Onnelliset, jotka oli pantu ehdolle vaaliin, saapuivat määräaikoinaan
Aulankoon. Ensimmäinen oli rovasti Orre, pieni, vilkas, harmaapäinen
ukko, seitsemänkymmenen ikäisenäkin vielä niin reipas, että hänen kyllä
luuli ehtivän haudata vielä puolen seurakuntaa. Hän oli vanha ja
tottunut: vaalin saarnaaminen oli niin sanoaksemme ollut hänen
jokapäiväistä leipäänsä. Hän tiesi, miltä kaikilta puolin hänen tuli
hyvitellä aulankolaisia. Heidän joukossaan oli heränneitä: siispä hän
saarnasi huoaten jokapäiväisestä parannuksesta. Heidän keskuudessaan
oli hedbergiläisiä: heitä varten hän puhui hurskaan ja Herraan
luottavaisen näköisenä ainoasta autuuttavasta uskosta. Heissä oli
hyveen esikuvia, omaan vanhurskauteensa sangen tyytyväisiä: ei sopinut
siis mitenkään unohtaa Syrakin ja Viisauden kirjan kauniita sanoja
vanhurskaudesta. Heissä oli myöskin juomareita, salapolttajia ja
kaikenlaisia himojen palvelijoita joukoittain: niinpä hän saarnasi
viinitarhojen runsaasta mehusta ja maan lihavuudesta siten, että kukin
saattoi tulkita sanat mielensä mukaan. Mutta koska saapuvilla oli
myöskin lain kurittajia, kuten laamanni, kruununvouti ja nimismies,
huomautti hän asianmukaisen painokkaasti, miten välttämätöntä on olla
kuuliainen maalliselle järjestysvallalle, ja kaikkien noiden muiden
asiain välillä hän kosketteli kuivasti ja lyhyesti Jumalan ihanan
ilmoitetun sanan miltei kauneinta tekstiä -- kahdeksaa autuutta --
sillä silloin oli pyhäinmiestenpäivä.
Aulankolaiset pitivät yleensä hyvin paljon rovasti Orresta. Tosin
oltiin kyllä eri mieltä hänestä, ja paljon häntä moitittiinkin;
pilkkakirveet käyttivät tietysti tarjona olevaa sukkeluutta ja sanoivat
koko saarnaa vain teerin[23] kuherrukseksi. Mutta moni piti sitä sangen
viisaana, ja rouva Åkerström puolestaan oli oikein toden perään
liikutettu. Näytti siltä kuin olisi Idegran saanut kilpailijan.
Arvelin, ollen aina vieraanvarainen, kutsui jumalanpalveluksen
päätyttyä rovasti Orren päivällisille Kallisten kartanoon. Siellä oli
Idegran, Åkerström ja muutamia muita tuttuja. Puheltiin enimmäkseen
vain vuodentulosta, ja kilpailijat osasivat oivallisesti olla
toisilleen kohteliaita. Mutta Arvelinilla oli aina jokin viekkaus
mielessä. Esittäessään vieraansa maljaa kiitti hän setää "viimeisestä".
-- Ei siinä mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä, vastasi Orre ja
alkoi puhella Napoleon III:sta.
-- Mistä kiitit Orrea? kysyi Idegran vieraan lähdettyä.
-- Ei mitään kiittämistä, kuului vastaus. Minä vain muistutin häntä
hänen Turussa osoittamastaan valppaudesta, kun minä ennen muinoin otin
sieltä päästötodistukseni. Hän panetti minut silloin velkavankeuteen
kolmenkymmenen riksin tähden.
-- Niin, se oli silloin! sanoi Idegran iskien silmää.
-- "Se oli silloin, niin!" hyräili Arvelin kaunista duettia "Ylemmä
santaan".
