Aulangon hautausmaa oli kauniilla paikalla vanhan, kunnaalla
sijaitsevan kirkon ja laaksossa kuohuvan virran välissä. Pienoisen
metsän tapaisena kohosi valkoisten ja mustien hautapatsaitten joukko
-- muutamat rauhan merkin, ristin, muotoisia, mutta useimmat
puolipyöreitä, rumia ja kaikki puisia -- kellastuneiden heinämättäiden
välissä, toisten samanlaisten katoavien muistojen ollessa puolilahoina
nojallaan naapureitaan vasten taikka pitkällään maassa ilman
minkäänlaista hoitoa. Jotkut herrasväen haudoille pystytetyt
kivipatsaat näyttivät tahtovan säilyttää säätyeron vielä kuolemassakin.
Suurin niistä oli pastori Idegranin toimesta aivan äskettäin kohonnut
ylhäisemmälle paikalle lähelle kirkkoa. Siihen oli suomeksi kullatuin
kirjaimin piirretty, miten kivi oli kiitollisuudesta pystytetty
rovastin, tohtorin ja tähdistön jäsenen Wentsel Ödmark-vainajan
muistoksi, joka oli neljäkymmentä vuotta sangen uutterasti toiminut
kirkkoherrana seurakunnassa.
Siitä ja monesta muustakin hautapatsaasta olisi neiti Jacquette
sanonut: kun ihmiset ovat vaiti, täytyy kivien puhua.
Lähimpänä Ödmarkin patsasta, viheriäisten, nurmen peittämien kumpujen
alla lepäsivät hänen neljä vaimoaan ja kaksi toisesta avioliitosta
olevaa lastaan. Lähinnä viimeisen rouvan hautakunnasta, joka oli
paremmin hoidettu kuin muut, oli rivissä viisi pientä, valkoista
ristiä, kahdessa uusimmassa nimet: _Isidor, Beata_. Niiden vieressä oli
pieni, vihreäksi maalattu kahden hengen penkki, ja kullakin viidellä
kummulla kasvoi hyvin huolellisesti hoidettu ruusupensas.
Varhain auringon noustessa mikonpäivänä, vahvan, kuuransekaisen kasteen
peittäessä kellastunutta ruohoa ja kirjavia, monivivahteisia puitten
lehtiä, istuivat Erland Stjernkors ja hänen nuori kasvatustyttärensä
Allfrida Ödmark vihreällä penkillä viiden valkoisen ristin luona.
Molemmat olivat niin vakavan iloisia kuin semmoisena kauniina aamuna
voi olla rauhaisalla hautausmaalla, kun tuskan orjantappuraoksat eivät
enää haavoita ja suru on kuin kaihomielisyys, joka kuvastuu syksyn
kuihtuneissa lehdissä -- onhan siinäkin auringonpaistetta.
Tuolla paikalla oli Stjernkorsin usein tapana huolellisesti mietiskellä
saarnaansa vähää ennen jumalanpalvelusta. Siinä olivat hänen edessänsä
avoinna hänen molemmat Raamattunsa -- luonnon ja hengen Raamattu.
Mitäpä hän olisi tarvinnut muita valmistuksia? Eikä Stjernkors muuten
kirjoittanutkaan koskaan saarnojaan. Kirjoitettu sana jäätyy helposti
jääksi paperille siirtyessään, mutta Stjernkors tahtoi puhua elävää
sanaa eläville ihmissieluille.
Toisinaan, kuten nytkin, istui Allfrida hänen vieressään penkillä ja
ikäänkuin imi hänen sanansa sydämeensä. Niin lujasti ja kiinteästi ei
muratti kietoudu vankkaan muuriin kuin Allfridan lapsensielu hänen
sieluunsa. Stjernkors oli hänen isänään ja äitinään, sisarenaan ja
veljenään, ystävänään ja opettajanaan. Kaikki, mitä hän tiesi, uskoi,
tunsi ja ajatteli, sen hän luuli saaneensa häneltä. Hän näki hänen
silmillään, kuuli hänen korvillaan, ajatteli hänen ajatuksillaan.
Vähitellen syntyi heidän välilleen samanlainen salaperäinen side kuin
se oli ollut, joka oli ennen yhdistänyt Isidorin ja Beatan toisiinsa ja
kiinnittänyt Allfridan äitivainajaansa. Kun Stjernkors oli poissa,
tunsi Allfrida aivan selvästi, milloin hän taas oli takaisin tulossa.
