Kevätaurinko oli jo alkanut sulattaa kinoksia, ja kaikki katot olivat
melkein paljaina päivän puolelta. Hylkeiden ampujat ottivat tarkat
pyssynsä esille koteloistaan, kalastajaukoille tuli kiire paikata
nuottansa, ja vaskisepät kalkuttelivat yöt päivät. Oltiin maaliskuun
keskipaikoilla -- käsillä oli viinankeittoaika -- ja se oli Aulangossa
hyvin tärkeä ajanhetki, yhtä tärkeä kuin muilla seuduilla kylvöaika.
Sillä silloin oli totuttu näkemään lukemattomien uunien suitsuavan
viinapannujen alla; silloin levisi koko seutuun ilettävä rankin haju;
silloin nähtiin aina miehiä, vaimoja ja lapsia hoipertelemassa
nälkiintyneiden eläinten tavoin pihoissa ja teillä. Viina oli Aulangon
varsinainen pääelinkeino; viina oli sen kultaneste ja sen rikkauksien
lähde. Kaikki muut elinkeinot olivat sivuasioita. Jos aulankolaiset
olisivat olleet nimeltäänkin pakanoita, niinkuin he olivat elämänsä
puolesta, olisivat he kuvanneet jumalansa Molokin ojentamassa
viinapannua runsauden sarvena ja tallaamassa monipäistä nimismiesten ja
lääninviskaalien muodostamaa lohikäärmettä.
Mutta Molok on ahne jumala: se vaatii kalliin veron. Se nieli
suunnattoman suureen kitaansa palvelijainsa kotoisen onnen, heidän
omantuntonsa rauhan, heidän poikiensa kukoistavan nuoruuden, heidän
tyttäriensä viattomuuden, heidän lapsiensa terveyden, heidän
vanhempiensa siunauksen ja sen avun, jonka Kaikkivaltias Jumala suo
hädässä. Toisinaan sattui, että aulankolaiset heräsivät aamulla
yöllisen päihtymyksen jälkeen ja alkoivat laskea voittojaan ja
tappioitaan. He olivat lähettäneet niin ja niin monta tavarakuormaa
pohjoiseen päin; he olivat myyneet sen ja sen verran naapureille ja
muille ostajille: heidän olisi pitänyt olla rikkaita, ja kuitenkin he
köyhtyivät köyhtymistään. Silloin he syyttivät toisiansa: mies
vaimoansa, poika isäänsä, veli veljeänsä, naapuri naapuriansa. Siitä
jouduttiin syytämään katkeria sanoja, hirveitä kirouksia, jouduttiin
kostotöihin ja vihollisuuksiin, verisiin haavoihin ja murhiin. Sopu ja
yksimielisyys, luottamus ja kunniantunto, hyve ja jumalanpelko
väistyivät yhä kauemmaksi onnettomasta, kirotusta, paheisiin ja
pimeyteen vaipuneesta kansasta.
Mutta kaikkea sitä olivat seurakunnan papit ääneti katselleet, taikka
he olivat yleisin sanoin esittäneet sellaisia rikkiviisaita
hyvesääntöjä, jotka ovat ihmisten ulkokuorena, mutta joista ei kukaan,
ei ainoakaan, tunne lämmintä tuulahdusta sydämessään. Rovasti Ödmark
oli antanut kerjäläisille vehnäkakkuja, ja pastori Idegran oli joka
pyhä alkanut saarnansa sanoilla: "arvoisat kristityt!"
Paitsi raakoja juomareita, tappelijoita ja pilkkaajia oli Aulangossa
myös jokseenkin suuri joukko semmoisia, jotka osasivat välttävästi
lukea, välttävästi katkismuksensa ulkoa, kävivät kerran vuodessa
Herran ehtoollisella, nukkuivat joka toinen pyhä kirkossa, palasivat
sieltä varmoina autuudestaan ja luulivat siis olevansa hyviä
kristityitä. Papit olivat niin kauan istutelleet kirjain- ja
sunnuntaikristillisyyttä, ettei heillä ollut pienintäkään käsitystä
mistään paremmasta, ja kun sen istutuksen hedelmät huomattiin
madonsyömiksi, eivät kylvömiehet laiminlyöneet yleisin sanoin moittia
"maailman pahuutta".