Rovasti Orre lähti kuin lähtikin iltapäivällä matkoihinsa. Mutta kova
onni oli toimittanut niin, että julma, saaliinhimoinen susi oli
syksyllä repinyt häneltä koko joukon lampaita, ainakin viisi kuusi, ja
kun Aulanko, mikäli Orre tiesi, oli kuulu hyvistä lampaistaan, niin
luonnollistahan oli, että rovasti poikkesi ohi mennessään vauraimpiin
taloihin, mitä oli tien varrella, kuulustelemaan hintoja ja ehkä
tilaamaankin joitakuita rotulampaita kevääksi. Yhtä luonnollista oli
sekin, että puhe noilla vierailuilla kääntyi kaikenlaisiin muihin
asioihin, kuten esimerkiksi siihen, miten ajat olivat huonot, kirkko
vanha, pappilan ylläpito kallis, pappien saatavat rasittavat, miten
vaivaishoito maksoi paljon, ynnä muuhun sellaiseen, ja kaikki ne luuli
Orre voitavan järjestää niin hyvin, että kustannukset vähenisivät
ainakin puoleen. Sitten pastori otti ystävällisillä kädenpuristuksilla
jäähyväiset isänniltä ja emänniltä, jatkoi matkaansa pitäjän toiseen
kestikievariin, joka oli noin penikulman päässä kirkolta, ja huomautti
siellä, miten hän hankkisi kruunulta rahoja kuuden myllyn ja uuden
vaivaistalon rakentamista varten, ja vaivaistalo järjestettäisiin niin
viisaasti, ettei pitäjälle tulisi siitä mitään kulunkeja, vaan
päinvastoin tulojakin.
Orren temput olivat tavallista vanhaa taktiikkaa, joka on jo joutumassa
pois käytännöstä, mutta on kuitenkin aina pysyvä elossa kaikissa
kansanvaltaisissa vaaleissa. Eihän Orre tehnyt sen pahempaa kuin mitä
Rooman konsulit ennen vanhaan tekivät ja Amerikan presidentit tekevät
vielä tänäkin päivänä.
Harvoin on kuitenkaan edullista olla ensimmäisenä vaalisaarnaajana.
Monikin katsoo sen olevan oikeassa, jonka hän kuulee viimeksi puhuvan,
ja mikäli ensimmäisen saarnaajan sanojen vaikutus haihtuu, sikäli
tullaan yhä uteliaammiksi kuulemaan toista ja kolmatta. Kaikista
valtioviisaista tempuistaan huolimatta oli rovasti Orre jo melkein
kokonaan unohtunut, kun toinen vaalisaarnaaja, kirkkoherra Lysander,
tuli seuraavana sunnuntaina kilpakentälle.
Lysander oli kuusikymmenvuotias, kookas, lihava ja mustapintainen
mies; hänen olisi paremmin luullut sopivan raskasaseisen
ratsuväenosaston komentajaksi kuin paimensauvan käyttäjäksi, jollei
hänen hyväntahtoinen, rauhallinen ulkomuotonsa olisi tehnyt hänen
peloittavaa soturiolentoaan lempeämmän näköiseksi. Näkyi kyllä, että
hänellä oli ollut sekä hyvä pää että hyvää tahtoa, mutta kaikki oli
tukahtunut elämän orjantappuroihin. Hän oli ryhmyisen männyn kaltainen,
joka on turhaan hajoitellut monihaaraiset juurensa etsimään ravintoa
laihoista vuorenkoloista ja näyttää rukoilevasti ojentavan nälkäisiä
oksiaan auringon kultaa kohti. Se taikasana, joka hänestä merkitsi
kaikkea: onnea, kunniaa, lepoa, omantunnon rauhaa, jokapäiväistä
toimeentuloa ja tulevaisuudentoiveita, oli: hyvä pitäjä. Olihan hänellä
tosin jo pieni kirkkokunta, josta hän sai sataviisikymmentä tai
parisataa tynnyriä, mutta hänellä oli myöskin kahdeksan kasvavaa lasta,
jotka paitsi ruokaa tarvitsivat vaatteita yllensä, kenkiä jalkoihinsa
ja jonkinlaista oppia ruskeatukkaisiin päihinsä. Siinäpä olikin
Lysanderin saarnan oikea teksti, saarnan, jonka tuli päivän
evankeliumin mukaan puhua kuninkaanmiehen pojasta. Kuninkaanmiehellä
oli poika sairaana. Mitä kaikkia suruja olikaan lapsista! Ehkäpä oli
kuninkaanmiehellä montakin lasta: sanotaanhan siinä "koko hänen
huoneensa". Ehkäpä hän oli köyhä eikä tiennyt, miten voisi tulla
toimeen lapsinensa. Mutta silloin tuli lohduttaja...
