Huhtikuun ensi päivänä tuli seuraava komeasti kirjoitettu kirje Turusta
Aulankoon:
Parahin Veli!
Vastaukseksi arvoisaan kirjeeseesi, joka on päivätty t.k. 24:ntenä,
saan toivottaa sinulle onnea virkaan, joka sinusta on, ellei juuri
hupaisa, niin kuitenkin toimekkuutta vaativa ja tyydytystä antava. Mitä
tulee kysymyksiisi rovasti Ödmark-vainajan varallisuudesta, ei mitään
muita tietoja ole voitu saada kuin että se on ollut melkoisen suuri,
mutta vähentynyt viimeisinä vuosina velottujen takaussitoumusten
tähden; siten on maksettu Svedenbergin puolesta 10.500 riksiä,
Robertsonin puolesta 8.400 riksiä, "Vildön" tehtaan puolesta
10.000 riksiä, ja Hirvilän sahan puolesta 7.300 hopearuplaa,
lukuunottamatta korkoja. Rovasti Ödmarkin asiamiehenä on kaikissa
näissä velkomisjutuissa ollut pastori Idegran, joka näyttää kaikin
tavoin koettaneen pelastaa suojattiaan, mutta hänellä on joka kerta
ollut laki vastassaan. Siitä huomaat, hyvä veli, ettei rovasti Ödmark
ole ainoastaan _saattanut_ hävittää suurenlaista omaisuuttaan
kahdeksassa vuodessa, vaan että hän, kuten yllä olevat numerot
osoittavat, todellakin on sen hävittänyt. Neiti Ödmark on nähnyt unta,
ja paperit lienevät arvottomia, etenkin kun jalokivilipas, jos mitään
semmoista on ollutkaan, on epäilemättä viimeisten rahapulien aikana
myyty Pietariin tai Tukholmaan. Onneksi en ole niin läheistä sukua
vainajalle, että minun tarvitsisi luopua perinnöstä hänen lapsiensa
sijaisena, jos ne sattuisivat kuolemaan.
Sattuneista syistä pantaneen piispantarkastus tänä vuonna toimeen
pohjoisimmissa seurakunnissa. Aulangon viran hakuaika loppui
toissapäivänä. Seurakunnan huonon maineen tähden ja koska arvellaan,
että on vaikeata periä kaikkia saatavia, on tullut vain kuusitoista
hakijaa, joiden nimet ovat kirjoitettuina mukaan liitetylle
irtonaiselle lehdelle. Ja heistä päässee Orre ensimmäiselle, Herrelin
toiselle ja Lysander kolmannelle sijalle, ellei, kuten arvellaan, joku
heistä ole hakenut vain pitääkseen paikkaa avoinna Idegranille. Nyt on
kuitenkin Hannuksen kappeli pyrkinyt erilleen Aulangosta muodostaakseen
oman seurakunnan, joten saattaa sattua, että vaaliasiat jäävät siitä
kysymyksestä riippuviksi.
Pahoitellen sitä, ettei hyvää tarkoittava arvonimiehdotukseni ollut
mielesi mukaan, olen suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä
edelleen
nöyrä palvelijasi
_K. Nordstrand_.
Turussa 30:ntenä p:nä maalisk. 185--.
Erland Stjernkors hymyili pannessaan kirjettä kädestänsä.
-- Kas, onpa Kustaa tullut vähän hienommaksi, kun pääsi amanuenssiksi
tuomiokapituliin. Hänen kirjeensä on kieltämättä puhdasoppinen,
kirjoitustapa on siinä yhtä siloiteltua kuin notariuksen yönuttu.
Vai niin! Ainoastaan kuusitoista hakijaa Aulankoon, ja niistä --
katsotaanpas! -- seitsemän siirtoa hakevaa kirkkoherraa. Ainakin viisi
on varakasta, nykyjään rauhallisissa seurakunnissa olevaa miestä. Mutta
Aulangossa on viisikymmentä tai sata tynnyriä enemmän tuloja, ja
sentähden eivät he epäile siirtyä perheinensä tuttujen ystävien ja
ristiveljien luota ryövärien pesään, jossa kaikki on epävarmaa ja
eniten kaikista paimenvirka. Kuitenkin saattanee Idegran virkavuosiensa
nojalla päästä kolmannelle sijalle. Herra armahda tätä eksynyttä
laumaa!
