Kolmas vaalipäivä tuli. Se oli muuan sunnuntai huhtikuussa, leuto ja
auringonpaisteinen, ilmassa leivot ja sää keväinen. Taaskin saarnasi
lääninrovasti Ekhammar arvokkaasti ja säännöllisesti; taaskin istuutui
hän jumalanpalveluksen päätyttyä kuoriin toimittamaan vaalia.
Vahingosta oli viisastuttu; lattian tueksi oli pantu lujia hirsiä; ovet
pidettiin auki; kyläkunnittain tultiin sisään äänestämään, mutta muu
väki odotteli sillä aikaa ulkona. Nuo varokeinot näyttivät kuitenkin
tarpeettomilta: viimeinen onnettomuus oli vielä liian vereksenä
muistissa, jotta olisi ennen aikojaan tunkeuduttu esiin. Kolmas osa
seurakuntaa oli jäänyt kokonaan tulematta peläten edellisten
mellakoiden uusiintumista; läsnäolijat näyttivät unohtaneen entisen
riitansa, ja vaali kävi hyvin hyvässä järjestyksessä, odottamattoman,
melkein juhlallisen rauhallisesti.
Kaikesta näkyi, että edellisistä vaaleista saatu ankara muistutus oli
sattunut hyvään maahan. Nekin muutamat, joiden vielä kuultiin
äänestävän Idegrania, sanoivat nimen ilmeisesti häpeissään. Lysanderin
puolustajat olivat menettäneet rohkeutensa. Kun äänet laskettiin
yhteen, oli kaikkien kummastukseksi kappalainen Röding saanut
kuudenkymmenenyhden, pastori Idegran kahdeksan ja kirkkoherra Lysander
vain kolmen manttaalin huudot, lukuunottamatta semmoisissa tapauksissa
aivan välttämättömästi asiaankuuluvia murto-osia.
Väki hajosi ääneti ja kummastuksissaan. Moni arveli sitä Luojan
sallimukseksi. Yksin kapakatkin unohtivat vuodattaa viinakyyneleitään
pastori Idegranin tappion johdosta.
Laamanni Åkerströmillä oli suuret päivälliset lääninrovasti Ekhammarin
kunniaksi. Papit ja kaikki seudun arvohenkilöt olivat kutsutut; pastori
Idegran vain oli jäänyt tulematta. Pastoriparan osakkeet olivat
melkoisesti edenneet: rotat olivat luopuneet häviöön tuomitusta
talosta. Kaikki olivat kääntyneet nousevaa aurinkoa kohti: Rödingin
ylistäminen ja onnellinen vaali oli kaikilla puheenaiheena.
Laamanninrouva oli kuullut, että Röding oli sivistynyt pappi ja
miellyttävä seuramies; ja sitä ennustelmaa matki tietysti suurin osa
vieraistakin. Jos puhe sattui kääntymään virkaheittoon suosikkiin,
mainittiin häntä, siivoa, kunnon, kelpo Idegrania, jonkinlaisella
säälillä, hän kun oli saanut niin paljon huolia; mutta ehkäpä ei aivan
syyttäkään ... ja paljon pahaa sitä saakin nykyjään kuulla ... ja oli
ihmeellistä, että Idegran oli ruvennut niin pahamaineisen ihmisen kuin
mamseli Durinin pariin. Tiesihän koko maailma, että hän oli varastanut
Ödmarkin tavaroita, ja -- ja se oli hävyttömintä, mitä laamanninrouva
oli milloinkaan kuullut.
Nyt oli toinen ääni kellossa; pastori Idegranin maallisina huolina
olikin se, että neiti Durin ollen ahdingossa oikeuden edessä oli
tunnustanut yhtä ja toista, mikä alkoi arveluttavasti pimittää Aulangon
siihen asti mahtavan kappalaisen mainetta. Todistaa ei tosin vielä
voitu mitään, ja sentähden ei Idegrania oltu saatu pois vaalilistasta;
mutta niin kummallisia asioita tuli vähitellen ilmi, että vaihteleva
yleisön mielipide, jota ensimmäisenä johti laamanninrouva, kääntyi
häneen selin. Ja sillä kertaa oli yleisön mielipiteellä hyvä vainu.
