Sinä päivänä, jolloin kruununvouti Rågbergin päähän pälkähti
hyväntahtoinen, mutta onneton ajatus, kysyä hovineuvokselta, tohtori
Kopfschmertzilta neuvoa Ödmarkin lasten hoidossa, viipyi Erland
Stjernkors tavallista kauemmin kylämatkallaan. Hän oli taas henkensä
uhalla tunkeutunut muutamiin pesiin, joissa mitä julkeimmin
harjoitettiin paheita, ja julistanut rohkeasti Mestarinsa sanaa
pahimmille paatuneille. Sitten hän oli käynyt muutamissa taloissa,
jotka hän oli saanut muuttumaan ryöväripesistä rauhallisiksi,
uutteriksi, jumalisiksi kodeiksi, ja niissä hän sai runsaan palkinnon
katsellessaan pelastettua ihmisonnea. Hän oli antanut monta hyvää
neuvoa, etenkin lasten hoidosta, sillä silloin heinäaikana pienokaiset
useinkin jätettiin korjaamattomille vuoteilleen, ruokana hapannut maito
ja hoitajina keskenkasvuisia tyttöjä -- mistä oli seurauksena, että
suuri joukko pienokaisia sairastui ja kuoli puna- tai näivetystautiin.
Ja Stjernkors oli ankara herra; hän ei tyytynyt tyhjiin varoituksiin,
jotka tavallisesti talonpoikaistuvissa kaikuvat toiseen korvaan ja
haihtuvat samalla toisesta, sillä juurtuneita ennakkoluuloja ei mikään
järki saa poistetuksi. Hän opetti kauan ja uutterasti, yhä uudelleen ja
uudelleen, ei vanhoja ihmisiä, jotka jo olivat kangistuneet tapoihinsa,
vaan nuorempia, joiden luonne vielä saattoi muuttua; ja kun hän oli
milloin ankaruudella, milloin vakuuttavilla syillä saanut heidät
lupautumaan seuraamaan hänen neuvojaan, saivat he myöskin olla varmoja
siitä, ettei hän jättänyt heitä eikä heidän lupaustansa mielestään. Ei
kelvannut siinä mikään veltto siveysoppi. Joka kerta, kun lapsi kuoli
huonosta hoidosta, saivat äidit kuulla lohdutuksen sijasta sanoja,
jotka saattoivat heidät punastumaan ja vaalenemaan.
Sillä Erland Stjernkors tiesi, miten kauhistuttavan paljon ihmisuhreja
tuo hentojen lasten huolimaton hoito vuosittain vei vähäväestöiseltä
Suomelta. Hyvää tarkoittavia neuvoja jaellaan ehtimiseen, ja kuitenkin
näkyy kuolevaisuustauluista, että noin puolet kuolleista on ensi
ikävuosinaan surman omaksi joutuneita lapsia. Tiedetäänhän ja
valitettavasti hyvinkin varmasti, että joka kolmas lapsi Suomessa
kuolee milloin minkinlaisesta huonosta hoidosta. Miten monta henkeä
sillä lailla hukkuukaan yhdessä ainoassa miespolvessa! Onko sitten
meidän kansamme ihmissyöjäkansaa, kun se niin armottomasti tappaa omia
lapsiaan. Ei, ei ihmissyöjäkansaa, vaan visapääkansaa, rikkaat ja
köyhät, sivistyneet ja sivistymättömät -- kaikilla on heillä oma päänsä
eikä kukaan ole oppinut mitään, ei unohtanut mitään, ei ainakaan lasten
hoidossa.
Kello oli yhdeksän ja kymmenen välillä illalla, kun Stjernkors palasi
kotiin. Pihalla oli kahdet kiesit, paistin haju höyrysi keittiön
ikkunasta, ja täti Milenia tuli neuvottomana ja punakkana portaille
ottamaan sisarensa poikaa vastaan, ehkäpä myöskin edeltäpäin estääkseen
häntä kiivastumasta.
