Erland Stjernkors vietti joka päivä tuntikauden aamulla ja iltaisin
kasvatuslastensa luona. Heillä oli asuttavana kaksi korkeata, valoisaa
huonetta, jotka olivat varta vasten heille huolellisesti sisustetut.
Ilma oli niissä puhdasta ja miellyttävää, huonekalut olivat vaaleat,
keveät ja kauniit, aurinko paistoi samalla lempeästi ja iloisesti
korkeista ikkunoista, joita vaaleansiniset verhot puoleksi peittivät.
Muutamat parhaillaan kukkivat punervat aurikkelit ja verenpisarat
lievensivät vielä valoa; semmoisia kasveja oli vältetty, jotka
tuoksuvat voimakkaasti tai tarvitsevat runsaasti kosteutta. Seinillä
oli tauluja, pöydällä kuvakirjoja, palloja ja pieniä rakennuksia, jotka
saattoi hajoittaa ja taas panna kokoon. Kuvakiikaria näkyivät lapset
hyvin uutterasti käyttävän. Merkillisin leikkikalu oli kuitenkin
lattiasta kattoon ulottuvalla verkolla erotettu paikka ulkoisen huoneen
ikkunan luona. Keskellä sitä pientä erotettua tilaa kukoisti astiassa
pieni kuusi ja sen oksilla hyppeli iloisesti pieni kanarialintuperhe,
joka oli sisaruksille lakkaamatta rakkaana seurana ja vaihtelevana
huvina.
Oli päivänpaisteinen aamuhetki noin kello seitsemän aikaan. Lapset
olivat äsken rukoilleet aamurukouksensa, kylpeneet ja pukeutuneet.
Rampa Isidor oli pyörätuolissa työnnetty ulkoiseen huoneeseen katsomaan
lintuja. Mielipuoli Beata istui hiljaa ja haaveksien kuvakirjan
ääressä. Allfrida oli antanut linnuille ruokaa ja istui täti Milenian
vieressä opetellen uutta ja tärkeätä taitoa, sukankutomista. Hänen ja
hänen siskojensa oli vielä elettävä pitkä aika ennenkuin terveyden ja
nuoruuden raikkaat ruusut ehtivät palata poskille; mutta heidän entinen
keltainen ihonsa oli ainakin jo vaalennut, heidän puoleksi sammuneihin
silmiinsä oli kuitenkin jo jonkun verran palannut loistoa, he osasivat
hymyillä, leikkiä, he ymmärsivät olla kiitollisia. Vaikeinta oli heistä
ollut oppia luottamaan ihmisiin; mutta sekin alkoi jo vähin onnistua.
He eivät enää menneet piiloon hoitajiensa tullessa; he uskalsivat
katsella heitä, puhua heidän kanssaan, ja mykkä Isidor oli oppinut
puhumaan merkkikieltä.
Allfrida oli kohta kuusitoistavuotias, mutta sielunsa puolesta tuskin
puoltakaan siitä iästä. Hänen tietonsa ja taitonsa eivät vähän aikaa
takaperin vielä olleet ulottuneet pitemmälle kuin kahdeksanvuotisen
lapsen. Hän ei ollut osannut laskea kymmeneen asti, ei tuntenut
kirjaimia, ei tiennyt tavallisimpien esineiden nimiä. Hän oli
värisokea; ei osannut erottaa punaista vihreästä; hän erehtyi
välimatkojen pituudesta ja tavoitti kädellään kukkaa, joka oli kaukana
hänestä toisella puolen huonetta. Ja kuitenkin hän teki mitä sievimpiä
pikku esineitä tuohesta -- vain sitä tarveainesta hänellä oli ollut
saatavilla vankeudessaan --, kuitenkin hän ymmärsi hoitaa sairaita
siskojaan paremmin kuin kukaan muu, ja kun hän puheli unissaan
kulkiessaan, näytti hänen sielunsa päässeen vapaaksi ruumiin
puutteellisuuksista ja olevan niin vilkas ja kehittynyt kuin hänen
ikäisellään ainakin.
Sellainen oli Allfrida vielä kaksi tai kolme kuukautta aikaisemmin.
Siitä asti hän oli ihmeteltävästi edistynyt. Hänen unissakävelynsä ja
kovat kouristuksensa olivat vähitellen lakanneet, ja silmän katse oli
selvinnyt samassa määrin kuin sisäinen oli himmentynyt. Hän osasi jo
lukea välttävästi sisältä ja alkoi hiukan kirjoittaa. Mutta lukemista
ja kirjoittamista Erland Stjernkors piti vain keinoina, eikä koskaan
tarkoituksena. Hän olikin sentähden eniten käyttänyt suullista
opetusta. Hän oli kertonut Allfridalle ja hänen siskoilleen kuin
pienille lapsille, jotka juuri alkavat opetella ajattelemaan, suuren
sadun Jumalasta ja Vapahtajasta (sillä lapsista on totuus ja satu
samaa), luomisesta ja luonnosta, hyvästä ja pahasta, kodista ja
isänmaasta. Hän oli ennen kaikkea koettanut kehittää lasten omaa
ajattelua, ja menestys melkein hämmästytti häntä. Nuo kauan
kehittymättöminä olleet sielut, etenkin Isidorin, kasvoivat yhtä
nopeasti kuin pohjolan vainiot kasvavat keskikesän lakkaamattomassa
valossa. Kahden kuukauden kuluttua siitä, kun nelitoistavuotias poika
oli oppinut merkkikielen avulla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan,
hän osasi oppikirjojensa sisällön perinpohjin ja kirjoitteli taulunsa
täyteen laskuesimerkkejä, joita hän itse valitsi laskettavikseen.