Eräänä talvi-iltana tuli sitten lumen mukana uusi pappi Aulankoon,
kirkkoherransijainen maisteri Erland Stjernkors. Hän oli käsittänyt
sielunpaimenen velvollisuudet toisin. Hän ymmärsi kyllä, ettei Molokin
alttaria kukisteta päivässä. Hän ryhtyi varovasti työhön. Mitäpä
olisikaan hyödyttänyt, jos hän heti ukkosäänellä olisi pauhannut
viinapannujen hävittämistä? Stjernkors ei luottanut ollenkaan vanhan
vaatteen paikkaamiseen uusilla tilkuilla. Hän odotti aikaansa, alkoi
juuresta käsin -- rukoili Jumalan valtakunnan puolesta ja pyysi
ihmisten perinpohjaista muuttumista. Sitten hän ahdisti rohkeasti,
säälimättä, ihmisiä pelkäämättä koko sitä sisäistä turmelusta, jota ei
kukaan koskaan saata omin voimin karttaa eikä voittaa -- eikä vain
toista tai toista helmasyntiä, joista on luovuttava, jotka tulee
poistaa. Hänen sanojensa voima varttui, hänen puheensa tuli valtavaksi
ja tunkeutui salamana seitsenkertaisilla vaskihaarniskoilla
peitettyihin rintoihin. Siinä ei itketty mitään herkkämielisten
kyyneleitä, joiden monikin katsoo yhtä välttämättömästi kuuluvan hyvään
saarnaan kuin sade seuraa itätuulta, mutta jotka sitten kuivuvat
nopeammin kuin kesäinen kaste. Vaikutus oli niin tavaton, niin
ihmeellisen syvään iskevä kuin se vaikutelma, jonka humalaiset
mässääjät pelipöytänsä ääressä istuessaan tuntevat huoneen vavistessa
lähestyvän ukkosen jyrinästä. Siinä eivät auttaneet mitkään verukkeet,
eivät mitkään tyhjät puolustelut. Nuo pelottavat sanat eivät sietäneet
mitään tinkimistä eikä sovittelemista. Useimmat olivat tulleet kirkkoon
tekemään mitä kiireimmiten tilinsä Jumalan kanssa ja tunnustamaan
itsensä heikoiksi kuolevaisiksi, joilla tosin oli muutamia pieniä
inhimillisiä puutteellisuuksia omaatuntoa kiusaamassa, mutta samalla
kuitenkin enemmän hyveitä ja hyviä puolia, joita taivaan vanhurskaan
tuomarin ei muka pitäisi jättää palkitsematta ja jotka he pyysivät
hänen suosiollisesti ottamaan huomioonsa. Kaikista niistä ansioista ei
nuori opettaja tiennyt mitään. Hänen ankara ruoskansa löi kaikki
maahan, kukisti erotuksetta kaikki kurjina, avuttomina syntisinä tomuun
Kaikkivaltiaan istuimen eteen ja jätti heidät siihen makaamaan, kunnes
sana juurtuisi, eikä kiirehtinyt tuomaan sovintoa, joka saattoi juurtua
pysyväisesti vain sydämen syvimpään nöyryyteen.
Mutta uuden papin mielestä ei hyvän paimenen ollut toimittava
ainoastaan lammashuoneen ovella, vaan myöskin metsissä ja kedoilla.
Joka päivä nähtiin hänen iltapuoleen, olipa ilma millainen hyvänsä,
astuskelevan ympäri kirkonkylää tai ajaen käyvän kaukaisemmissakin
kylissä. Kaikkialla olivat lapset, niiden hoito, lukutaito ja
kristillisyys hänen lähimpinä huolinaan. Erland Stjernkors arveli
täydellä syyllä, että kansan keskuudessa kaikki pysyväinen parannus oli
aloitettava lasten kasvattamisesta, ja sentähden hän järjesti
uudenlaisia kouluja. Sanomatonta vaivaa hän sai nähdä muuttaessaan
ajattelematonta ulkolukua sellaiseksi, että lukija edes vähänkin sai
käsitystä luetusta, ja surukseen hän huomasi, että täytyi ensin ruveta
opettamaan huonopalkkaisia ja taitamattomia kiertokoulunopettajia
itseään. Toiseksi hän etsi käsiinsä kaikkialta ja ennen muita
pahamaineisimmat talot, hurjimmat juomarit, tappelijat, siveettömimmät
naiset ja ne, jotka häntä eniten vihasivat ja kiroilivat. Niitä oli
montakin Aulangossa. He eivät enää koettaneet nostaa melua kirkossa tai
keskeyttää jumalanpalvelusta; sen sijaan he heittelivät kivillä rikki
sakastin ikkunoita, leikkelivät poikki papin hevosen silat ja
uhkailivat toimittaa hänelle itselleen surullisen lopun, milloin vain
tapaisivat hänet sopivassa paikassa.
