Hyvä ystävä!
Konsistorin notariuksen jälkeen ei varmaankaan ole ketään niin
vaivattua olentoa kuin konsistorin amanuenssi. Hän ei voi avata yhtään
kirjettä saamatta hartioilleen maahanmasentavaa vierasten asiain
taakkaa. Hänellä on lukemattomia ystäviä, jotka hän joskus on nähnyt
joissakin ylioppilaskemuissa tai pappien kokouksissa ja sattunut jo
aikaa sitten unohtamaan, mutta jotka kaikki vakuuttavat hänelle
erinomaista ystävyyttään ja alttiuttaan vastapalveluksentekoon, jos hän
hyväntahtoisesti vaivaa itseään ja saappaitaan heidän asioillaan. Hän
on, kuten katoliset pyhimykset, jonkinlainen välittäjä heidän
ja korkeimman mahtivallan tai sen neuvonantajien välillä, ja
kokonainen hiippakunta sälyttää aivan aristelematta huolensa hänen
Atlaksenhartioilleen. Jos hän väsyy ja hakee rehtorin virkaa, jossa on
palkkaa satakaksikymmentä tynnyriä jyviä, tai kolmannen luokan pitäjää,
jossa on kuutena vuonna peräkkäin ollut kova kato, niin on koko
hiippakunta kiukuissaan hänen oikoteistään ja tuomiokapitulin
puolueellisuudesta. Jos hän pysyy virassaan, tulee hajamieliseksi ja
unohtaa yhden sadoista kirjeistään, niin päivitellään hänen
huolimattomuuttaan. Viran hakijoilla, jotka turvautuvat hänen apuunsa,
on hyvin huono muisti, jos saavat paikan, ja hyvin hyvä muisti, jos
sitä eivät saa, mikä tietysti on hänen vikansa... Sanalla sanoen, hyvä
Kustaa, kanna kohtalosi kärsivällisesti ja ota tästä kortinen lisäksi
vierasten toimitusten muurahaiskekoon!
Omista asioistani puhun vain lyhyesti. Virkani Aulangossa ei ole juuri
huokeimpia, mutta tiedäthän, miten selitän 90:nnen psalmin 90:nnen
värssyn, jossa puhutaan ihmisten elämästä: "milloin se _parasta_ ollut
on, on se tuskaa ja työtä ollut". Niin, Jumalalle olkoon kiitos työstä
ja vaivasta; sitä on täällä yllin kyllin. Tehköön hän myöskin työmme
hedelmälliseksi!
Minun mielestäni on jokainen pappi lähetyssaarnaaja, joka toimii
pakanain keskuudessa. Meidän ei toden totta tarvitse etsiä pakanuutta
oman maamme ulkopuolelta; meillä on ensiksikin hottentottina (ellemme
sano ihmissyöjänä) oma sydämemme ja sitten afrikkalaisia, hindulaisia,
kiinalaisia, japanilaisia ympärillämme, niin että oikein surisee
korvissamme. Minä olen vasta-alkaja mestarini palveluksessa, tuskin
olen vielä työskennellyt viittä vuotta viinamäessä; mutta sen verran
olen jo kokenut, että jos luen meidät kaikki, jotka olemme
kunnollisesti kastetut, joilta on kuulusteltu katkismusta, jotka olemme
päässeet ehtoolliselle ja nimitämme itseämme kristityiksi -- nukkuvat,
puoliuniset, torkkuvat ja heränneet tai oikeammin ne, jotka itseään
heränneiksi sanovat -- papit ja maallikot, kaikki, mitä meitä on, niin
en löydä kahta todellista kristittyä kolmestakymmenestä, joilla on se
nimi. Minä kunnioitan velvollisuudenmukaisella kunnioituksella
kirkkoani ja säätyäni (jos Jumalan sanan palvelijoita voi nimittää
_säädyksi_), minusta on kansani monessa suhteessa arvokas, enkä sitä
suinkaan pidä muita kansoja huonompana tai vähempilahjaisena; mutta kun
näen ympärilläni niin paljon tyhjää ulkokullaisuutta, niin paljon
tavaksi tullutta lörpöttelyä, niin paljon kerskailemista tunteista
jotka ovat paljonkin merkitsevinään, mutta eivät kuitenkaan merkitse
enempää kuin veteen heitetyn kiven synnyttämät väreet -- niin paljon
hengellistä velttoutta, hengellistä ylpeyttä, hengellistä kuolemaa, ja
toisaalta niin vähän elämänlämpöä kristillisissä muodoissa -- niin en
voi muuta kuin rukoilla Herraa lähettämään myrskyn, joka ravistelisi
perustuksiaan myöten kallista evankelisluterilaista Suomemme kirkkoa,
sillä jos se jää nykyiselle kannalleen, sen täytyy vähitellen kuihtua.
