Tuomiosunnuntai koitti; kirkkaana ja kylmänä kaartui taivas yli
talvisen seudun. Maa oli keveän lumiverhon peitossa; järvet ja virrat
olivat jo kaksi viikkoa olleet talven kahleissa, ja lehdettömistä
metsistä etsivät pyyt ja metsot turhaan piilopaikkaa ja suojaa
metsästäjän luodilta.
Lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar oli aikaisin
liikkeessä; hän mietti tuomiosunnuntain tekstiä, sillä hänen oli
saarnattava. Vähäinen asia olisi hänestä tosin ollut astua
saarnastuoliin aivan valmistamatta, mutta hänen huolellisia tapojaan
oli aina ensin panna pääkohdat muistiin kahdeksasosa-arkille, joka
hänellä oli virsikirjansa välissä ja sitten saarnastuolin reunustalla
edessänsä saarnatessa. Sitä paitsi hän oli kuullut huhun, että
kirkkoherransijainen, maisteri Stjernkors saarnaili jotenkin vapaasti
eikä pitänyt lukua säännöllisestä johdatuksesta, aineen käsittelemisen
ja elämään sovittamisen jaosta tai edes muutenkaan kahteen, kolmeen tai
neljään osaan jakamisesta, kuten oli tavallista; se kaikki oli rovastin
mielestä muodoista poikkeavaa eikä varsin soveliasta. Sentähden hän
tahtoi sitäkin mieluummin näyttää hyvän esimerkin järjestelmällisestä
ja huolellisesta esitystavasta.
Yhtä aikaisin olivat Sammen Simo ja Kiven Matti kutsumatta tulleet
valittamaan hankkeista, joihin vastapuolue oli ryhtynyt Idegranin
hyväksi. Stjernkors oli, paitsi neuvoa, jonka hän hartaista
pyynnöistä antoi Lysanderin eduksi, tarkoin pysynyt erillään tuosta
arkaluontoisesta asiasta. Hän ei nytkään tahtonut huolia ystävien
valituksista, mutta lääninrovasti kuuli heidän äänensä viereisestä
huoneesta ja tahtoi saada tietää, mitä heillä oli sanomista.
Sampi tiesi kertoa, että lukkari Talvinen oli monta päivää ennen
kierrellyt ympäri pitäjää, käynyt kaikkien niiden luona, joita ei
pidetty aivan luotettavina, ja kuvaillut heille, miten Idegran, jos hän
pääsisi kirkkoherraksi, ei hätyyttäisi velkamiehiänsä, joita hänellä
oli paljon pitäjässä, vaan ehkä jättäisi osan saatavistaan perimättäkin
taikka myöntäisi hyvin pitkän maksuajan; mutta jos hänen täytyisi hakea
toiseen pitäjään, vaatisi hän heti kaikki saatavansa viimeiseen
kopeekkaan saakka, mistä moni joutuisi varmaan häviöön. Sitä paitsi
olisi siinä tapauksessa rakennettava uusi ja kallis kirkko, jota toinen
pastori epäilemättä vaatisi; Idegran sitävastoin jättäisi sen
kysymyksen toistaiseksi ja sillä välin kartuttaisi erinomaisella
taidollaan kirkon rakennuskassaa, johon hän jo oli seurakunnan suureksi
eduksi saanut hyvän alun säästetyksi. Tuon kaiken johdosta oli
Idegranin vaali jo edeltäkäsin melkein kuin päätetty.
Kiven Matti puolestaan valitti, että koko yö oli ollut juopottelua ja
kokouksia kaikissa Aulangon kapakoissa ja viinaa oli jaeltu ihan
ilmaiseksi, ei tiedetty, kenen kustannuksella. Mutta sitä oli yleiseen
huudettu, että se, joka uskaltaisi äänestää ketään muuta kuin
Idegrania, saisi varoa päätään ja henkeään, kotiaan ja kartanoaan,
sillä kyllä tehtäisiin selvä kaikista maankavaltajista, jotka tahtovat
hävittää viinapannut ja loukata aulankolaisten vanhoja oikeuksia. Ja
senkin puolestaan arveltiin yhtä varmasti kuin lukkarin innon
vaikuttavan, että kappalainen oli pääsevä Aulangon kirkkoherraksi.
