kappelissa, josta hän sai vuodessa satakunta
tynnyriä viljaa ynnä muutamia nelikollisia silakoita ja kapakaloja, ja
olisi kai ollut siellä vieläkin, jollei joku hänen vanhoista,
turkulaisista ystävistään olisi kiusannut häneltä valtakirjaa ja
papereja, paremman paikan hakua varten. Röding oli vähällä saada
halvauksen saadessaan muutamana päivänä kuulla ystävänsä hakeneen hänen
puolestaan suureen, pahamaineiseen Aulankoon. Sitä tyytyväisempi oli
tuo hyvä kappalainen, kun häntä ei ensi kerralla pantu vaaliin, ja hän
toivoi jo saavansa oleskella rauhassa koko ikänsä rakkaalla saarellansa
silakkoineen ja kapakaloineen vanhojen, kunnon kappelilaistensa
parissa. Mutta kuka saattaa kuvata hänen hämmästystänsä, kun kohtalo
siitä huolimatta pani hänet uudessa vaalissa kolmannelle sijalle. Asia
ei ollut enää autettavissa, Röding matkusti Aulankoon, saarnasi
vaalisaarnansa, koska kerran niin täytyi käydä, mutta salaa hän toivoi,
että seurakunta huomaisi hänet niin sopimattomaksi kuin suinkin
mahdollista. Sen ilmaisikin hän saarnassaan selvin sanoin. Mutta
ihminen on oikullinen olento, ja juuri se seikka, ettei Röding
näyttänyt suuresti pitävän lukua kirkkoherraksi pääsemisestä, ynnä
hänen vakava ja rehellinen saarnansa vaikuttivat, että seurakunta, joka
vielä oli kuohuksissa edellisestä Lysanderin ja Idegranin välillä
olleesta vaalikiistasta, jo heti alusta näytti suosivan uutta
vaalisaarnaajaa.
Vaali määrättiin neljännen kerran pidettäväksi laskiaissunnuntaina, ja
entiset kilpailijat, joilla oli kummallakin syytä pelätä kolmatta,
olivat mielellään taipuvaisia yhdessä ryhtymään vähäiseen hyvin
mietittyyn salahankkeeseen. Muuan Rödingin kappelista kotoisin oleva
ahvenanmaalainen tarjoutui ensin Idegranin, sitten myös Lysanderin
käytettäväksi lupautuen rahapalkinnosta kuvailemaan kappalaistansa
sopivalla tavalla Aulangossa. Ennen pitkää saatiin siis kuulla, että
rehellinen Röding vanhus oli -- uudestikastaja. Ja kun useimpien
mielestä uudestikastaja oli melkein sama kuin velho, juutalainen,
muhamettilainen tahi jumalankieltäjä, näytti todellakin siltä kuin
Röding saisi tahtonsa toteutetuksi eikä tulisi valituksi Aulankoon.
Stjernkors sai kuulla huhut ja selitteli lähinnä seuraavassa
pitäjänkokouksessa, jossa talollisia oli paljon koolla, ensiksi, mitä
miehiä uudestikastajat oikeastaan ovat, ja sitten, ettei Röding
ollenkaan ollut uudestikastaja. Juoninuotta hajosi kuin hämähäkin
verkko, ja ahvenanmaalainen hiipi häpeissään pitäjästä; mutta
kappalainen Idegran kirjoitti yhden huomautuksen monien entisten
lisäksi Stjernkorsin syntiluetteloon.
Sillä välin olivat talvikäräjät alkaneet ja juttu neiti Durinia
vastaan. Hän oli saanut uuden edustajan Krankenhausin sijaan; hän oli
mitä rohkeimmalla tuulella ja vaati uskaliaasti hyvitystä hyvän nimensä
solvaamisesta, vahingonkorvausta siitä, mitä oli menettänyt, ja
laillista rangaistusta ryöstäjälle ja hänen rikostovereilleen.
Kruununvouti Rågberg ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, jotka niin
vähällä hellittävät otteensa. Hänellä oli sellaisia todistuksia, että
oikeus joutui niistä neuvottomaksi, syytetty kalpeni ja alettiin puhua
hänen vangitsemisestaan.