Siellä täällä olen nähnytkin pienten tuulenpuuskain nousevan ja
kiistelevän ihmissydämistä. Minä olen kysynyt heiltä -- pietisteiltä,
hedbergiläisiltä, ja mitä he sitten lienevätkin -- ja kaikki ovat he
vastanneet: katso, tässä on Kristus! tai: ei, hän on täällä! -- Mutta
kun olen tutkinut henkiä, on heille käynyt, niinkuin sanotaan Mat.
24:5, Luuk. 21:8 ja 17:21 y.m. paikoissa. Ja kuitenkin minä uskon pyhän
yhteisen kirkon, pyhäin ihmisten yhteyden, kuten tunnustamme
kolmannessa uskonkappaleessa, sillä olenhan löytänyt muutamia _senkin_
jäseniä tästä maasta, vaikkapa he ovatkin niin vähän pitäneet itsestään
melua, etteivät useimmat tiedä heitä olevankaan -- mutta jos meidän
valtiokirkkomme pysyy hengettömissä säännöissään ja vakaumuksettomassa
pakkojärjestyksessään, niin on siitä todellakin sanottava, mitä
kaikista semmoisista kirkoista sanotaan Galat. 4:9-11.
Muutamain naapuripitäjäläisten olen myöskin kuullut kiittävän Jumalaa
siitä, etteivät he ole aulankolaisia, ja surkuttelevan minua, kun minut
lähetettiin paimentamaan laumaa, josta puolta voisi paremmin sanoa
susiksi ja ihmissusiksi kuin kristityiksi. Mitä siihen tulee, on
minulla enemmän toivoa aulankolaisten julkisista paheista kuin muiden
valkaistuista hautakammioista. Tosin on täällä ankara taistelu, kun on
seistävä yksin sellaisen sukupolven keskellä, joka on kasvanut synkässä
henkisessä pimeydessä; Jumala yksin voi saada auringon paistamaan tähän
kuoleman varjoon; minä en voi mitään. Mutta luulen, että jo alkaa
valjeta vähän. Täällä rupeaa näkymään kaikenlaisia elonmerkkejä, ja
näyttää siltä kuin tahtoisi Herra käyttää välikappaleita, joita ihmiset
pitävät ihan hyödyttöminä. Minä toivon enemmän seurakuntani
maallikoista kuin papistosta, mutta -- älä millään muotoa kerro sitä
Turussa!
Asiani on tällä kertaa myöskin laadultaan pikemmin maallinen ja
varsin kummallinen. Sinä sanot olleesi kaukaista sukua Aulangon
rovastivainajalle, Ödmarkille, ja tiedät siis arvattavasti enemmän kuin
minä hänen perheolojaan. Tiedät ehkä myöskin, että häneltä on jäänyt
paljon velkoja ja kolme sairasta lasta; keväällä joutuu hyvässä
kunnossa oleva pesä myytäväksi huutokaupalla. Lapsia on kasvatettu niin
kummallisella tavalla, heidät on jätetty niin kokonaan vaille
ruumiillista ja henkistä hoitoa, etten saata käsittää, miten se
voitaisiin selittää vain ymmärtämättömyydestä tapahtuneeksi. Mutta
turhaan olen koettanut keksiä muuta perusteellista syytä siihen --
sillä heidän hoitajansa, eräs neiti Durin, pakeni pappilasta -- kunnes
äskettäin eräänä päivänä sain sangen omituisella tavalla tiedon, joka
kenties saattaisi johtaa vähän asian jäljille, jos sinä, hyvä Kustaa,
tahtoisit olla apuna siinä.