Jos Stjernkors oli iloinen tai murheellinen, syntyi Allfridassa aivan
samanlainen mieliala, hänen itsensä tietämättä, miten tai mistä syystä.
Usein Allfridan mielessä heräsi äkkiä sama ajatus, jota hänen
opettajansa juuri silloin mietiskeli. Ihan tietämättään hän arvosteli
ihmisiä aivan samoin kuin Stjernkors ja aavisti, mitä muut ajattelivat
hänestä; toisia hän rakasti, toisia kammosi voimatta selittää,
mistä syystä. Menipä se yhteys vielä niinkin pitkälle, että kun
Stjernkorsilla kerran oli paha sormikoi oikean käden etusormessa, tunsi
Allfridakin kovaa tuskaa samassa sormessa.
Se ei tuottanut Stjernkorsille ollenkaan iloa, vaan saattoi hänet
päinvastoin levottomaksi. Kaikenlainen epäjumalanpalvelus oli hänestä
kauhistus ja kaikista vähimmin hän tahtoi itse olla semmoisen
jumaloivan rakkauden kohteena. Hän koetti irroittaa nuoren tytön sielua
siitä kahleesta; hän koetti saada hänet vapaaksi, herättää hänessä
itseluottamusta, jota häneltä kokonaan puuttui, ja osoitti hänelle
monen monta kertaa, että hänen tuli ajatella omin päin, tuntea
itsenäisesti ja pitää tukenansa taivaallista isäänsä eikä heikkoa,
syntistä ihmistä. Mutta kaikki oli turhaa. Allfrida, joka käsitti
kaikki hyvin helposti, ei kuitenkaan ymmärtänyt semmoista vapautta. Hän
hengitti, eli ja oli olemassa ainoastaan opettajassaan.
Kun he nyt siinä istuivat vihreällä penkillä rinnatusten ja kalpea
mikonpäivän aurinko paistoi valkoisille risteille ja kellastunut lehti
toisensa perästä putosi koivuista, tarttui Stjernkors tyttärensä käteen
ja sanoi hänelle lempeästi:
-- Allfrida, huomenna pitää sinun lähteä Turkuun.
-- Niin, sanoi tyttö vähääkään hämmästymättä tai tulematta pahoilleen,
sillä hänen mieleensä ei juolahtanut koskaan tutkistella opettajansa
sanoja. Niitä hän piti lakina, vaskitauluihin piirrettynä.
-- Sinä olet nyt niin terve ruumiisi puolesta, -- jatkoi Stjernkors --
että uskallan lähettää sinut serkkusi rouva Nordstrandin luo, joka on
luvannut olla sinulle ystävällisenä sisarena. Sinun pitää tulla
terveeksi sielusikin puolesta, Allfrida.
-- Niin, niin, kyllä minä paranenkin, myönsi tyttö päätään nyökäyttäen.
-- Niin kauan kuin ruumiisi oli sairas, jatkoi Stjernkors, oli sielusi
kuin kukka, joka kasvaa syvällä maan alla; sinä et voinut kukoistaa
Jumalan armon päiväpaisteessa etkä palvella Luojaasi vapaasta tahdosta,
iloisesta vakaumuksesta. Nyt olet terve; nyt kasvavat juuresi
Jumalasta, mutta sielusi on elämän pimeyden ja myrskyjen läpi pyrkivä
Jumalan valtakuntaan, ja sitä varten täytyy sielusi varttua vahvaksi.
Nyt olet seitsemännellätoista: sinun täytyy oppia ajattelemaan ja
toimimaan omin päin.
-- Sen tahdonkin mielelläni tehdä, jos sinä minua opetat, vastasi tyttö
ja nojasi päätään hänen olkapäätään vasten. Jumalaansa ja opettajaansa
sinutteli hän aina.
-- Lähdetkö siis mielelläsi Turkuun?
-- Lähden, koska sinä niin tahdot.
-- Eikä mielesi käy pahaksi, vaikka lähdet luotani?
Allfrida mietti hetkisen ja vastasi sitten hymyillen: Näenhän kuitenkin
sinut joka yö unissani.
-- Ei, sinä et saa uneksia minusta. Ennen muinoin uneksit joka yö
äidistäsi. Terve ihminen näkee vähemmän unia eikä aina samaa. Sinun
pitää ajatella vähemmän minua ja enemmän, paljon enemmän taivaallista
isääsi!