-- Idegranko? jatkoi Stjernkors silmäillen uudestaan kirjettä. --
Idegranilla on ollut osa Vildön tehtaasta ja Hirvilän sahasta. Ödmark
on maksanut tehtaan ja sahan velat. Idegran on ollut Ödmarkin
asiamiehenä, Ödmark kuolee häviöön joutuneena, Idegran elää varakkaana,
onpa hänellä vielä melkoisesti saatavaakin Ödmarkin kuolinpesästä...
Ei, tämä ei ole niinkuin olla pitää, sanoi mylläri, kun pisti kätensä
nuohoojan nutun hihaan. Minä lähden Idegranin luo...
Oli iltapäivä. Loa Åkerström oli äsken tullut pienessä pulkkareessä
ajaen pappilaan lukemaan ja puhelemaan pari tuntia sairasten lasten
kanssa. Tuo työ oli tullut hänen suurimmaksi huvikseen, ja äiti oli
suostunut siihen sen tähden, kuten hänen sanansa tuttujen kesken
sattuivat, että "lapsihylyille saattaa olla tarpeen nähdä ihmisiä
luonansa, sillä muuten he voivat helposti tulla uudestaan hulluiksi, ja
saapihan Loa lapsiparkain kanssa kertailla saksaansa, jota hän oppi
Turussa rouva Schwindlerin koulussa, ja se maksoi sievät summat, mutta
kaikkiahan sitä saa tässä maailmassa tehdä kurjuuden tähden, vaikka
siitä saadaankin kiitokseksi kuulla saarnastuolista, että ollaan
rikottu kaikkia kymmeniä käskyjä vastaan, ja sitä juletaan sanoa
naisille, eikä niin hävytöntä liene milloinkaan kuultu, mutta kas
nykyään ei enää kelpaa Jumalan sana eikä Hagbergin saarnat, vaan
paremmat ja huonommat ihmiset sotketaan sekaisin ja omat piikamme
tulevat kohta ja sanovat olevansa meidän vertaisiamme Herramme edessä,
mutta Loa ja Liina eivät saa yksin mennä kirkkoon, juuri sieltä nykyään
opitaan pahat tavat, ja sentähden tapahtuu nyt joka päivä niin hirveätä
kuin tapahtui Lukku-Liisan ja hänen Kallensa välillä" ... ja niin
edespäin, ja niin edespäin!
Hupaisinta oli, että laamanninrouva, saatuaan sillä tavoin purkaa
sydäntään, ei huomannut mitään pahaa siinä, että Loa, joka yksin ei
saanut mennä kirkkoon, sai sen sijaan yksin ajaa pappilaan
"kertailemaan saksaansa lapsihylkyjen kanssa". Saksa ei tosin tullut
kysymykseen, mutta Loa otti opettaakseen raamatunhistoriaa,
maantiedettä ja käsitöitä. Lapset olivat ensi hetkestä asti
turvautuneet häneen kuin sisareen, ja täti Milenian ystävällinen otsa
loisti kuin luminen, päivän valaisema turvekatto joka kerta, kun
lempeä, vakava tyttö astui lastenkamariin. Stjernkors oli silloin
mielellään jonkin aikaa kuulemassa opetusta, se oli hänen mieluisimpana
virkistyksenään; mutta sitten hän jätti suojattinsa luottavaisena
heidän uuden opettajansa huostaan ja lähti käyttämään täpärää aikaansa
toisella haaralla, missä häntä välttämättä tarvittiin.
Hän oli matkalla pastori Idegranin luo, kun maantiellä häntä vastaan
tuli kerjäläinen, säkki selässään. Kerjäläinen pysähtyi, otti
repaleisen lakin päästään, kumarsi syvään ja pyysi vinkuvalla äänellä
yömajaa pappilasta. Stjernkors lupasi ja kysyi, mistä hän on kotoisin.
-- En auringosta enkä kuusta, jalo herra -- vastasi kerjäläinen
muuttaen äkkiä ääntään ja pyörähtäen kantapäällään -- vaan ihan
yksinkertaisesti äitini hameentaskusta. Jos tahdotte tietää, miksi
minua nimitetään, herra maisteri, niin on nimeni Velikulta, milloin on
rahaa taskussa, ja Vietävä, milloin se on mennyt kaiken maailman tietä.
