Määrättynä aikana tuli Joosua. Hän oli pessyt kasvonsa ja sukinut
tukkansa; hänen siivo pukunsa teki hänet neuvottoman ja naurettavan
tottumattoman näköiseksi. Koeteltuaan ensin jonkin aikaa turhaan
koukutella ja kierrellä hän alkoi selontekonsa seuraavaan tapaan:
-- Minä luulin, että mamseli oli ensiksi suunnannut matkansa
Martoisiin, ja siinä olinkin oikeassa, mutta koska hän oli kahden
päivän matkan edellä minusta, ei ollut niinkään helppoa löytää jälkiä.
Sentähden kuljin puoli päivää harhateillä ajaen takaa erästä Säkylän
kylän miestä, joka veti myllynkiviä, mutta illan suussa käännyin
etelään päin ja tunsin Martoisten torpparin laahustavan jalan jäljet.
Silloin lainasin hevosen ja reen lukottomasta tallista Repolan kylästä
ja aloin ajaa kiidättää heidän jälkeensä...
-- Lainasitko?
-- Minä en jaksanut astua. Kolmantena päivänä olin vähällä saada heidät
kiinni Turun puolella, kun kaksi Repolan miestä tuli täyttä laukkaa
jäljessäni, mutisten jotakin, että olin varastanut heidän hevosensa.
-- Senkö, jonka lainasit?
-- Sen. Kun he eivät ottaneet siivolla ollakseen, aioin juosta metsään,
mutta satuin nyrjäyttämään jalkani, ja niin minut vietiin nimismiehen
luo, joka lähetti minut vanginkyydillä Turun linnaan. Siellä istuin
kolmatta viikkoa, kunnes eräs toinen lurjus tuotiin samaan paikkaan
hevosen varkaudesta. Hän veti jalkani paikoilleen; seuraavana yönä
karkasimme ja menimme jään yli Paraisiin. Siellä elättelimme itseämme
niin hyvin kuin taisimme neljän viikon ajan, sillä välin kun meitä
ajettiin takaa Turun seuduilla kuin susia. Minut tunnetaan niillä
paikoin.
-- Kyllä tiedän. Oletpa sinä aika velikulta asioille lähetettäväksi.
Jatka!
-- Sitten kuljeksin milloin ryssäläisenä veitsienteroittajana, milloin
Hyrynsalmesta Pohjanmaalta kotoisin olevana kerjäläisenä, ja sain
tietää mamseli Apollonian aikoneen postiveneen matkassa Ruotsiin, mutta
pelästyneen jäätä ja jääneen Ahvenanmaalle. Minä oitis Ahvenanmaalle ja
viikkokauden kuluttua löysin hänet lukkarin talosta Finströmistä.
Samasta talosta hankin itselleni asunnon, kun siihen aikaan olin
olevinani saksalainen kirjansitojasälli ja minäkin muka matkalla
Tukholmaan. Kaksi viikkoa söin samassa pöydässä mulkosilmäisimmän
marakatin kanssa, mikä milloinkaan on töllistellyt päivän valoa, eikä
hän tuntenut minua. Muutamana päivänä en saattanut pysyä aloillani;
ikäänkuin vahingossa pistin jalkani hänen eteensä hänen ovesta
mennessään, ja kun hän siitä nousi ylös, katsahti hän minuun tuimasti
kuin tarhapöllö. Illalla sain kuulla hänen tilanneen hevosen kello
kahdeksitoista sinä yönä. Minä hankin minäkin hevosen vähää ennen, ja
kun kaikki ahvenanmaalaiset reet ovat pimeässä niin yhtäläiset kuin
puola on sianmarjan näköinen, niin minä ajoin rekeni esiin kymmenen
minuuttia ennen kahtatoista. Aivan oikein, hän oli jo portailla; eihän
pahalla omallatunnolla ole mitään rauhaa. -- Sinäkö siinä olet, Pekka?