Juuri niinä päivinä, jolloin oli kysymys neiti Durinin vapaudesta tai
vankeudesta, omaisuudesta ja kunniasta tai köyhyydestä ja varkaan
palkasta, nähtiin hänen eräänä iltapäivänä tulevan, kasvot hehkuvan
punaisina, kappalaisen talosta ja suuntaavan kulkunsa pappilaan, jossa
hän tapasi kirkkoherransijaisen Stjernkorsin kotoa työhuoneesta. Hän
valmisteli parhaillaan uutta köyhäinhoidon ohjesääntöä koettaen kaikin
tavoin saada muutetuksi tämän toimen vapaaehtoiseksi.
-- Teitä kummastuttanee, herra maisteri, että uskalsin tulla tähän
taloon, alkoi neiti Apollonia kooten hetkisen kestävän neuvottomuuden
jälkeen kaiken rohkeutensa.
-- Se on totta, vastasi Stjernkors, myönnän sen. Miten saatan auttaa
teitä?
-- Minä kyllä arvaan, mitä te, herra maisteri, ajattelette minusta,
jatkoi neiti Apollonia -- mutta yhdentekevää. Me kaksi olemme
vihollisia, miksi tarvitsisi meidän teeskennellä toistemme edessä?
Mutta onpa eräs, joka on kummankin meidän vihollisemme, ja hänet me
kukistamme. Vihatkaa minua, polkekaa minut maahan, kun vain autatte
minua syöksemään hänet turmioon. Minut on häpeällisesti petetty. Minä
vaadin kostoa ja hyvitystä.
-- Hyvitystäkö? Kernaasti, jos se on mahdollista, mutta ei kostoa,
vastasi Stjernkors.
Mamseli Apollonia heittäytyi sohvalle ja alkoi ääneen nyyhkyttää.
-- Minua on häpeällisesti syytetty, huudahti hän. Minut on koko maailma
hylännyt; sekin, joka viekoitteli minut kaikkeen, petti sitten
uskottomasti hädän hetkellä. Mutta minä en kukistu kostamatta; hän ei
saa rankaisematta tallata minua jalkoihinsa, hänen täytyy seurata minua
kadotukseen, ja se on minulla lohdutuksena, että se katala konna joutuu
yhtä kunniattomaksi kuin minäkin. Voi minua mieletöntä, kun milloinkaan
uskoin hänen petollisia lupauksiaan.
-- Kootkaa ajatuksenne, neiti, ja uskokaa minulle, mikä rasittaa
omaatuntoanne. Jos olette enemmän onneton kuin rikoksellinen, niin
olkaa varma, että minä teen voitavani pelastaakseni teidät -- mutta en
kostaakseni puolestanne.
-- Oh, se on pitkä juttu, se ulottuu lähes kolmekymmentä vuotta ajassa
taaksepäin ensi nuoruuteeni asti, -- jolloin Ödmark nai sisareni
Tukholmassa. Hän oli silloin muhkea mies, rikas ja kunnioitettu
kaikkialla; minä olisin mielelläni ollut sisareni sijassa. Ödmark piti
häntä parempana, enkä minä saattanut unohtaa sitä. Vähän ajan perästä
sisareni kuoli ja Ödmark nai vielä kahdesti. Mutta sillä välin minä
kerran käydessäni sisareni luona tutustuin ... Idegraniin: Kun Ödmark
otti neljännen rouvan, kävi Idegran minun luonani Tukholmassa ja esitti
minulle suunnitelman niin viisaasti, mutta myöskin niin kavalasti
harkitun, ettei pimeyden ruhtinaskaan olisi voinut keksiä parempaa.
Minusta onnettomasta tuli hänen aseensa, ja nyt hän hylkää minut, kun
minä tarvitsen apua ja vaadin, että hän tunnustaisi minut lailliseksi
vaimoksensa!
-- Mitä? Vaimoksensako?
-- Niin, hänen vaimonsa olen ollut monta vuotta!