26. SOTA EPÄJUMALIA VASTAAN.

Aulangon hautausmaa oli kauniilla paikalla vanhan, kunnaalla

sijaitsevan kirkon ja laaksossa kuohuvan virran välissä. Pienoisen

metsän tapaisena kohosi valkoisten ja mustien hautapatsaitten joukko

-- muutamat rauhan merkin, ristin, muotoisia, mutta useimmat

puolipyöreitä, rumia ja kaikki puisia -- kellastuneiden heinämättäiden

välissä, toisten samanlaisten katoavien muistojen ollessa puolilahoina

nojallaan naapureitaan vasten taikka pitkällään maassa ilman

minkäänlaista hoitoa. Jotkut herrasväen haudoille pystytetyt

kivipatsaat näyttivät tahtovan säilyttää säätyeron vielä kuolemassakin.

Suurin niistä oli pastori Idegranin toimesta aivan äskettäin kohonnut

ylhäisemmälle paikalle lähelle kirkkoa. Siihen oli suomeksi kullatuin

kirjaimin piirretty, miten kivi oli kiitollisuudesta pystytetty

rovastin, tohtorin ja tähdistön jäsenen Wentsel Ödmark-vainajan

muistoksi, joka oli neljäkymmentä vuotta sangen uutterasti toiminut

kirkkoherrana seurakunnassa.

Siitä ja monesta muustakin hautapatsaasta olisi neiti Jacquette

sanonut: kun ihmiset ovat vaiti, täytyy kivien puhua.

Lähimpänä Ödmarkin patsasta, viheriäisten, nurmen peittämien kumpujen

alla lepäsivät hänen neljä vaimoaan ja kaksi toisesta avioliitosta

olevaa lastaan. Lähinnä viimeisen rouvan hautakunnasta, joka oli

paremmin hoidettu kuin muut, oli rivissä viisi pientä, valkoista

ristiä, kahdessa uusimmassa nimet: _Isidor, Beata_. Niiden vieressä oli

pieni, vihreäksi maalattu kahden hengen penkki, ja kullakin viidellä

kummulla kasvoi hyvin huolellisesti hoidettu ruusupensas.

Varhain auringon noustessa mikonpäivänä, vahvan, kuuransekaisen kasteen

peittäessä kellastunutta ruohoa ja kirjavia, monivivahteisia puitten

lehtiä, istuivat Erland Stjernkors ja hänen nuori kasvatustyttärensä

Allfrida Ödmark vihreällä penkillä viiden valkoisen ristin luona.

Molemmat olivat niin vakavan iloisia kuin semmoisena kauniina aamuna

voi olla rauhaisalla hautausmaalla, kun tuskan orjantappuraoksat eivät

enää haavoita ja suru on kuin kaihomielisyys, joka kuvastuu syksyn

kuihtuneissa lehdissä -- onhan siinäkin auringonpaistetta.

Tuolla paikalla oli Stjernkorsin usein tapana huolellisesti mietiskellä

saarnaansa vähää ennen jumalanpalvelusta. Siinä olivat hänen edessänsä

avoinna hänen molemmat Raamattunsa -- luonnon ja hengen Raamattu.

Mitäpä hän olisi tarvinnut muita valmistuksia? Eikä Stjernkors muuten

kirjoittanutkaan koskaan saarnojaan. Kirjoitettu sana jäätyy helposti

jääksi paperille siirtyessään, mutta Stjernkors tahtoi puhua elävää

sanaa eläville ihmissieluille.

Toisinaan, kuten nytkin, istui Allfrida hänen vieressään penkillä ja

ikäänkuin imi hänen sanansa sydämeensä. Niin lujasti ja kiinteästi ei

muratti kietoudu vankkaan muuriin kuin Allfridan lapsensielu hänen

sieluunsa. Stjernkors oli hänen isänään ja äitinään, sisarenaan ja

veljenään, ystävänään ja opettajanaan. Kaikki, mitä hän tiesi, uskoi,

tunsi ja ajatteli, sen hän luuli saaneensa häneltä. Hän näki hänen

silmillään, kuuli hänen korvillaan, ajatteli hänen ajatuksillaan.

Vähitellen syntyi heidän välilleen samanlainen salaperäinen side kuin

se oli ollut, joka oli ennen yhdistänyt Isidorin ja Beatan toisiinsa ja

kiinnittänyt Allfridan äitivainajaansa. Kun Stjernkors oli poissa,

tunsi Allfrida aivan selvästi, milloin hän taas oli takaisin tulossa.