kysyi hän, ja yö oli pilkkoisen pimeä. -- Niin oon, vastasin minä ja
vingutin puhettani kuin lukkarin renki. -- Autapa sitten tämä
matkalaukku rekeen, sanoi hän. -- Niin, mitäs muuta, me kantaa
rahjustimme sen raskaan pahuksen alas ja sitten lähdettiin ajamaan. --
Eckeröhönhän mennään? kysyi hän, kun pääsimme metsään. -- Ei, sanoin
minä, vaan Helsinglantiin, ja samalla kaadoin hänet hyvässä
vierupaikassa, niin että hän teki kolmekin kuperkeikkaa. -- Pekka,
huusi hän, minä putosin, Pekka, pysäytä, Pekka! Mutta minä en ollut
kuulevinanikaan, ajoin vain edelleen, tehden kierroksia, niin ettei se
riiviö saanut selvää reen jäljistä. Värdön saaressa muutin vaatteita,
Kumlingissa vaihdoin hevosen ja reen. Keskellä Kihtiä oli repeämä
jäässä; siinä lepuutin hevosta, avasin matkalaukun ja otin siitä, mitä
kannatti ottaa, mutta muun annoin meren turskille, paitsi yhtä
liinapaitaa ja villahametta, joita arvelin itse tarvitsevani. Sitten
tulin jään yli Velkuaan ja sieltä Naantaliin. Naantalissa myin hevosen
neljästä ruplasta, jotka panin vaivaislaatikkoon, ja reestä sain kuusi
leipäkyrsää. Mutta kun Maskun nimismiehellä oli jo vanhastaan minua
kohtaan vihankaunaa, en tiedä mistä syystä, pukeuduin taaskin
hyrynsalmelaiseksi, ja nyt olen tässä.
-- Tai toisin sanoen: kun olet varastanut ja pettänyt, paennut hyvin
ansaitusta vankeudesta ja elänyt ryövärin tapaan metsissä, ryöstänyt ja
jättänyt tielle ihmisen, joka uskoutui sinun suojeltavaksesi, kaiken
sen tehtyäsi tulet sinä vielä ja sanot toimittaneesi minun asiani ja
tahdot nyt tasata varastamasi saaliin minun kanssani! vastasi
Stjernkors ankarasti.
-- En tiedä, onko se suuren vai pienen katkismuksen mukaan -- väitti
mustalainen puolittain surkeasti, puolittain ovelasti -- mutta minä en
ole loukannut kenenkään ihmisen henkeä enkä ruumista. Minä jätin
mamseli Apollonian Finströmin metsään keskelle luminietosta, joka oli
niin pehmeä kuin höyhenalus, ja siitä oli tuskin kahta virstaa lukkarin
taloon. Paidan ja mamselin hameen maksan mielelläni, muuta en ottanut
itseäni varten; kaikki muut oli mamseli varastanut rovastin lapsilta.
Varkaalta varastamista ei suinkaan liene kielletty Jumalan kymmenissä
käskyissä.
-- Kaikki varkaus on kielletty. Sitä paitsi ei voida näyttää toteen,
että mamseli Durin on ottanut lasten omaisuutta.
-- Eikö voida? nauraa virnisteli mustalainen voitonriemuisesti. --
Kenenkä omaa luulette sitten näiden kaikkien olevan?
Niin sanoen Joosua avasi suusta kiinni solmitun pieluksenpäällisen ja
otti siitä suuren joukon setelirahoja, velkakirjoja ja muita papereja,
jotka kaikki olivat pahasti rutistettuja.
Stjernkors luki rahat ja tarkasti paperit. Siinä oli ainoastaan 810
riksiä Ruotsin rahaa, mutta noin 15.000 Venäjän hopearuplaa, osittain
puhtaana rahana, osittain Saimaanobligatsioneina. Mustalaisen urkkiva
silmä huomasi varsin hyvin, että isännän otsa synkkeni.
-- Tässäkö on kaikki rahat mitä oli matkalaukussa? kysyi Stjernkors,
lukiten huolellisesti sinetillä paperit ja rahat ja pitäen itse vain
sinetittömän, kirjoitetun puoliarkkisen, joka ei siis ollut minkään
arvoinen.
-- Kaikki, vastasi mustalainen ja katsoi häntä rohkeasti silmiin. --
Mutta oli siinä vielä jotain muutakin!
Ja sitten hän otti samasta likaisesta kerjäläispussista koko joukon
koteloita ja rasioita, jotka oli kääritty liinariepuihin, ja niissä oli
kaksi kallisarvoista kultakelloa vitjoineen ja kelluttimineen, lisäksi
neljä muuta kultaketjua, kaksi kultaista rannerengasta, suuri kultainen
nuuskarasia, jossa oli Kaarle XIII:n muotokuva, vapaamuurarien
tähti kultaisine laastilapioineen, kultasankaiset silmälasit
ja monta muuta samasta metallista tehtyä koristusta, suuri joukko
kultaisia ja hopeaisia muistorahoja, kaksi kääröä alamaalaisia
ja kolme kääröä ruotsalaisia tukaatteja, neljä kääröä koko- ja
puoli-imperiaaleja, kuusi kankea sulatettua hopeata, painoltaan noin
kaksi naulaa, ja kaikenkaltaisia muita esineitä, yksin pieniä, tyhjiä
hajuöljypullojakin, jotka kaikki näkyivät olevan häthätää kootut
epäilemättä hyvinkin huolellisesti järjestetystä matkalaukusta.