Lääninrovastin ankara otsa synkistyi.
-- Minä huomaan, että maisterin pelossa on perää, virkkoi hän, mutta
kun ei ole mitään varsinaisia todistuksia, ei vaalia voida lykätä. Minä
pidän huolen siitä, että asia myöhemmin tutkitaan, ennenkuin
tuomiokapituli vaalin nojalla nimittää uuden kirkkoherran, ja että
erittäinkin lukkari saa vastata tarpeettomasta asiaan sekaantumisesta.
-- Minä jätän teidän päätettäväksenne, herra tohtori -- huomautti
Stjernkors -- eikö olisi hyvä jollakin tavoin estää liian suurta
tungosta kirkossa, koska sekä katto, lattia että seinät ovat sangen
rappeutuneet.
Lääninrovasti hymyili.
-- En usko -- vastasi hän -- että kirkko, joka on palvellut neljäsataa
vuotta ja nähnyt kaksi- tai kolmekinkymmentä kirkkoherran vaalia, on
nytkään hautaava seurakuntaa raunioihinsa. Mutta olkaa hyvä, käskekää
kuitenkin pitää kaikki ovet auki.
Määrähetki saapui, ja jumalanpalvelus alkoi. Kirkko oli, kuten saattoi
edeltäkäsin jo arvatakin, aivan tungokseen asti täynnä väkeä, mutta
mitään vaaran merkkiä ei näkynyt.
Stjernkors messusi ja lääninrovasti Ekhammar saarnasi päivän valtavasta
tekstistä, jonka olisi luullut vaskivasaroilla moukaroivan kaikkia
nukkuneita omiatuntoja. Saarna oli arvokas ja kaunis, sanoiltaan
kohtuullinen, sisällykseltään vakava. Elävä elämä oli siinä sangen
puristettuna järjestelmällisiin muotoihin. Taivaan leimahtava valkeus,
joka pelättää katumattomia ja loistaa katuvaisille iankaikkisina
auringonsäteinä, piilottautui kehoituksiin, jotka olivat paremmin
isällisiä neuvoja kuin elämän ja kuoleman kysymyksiä horjuvalle
ihmissydämelle. Kuitenkin oli vaikutus melko hyvä, ja rauhattomimmatkin
suuren sekalaisen seurakunnan kristityistä, puolikristityistä ja
hurjista pakanoista pysyivät kunnioittavasti hiljaa koko
jumalanpalveluksen ajan.
-- Minulla ei ole mitään syytä moittia seurakunnan hartautta, virkkoi
lääninrovasti pyyhkiessään sakastiin tultuaan hikeä otsaltaan.
Vaalin toimittaminen alkoi aikaisemmin asianmukaisesti tarkastetun
vaaliluettelon mukaan. Enemmistö näytti jo alusta alkaen selvältä.
Kolmekymmentä äänesti ihan peräkkäin Idegrania, kun Sammen Simo, ollen
yhdesneljättä, uskalsi kovalla äänellä sanoa nimen Lysander.
Mutinaa, puoleksi uhkaavaa, puoleksi ivallista, kuului kappalaisen
lukuisain puoltajien joukosta, jotka olivat tunkeutuneet tiheäksi
muuriksi alttarin ympärille.
Mutta siitä alkaen huomattiin mielipiteiden eroavan enemmän kuin moni
oli luullutkaan. Jos Idegranilla oli monta ystävää, niin olipa hänellä
monta vihamiestäkin, ja vaikka Aulangon seurakunta silloin oli
pakanallisempi kuin moni muu maamme pitäjä, ei se elävän elämän sana,
jota Stjernkors oli vuosikauden voimakkaasti ja siunausta tuottavasti
saarnannut, ollut kuitenkaan kaikkialla joutunut kalliolle tai
maanteille tai elämän ohdakkeiden tukahduttamaksi. Tarvittiin vain
rohkea esimerkki, ja kun se oli saatu, alkoi ääni toisensa jälkeen
tulla Lysanderin, joitakuita myöskin Orren hyväksi. Kun noin
kolmeneljättä osaa seurakuntalaisia oli äänestänyt, näytti kummallakin
puolella olevan melkein yhtä paljon ääniä, eikä kukaan saattanut arvata
vaalin tulosta.