Ja samaan tapaan sujui koko saarna. Orre oli rukoillut Jumalaa
valistamaan seurakuntaa tässä tärkeässä tehtävässä "ymmärryksellä ja
viisaudella". Lysander turvautui "Jumalaan ja armeliaisiin ihmisiin".
Se oli suoraa kerjäämistä, jommoista, paha kyllä, saa useinkin kuulla
semmoisissa tilaisuuksissa. Olipa vielä äänikin ruikuttavainen.
Stjernkors oli punastunut häpeästä istuessaan kuorissa Orren
saarnatessa, mutta kun hän kuunteli Lysanderin saarnaa, kohoilivat
hikikarpalot hänen otsalleen. Mitäpä kunnioitusta voi kansassa olla
semmoista kirkkoa kohtaan, joka sillä tavoin halventaa itsensä?
Eivätkä aulankolaisetkaan pitäneet Lysanderista. He eivät suinkaan
olleet niin tyhmiä, etteivät olisi huomanneet, mitä pauloja ensimmäinen
saarnaaja heille viritteli; mutta heidän mieltään hiveli ja huvitti,
kun he saivat itse arvata Orren tarkoituksen. Lysander oli heistä liian
karkea ja suorapuheinen, heille ei jäänyt mitään mihin käyttää
oveluuttaan. Ei mikään seurakunta tahdo mielellään jättäytyä almuksi
kerjäläiselle, ja seurauksena olikin, että kirkkoherra Lysanderin
toiveet, vaikka naisten penkeistä kuuluikin lukuisasti nyyhkytyksiä,
näyttivät saarnan jälkeen olevan tyhjiin menneitä. Hänen ainoa etunsa
oli, että hän messusi jyrisevällä äänellä oikein talonpoikien mieltä
myöten, jotavastoin ukko Orren käheä ääni oli paloitellut messun kuin
silppukone.
Jumalanpalveluksen jälkeen oli Lysander kutsuttu päivällisille
pappilaan. Tuo kelpo mies saapui sinne täysin tietoisena siitä, että
oli parhaan taitonsa mukaan saarnannut kahdeksan lapsensa puolesta.
Hänen ensimmäinen vilpitön kysymyksensä olikin, mitä Stjernkors piti
hänen saarnastansa.
-- Minun mielestäni siitä puuttui jotakin, vastasi Stjernkors yhtä
suoraan.
-- Niin -- myönsi Lysander -- kyllähän ajattelin jatkaa vielä
viidenneksi ja kuudenneksi Lutherin ja Björkqvistin mukaan, mutta en
oikein tiennyt, malttaisivatko aulankolaiset kuulla kauemmin kuin
viisitoista minuuttia johdantoa, kolme neljännestuntia aineen selitystä
ja viisitoista minuuttia aineen sovittamista elämään.
-- Ei, sanoi Stjernkors hymyillen, kyllä saarnassa pituutta oli
kylliksi, mutta siitä puuttui sanat: "Etsikää ensin Jumalan
valtakuntaa, niin kaikki nämä teille annetaan."