Jos Stjernkors oli iloinen tai murheellinen, syntyi Allfridassa aivan

samanlainen mieliala, hänen itsensä tietämättä, miten tai mistä syystä.

Usein Allfridan mielessä heräsi äkkiä sama ajatus, jota hänen

opettajansa juuri silloin mietiskeli. Ihan tietämättään hän arvosteli

ihmisiä aivan samoin kuin Stjernkors ja aavisti, mitä muut ajattelivat

hänestä; toisia hän rakasti, toisia kammosi voimatta selittää,

mistä syystä. Menipä se yhteys vielä niinkin pitkälle, että kun

Stjernkorsilla kerran oli paha sormikoi oikean käden etusormessa, tunsi

Allfridakin kovaa tuskaa samassa sormessa.

Se ei tuottanut Stjernkorsille ollenkaan iloa, vaan saattoi hänet

päinvastoin levottomaksi. Kaikenlainen epäjumalanpalvelus oli hänestä

kauhistus ja kaikista vähimmin hän tahtoi itse olla semmoisen

jumaloivan rakkauden kohteena. Hän koetti irroittaa nuoren tytön sielua

siitä kahleesta; hän koetti saada hänet vapaaksi, herättää hänessä

itseluottamusta, jota häneltä kokonaan puuttui, ja osoitti hänelle

monen monta kertaa, että hänen tuli ajatella omin päin, tuntea

itsenäisesti ja pitää tukenansa taivaallista isäänsä eikä heikkoa,

syntistä ihmistä. Mutta kaikki oli turhaa. Allfrida, joka käsitti

kaikki hyvin helposti, ei kuitenkaan ymmärtänyt semmoista vapautta. Hän

hengitti, eli ja oli olemassa ainoastaan opettajassaan.

Kun he nyt siinä istuivat vihreällä penkillä rinnatusten ja kalpea

mikonpäivän aurinko paistoi valkoisille risteille ja kellastunut lehti

toisensa perästä putosi koivuista, tarttui Stjernkors tyttärensä käteen

ja sanoi hänelle lempeästi:

-- Allfrida, huomenna pitää sinun lähteä Turkuun.

-- Niin, sanoi tyttö vähääkään hämmästymättä tai tulematta pahoilleen,

sillä hänen mieleensä ei juolahtanut koskaan tutkistella opettajansa

sanoja. Niitä hän piti lakina, vaskitauluihin piirrettynä.

-- Sinä olet nyt niin terve ruumiisi puolesta, -- jatkoi Stjernkors --

että uskallan lähettää sinut serkkusi rouva Nordstrandin luo, joka on

luvannut olla sinulle ystävällisenä sisarena. Sinun pitää tulla

terveeksi sielusikin puolesta, Allfrida.

-- Niin, niin, kyllä minä paranenkin, myönsi tyttö päätään nyökäyttäen.

-- Niin kauan kuin ruumiisi oli sairas, jatkoi Stjernkors, oli sielusi

kuin kukka, joka kasvaa syvällä maan alla; sinä et voinut kukoistaa

Jumalan armon päiväpaisteessa etkä palvella Luojaasi vapaasta tahdosta,

iloisesta vakaumuksesta. Nyt olet terve; nyt kasvavat juuresi

Jumalasta, mutta sielusi on elämän pimeyden ja myrskyjen läpi pyrkivä

Jumalan valtakuntaan, ja sitä varten täytyy sielusi varttua vahvaksi.

Nyt olet seitsemännellätoista: sinun täytyy oppia ajattelemaan ja

toimimaan omin päin.

-- Sen tahdonkin mielelläni tehdä, jos sinä minua opetat, vastasi tyttö

ja nojasi päätään hänen olkapäätään vasten. Jumalaansa ja opettajaansa

sinutteli hän aina.

-- Lähdetkö siis mielelläsi Turkuun?

-- Lähden, koska sinä niin tahdot.

-- Eikä mielesi käy pahaksi, vaikka lähdet luotani?

Allfrida mietti hetkisen ja vastasi sitten hymyillen: Näenhän kuitenkin

sinut joka yö unissani.

-- Ei, sinä et saa uneksia minusta. Ennen muinoin uneksit joka yö

äidistäsi. Terve ihminen näkee vähemmän unia eikä aina samaa. Sinun

pitää ajatella vähemmän minua ja enemmän, paljon enemmän taivaallista

isääsi!

