Vaali oli Aulangossa määrätty pidettäväksi tuomiosunnuntaina;
vaalilistat oli tehty ja huolellisesti tarkastettu edellisenä pyhänä.
Pienimmätkin viat koetettiin saada poistetuksi, jottei jäisi mitään
aihetta valituksiin.
Lauantaina iltapäivällä kiiti äsken sataneella lumella kuomureki
pappilan pihaan ja reestä nousi vanhanpuoleinen mies, iso turkki
yllään. Hän oli lääninrovasti ja tähdistönjäsen tohtori Ekhammar, jonka
tuomiokapituli oli määrännyt vaalin toimittajaksi. Kirkkoherransijainen
maisteri Stjernkors otti hänet hyvin kohteliaasti vastaan ja saattoi
sisään.
Kun päällysvaatteet oli riisuttu, tuli sudenpukimista näkyviin
kunnioitusta herättävä, noin kuudenkymmenen ikäinen, harmaapäinen,
jalon ja viisaan, mutta ankaran näköinen ukko. Hänen katseessaan oli
jotakin kirkasta ja terävää, hänen ryhtinsä oli vakava, etevämmyyttä
ilmaiseva, mutta kuitenkin miellyttävä; hänessä oli jonkinlainen
luonnollisen ylevyyden piirre. Häntä olisi voinut sanoa kirkon
ruhtinaaksi, jos luterilainen kirkko olisi tunnustanut sellaisen
ruhtinaanarvon, -- jos se todellakin olisi antautunut semmoisten
"_kirkon herroiksi_" muuttuneiden paimenten alamaiseksi.
-- No niin -- sanoi hän Stjernkorsille myöhemmin illalla, kun
vaaliluettelo jo oli tarkastettu ja kaikki varustettu seuraavaksi
päiväksi -- mitä pidätte seurakunnasta?
Stjernkors kertoi, mitä hän vuoden kestäneenä virantoimitusaikanaan oli
kokenut Aulangossa. Hän kuvaili seurakuntaa isänmaansa syvimmälle
vaipuneeksi seurakunnaksi eikä ollenkaan salannut vakaumustaan, että
syynä rappiotilaan oli hirveä hengellinen pimeys, joka oli saanut
alkunsa siitä, että paikkakunnan papisto oli kokonaisen miespolven ajan
ollut hyvin huolimaton sielujen hoidossa.
-- Saatatte olla oikeassa, sanoi lääninrovasti. Minä tunsin Ödmarkin.
Sävyisämpää, iloisempaa ja rakastettavampaa miestä saattoi tuskin
tavata toista. Hän olisi voinut lahjoittaa takin yltään. Luonto ja onni
olivat runsain määrin tuhlanneet hänelle parhaimpia antimiansa, ja
kuitenkin tuli hänestä seurakuntansa ja perheensä onnettomuus ja turmio
omalle itselleen. Selittäkää minulle se arvoitus!
-- Jumalan Hengen valotta muuttuu valkeus meissä pimeydeksi.
-- Niin juuri, Ödmark oli hyväpäinen ja hyväsydäminen mies, mutta
luonteenlujuutta häneltä puuttui. Hänen tahtonsa oli heikompi kuin
lapsen tahto; joka tuulenpuuska ajeli häntä kuin pilven hattaraa. Hänen
tänne tullessaan hänen mielensä oli täynnä kevytmielisen nuoruuden,
kevytmielisen hovin ja kevytmielisen ajan jättämiä vaikutelmia ja
täällä hän tapasi samanlaisia ystäviä, jotka aina estivät häntä
heräämästä sokeudestaan. Hän eli kotonaan humussa ja hälinässä, mutta
varoi tarkoin loukkaamasta muodollisuuksia ja ulkoista säädyllisyyttä.
Mitä pitäisi teidän mielestänne kirkon tehdä semmoiselle palvelijalle?
-- Varoittaa ja varoittamistaan varoittaa, sitten erottaa
väliaikaisesti virasta ja vihdoin kokonaan, kuten kirkkolaissamme
määrätään.