-- Hm -- virkkoi päätään nyökäyttäen kirkkoherra, jonka ei kannattanut
olla kovin turhantarkka -- helppoa on niin sanoa sen, jolla ei ole
vaimoa eikä lapsia, mutta tiedättekö, maisteri, minkä verran minun
poikieni kouluttaminen maksaa? Ja luuletteko heille kelpaavan yhdenkään
minun vanhoista koulukirjoistani? Ei, uudet täytyy hankkia, ja sitten
tulee tyttöjen oppia soittamaan pianoa päästäkseen naimisiin ja sitten
pitää apulaiselle maksaa kolmesataa ruplaa, vaikka heille ennen riitti
sata riksiä. Niihin kaikkiin ei "anneta" varoja, näettekös, jollei näe
vähän vaivaa...
Turhaa olisi ollut ruveta huolelliselle perheenisälle selittämään
muuta. Sen vain sai Stjernkors vaikuttaneeksi, ettei kirkkoherra
Lysander paluumatkallaan kävellyt ostelemassa porsaita, niinkuin
rovasti Orre oli kierrellyt lampaita ostelemassa.
Seuraavana sunnuntaina saarnasi Idegran. Kirkkoherransijainen tunsi jo
varsin hyvin kappalaisensa ja odotteli sitä uteliaammin saada kuulla,
mitä ansoja hän, viekkain ja tunnottomin kaikista kolmesta
kilpailijasta, virittelisi seurakunnalleen, kun kummallinen sallimus
oli määrännyt hänelle, koronkiskurille, tekstiksi tuon peloittavan
evankeliumin kuninkaan tilinteosta. Mutta pastori Idegran kesti hyvin
koetuksen. Hänen arvoisat kristittynsä saivat kuulla oikein kauniin
saarnan. Hän selitti tekstin aivan säännöllisesti, karttamatta
vähääkään miekan kärkiä, jotka joka sanoissa uhkasivat lävistää
hänen omantuntonsa. Eikä hän myöskään unohtanut siveellistä
elämäänsovittamista -- kuinka meidän kaikkien suhteen tarvitaan
kärsivällisyyttä meidän pienien heikkouksiemme ja puutteittemme tähden
ja kuinka meidän sen vuoksi tulee antaa anteeksi toisten viat ja niin
edespäin. Itsestään hän ei puhunut sanaakaan.
Kaikki tuo oli tarkoin edeltäpäin mietittyä. Idegranin vihamiehillä ei
ollut mitään moitittavaa ja ystävät olivat ihan ihastuksissaan
erinomaiseen, sielunpaimenelle soveliaaseen vaatimattomuuteen, hän kun,
aivan päinvastoin kuin edelliset vaalisaarnaajat, näytti vallan
kokonaan unohtavan itsensä vain sitä paremmin muistaakseen kalliin
kutsumuksensa ja seurakuntansa onnen. Orre, ainoa vaarallinen
kilpailija, oli kokonaan työntynyt takalaitaan yksin laamanninrouva
Åkerströminkin mielipiteissä. Ei kukaan epäillyt enää, ettei Idegran
saisi vaalissa suurta äänten enemmistöä.
Erland Stjernkors vietti unettomia öitä. Jotakin oli hänessä, mikä
karkoitti unen hänen silmistänsä ja esti päättäväisyyden hänen lujasta
tahdostaan.
-- Hyvä Jumala, valaise minua! rukoili hän itsekseen. -- Mitä minun on
tehtävä? Tuleeko minun puhua vaiko olla vaiti? Eikö Sinulla sitten ole
ketään muita paimenia tänne lähetettävänä kuin nuo kolme, jotka kaikki
tulevat kurjan voiton tähden eikä yksikään levittämään täällä Sinun
valtakuntaasi? Oi, tiedänhän minä, että Sinulla on rehellisiä, nöyriä,
itsensäkieltäviä palvelijoita, miksi et lähetä ketään heistä? Ja
olisihan tässä kuitenkin suuri lähetystyö tehtävänä keskellä
kristillistä kirkkoasi. Sano minulle, Jumalani, mitä minun tulee tehdä
pelastaakseni ne monet sielut, jotka täällä hengellisesti kuolevat! Jos
tahdot, että minun tulee puhua, niin anna minulle siihen voimaa ...
muuten en sitä voi, ja sokeat jäävät tänne sokeain taluttajiksi...