Sillä joitakuita päiviä vaalin jälkeen tulivat todistukset Rågbergin
taitavuuden avulla niin päteviksi, että oikeus julisti neiti Durinin
velvolliseksi astumaan vankeuteen ja pastori Idegranin haastettavaksi
oikeuteen epäiltynä osallisuudesta Ödmarkin omaisuuden varkauteen ja
sitä paitsi petoksesta, väärennyksistä, laittomasta koronkiskomisesta
ja luvattomasta viinanpoltosta. Mutta mamseli Durin, joka jo aikoja
ennen oli muuttanut pois Åkerströmin luota, oli sinä päivänä "lähtenyt
kävelemään", ja kun Idegranille mentiin antamaan haaste, saatiin tietää
hänenkin "olevan matkalla". Nimismies lähetettiin heti liikkeelle,
mutta niin paljon oli kelpo Idegran-paralla vielä ystäviä, että kaikki
paikkakunnan poliisimiehet saatettiin harhateille, ja kumpikin syytetty
oli teillä tietymättömillä. Vasta monta viikkoa myöhemmin saatiin
kuulla, että kaksi sen ja sen näköistä henkilöä oli reessä öiseen
aikaan lähtenyt jään yli Ahvenanmaalle päin jostakin rannalta,
huolimatta rannikkolaisten varoituksista. Mutta samana yönä oli äkkiä
noussut myrsky, sumu ja sade, merijää oli lähtenyt liikkeelle ja siinä,
mihin muutamia tunteja aikaisemmin matkustajain reki oli kadonnut
pimeään, kohosi seuraavana aamuna vaahtoisena meri.
Ahvenanmaalta haettiin heitä kaikkialta. Kukaan ei tiennyt mitään
pakolaisista; eikä kukaan saanut sittemminkään mitään vihiä heidän
kohtalostaan eikä myöskään kalliista hinnasta palkatun kyytimiehen
kohtalosta. Molemmat syytetyt olivat viime aikoina olleet
verivihollisia keskenään, ja kuitenkin näytti siltä kuin yhteinen vaara
olisi saattanut heidät pakenemalla etsimään turvaa. Kun Idegranin
omaisuus otettiin takavarikkoon, huomattiin, että kassakirstu ja kaikki
hänen kalleutensa olivat poissa. Hänen reessänsä mahtoi olla raskas
kuorma. Moni ajatteli silloin Ödmarkin onnettomia, pahoinpideltyjä
lapsia. Raamatun sanat olivat harvinaisella tavalla, aivan
kirjaimellisesti käyneet toteen pakolaisiin nähden. He olivat
"pahentaneet pieniä", jotka ovat Jumalan valtakunnan omia, mammonan
myllynkivi ripustettiin heidän kaulaansa ja heidät upotettiin meren
syvyyteen.
Monta Idegranin saatavista julistettiin laittomana mitättömäksi.
Aulanko hengitti vapaammin, kun tuo raskas taakka vieritettiin sen
hartioilta. Oikeus tuomitsi Allfrida Ödmarkille sekä mustalaiselta
talteen otetut kalleudet, joiden joukossa oli lipas täynnä
jalokivikoristeita että melkoisen korvauksen Idegranin monista
maatiloista, joita pastori ei ollut saanut mukaansa viedyksi.
Allfridasta tuli rikas; mutta hänellä oli muuta ajateltavaa.