Eräänä päivänä lähti hurjin kaikista, Sammen Simo, pyssy olalla
salapolttimolleen metsään, kehuen, että hän sinä päivänä ampuu lampaan
vaatteisiin pukeutuneen suden. Luvalliset ja luvattomat viinapolttimot
olivat siihen aikaan kaikkialla toimessa. Sampi rohkaisi mieltään
muutamilla kukkurapäillä ryypyillä eikä enää muistanutkaan, että hän jo
oli ladannut pyssynsä. Hän pani siihen uuden panoksen. Iltahämärissä
palasi Stjernkors jalkaisin lähimmästä kylästä; silloin hän kuuli
pyssyn pamauksen ja heti sen jälkeen valitushuutoja metsän rinteeltä
maantien vierestä. Hän pysähtyi, kuunteli ja meni paikalle. Siinä virui
Sammen Simo verissään. Pyssyn piippu oli halennut kaksinkertaisesta
panoksesta, ja lukko oli katkaissut salapolttajalta oikean käden
melkein irroilleen.
Ei näkynyt yhtään ihmistä likitienoilla. Stjernkors sitoi pahan haavan
nenäliinallaan niin hyvin kuin taisi. Mutta kun ei ollut muuta keinoa
haavoitetun viemiseksi kotiin, nosti hän raskaan, tajuttoman miehen
hartioilleen, kantoi hänet neljännespenikulman matkan hänen mökilleen
ja hoiti häntä monta viikkoa, kunnes hän parani. Siitä päivin oli
Sammen Simo kuin toinen ihminen. Hän oli menettänyt vanhan kätensä,
mutta saanut sen sijaan uuden sydämen.
Lukku-Liisa nimeltään oli ahnas Ahkolan kapakan emäntä, kapakan, josta
Kiven Matti oli sanonut, ettei pahempaa variksen pesää ollut
seitsemäntoista penikulman alalla. Se oli kaikkien roistojen
turvallisin kokouspaikka. Erland Stjernkorsin kaunopuheisuus oli siellä
mennyt kuin tuhka tuuleen. Kaksi kertaa hän oli koettanut tunkeutua
tuohon pesään. Toisella kertaa emäntä otti hänet vastaan korento
kädessä, toisella kertaa vieraat paljain puukoin. Stjernkors näki
hyväksi odottaa vähän ennenkuin yrittäisi kolmannen kerran.
Mutta Lukku-Liisa oli leski ja hänellä oli vain yksi poika, nimeltä
Kallu, viidentoista vuoden vanha. Kallu oli ehtinyt paljon edelle
ikäänsä; hän osasi juoda, pelata korttia, kiroilla ja olla puukkosilla
yhtä hyvin kuin kuka täysikasvuinen mies hyvänsä. Eräänä päivänä hän
tappeli äitinsä kanssa; hänellä oli aseena halko ja äidillä puntari.
Voiton vei selvempi heistä, puntari teki tehtävänsä niin hyvin, että
Kallu kaatui otsa murskana lattialle eikä sen koommin enää noussut.
Lukku-Liisa kävi vaaleaksi kuin palttina; nimismies tuli, mutta ei
mitään voitu näyttää toteen. Kallu oli haudattava, ja maisteri
Stjernkorsin tuli siunata ruumis. Sitä ennen hän meni kolmannen kerran
Ahkolan kapakkaan ja silloin hän pääsi sisään. Kun hän kahden tunnin
kuluttua lähti sieltä, oli Lukku-Liisan uhmakas ylpeys ainaiseksi
murtunut, kapakka suljettiin, lekkerien tapit avattiin, viina juoksi
kellariin ja Kallun hautajaisista tuli voimakas herätys, joka koski
moneen sataan paatuneeseen sydämeen.
Niin käsitti Erland Stjernkors velvollisuutensa lähetyssaarnaajana
pakanain keskellä. Tosin on kristinuskon saarnaaminen kaukaisissa
maissa suurta Jumalan työtä, ja onnelliset ovat ne kansat, jotka siten
ovat kutsutut levittämään Jumalan valtakuntaa sekä omassa maassaan että
sen ulkopuolella. Mutta kansa, joka lähettää lähetyssaarnaajia
kaukaisiin pakanamaihin, ennenkuin se ollenkaan on koettanut vakavasti
vaikuttaa rakkauden vapailla töillä moniin tuhansiin oman maan
pakanoihin, joilla on koko kristillisyydestä tuskin muuta kuin
eksyttävä nimi, semmoinen kansa on hyväntahtoisen miehen kaltainen,
joka säälien suurta metsäsuota meni sitä ojittamaan, vaikka vettä oli
kosolta hänen omassa pihassaan ja hänen köyhän naapurinsa lähimmällä
pellolla. Voi ulkoloistoa, ulkoloistoa! Miten suuria, ihania rakkauden
töitä olisikaan tehtävänä sen maan omien uksien edessä -- mutta se
olisi liian jokapäiväistä, se ei pääsisi kaikkien kansojen nähtäväksi,
sitä työtä ei ympäröi pyhyyden sädekehä, se ei lupaa muuta
marttyyrikruunua kuin ihmisten kiittämättömyyden ... siksipä on vielä
tuskin nimeksikään kotoista lähetystointa olemassa!