Allfrida oli vaiti.
-- Niin kauan kuin näet joka yö unta minusta, et saa palata tänne.
Sinun pitää rakastaa muitakin kuin minua yksin, muuten en saa koskaan
enää nähdä sinua. Näetkö näitä kahtatoista hautaa? Tuossa on isäsi;
tuossa äitisi, tuossa isäsi kolme ensimmäistä vaimoa; tuossa kaksi
sisarpuoltasi, jotka hukkuivat nuorina, ja tuossa vihdoin kaikki viisi
omaa siskoasi aina Isidoriin ja Beataan asti. Jos nyt olisit rakastanut
jokaista noista kahdestatoista, toista toisensa perästä, koko
sielustasi, niin olisihan sielusi rakkaus joutunut kaksitoista kertaa
haudan poveen. Ja jos Jumalasi sijasta rakastat minua koko sielustasi,
niin tulee Jumalan enkeli ja lyö minut kuoliaaksi, kuten hän surmasi
Egyptin pilkkaajat, jotka tahtoivat ryöstää Kaikkivaltiaalta Jumalalta
kunnian, ja silloin saat taas minun kerallani haudata sielusi ilon
maahan. Sentähden, rakas Allfrida, tulee sinun koko sielustasi rakastaa
vain ikuisesti olevaa, mikä ei koskaan enää kuole eikä joudu maan
multaan, nimittäin Luojaasi ja Vapahtajaasi. Jos kaikilla näillä
haudoilla olisi puhelahja ja jos sinä voisit kallistaa korvasi vasten
turvetta, joka kasvaa tuossa äitisi haudalla, ja kuulla hänen äänensä
maasta, niin saisit kaikkialta tietää, että on vain Yksi, jonka nimeen
kaikkien polvien täytyy notkistua, niiden, jotka ovat maassa ja
taivaassa ja maan alla -- ja silloin vastaisi sinulle ääni taivaasta,
kuten muinoin Jordanin rannalla: "kuule häntä!" Jos lupaat rakastaa
häntä enemmän kuin kaikkea muuta, niin minä lupaan sinulle sen sijaan
jotain, mikä ilahduttaa sinua?
-- Minä lupaan mitä vain tahdot, kuiskasi Allfrida katsahtaen hartaasti
häneen.
-- Paha lapsi! soimasi opettaja. Sitähän sinun juuri ei pitäisi tehdä,
sitä et saa tehdä. Minä olen syntinen ihminen; kuka on sanonut sinulle,
että minun tahtoni aina taipuu Jumalan tahdon mukaan? Ennen et saa
tulla takaisin luokseni kuin opit käyttämään vapaata tahtoasi ja
vapaasti itseäsi tutkien tottelemaan Jumalan lakia. Mutta jos sen voit
tehdä, saat ensi keväänä tulla tänne minun rippikouluuni.
-- Tännekö? Ja sinun rippilapseksesi?
-- Niin, tänne, minun rippilapsekseni.
Allfrida hypähti ylös kuin lapsi ja kiersi molemmat käsivartensa hänen
kaulaansa. Opettaja työnsi hänet lempeästi luotaan ja suuteli häntä
otsalle. Epäjumalat olivat päässeet uudelleen voitolle juuri silloin,
kun hän luuli karkoittaneensa ne kauas pois.
Kun hän kääntyi toisaanne, näki hän virkaveljensä, pastori Idegranin
seisovan aivan takanaan. Hän oli matkalla kirkkoon. Stjernkorsista
tuntui, kuin hän olisi punastunut.
Idegran mainitsi jotakin siitä, miten paljon puuhaa hänellä oli ollut
uudesta hautapatsaasta.
-- Miksi siinä ei ole kaksitoista nimeä tuon yhden asemesta? kysyi
Stjernkors.
-- Hm -- vastasi kappalainen vähän hämillään -- patsas pystytettiin
papiston kunniaksi, yleiseksi mielenylennykseksi. Siis...
-- Siis ihmisen ylpeyden hautapatsas! virkkoi Stjernkors. Minä en
tuomitse Ödmarkia; mutta valheen sijasta olisin ennen kirjoittanut
kiveen kaikkia niitä varten, jotka seuraavat hänen jälkiään, Mik. 3:5
ja Hesek. 13:18-21.