Hän oli Turusta palatessaan kokeneempi ja vähemmän haaveksiva kuin
sinne mennessään, mutta sydämensä puolesta pysyi hän lapsena. Hän kävi
Stjernkorsin rippikoulua. Kuten nuorta koivua keväällä kostuttaa
toukokuun sade, aurinko lämmittää sen hentoja oksia, lempeät tuulet
hyväilevät sen solakkaa vartta, vaaleanvihreät lehdet puhkeavat
kaikkialla sen ensimmäisinä viattoman kukoistuksen päivinä, niin imi
Allfrida Ödmarkin sielu Jumalan sanan, ikuisen valon lähteen mehua. Hän
ei _oppinut_ mitään läksyn tavoin, hän _tiesi_ Jumalan rakkauden, hän
eli siinä. Jotakin tuosta salaperäisestä yhteydestä toisen maailman
kanssa oli hänessä yhä vielä jäljellä; mutta hänen äitinsä henki oli
väistynyt pois mahtavamman tieltä: hän eli Jumalassa. Hän oli
onnellinen, iloinen ja nöyrä. Hänen opettajansa olisi tahtonut, että
hän olisi ollut vähemmän hellä, vähemmän haaveksiva, mutta hänellä ei
ollut rohkeutta pudistaa perhostomua hänen sielunsa siivistä. Hän
tyytyi siihen, että oli saanut karkoitetuksi epäjumalat ja asetetuksi
ainoan, kaikkivaltiaan Jumalan Hänen valtaistuimelleen ihmissydämeen.
-- Saadaanpas nähdä, hän nai tytön; kaikki on valmiiksi harkittu,
Allfrida on rikas ja ottaa hänet avosylin, kuiskaili rouva Åkerström
uskotuilleen.
Mutta Stjernkorskin sai muuta ajattelemista. Hänet kutsuttiin
vastaamaan kaikenlaisiin vaikeisiin kanteisiin, jotka olivat maininkeja
Idegranin salaisesta toiminnasta, sillä se viekas herra käytti aina
muita asioillaan. Stjernkorsin syytettiin käyneen riettaitten ihmisten,
"puplikaanien ja syntisten" luona, joten hän oli alentanut papillista
arvoaan -- ottaneen paljon pahantekijöitä vastaan pappilassa --
levittäneen lahkolaisuutta, uskonvimmaa, jesuiittain oppia pitäjään --
estäneen uuden kirkon rakentamista ja siten aiheuttaneen vaalien aikana
tapahtuneen onnettomuuden -- särkeneen siinä tilaisuudessa yleiseksi
pahennukseksi kirkon ikkunan ja olleen ensimmäisenä iskemässä kirveellä
kirkon ovea -- laulaneen hyvin sopimattomalla tavalla virren kirkon
portailla humalaisparvessa -- olleen samalla kertaa tappelussa
osallisena -- sekaantuneen kirkkoherran vaaliin ja keränneen ääniä
Lysanderille jne., jne. Useimmat noista syytöksistä huomattiin kyllä
kohtuuttomiksi taikka mahdottomiksi todistaa, mutta -- "_ni en reste
toujours quelque chose_" -- kaikesta jäi kuitenkin jäljelle merkki,
rauhanhäiritsemiseen ja kirkonpahennukseen viittaava merkki. Olipa
siinä -- mikä oli pahempaa -- vielä omapäisen innon, varomattoman,
yltiöpäisen kirkollisten asiain käsityksen, jopa tuon levottoman
uhmailevan ajanhengenkin leima, josta tohtori Ekhammar oli nuorta
sielunpaimenta moittinut. Seurauksena siitä kaikesta oli, että
Stjernkors sai ankarat nuhteet ja että hänet määrättiin hoitamaan
pientä kappalaisen virkaa lääninrovasti, tohtori Ekhammarin tarkan
valvonnan alaisena.