Se saattoi Idegranin kannattajat ja koko mahtavan viinapuolueen
vimmaan. Monella heistä oli vielä pää sekavana yöllisestä Molokin
palvelemisesta; he korvasivat nyt sen vahinkonsa, että olivat
jumalanpalveluksen aikana pysyneet hiljaa. Kirkon ovien ulkopuolelta
alkoi kuulua hurjia huutoja, jotka pian vaihtuivat oikeaksi
käsikähmäksi, ja syntyi semmoinen melu, että pian oli mahdotonta kuulla
lähinnä alttaria olevien äänestämistä. Stjernkors meni ulos
koettaakseen saada järjestystä aikaan ja meluavia vaikenemaan. Tuskin
hän ehti kirkon korkeille portaille kaikkien nähtäväksi, kun kaikki
katkeruus, kaikki viha, jota hän niin kauan oli viinapuolueessa
herättänyt, leimahti ilmi yksin häneen kohdistuen. Turhaan hän koetti
puhua kiihtyneelle kansanjoukolle. Kiviä ja katkottuja aidanseipäitä
alkoi sadella hänen ympärilleen, ja kun hän koki vetäytyä takaisin
kirkkoon, jottei olisi suotta kiihoittanut raivoavia, sulki häneltä
paluutien viisi kuusi humalaista, jotka tarttuivat häneen takaapäin ja
nostivat hänet koholle heittääkseen hänet portailta raivostuneen joukon
keskelle.
Erland Stjernkors ei ollut mikään hento mies, mies, jonka käsien
voima olisi herpaantunut kirjain ääressä, ja hetkisen aikaa hänen
onnistui torjua heitä, mutta kohta olisi hän ollut hukassa, jollei
mustatukkainen mies olisi syöksynyt, pää edellä, hänen vastustajiensa
keskelle ja pitämättä lukua iskuista ja lyönneistä tavattoman
vikkelästi puskenut yhtä vatsaan, lyödä sivaltanut toista vasten
kasvoja ja kaatanut hyvin taidokkaalla jalkakammilla kolmatta maahan,
saaden aikaan sen ihmeen, että portaat olivat tuota pikaa puhtaina
vastustajista ja paluutie selvä.
Mutta Stjernkors ei käyttänyt paon tilaisuutta hyväkseen, vaan
sensijaan äänettömyyttä, joka syntyi väkijoukossa, kun se kummastellen
jäi katsomaan kahakkaa; hän astui uudelleen portaille, otti taskustaan
suomalaisen virsikirjansa ja alkoi kovalla äänellä laulaa 404:ttä
virttä viimeisestä tuomiosta: _Jo aivan läsnä aika on_, johon heti
yhtyi useita muitakin ääniä portaitten vieressä ja ulompana. Raivoisat
huudot keskeyttivät kyllä laulun alussa, mutta yhä useampia lauluun
liittyviä tuli lisäksi ja säikkymättä pysyttiin nuotissa. Kummallinen
taistelu alkoi, aivan toisenlainen kuin äskeinen. Milloin kuului
vain mitä ruminta rääkymistä, milloin kajahti kuuluville virsi
vastustamattomalla voimalla, paisui paisumistaan ja pääsi voitolle.
Näin laulettiin säe säkeeltä koko pitkä virsi alusta loppuun, ja
vihdoin raukenivat vastustajien käheät viinaäänet ... lujana ja
täysiäänisenä vyöryi mahtava laulu paljaan taivaan alla kylmässä
talvi-ilmassa, ja ikuisen sanan palvelija seisoi siinä kuin rauhan
enkeli paljain päin ja kirkkain katsein kirkon portailla, kiittäen
Jumalaa voitosta, jonka Hänen henkensä oli saanut kurjista, sokeista,
eksyneistä ihmissydämistä.