-- Te olette nuori, maisteri, ja nuoresta, kiivaasta innosta näyttää se
aivan luonnolliselta. Mutta koettakaahan hallita meidän kirkkomme
kaltaista kirkkoa. Käykäähän tuomitsemaan pappien omaatuntoa, kun ei
ole ulkonaisia, selviä, laillisia todistuksia, ja ajatelkaa tarkoin,
ennenkuin kaikkien pilkkaajain iloksi koskette kaapuun, lipereihin ja
säätymme arvoon. Ödmarkia varoitettiin kerta toisensa jälkeen; määräys
väliaikaisesta virastaerottamisesta oli jo valmiiksi kirjoitettuna, kun
kuolema hänet tapasi. Pastori Idegran oli muutamia viikkoja sitä ennen
Turussa ja selitti _sub secreto_, salaa, että vaikka hänestä olikin
tuskallista tunnustaa totuus, ei hän kuitenkaan voinut enää kauemmin
olla vaiti ja katsella, miten tuiki huolimattomasti seurakuntaa
hoidetaan ja miten sopimatonta elämää pappilassa pidetään.
-- Pastori Idegranko?
-- Kummastuttaako se teitä? Kuka olisi ollut lähempi mies kuin hän
puhumaan seurakunnan hyväksi?
-- Se on totta, vastasi Stjernkors huultaan purren.
-- Sanalla sanoen, huomaatte, että tuomiokapituli teki kaiken, mitä
siltä kohtuullisesti voidaan vaatia. Tuomiokapituli ei voinut kokonaan
estää edellisen vapaamielisemmän aikakauden vaikutusta nykyiseen
kirkkoomme eikä vastoin muodollista laillisuutta tuomita kirkkoherraa
viralta.
-- Eiköhän yhdentoista tuhannen sielun ajallisen ja iäisen onnen olisi
pitänyt painaa enemmän vaa'assa?
-- Miljoonan ja kahdeksansadan tuhannen sielun onni riippuu nykyään
siitä, että Suomen kirkkolakia tunnollisesti noudatetaan, vastasi
rovasti olkapäitään kohauttaen. -- Mutta älkäämme enää puhuko siitä.
Kenenkä kolmesta ehdotetusta te, maisteri, luulette seurakunnalle
soveliaimmaksi ja parhaiten ansaitsevan tulla valituksi.
-- Asemani on arkaluontoinen. Mieluummin tahtoisin olla vastaamatta
kysymykseen.
-- Ei, ei suinkaan. Minä tiedän, ettette ole suostunut pitäjäläisten
ajattelemattomaan ehdotukseen. Minä hyväksyn hienotunteisuutenne, jota
siinä osoititte vanhoja, ansiokkaita hakijoita kohtaan; siinä
käyttäydyitte oikein kiitettävästi. Mutta sentähden saattekin vapaasti
ja suorasti lausua mielipiteenne. Olemmehan me, te ja minä, tässä
puolueettomina todistajina. Me hoidamme vain koneistoa emmekä vaikuta
mitään vaalin päätökseen. Kuitenkin luulisin, ettette te, maisteri, voi
olla aivan välinpitämätön. Vastatkaa siis: kenenkä katsotte parhaiten
ansaitsevan päästä tänne kirkkoherraksi?
-- Jos minua vaaditaan sanomaan ajatukseni -- vastasi Stjernkors hiukan
kumartaen -- niin täytyy minun surkutella, ettei niin monesta
arvokkaasta vanhasta miehestä, jotka olisivat voineet päästä ehdolle
vaaliin, kellään ole ollut rohkeutta hakea niin pahamaineiseen
seurakuntaan, missä kuitenkin suuri ja siunauksellinen Herran työ
odottaa oikeata tekijäänsä. Minun mielestäni on kolmesta ehdolla
olevasta kirkkoherra Lysander vähimmin sopimaton.
-- Kuinka? Vähimmin sopimatonko? toisti lääninrovasti ja hänen
kunnianarvoinen otsansa synkkeni.
-- Sitä mieltä minä olen, vastasi Stjernkors tyynesti. Minusta ovat
suuret pitäjät onnettomuutena Suomen kirkolle, koska usein aivan toiset
vaikuttimet kuin kirkon ja seurakunnan paras ovat syynä siihen, että
niihin pyritään. Lysander pyrkii Aulankoon kerjäämällä; se on kyllä
surkuteltavaa, mutta kuitenkin paremmin anteeksi annettavaa kuin
syrjäteitä hiipiminen tai äänien hankkiminen salaa uhkauksilla ja
viekoituksilla.
Lääninrovasti asteli miettiväisenä lattiata edestakaisin.
-- Se on kirkkomme heikko puoli ja helppo on sitä moittia, virkkoi hän.