Sattumalta tuli uusi kirkkoherra Röding juuri samaan aikaan ottamaan
virkaansa vastaan. Hän toimitti, että Stjernkors kuitenkin sai päättää
rippikoulunsa ja auttaa häntä ensi viikkoina. Hurskas Röding, joka oli
niin odottamatta ja vastoin tahtoaan joutunut pois rakkaiden
kapakalojensa ja ahvenanmaalaistensa luota, tunsi Aulangossa olevansa
kuin kuohuvassa koskessa ja oli sentähden hyvin kiitollinen, kun sai
ensimmäiseksi auttajakseen semmoisen miehen, joka tunsi paikan niin
hyvin kuin Stjernkors. Nuo kaksi sopivat yhteen kuin laki ja
evankeliumi, kuin Luther ja Melanchton. Stjernkorsilla oli paljon
oppimista lempeästä, hiljaisesta, nöyrästä, paljon hengellisesti
kokeneesta Herran apostolista. Röding puolestaan tarvitsi avukseen
Stjernkorsin säikkymättömän, pontevan toimeliaisuuden kovien muurien
murtamisessa ja monen vaskihaarniskaisen omantunnon voittamisessa,
joihin lakkaamatta kasvoi vertavuotavista haavoista aina uudet
krokotiilinsuomukset. Muutamassa viikossa he oppivat rakastamaan
toisiansa kuin isä ja poika, ja heidän yhteinen toimintansa levitti
Jumalan valtakuntaa ihmeellisen menestyksellisesti.
Helluntaipäivänä piti Stjernkorsin erota seurakunnasta, ja samana
päivänä pääsivät hänen rippilapsensa Herran ehtoolliselle. Vanha kirkko
oli taaskin joutumaisillaan ihmisjoukkojen ruhjottavaksi, mutta osa
väkeä jäi ulkopuolelle, sillä saarnaajan innokas ääni kuului selvästi
avonaisista ovista. Rouva Åkerström itkeskeli koko ajan; patruuna
Arvelin niisti lakkaamatta nenäänsä; hänen kelpo rouvansa mietiskeli,
mitä hän valmistaisi päivällisten jälkiruoaksi. Jacquette von Holbach
istui surupuvussa muistamatta ainoatakaan sukkeluutta ja odotteli
kruununvouti Rågbergin ja sisarensa, Marguerite Melanien kuulutusta.
Ontuva, pieni herra, jossa oli vain luuta ja nahkaa ja punainen
poskiparta sekä kaulassa kovaksi tärkätty kaulahuivi, tuli viimeisten
joukossa ja katseli ihastuneena toivorikasta Perpetua Arvelinia. Mies
oli käräjäkirjuri Krankenhaus, joka haeskeli parempaa tointa, kun hän
kosittuaan henkikirjurin virkaa oli saanut rukkaset senaatilta.
Eräässä nurkassa istui kyyristyneenä muuan mustatukkainen olento
milloin irvistellen, milloin nyyhkyttäen. Hän oli hänkin ollut
osallisena ensimmäisessä pastorin vaalissa; puoliväkisin oli hänet
sitten vedetty rippikouluun, ja siellä hän oli kerran saanut
jonkinlaisen käsityksen uskonnosta. Tosin ei hänen vielä voitu antaa
käydä ehtoollisella, mutta hänen toivottiin seuraavalla kerralla
pääsevän. Hän oli Joosua-mustalainen.
Stjernkors saarnasi. Hänellä oli kaunis ja rikas teksti, ja hän selitti
sen salamoivan voimakkaasti. Hän puhui Pyhän Hengen vaikutuksesta läpi
aikakausien ja miten Vapahtajan ennustukset vielä joka päivä käyvät
toteen. Hän puhui ihmishengen pitkästä maailmassa suoritettavasta
työstä, sen omasta pimeydestä ja voimattomuudesta, siitä, miten se
hapuilee kohti luonnollista valoa, sen jaloudesta ja ihanuudesta, kun
Jumalan Henki sen valaisee ja saattaa jälleen Jumalan kuvaksi. Hän
puhui Hengen työstä Aulangossa -- miten vähän aikaa takaperin vielä
monet tuhannet olivat synkän, hengellisen pimeyden kahleissa ja
palvelivat epäjumalia, mutta miten Jumalan Henki sitten oli herättänyt
monta heistä kuolemasta elämään ja miten kaikkien niiden pitäisi koko
elämällään ylistää Herraa ja rukoilla veljiensä puolesta. Hän tunnusti,
ettei hänellä itsellään ollut muuta kuin syntiä ja heikkoutta
kannettavana Herransa eteen, joka oli hänet kutsunut paimeneksi, mutta
se oli ollut hänellekin opiksi ja siunaukseksi. Lopuksi hän puhui
tavalliset sanat rippilapsille. Mutta kun hänen katseensa kohtasi
erään kuorissa olevista nuorista, valkopukuisista tytöistä --
_valkopukuisista_, sillä valkoisissa he olivat, kuten ainakin elämänsä
suurimpana riemujuhlana, eikä surun mustissa pukimissa, kuten nykyinen
tapa töykeästi määrää -- silloin petti hänen äänensä ensi kerran.
