Tuomiosunnuntain vaali päättyi siten, että kappalainen, pastori Idegran
sai 27 680363/820005, kirkkoherra Lysander 27 119/583 ja rovasti Orre
2 9330/9779 manttaalin huudot. Idegran olisi siis paljolla puuhalla
päässyt kirkkoherraksi, Lysander vähemmällä vaivalla saanut kunnian
jäädä tappiolle ja Orre melkoisella vaivannäöllä "saanut
matkarahansa".[24] -- jollei tuomiokapituli hyvällä syyllä olisi
katsonut olevan aihetta koko vaalin kumoamiseen.
Lääninrovasti, tohtori Ekhammar oli, eikä suinkaan syyttä suutuksissaan
vallattomuudesta, juonista ja melusta, jotka olivat vaalissa saaneet
yleistä pahennusta aikaan. Lukkari pantiin heti väliaikaisesti viralta;
kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors sai -- muistutuksen. Kaikki
ymmärtäväiset aulankolaiset olivat rouva Åkerströmin kanssa
yksimieliset siitä, että pappi, joka rupeaa veisaamaan virttä kirkon
ulkopuolella, on pahasti rikkonut kaikkea uskonnollista säädyllisyyttä
vastaan ja ansaitsee ankarat nuhteet. Huhu tiesi kertoa, että
Stjernkors, jolla muka muutenkin oli koko joukko asioita ansioluettelon
nurjalla puolen, kohta määrättäisiin johonkin toiseen seurakuntaan,
jossa hänellä olisi vähemmän tilaisuutta eksyttää herkkäuskoista
kansaa.
Kruununvouti Rågbergin avulla kutsutti Ekhammar joukon Idegranin
puoluelaisia kuulusteltavaksi. Mutta viekas kappalainen oli osannut
niin tarkoin peittää kaikki myyränjälkensä, ettei päästy minkään
perille ja että kaikesta syytettiin vain lukkari Talvista ja hänen
hätiköimistään. Koko juttu päättyi pian siten, että tuomiokapituli
määräsi uuden vaalin pidettäväksi ensimmäisenä sunnuntaina loppiaisen
jälkeen.
Puolueet valmistautuivat taas mitä suurimmalla innolla ratkaisevaan
taisteluun. Stjernkors pysyi aivan erillään niistä puuhista.
Joulupäivänä hämmästytti häntä aivan odottamaton näky. Ensimmäisessä
penkissä lähinnä kuoria -- Aulangon ylhäisten naisten pyhitetyssä
kunniapaikassa, johon ei miesmuistiin ollut päässyt kukaan aateliton,
jolla ei ainakin ollut luottamusmiehen arvoa -- sanalla sanoen, siinä
muilta suljetulla ylhäisten kunniasijalla istui rouva Åkerströmin
vieressä keski-ikäinen nainen, jonka Stjernkors muisteli nähneensä
jossakin ennenkin. Hän katsoi tarkemmin ja tunsi hänet Apollonia
Duriniksi.
Rohkea oli tuo mamseli Apollonian ottama askel matkalaukussa olleiden
esineiden löytämisen jälkeen. Mutta hän olikin tullut suoraan tuomarin
luo: hän oli siis korkean suojeluksen turvissa.
Kruununvouti Rågberg, Allfridan holhooja, ei siitä kuitenkaan
hämmästynyt. Muutamana päivänä neiti Durin sai asianmukaisen haasteen
kohta alkaviin talvikäräjiin, missä hänen tuli tehdä selkoa, miten hän
oli saanut kaikenkaltaisia rovasti Ödmark vainajan perillisten
kalleuksia, jotka oli samalla kertaa kuin hänen omatkin tavaransa
otettu talteen epäluulonalaiselta henkilöltä ja joissa sitä paitsi oli
selviä merkkejä nimien raaputtamisesta ja jotka vielä lisäksi olivat
olleet käärittyinä usein mainitulle neiti Apollonia Durinille
osoitettuihin kirjeisiin.
Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kruununvouti Rågberg sai
käräjäkirjuri Krankenhausilta, Apollonia Durinin asianajajalta,
samoihin käräjiin vastahaasteen, jossa hänet velvoitettiin selittämään,
mitenkä hän oli saanut puheena olevan neidin tavarat, jotka hän sanoi
ottaneensa epäiltävältä henkilöltä. Sen haasteen saattoi helposti
arvata tuomarin omasta kädestä lähteneeksi. Sekava lainopillinen riita
uhkasi nousta paikkakunnan vallassaolevien mahtajien välillä ja vielä
yhä pahentaa pastorin vaalista johtunutta suurta erimielisyyttä
kuohuvaa puoluevihaa. Kaikkialla oli katkeruutta, rauhattomuutta,
eripuraisuutta. Ikuisen rauhan sanat, joita Stjernkors sirotteli tuohon
ihmisten intohimojen pauhaavaan mereen, näyttivät katoavan kuin
voimattomat sadepisarat aavikon polttavaan hiekkaan.