Minun mielestäni olisi parempi, jos papit määräisi kirkollishallitus
eikä kansa. Mutta mihinkä jäisi sitten, te vapaamieliset herrat, kirkon
kansanvaltaisuus? Te pidätte suuria pitäjiä hierarkkisena pahennuksena,
kunnes itse pääsette johonkin niistä rauhan päiviä viettämään.
Pastoraalitutkinto on samanlainen hullutus, kunnes sen itse
saatte suorittaneeksi, ja kuitenkin on teistä vapaa papin vaali
vastenmielinen. Se ei ole johdonmukaista. Tulee tietää, _mitä_ tahtoo
ja _miten_ tahtoo.
-- Minä en ole vapaamielinen, herra tohtori!
-- No, se on minun mieleistäni. Monet nuoret papit, joita nykyjään
näkee, ovat Kierkegaardin ja Parkerin turmelemia.
-- Minä en ole kylliksi vapaamielinen juostakseni noiden nuorten
uskonkappaleitamme moittivien profeettojen jälkiä, mutta myönnän kyllä,
että samoin kuin Kierkegaard pidän kirkon nykyisiä muotoja liian
vanhentuneina. Mihin käännynkin, kaikkialla näen summattomat määrät
kuollutta pintapuolisuutta, kuollutta kuorta, jossa ei ole enää
vähäistäkään jäljellä Jumalan hengestä. Toisinaan syntyy täällä
tuulispäitä, jotka tekevät lopun tyyneydestä ja näyttävät vievän
ihmissukua eteenpäin, mutta ne puuskat asettuvat pian eikä niistä enää
näe jälkeä ihmisten keskuudessa. Epäilemättä ne ovat herätyksiä ja
enteitä, mutta totuuden ja nöyryyden henkeä ei niissä ole; sentähden ne
tyyntyvät hiljalleen. Herra on kerran nostava suuren myrskyn, joka
puhdistaa nisut akanoista.
-- Nuori mies -- virkkoi lääninrovasti, ja hänen kirkkaanylevä
katseensa pysyi Stjernkorsissa valtavan tyynenä -- te olette
levottoman, uhmailevan ajan miehiä, joista eivät mitkään olevat olot
enää ole kelvollisia. Temmatkaa vain pois valtiokirkon perustus;
silloin jäätte liukkaalle, livettävälle laudalle keskelle koskea. Te
tiedätte vain, mitä ette tahdo, kaikki muu on teille epäselvänä kuin
sumu.
-- Ei, herra tohtori, minä tiedän senkin, mitä minä tahdon. Minä tahdon
Jumalan valtakuntaa maan päälle. Mutta sen uusia muotoja, jotka uusi
Luther on kerran luova, minä tunnen yhtä vähän kuin kukaan muukaan. Sen
vain tiedän, että _jos_ valtiokirkko horjuu, on kuitenkin jotain, joka
ei häviä, joka on sieluna tämän kirkon jäykässä, puutteellisessa,
sairaassa ruumiissa -- _näkymätön kirkko_ pysyy ja odottaa mestariaan.
-- Ja minä -- vastasi lääninrovasti hiukan ivallisesti -- minä en tunne
mitään oman pääni mukaista kirkkoa enkä tunne muuta Lutheria kuin
vanhan, kelpo ystävämme, Jumalan miehen Martin. Hyödyttömien kysymysten
sijasta, joihin ryhtymästä Raamattu meitä kieltää, minä ehdotan, että
keskustelemme huomisen päivän tärkeistä asioista. Orren tuntee koko
maailma; hän hakee kahdeksattakolmatta paikkaa siitä lukien, kun hän
pääsi vakinaiseen virkaan. Mutta Idegrania minä olen pitänyt
muotomiehenä, joka on vain innokas maanviljelijä eikä sen pahempaa. Jos
te, maisteri, olette saanut kuulla jotakin muuta sen lisäksi, on teidän
velvollisuutenne ilmaista kaikki.
-- Minulla ei ole mitään todistuksia, ainoastaan siveellinen vakaumus.
-- Ja kuitenkin lausutte sanoja, jotka -- antakaa anteeksi! -- hyvinkin
näyttävät virkaveljen panettelemiselta, sanoi lääninrovasti ankarasti.
Stjernkors punastui.
-- Minä lausuin ajatukseni vastahakoisesti ja ainoastaan esimieheni
käskystä, vastasi hän; mutta koska sen kerran olen tehnyt, todistan
myöskin sanani.