Ödmarkin koko nimi, joka oli kaiverrettu nuuskarasiaan, kuninkaalliseen
lahjaan, ja hänen muutamissa muissa kalleuksissa oleva nimimerkkinsä
saattoivat heti ensi katsauksella epäilemään, oliko mamseli Durin
oikealla tavalla päässyt käsiksi noihin perhekalleuksiin.
-- Tämä on vain epäluuloa, eikä vielä todistuksia, virkkoi Stjernkors,
kirjoittaen huolellisesti muistiin esineiden nimet ja lukiten ne
sinetillä. -- Onko sinulla vielä lisää varastettua tavaraa?
-- Ei muuta kuin pieni ompelurasia, vastasi Joosua silmiään siristäen
ja ottaen pussistaan hyvin hienotekoisen, hopealla ja helmiäisellä
koristetun mahonkilippaan.
Lukon yläpuolella olevaan hopeakilpeen oli kaiverrettu nimi. Siinä oli
selviä raaputtamisen merkkejä, mutta Stjernkors saattoi siitä helposti
lukea Allfrida Ödmarkin nimen.
-- Missä on avain?
-- Se lienee hänellä ollut taskussaan.
-- Etkö ole avannut lipasta? Etkö tiedä, mitä siinä on?
-- En.
-- Hyvä. Minä sinetöin sen, kuten muutkin. Sinulla on ollut raskas
taakka selässä kannettavana aina Naantalista asti.
-- Ei se ollut niin raskas kuin kolmen lapsen kantaminen haudasta
eloon. Mutta kannammehan saman asian hyväksi.
Stjernkors katseli häntä tutkivin katsein. Mustalainen kesti kauan ja
kiitettävän rohkeasti peloittavan tutkivaa silmäystä, mutta vihdoin hän
näytti muistavan jotain; hän punastui ja lankesi polvilleen.
-- Antakaa anteeksi! hän sammalsi.
-- Onko siis totta, mitä pelkäsin? kysyi Stjernkors kalveten. Onneton,
minä tiedän, että sinä vihasit mamseli Durinia ja sokeassa vihassasi
sinä olet haudannut hänet meren jään alle.
-- Minäkö? toisti mustalainen hyvin hullunkurisesti hämillään ja
ihmeissään. -- Ei, niin kiirettä ei minulla ollut ehtiä ennen
paholaista. Mutta minä otin ... minä otin jotakin...
-- Mitä otit? Tunnusta!
-- Minä unohdin kertoa, että söin hänen eväänsä niinkuin kissa
makkaran. Ja sitten ... minä varastin kirjan.
-- Jollet koskaan muuta varasta kuin kirjoja, voi maailma olla
rauhassa. Mikä oli kirjan nimi?
-- Luotettava Unikirja eli taito ennustaa oikein kaikista, etenkin
unista.
-- Minä ymmärrän; hän uskoi unikirjaa. Ei ole ketään niin suurta
pettäjää, ettei hän itse pettyisi. Kuule, Joosua! Siihen asti, kun joku
saattaa todistaa, kenen nämä esineet oikeastaan ovat, täytyy niitä
katsoa varastetuiksi, ryövätyiksi neiti Durinilta. Minun täytyy
huomenna varhain antaa nämä sinetöidyt tavarat toimitusvouti Mangelille
ja ilmoittaa hänelle, että minä sait ne epäiltävältä henkilöltä, joka
minulle tunnusti tehneensä väkivaltaa neiti Durinille. Sinulla on
kaksitoista tuntia aikaa. Muuta en nyt voi tehdä hyväksesi...
Mustalainen alkoi kiihkeästi itkeä.
-- Enkö sitten saa enää koskaan tulla luoksenne? nyyhkytti hän.
-- Milloin vain tahdot, Joosua. Palaa takaisin, milloin haluat koettaa
tulla hyväksi ihmiseksi.