Hän selitteli, että talossa oli vieraita; olipa hyvä, että hän tuli
heille seuraksi, sillä oli toimitettava illallinen pöytään. Eihän
matkustavaisia saattanut päästää menemään ruoatta.
-- Mitä matkustavaisia täällä on?
-- Kruununvouti, tietysti, ja hyvin ylhäinen herra, moskovalainen
hovineuvos. He ovat olleet täällä kello viidestä asti. Minä tarjosin
heille kahvia ja teetä.
-- Mitä he tahtovat?
-- No, rakas Erland, lääkärit ovat kuitenkin aina lääkäreitä ja
tietävät paljon, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Olipa oikea
Jumalan onni, että Rågberg sattui tapaamaan matkustavan tohtorin, joten
viimeinkin saa kunnollisia lääkemääräyksiä lapsi raukoille.
Kuten näkyy, oli täti Milenian mieli muutaman tunnin kuluessa
muuttunut; hän oli kiireen kaupassa uudelleen ruvennut vanhan, tutun
lääkeleirin puolelle, johon hän lopultakin oli paremmin perehtynyt kuin
kummalliseen, uudenaikaiseen luonnonlääkitystaitoon, jonka mukaan
ihmiset muka saattoivat vastoin kaikkea järkeä tulla terveiksi aivan
ilman ainoatakaan lääkemääräystä. Mutta Stjernkors oli asiasta toista
mieltä. Tyyneys, joka tavallisesti loisti hänen korkealta otsaltaan,
oli vain moninaisilla taisteluilla saavutettua rauhaa eikä se aina
kestänyt koetusta, sillä hänessä kiehui ja kuohui luonnostaan pikainen
luonne. Hän ei suuresti suosinut ylhäisiä vierailuita, vielä vähemmin
sitä, että ventovieraita ja lääkärejä kävi hänen rakastamiensa lasten
luona -- niin, _hänen omien_ lastensa, niin hän sanoi usein, sillä
olihan hän valvonut, työskennellyt ja kärsinyt sangen paljon heidän
tähtensä, olihan hän ollut heille isän ja äidin, vieläpä enemmänkin
veroinen, ja he pitivätkin häntä rakkaampana kuin moni lapsi todellista
isäänsä.
Stjernkors oli kuullut kylliksi; hän syöksyi huoneiden läpi kuulematta
enää tädin anteeksipyytelemisiä, ja hänen verensä kuohui jo, kun hän
avasi lastenkamarin oven ja näki vieraan mustakasvoisen lääkärin, joka
enemmän oli sammaltuneen luurangon kuin elävän ihmisen näköinen,
väkisin kaatavan ruokalusikasta jotakin keitettä Beatan suuhun, ja
kruununvoudin hiessä otsin pitelevän kirkuvan lapsen päätä ja käsiä,
samalla kuin Allfrida, Isidor ja hoitajatyttö kuolon kalpeina ja silmät
kauhusta tuijottaen katselivat sitä puuhaa.
-- Herra, mitä uskallatte tehdä? tiuskaisi Stjernkors voimatta hillitä
suuttumustaan.
Samassa hetkessä hän sieppasi lusikan tohtorin kädestä ja työnnälsi
vieraan takaperin, niin että laihan miesparan kylkiluut naksahtivat; ja
hämmästyksissään kruununvouti päästi sairaan tytön irti. Syntyi hetken
äänettömyys, sitten Allfrida heittäytyi itkien suojelijansa kaulaan.