Niin kuluivat joulupyhät, ja uusi vaalipäivä oli jo käsissä. Taaskin
saarnasi lääninrovasti, tohtori Ekhammar, ankarammin vain kuin
edellisellä kerralla, ja taaskin hän istuutui jumalanpalveluksen
päätyttyä alttarin eteen toimittamaan vaalia. Mutta puolueet tunsivat
jo paremmin toisensa ja olivat sentähden myös paljon paremmin
valmistautuneet. Viesti oli viety pitäjän kaukaisimpiinkin kyliin
niille, jotka muuten kävivät tuskin kertaakaan vuodessa kirkossa, ja
siten oli kumpikin puolue ainakin kolmatta osaa lukuisampi kuin
edellisellä kerralla. Järjestyksen puolesta ei tosin ollut mitään
pelkäämistä, sillä kruununvoudin toimesta oli komppania läänin
ruotuväkeä koottu kirkonkylään. Mutta ahdinko oli sitä suurempi
kirkossa ja kirkon ovissa. Ei koskaan oltu vielä nähty niin suurta
ihmisjoukkoa Aulangossa yht'aikaa koolla.
Jumalanpalvelus päättyi puoli kahdeltatoista ja vaali alkoi kello
kaksitoista. Äänet jakaantuivat alussa melkein tasan kaikille kolmelle.
Vieläpä näytti monen suureksi kummastukseksi voitto kallistuvan sille
puolelle, joka edellisellä kerralla oli saanut vain nimeksi ääniä,
nimittäin rovasti Orren hyväksi.
Syy siihen oli hyvin yksinkertainen. Idegranin kannattajat olivat
levitelleet niin kamalia huhuja kirkkoherra Lysanderista ja hänen
ahneesta rouvastaan, että moni luopui hänestä, mutta ei kiusoillaankaan
mennyt Idegranin puolelle, vaan äänesti Orrea. Samoin eivät
lysanderilaisetkaan olleet säälineet kappalaista, pastori Idegrania; ja
niin oli moni taas luopunut hänestäkin ja mennyt myöskin kiukuissaan
Orren eikä Lysanderin puolelle. Kun siis hämärän aikoihin, kello
neljään mennessä, noin kaksi kolmatta osaa seurakuntaa oli äänestänyt,
oli Orrella noin kahdeksantoista-, mutta Lysanderilla ja Idegranilla
kummallakin ainoastaan noin viiden-kuudentoista manttaalin huudot.
Silloin oli kummankin puolueen pantava viimeisetkin voimansa
liikkeelle. Pienoinen joukko ruotuväkeä oli, ikäänkuin sattumalta,
kokoontunut kellotapulin luo; se näky teki tehtävänsä, sillä ei mikään
häly eikä ilmeinen väkivalta ollut vaalin säännöllistä menoa
häiritsemässä; mutta sitä kiivaammin viekoiteltiin, uhkailtiin,
houkuteltiin ja kiroiltiin salaa miesten kesken. Pakkanen oli ulkona
jotenkin pureva; tiivistyneistä vesihöyryistä syntyi kirkossa kylmä
sumu käytävistä tulevan ilmanvedon vuoksi, ovet kun väen tungoksen
tähden olivat auki. Lääninrovasti Ekhammar tunsi kylmän kangistuttavan
jäseniään.
Hän käski sentähden sulkea pienen oven, joka oli lähinnä sitä paikkaa,
missä hän istui. Mutta juuri siinä oli tungos pahin. Kun sitä ovea ei
saatu kiinni, lukittiin molemmat sivuovet ja alttaria vastapäätä oleva
suuri ovi, mutta kylmää virtaili siitä huolimatta pienestä ovesta
kuoriin, minkä vuoksi rovasti avautti itselleen tien sakastiin
jatkaakseen siellä paremmin suojassa ollen vaalia.
Juuri silloin oli puolueiden into ja malttamattomuus ylimmillään.