Muutamat sanovat minua Purutupakaksi, kun luulevat, että olen hiukan
pehmeä päästäni, tai Rummunnahaksi, kun olen saanut selkääni, ja
viimeksi on minulla ollut nimenä välistä Petterson ja välistä
Petroleumi -- sitä pitävät ihmiset hyvin sukkelana! -- mutta teidän
edessänne, herra maisteri, olen sama kuin aina olen ollut, ja sentähden
sanon: kiitoksia viimeisestä, minä toimitin asian niin hyvin kuin
taisin.
-- Joosua! Oletko sinä todellakin siinä, hirtehinen? Ja missä olet
vetelehtinyt lähes kolme kuukautta siitä asti, kun karkasit
palveluksesta?
-- Kelpaahan ravata, sanoi orava, kun juoksi seitsemän penikulmaa
rullassa, pääsemättä paikaltaan. Muistelen, että maisteri lähetti minut
kuulustamaan, mihin eräs tuttu mamseli joutui erään laukkuryssän
kanssa.
-- Se on totta. Kun Loviisa karkasi pappilasta, lähetin sinut
hankkimaan tietoa hänestä ja mamseli Durinista. Minä tarvitsin muutamia
tietoja, ja odotin sinua seuraavana päivänä takaisin. Mutta juoksuhalu
pääsi sinussa valtaan, ja sille tielle jäit. Häpeä, Joosua! Sinun
pitäisi hävetä kuljeksiessasi valepuvussa ympäri maailmaa.
-- Niin, juoksijarakkihan minä olen, se on aivan totta. Mutta mitäs
sanoisitte, maisteri, jos olisinkin ollut palveluksessa koko ajan ...
jos olisinkin toimittanut juuri mitä minun piti toimittaa, vieläpä
oikein reimasti? Minäpä tiedän jotakin, minä. On eräs iloinen laulu,
jota te ette varmaankaan ole koskaan kuullut:
Harakka nauravi, tempun mä tein,
Kuat, kuat, hililuu!
Hopeisen lusikan varkahin vein,
Kuat, kuat, holohoi, hoi, hoi!
Orava laativi silmukan,
Kuat, kuat, hililuu!
Ja nopsasti linnulta vie lusikan,
Kuat, kuat, holohoi, oi, oi!
Harakka, tuo varas, hirtettihin,
Kuat, kuat, hililuu!
Ja varkaalta-viejä palkittihin,
Kuat, kuat holohoi, oi, oi!
-- Mene matkaasi ja palaa takaisin oikeissa vaatteissasi ja selvänä!
keskeytti isäntä, syystä kyllä epäillen, että mustalaisen iloinen mieli
oli hänen Aulangon läpi kuljeksiessaan saanut hiukan ylimääräistä
riemunantajaa.
-- Jumala varjelkoon herra kapteenia! vastasi valekerjäläinen asettuen
sotilaan asentoon ja tehden kunniaa. -- Minulla on tässä säkissäni
vähän semmoista tavaraa, mikä ei ole makkaraa eikä kääresylttyä, mutta
joka houkuttelisi vaikka juutalaisen syömään sianlihaa. Samapa se;
kyllä tunnen silppukoneen, sanoi härkä pianosta. Saanko tulla illalla
kello yhdeksän?
-- Saat sillä ehdolla kuin sanoin. Minun palveluksessani ei ole viinaa.
Jos vielä kerrankaan maistat sitä tavaraa, saat eron. Ja elä nyt sen
mukaan, mene!
Niin sanoen Stjernkors lähti kävelemään edelleen. Mustalainen katsoi
häpeissään hänen jälkeensä eikä hiiskunut enää sanaakaan, vaan poikkesi
kulkemaan metsätietä johonkin latoon, siellä pukeutuakseen toisiin
vaatteisiin.
Mutta kun nuori pappi oli saapunut sillalle, josta olisi ollut erottava
kappalaisen taloon, hän pysähtyi ja näytti muuttavan mielensä.
-- Ei -- sanoi hän itsekseen -- minä en saa hätäillä, minulla ei ole
vielä mitään todistuksia. On parasta kuulla ensin, mitä Joosua tietää.