Allfrida oli vaiti.

-- Niin kauan kuin näet joka yö unta minusta, et saa palata tänne.

Sinun pitää rakastaa muitakin kuin minua yksin, muuten en saa koskaan

enää nähdä sinua. Näetkö näitä kahtatoista hautaa? Tuossa on isäsi;

tuossa äitisi, tuossa isäsi kolme ensimmäistä vaimoa; tuossa kaksi

sisarpuoltasi, jotka hukkuivat nuorina, ja tuossa vihdoin kaikki viisi

omaa siskoasi aina Isidoriin ja Beataan asti. Jos nyt olisit rakastanut

jokaista noista kahdestatoista, toista toisensa perästä, koko

sielustasi, niin olisihan sielusi rakkaus joutunut kaksitoista kertaa

haudan poveen. Ja jos Jumalasi sijasta rakastat minua koko sielustasi,

niin tulee Jumalan enkeli ja lyö minut kuoliaaksi, kuten hän surmasi

Egyptin pilkkaajat, jotka tahtoivat ryöstää Kaikkivaltiaalta Jumalalta

kunnian, ja silloin saat taas minun kerallani haudata sielusi ilon

maahan. Sentähden, rakas Allfrida, tulee sinun koko sielustasi rakastaa

vain ikuisesti olevaa, mikä ei koskaan enää kuole eikä joudu maan

multaan, nimittäin Luojaasi ja Vapahtajaasi. Jos kaikilla näillä

haudoilla olisi puhelahja ja jos sinä voisit kallistaa korvasi vasten

turvetta, joka kasvaa tuossa äitisi haudalla, ja kuulla hänen äänensä

maasta, niin saisit kaikkialta tietää, että on vain Yksi, jonka nimeen

kaikkien polvien täytyy notkistua, niiden, jotka ovat maassa ja

taivaassa ja maan alla -- ja silloin vastaisi sinulle ääni taivaasta,

kuten muinoin Jordanin rannalla: "kuule häntä!" Jos lupaat rakastaa

häntä enemmän kuin kaikkea muuta, niin minä lupaan sinulle sen sijaan

jotain, mikä ilahduttaa sinua?

-- Minä lupaan mitä vain tahdot, kuiskasi Allfrida katsahtaen hartaasti

häneen.

-- Paha lapsi! soimasi opettaja. Sitähän sinun juuri ei pitäisi tehdä,

sitä et saa tehdä. Minä olen syntinen ihminen; kuka on sanonut sinulle,

että minun tahtoni aina taipuu Jumalan tahdon mukaan? Ennen et saa

tulla takaisin luokseni kuin opit käyttämään vapaata tahtoasi ja

vapaasti itseäsi tutkien tottelemaan Jumalan lakia. Mutta jos sen voit

tehdä, saat ensi keväänä tulla tänne minun rippikouluuni.

-- Tännekö? Ja sinun rippilapseksesi?

-- Niin, tänne, minun rippilapsekseni.

Allfrida hypähti ylös kuin lapsi ja kiersi molemmat käsivartensa hänen

kaulaansa. Opettaja työnsi hänet lempeästi luotaan ja suuteli häntä

otsalle. Epäjumalat olivat päässeet uudelleen voitolle juuri silloin,

kun hän luuli karkoittaneensa ne kauas pois.

Kun hän kääntyi toisaanne, näki hän virkaveljensä, pastori Idegranin

seisovan aivan takanaan. Hän oli matkalla kirkkoon. Stjernkorsista

tuntui, kuin hän olisi punastunut.

Idegran mainitsi jotakin siitä, miten paljon puuhaa hänellä oli ollut

uudesta hautapatsaasta.

-- Miksi siinä ei ole kaksitoista nimeä tuon yhden asemesta? kysyi

Stjernkors.

-- Hm -- vastasi kappalainen vähän hämillään -- patsas pystytettiin

papiston kunniaksi, yleiseksi mielenylennykseksi. Siis...

-- Siis ihmisen ylpeyden hautapatsas! virkkoi Stjernkors. Minä en

tuomitse Ödmarkia; mutta valheen sijasta olisin ennen kirjoittanut

kiveen kaikkia niitä varten, jotka seuraavat hänen jälkiään, Mik. 3:5

ja Hesek. 13:18-21.

Talvi-iltain tarinoita 2 Vinsentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti. · 第 49 / 75 题