Äidin ja lasten välillä on epäilemättä sielun heimolaisuutta, salainen
side, joka alkaa jo ennen syntymistä, kestää useimmiten koko elämän
ajan eikä -- ainakin minä uskon niin -- katkea edes kuolemassakaan. Tuo
vaikutus, mikä toisella sielulla on toiseen, on niin tavallista, että
me emme juuri sentähden sitä huomaa; mutta joskus ja etenkin silloin,
kun sisäinen sielun toiminta vie voiton hyvin heikontuneesta ruumiista,
syntyy siitä ilmiöitä, jotka ovat ihmeitten kaltaisia ja joita ei
saateta selittää tavallisten sääntöjen mukaan. Tässä esimerkki.
Allfridalla, Ödmarkin vanhimmalla lapsella, oli minun tänne tullessani
usein kovia kouristuksia, joista oli seurauksena unissakulkeminen,
somnambulismi; hän näki ja kuuli silloin sellaista, mikä tapahtui
toisinaan hyvinkin kaukana, ja puhui sanoja, joista hän sitten hereillä
ollessaan ei tiennyt mitään. Hän luuli siinä tilassa kuulevansa, miten
hänen kahdeksan vuotta sitten kuollut äitinsä varoitteli häntä
lähestyvistä vaaroista, ja minun täytyy myöntää, etteivät nuo
ennustukset olleet aiheettomia.
Paremman kohtelun johdosta ovat nyt sekä taudin kouristukset että
unissakulkeminen lakanneet, mutta sen sijaan Allfrida näkee usein unta
äitivainajastaan ja on saavinaan häneltä hyödyllisiä neuvoja.
Toissapäivänä hän ennusti sellaisen unen jälkeen, että ystävällinen
nainen, jolla on sinijuovainen puku yllä ja ruudukas liina kaulassa,
samana päivänä tulisi pappilaan. Tunnin kuluttua kävi jo ennustus
toteen, ja tuosta nuoresta, tavallista vakavampiluontoisesta naisesta,
neiti Åkerströmistä, toivon saavani ystävän ja opettajan onnettomille
lapsille. Kummallista kyllä tunsi neiti Åkerströmin myöskin nuorin
tyttö, mielipuoli Beata, vanhaksi tuttavaksi, vaikka he eivät ole
koskaan ennen nähneet toisiansa.
Sitä ennen olin hyvin vähän välittänyt semmoisista sairaan lapsen
unista, mutta myönnän nyt, että tuo tapaus kummastutti minua ja toi
mieleeni saman lapsiparan toisen sekavan kuvitelman. Keskellä
opetustuntiani hän oli kerran näkevinään vanhan tynnyrin eräässä
romuhuoneessa, jonka minä saatoin tuntea hänen kuvailunsa mukaan.
Enemmän uteliaana kuin juuri minkään löytämisen toivossa kävin eilen
tutkimassa tuota huonetta ja tapasin vanhasta leipätynnyristä kalkin,
sammalien ja tiilisoran alta tukun laskuja ja perunkirjoituskirjoja,
jotka oli kääritty havaslangalla kokoon. Minä otin vaivakseni tutkia
tarkasti nuo ensi näkemältä aivan tarpeettomat paperit, ja tulos tuntuu
minusta niin kummalliselta, etten oikein tiedä, mitä minun pitäisi
ajatella siitä.