Melkein yhtä nopeasti oli Allfrida suullisesta esityksestä oppinut
raamatunhistorian ja luonnonhistorian ensimmäiset alkeet. Yksin onneton
Beatakin näytti toisinaan, selvempinä hetkinään, imevän opettajan
sanoja kuin kauan kastetta kaivannut nurmi imee virkistävää
aamusadetta. Mutta lukea hän ei saanut vielä; hänen sairasta sieluaan
ei saanut rasittaa millään liian aikaisilla ponnistuksilla.
Mainittuna päivänä oli Stjernkors ottanut mukaansa pienen maapallon ja
koettanut selittää lapsille sen merkitystä. Isidor ymmärsi heti
tarkoituksen ja hänen merkkipuheensa oli lakkaamatta käynnissä. Beata
sai sen käsityksen, että maa ja tähdet olivat palloja, joita enkelit
leikkien heittelivät toisilleen. Allfrida ei tyytynyt yksistään maahan:
hän pyysi taivaan palloa.
-- Ja mitä sillä tekisit? kysyi opettaja hymyillen.
-- Minä tahtoisin tietää, missä äiti asuu, vastasi tyttö
-- Äitisi on henki, Allfrida, eikä henkien asuntoa kukaan voi kuvata.
-- Mutta se ei voi olla kaukana täältä, koska äiti on minun luonani
joka yö.
-- Henkeä eivät mitkään matkat estä; henki on silmänräpäyksessä siellä,
missä se ajattelee olevansa. Näetkö äitisi selvästi unissasi?
-- En, en enää niin selvästi kuin ennen. Hän ei ole pitkään aikaan
sanonut minulle, mitä tulee tapahtumaan, kuten hän ennen aina teki,
mutta viime yönä hän sanoi jotakin.
-- Mitä hän sanoi?
-- Hän sanoi, että tänne tänään tulee joku, jolla on sinijuovainen puku
yllä, sinisen ja valkean kirjava huivi kaulassa ja huivissa linnun
näköinen neula. Häntä pitää minun uskoa, sillä äiti on lähettänyt
hänet.
-- Saammepa nähdä. Jos tulee joku sellainen kuin kerroit, saat siitä
tiedon. Etkö tahdo kuulla lisää maasta, jolla asumme?
-- Tahdon; mutta vielä enemmän taivaasta.
Stjernkorsista ei ollut Allfridalle terveellistä, että hän niin paljon
eli unien maailmassa, ja tahtoi sentähden johdattaa hänen huomionsa
ympärillä olevaan maailmaan. Hän oli hankkinut sopivia kuvakirjoja ja
alkoi niiden avulla kertoa vuorista, järvistä, puista, kukista ja
eläimistä.
Hetkisen kuluttua Allfrida sanoi ajatuksiinsa vaipuneena ja kuulematta
hänen puhettaan:
-- Minä näen vanhan tynnyrin...
-- Mitä? sanoi Stjernkors kummastuneena ja hämmästyksissään Allfridan
näystä, joka ilmestyi uudelleen juuri silloin, kun hän toivoi saaneensa
vieroitetuiksi oppilaansa ajatukset noista vaarallisista haaveiluista.
-- Ah, en tiedä, vastasi tyttö hämmennyksissään. Minä näin varmaankin
unta. Minä olin näkevinäni vanhan tynnyrin ... sen ympärillä oli kaikki
hujan hajan ... pöytä oli ylösalaisin ... siinä oli neliskulmaisia,
punaisia kiviä ja paljon tavaroita epäjärjestyksessä ... anna anteeksi!
Minä koetan kuunnella paremmin.
Opettaja jatkoi selityksiään vastaamatta hänelle. Hänen turhaan
kokiessaan saada oppilastaan tarkkaavaiseksi, kuului pulkkareki ajavan
pihaan, ja siitä nousi nuori tyttö kylmästä punottavin poskin. Tulija
oli Loa Åkerström.
Hänellä oli asiaa täti Milenialle; tarvittiin nimittäin
yhdeksäntoistasataista pirtaa, jollainen oli pappilassa ja jonka
vertaista ei tavattu monen penikulman alalla. Laamanninrouva ei ollut
uskaltanut lähettää niin tärkeälle asialle muita kuin oman tyttärensä,
ja hevonen pantiin valjaisiin kello seitsemän aikaan aamulla.
Erland Stjernkors ei ollut juuri mies uskomaan kaikkia lasten loruja,
mutta hän hämmästyi kovasti, kun hän saliin astuessaan näki siellä
neiti Åkerströmin sinijuovaisessa pumpulipuvussa, kaulassa sinisen ja
valkean kirjava pumpulihuivi, joka oli kiinnitetty yksinkertaisella,
mustalla, kyyhkysen muotoisella neulalla.
Asia oli jo toimitettu, ja ystävällinen tyttö kysyi, miten lapsiparat
voivat.
-- Huvittaisiko teitä käydä heitä tervehtimässä? kysyi Stjernkors.
-- Minä olen kauan toivonut sitä, mutta olen kuullut sanottavan, ettei
kukaan vieras pääse heidän luokseen.
-- Se on totta; te olette ensimmäinen, mutta minulla on omat syyni.
Olkaa hyvä, astukaa sisään!
Tuskin oli Loa Åkerström astunut huoneeseen, missä lapset olivat, kun
jo mielipuoli Beata juoksi hänen syliinsä huudahtaen:
-- Oletko vihdoinkin täällä? Minä olen niin kauan odottanut sinua!
20. KIRJE KIRKKOHERRANSIJAISELTA MAISTERI E. STJERNKORSILTA KONSISTORIN
AMANUENSSILLE K. NORDSTRANDILLE TURKUUN.