Erland Stjernkors oli käytännöllinen, vakava sanan palvelija, ei mikään
haaveksija, mutta kuitenkin hänestä tuntui, kuin loistava serafi olisi
laskeutunut alas kuoriin ja katsellut kirkastunein kasvoin häntä
silmiin...
Koko lujan tahtonsa voimalla koki hän riistäytyä tuon mielikuvan
vallasta, mutta turhaan. Epäjumalat, joita vastaan hän oli kauan ja
voitollisesti taistellut, kostivat viime hetkenä tappionsa ja
vangitsivat hänet saattaen hänet synnillisesti jumaloimaan kuolevaista
olentoa. Tuskin hän saattoi vapisevalla äänellä rukoilla tavalliset
rukoukset saarnan jälkeen, ja sitten hän astui syvälle nöyryytettynä
alas saarnastuolista, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi seurakunnalle.
Mutta sitä ei tarvittukaan. Kaikki hänen ympärillään heltyi kyyneliin.
Hän sai aikaa rauhoittua ja jakoi kirkkoherran rinnalla ehtoollista.
Kaikki nuoret itkivät, paitsi Allfrida. Miksi _hän_ olisikaan itkenyt?
Olihan hänen kotinsa Jumalan valtakunnassa, siinähän hän oli alati eikä
vain haihtuvien tunteiden, kuivuvien kyynelten liikuttavana
juhlahetkenä. Hän ei _voinut_ itkeä, vaan ainoastaan kiittää ja
kunnioittaa.
Iltapäivällä Erland Stjernkors lähti Aulangosta. Hän oli kieltäytynyt
ottamasta vastaan mitään kiitollisuuden- tai kunnianosoituksia. Mutta
hän ei kuitenkaan saattanut estää sitä, että sadoittain ihmisiä
kokoontui pappilan ympärille ottamaan häneltä jäähyväisiä. Niiden
joukosta hän tunsi Sammen Simon, Lukku-Liisan ja monta muuta, jotka
suuri Henki oli hänen, heikon aseensa, avulla pelastanut turmiosta. Hän
puristi heidän kättään ja istuutui kieseihin uskollisen, vanhan
Milenia-tädin kanssa, joka lähti hänen mukanaan, kun he molemmat
yhteisesti olivat uskoneet lemmikkinsä Allfridan hänen holhoojansa,
kruununvouti Rågbergin huomaan. Kieseissä seisoi takana Joosua.
Viime hetkeen asti viipyi ajoneuvojen vaiheilla kaksi nuorta naista,
ensimmäiset, jotka Stjernkors Aulangossa saattoi valon tielle: Allfrida
Ödmark ja Loa Åkerström.
Ja hän lähti, paneteltuna ja epäiltynä, mutta siunauksesta rikkaampana
kuin moni muu sanan palvelija lähtee seurakunnastaan. Saammekohan
toiste vielä kuulla jotakin hänen vastaisista vaiheistaan? Ehkä tai
ehkäpä emme. Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee;
Jumala yksin kasvun antaa. Hän yksin tietää, missä tämän ulkonaisen,
inhimillisesti puutteellisen, muodonmuutosten alaisen kirkon
keskuudessa yhteinen, pyhä, näkymätön kirkko piilee Herran tulemisen
päivään asti.