Niistä papereista näkyy nimittäin aivan selvästi, että rovasti Ödmark,
joka sai Aulangosta melkoiset tulot, on lisäksi ollut kaksi kertaa
rikkaissa naimisissa, ensi kerran erään ranskalaisen kanssa, joka
vuoden kuluttua naimisiin menonsa jälkeen peri 140.000 livreä
muutamalta bordeaux'laiselta viinikauppiaalta, ja toisen kerran
kolmannen rouvansa, porilaisen kanssa, jonka rahoina ja rahanarvoisina
tavaroina tuomia myötäjäisiä näyttää olleen vähän toistasataa tuhatta
riksiä. Kummastakin rouvasta oli Ödmarkilla lapsia, jotka elivät
kauemmin kuin äitinsä, mutta kuolivat sittemmin ja jättivät perintönsä
isälleen. Toinen ja neljäs rouva olivat varattomia. Nyt saattaisi
luulla, että Ödmark olisi onnistumattomissa yrityksissään ja tuiki
tuhlaavaisella elämällään hävittänyt sekä myötäjäiset että tulot.
Mutta sitten löydämme neljännen rouvan kuoltua, kahdeksan vuotta
takaperin tehdyn perunkirjoituspaperin, josta näemme, että pesän
omaisuus siihen aikaan laskettiin, kaikki velat summasta pois
luettuina, 88.000:ksi hopearuplaksi perunkirjoitusarvon mukaan, joten
se siis todellisuudessa on ollut melkoista suurempi. _Sitä_ ei Ödmark
suinkaan ole voinut tuhlata viime vuosina, jolloin hänen terveytensä jo
oli käynyt huonoksi. Erittäin on huomiotani herättänyt kallisarvoinen
jalokivikoriste, joka on alkujaan ollut bordeaux'laisen suvun omana ja
sitten kulkee kaikissa perunkirjoituksissa, viimeisessäkin, johon
rovasti on merkinnyt: "vanhimman tyttäreni morsiuskoriste". Mihin se on
hävinnyt? Kuinka on melkoisen suuri omaisuus voinut mennä mitättömiin
kahdeksassa vuodessa? Ja miten ovat ymmärrettävät ne suuret velat,
jotka Ödmarkilta muka vielä sen lisäksi jäivät?
Siinä, parahin Kustaa, kysymyksiä, jotka eivät ole laadultaan aivan
tavallisia. Niihin pyydän minä sinua hankkimaan kaikki tyydyttävät
vastaukset, mitä voit saada kootuksi Turusta joko hovioikeuden
tuomiokirjoista, konsistorin kirjeenvaihdosta tai yksityisiltä.
Helposti ymmärrettävistä syistä en tahdo niistä kysellä täällä
Aulangossa. Saattaisi sattua, että kaikki olisi vain turhaa luuloa,
mutta lasten tähden tulee minun saada asiaan selvyyttä. Heidän
holhoojansa on virkaveljeni, pastori Idegran, joka samalla on suurin
(ellei ainoa) saarnamies. Meillä on sama tehtävä, mutta hän antaa minun
hoitaa lapsia omalla tavallani, ja siitä olen hänelle kiitollinen.
Voi hyvin ja lausu arvoisille pyöreän pöydän isille nöyrä, kunnioittava
kanoninen tervehdykseni
vanhalta ystävältäsi
_Erland S:lta_.
J.K. Tuleeko korkea-arvoinen piispamme tarkastusmatkalle Aulankoon?
Minä olisin onnellinen, jos näkisin täällä perinpohjaisen siivouksen.
Ilmoita myöskin, kutka ovat hakeneet tänne. Luullakseni kokoontuvat
kotkat nyt, kuten ainakin, raadon ympärille. Jos mitään on kelvotonta
Suomen kirkossa, niin on ainakin huonoa tuo kurja juokseminen leivältä
juustolle ja juustolta silavalle. Siinä tulevat sieluparat
kaupanpäällisiksi leivän tähden.
Olin vähällä unohtaa hyvää tarkoittavan tarjouksesi, nimittäin että
mitä pikimmin hankkisit minulle varapastorin nimen. Minä sanon samoin
kuin rengilläni on tapana sanoa rehellisesti, vaikkei aivan hienosti:
kiitoksia paljon, sanoi koira heinätukosta. Minulla lienee huono pää:
minä en ymmärrä sellaisia alttarikoristuksia, ja surkuttelen vain sitä,
että notarionpöydän herrat jäänevät tällä kertaa vaille niin viatonta
sivutuloa kuin on virkavahvistuskirjan lunastus.
_E.S._