Mutta hovineuvos Kopfschmertz ja kruununvouti Rågberg eivät olleetkaan
niitä miehiä, joita saattoi rankaisematta loukata, kun he olivat
virkatoimissaan, toinen lääkärinä, toinen holhoojana. Kiivas sanakiista
alkoi lastenkamarissa -- josta kaikki tohtorin matka-apteekin pullot
saivat matkata uuniin -- ja jatkui vieraiden pakostakin paetessa
huoneiden läpi saliin, portaille ja aina pihalle asti. Onneksi
vierasten hevoset olivat jo valjaissa, ja niinpä he lähtivät Aulangon
pappilasta niin kiukkuisen katkerina kuin kumpikin suinkin saattoi olla
siitä, että mitätön maalaispappi oli heitä häväissyt.
Mutta kun kruununvouti Rågberg palasi seuraavana päivänä vaatimaan
hyvitystä kärsitystä häpeästä ja panemaan holhoojaoikeuttaan Ödmarkin
lapsiin nähden voimaan, oli Erland Stjernkors jo portailla häntä
vastassa pyytäen anteeksi eilistä kiivauttaan, josta hän tunnusti
olevansa pahoillaan. Ja kun kruununvouti, joka ei niin helposti
unohtanut loukkausta, silloin otsa rypyissä selitti, että hän siitä
lähtien aikoi itse pitää huolta holhoteistaan, vei Stjernkors hänet
sanaakaan sanomatta sisimpään lastenhuoneeseen. Siellä makasi
mielipuoli Beata, paljon levollisempana kuin ennen ja melkein yhtä
kalpeana kuin silloin, kun hänet ensi kerran löydettiin lapsuutensa
vankilasta. Hän oli paria tuntia ennen nukkunut ikiuneen elämän
vastuksista, ja viimeisenä, mitä hän sanoi, oli ollut huudahdus, että
hän näki äitinsä.
-- Tahdotteko vielä lisäksi väittää, että eiliset lääkkeet ovat
surmanneet hänet? kysyi kruununvouti katkerasti.
-- En, vastasi Stjernkors. Jumala on sallinut lapsen kuolla
tapaturmasta.
-- Mitä sillä tarkoitatte?
-- Minä tarkoitan, että Beata raukka on kuollut pelästyksestä. Hänen
heikot ja tavattoman herkkätuntoiset hermonsa eivät voineet kestää
kauhua, minkä ruma, mustapartainen vieras hänessä herätti. Ja minä
sanon mielelläni sitä tapaturmaksi. Vieras ei voinut tuntea hentoa
kasvia, jonka hän niin kovakouraisesti mursi. Tuossa on heikko, ennen
aikojaan kuihtunut kukka. Rukoilkaamme, etteivät toiset kuihtuisi
samalla tavoin.
-- Ettekö siis usko lääketaidolla olevan parantavaa voimaa?
-- Uskon, suurella, jalolla, kunnioitettavalla lääkäritaidolla,
mutta ... mitä aavistin! Nyt on pojan vuoro.
Isidor ja Allfrida olivat ulommassa huoneessa eivätkä edes aavistaneet,
että heidän sisarensa henki oli ennen heitä paennut parempaan
maailmaan. Isidor oli aina ollut yhdistettynä nuorempaan sisareensa
jonkinlaisilla salaisilla siteillä. Nyt oli todellakin hänen vuoronsa.
Häntä alkoivat vaivata aivan samanlaiset kovat kouristukset ja
pyörtymiset kuin mitkä olivat lopettaneet Beatan elämän, ja seuraavana
aamuna pakeni hänenkin vapaa henkensä riutuneesta, rammasta tomumajasta
pois kauniimpaan olemassaoloon.
Kruununvouti oli ollut koko ajan pappilassa. Hänen jäykkä mielensä oli
vihdoinkin pehmennyt.
-- Kas tuossa -- sanoi hän kyynelsilmin Stjernkorsille -- tuossa on nyt
kaksi teidän holhottianne, joiden tähden olette saanut nähdä huolta ja
vaivaa! Jumala varjelkoon minua ottamasta teiltä kolmattakin, joka
vielä on jäljellä. Nyt on Allfrida aivan yksin maailmassa.
-- Ei, sanoi Stjernkors, hänen Jumalansa elää!