Alettiin nurista, väittäen vaalin toimittajan vetäytyvän syrjään,
jottei muka seurakunta saattaisi tarkastaa huutoja, ja koko joukko
syöksyi hänen jäljessään sakastiin päin. Räiskis ... romahdus kuului ja
sen jälkeen hätähuutoja. Aikoja sitten lahonneet lattiahirret murtuivat
kuorin vasemmalta puolen tiheään puristuneen ihmisjoukon painosta, ja
viisi- tai kuusikymmentä henkeä syöksyi lattian mukana alla oleviin
vanhoihin hautoihin.
Pimeä, joka jo alkoi käydä hyvin tuntuvaksi, enensi tapahtuman kauhua.
Kirkosta kuului vain hätähuutoja ja hämminkiä. Kaikki kiiruhtivat
pakoon luullen, että temppelivanhus sortuisi raunioiksi. Mutta ovet
olivat lukossa. Käytävät täyttyivät ihmisistä, jotka sokeasti
syöksyivät toistensa päälle ja tallasivat toisiaan. Alttaria vastapäätä
olevan suuren oven luona oli sillä tavoin kolme tai neljä ihmiskerrosta
päälletysten, ja yhäti tuli toisia eikä kukaan mielettömässä kauhussaan
kuullut varoituksia eikä ajatellut mitään muuta ulospääsyä.
Juuri ennen onnettomuuden tapahtumista oli Erland Stjernkors lähtenyt
kuorista, seuratakseen vaalin toimittajaa. Nopeasti käsittävänä
käytännön miehenä hän tajusi heti, mitä sellainen pakokauhu saisi
aikaan, lähetti suntion avaamaan suurta ovea ja kiiruhti itse
eteläiselle sivuovelle. Sen hän sai auki, ja kaikki, jotka olivat
kyllin järjissään lähteäkseen sitä tietä, pääsivätkin helposti ulos.
Suntion oli sitä vastoin aivan mahdotonta tunkeutua suurelle ovelle.
Nimismies, toimitusvouti Mangel, oli ennen kaikkea luullut
velvollisuudekseen suojella tohtori Ekhammaria ja oli ihan
auttamattomasti suljettuna sakastiin.
Heti huomattuaan ihmisten hirvittävän tilan suurella ovella Stjernkors
kiiruhti sinne hyppien yli penkkien. Mutta ovelle oli tuiki mahdotonta
päästä, eikä siis ollut muuta keinoa kuin rikkoa lähimmät ikkunat.
Pyhyyden kunnioituksestako vaiko ehkä neuvottomuudesta ei kukaan ollut
älynnyt sitä yksinkertaista keinoa. Hän, pappi, löi ensimmäisenä rikki
kirkon ikkunan. Ruutujen kilinä ja kehysten katkeaminen ilmoittivat
pakotien. Kaikki, jotka vielä olivat vähänkään tajuissaan, seurasivat
viittausta ja hyppäsivät ulos ikkunasta.
Ei siinä kyllin. Oli syytä pelätä, että moni noista päälletysten
ahtautuneista ihmisistä tukehtuisi tai tallaantuisi kuoliaaksi,
ennenkuin ovi ehdittäisiin avata sisästä päin. Erland Stjernkors,
pappi, tarttui siis taaskin kaikista ensimmäisenä kirveeseen ja alkoi
sillä iskeä kirkon ovea, ia kohta tulivat lähellä olevat sotamiehet
hänelle avuksi. Vihdoin saatiin yksin voimin suuret, raskaat ja paksut
ovipuolikkaat irti, ja juuri silloin, kun ilta oli aivan pimeäksi
pimennyt, oli tiekin auki.
Mikä näky! Häthätää hankittujen lyhtyjen ja päresoihtujen valossa
nähtiin siinä kuolleita ja kuolevia sekaisin pyörtyneiden ja hiukan
loukkaantuneiden kanssa. Joka haaralta tulvi ihmisiä, jotka olivat
pelastuneet toista tietä. Kaikki huusivat kilpaa, moni oli käskijänä,
ei kukaan totellut. Tohtori Ekhammarkin, joka silloin vasta sai
raivanneeksi itselleen tien onnettomuuspaikalle, huomasi valtansa
voimattomuuden mitä kuohuksissa olevaan kansanjoukkoon tulee. Mitä
suurimmalla vaivalla onnistui Stjernkorsin hankkia kantajia, jotka
vähitellen veivät kuolleet ja haavoittuneet lähimpiin taloihin, ja
ennen yön tuloa voitiin vihdoinkin sulkea onneton temppeli onnettoman
vaalin jälkeen.