Erland Stjernkors oli yksin; hän oli lähettänyt renkinsä ja uskottunsa,
Joosua mustalaisen, toimittamaan asiaa, joka oli toistaiseksi pidettävä
salassa. Mutta hänellä oli täti -- eräs noita hyväsydämisiä vanhoja
neitejä, jotka eivät suinkaan ole hyödyttömiä maailmassa, vaan
päinvastoin näyttävät aivan kuin luoduilta elämään toisten onnea
varten. Täti Milenia oli köyhä papin tytär, joka oli elämänikänsä
puuhannut ja raatanut, ensin hoitaen isänsä suurta taloutta, sitten
koko turvatonta sisarusjoukkoaan, niiden jälkeen köyhiä sisarensa
poikia, jotka oli kustannettava yliopistoon; ja vihdoin hän oli
asettanut elämänsä päämääräksi kurkkujen ja punajuurikasten
suolaamisen, karviaismarjahillon valmistamisen ja vaapukkamehun
pusertamisen voidakseen sen kiitettävän elinkeinon tuloilla kouluttaa
köyhää kummipoikaansa. Mutta kummipoika oli vihdoin joutunut
puusepänoppiin, ja täti Milenia tunsi ensi kerran elämässään itsensä
yksinäiseksi ja hyödyttömäksi maailmassa. Hän oli aivan tottumaton
nukkumaan kaikki yönsä rauhassa ja olemaan ihan huolettomana: se ei
sopinut ollenkaan hänen luonteelleen, ja sentähden tuntui hänestä kuin
hän olisi saanut suuren lahjan, kun postinkantaja eräänä päivänä toi
hänelle Aulangossa olevalta kelpo Erlandilta kirjeen, jossa tämä pyysi
häntä tulemaan niin pian kuin mahdollista hoitamaan kolmea avutonta
lapsiparkaa. Kenpä olisi siitä enemmän ilostunut kuin neiti Milenia!
Kahdessa tunnissa olivat kaikki hänen kapineensa ja kahvipannunsa
koossa ja vanha mylläri hankittu kyytiin omalla hevosellaan, ja
seuraavana päivänä oli Milenia jo Aulangossa. Siellä tunsi hän olevansa
aivan kuin kotonaan. Siellä hän sai taas huolia, työtä ja valvontaa
niin paljon kuin suinkin saattoi toivoa. Hän sai vielä kerran kuluttaa
voimansa loppuun, ja se oikein soveltuikin hänelle.
Silloin alkoivat, lääkärin ja apteekin avutta, ne
ravintojärjestyshullutukset, joista oli himmeitä huhuja tullut aina
laamanninrouva Åkerströminkin korviin. Erland Stjernkors oli tutkinut
kemiaa, fysiologiaa ja anatomiaa vähän enemmän kuin hänen juuri papin
kaapua ja kaulusta varten olisi tarvinnut. Hän oli käytännöllisesti
oppinut vesiparannusta ja homeopatiaa, hukkumatta kumpaankaan, ja oli
vähitellen tullut siihen kummalliseen johtopäätökseen, ettei _sairaus_
kuitenkaan ole pääasia lääkintätaidossa, vaan _terveys_. Mitä enemmän
hän oli ruvennut harjoittamaan tuota aivan oppiarvoista vapaata ja
puoskarimaista lääkintää, sitä selvemmin hän luuli huomaavansa hyväksi
seuraavan kokoelman lääkemääräyksiä, luvultaan yhdeksän, joita hän ei
tosin pitänyt aivan ehdottomana kaiken pahan parantajana, mutta
kuitenkin hyvin hyödyllisenä apteekkina, nimittäin:
_Nautittava_:
_ensiksi_: ilmaa;
_toiseksi_: valoa;
_kolmanneksi_: vettä;
_neljänneksi_: vahvistavaa ravintoa;
_viidenneksi_: vaihtelua ja liikettä;
_kuudenneksi_: lepoa:
_seitsemänneksi_: vapautta;
_kahdeksanneksi_: hyvyyden, rakkauden ja miellyttävyyden vaikutelmia;
_yhdeksänneksi_: toivon ja ilon vaikutelmia.
Näihin kaikkiin ruumiin ja sielun lääkemääräyksiin, joihin vielä
tietenkin kuului sopiva puku ja tasainen ruumiinlämpö, Erland
Stjernkors lisäsi yhden yleislääkkeen, jonka hän sanoi olevan
pääaineksena kaikissa yhdeksässä, ja se oli iloinen, nöyrä ja
horjumaton luottamus Jumalan Kaikkivaltiaan äärettömään armoon.
Nuori pappi katsoi semmoisen lääkintätaidon varsin hyvin sopivan yhteen
hänen sielunpaimenvirkansa kanssa. Hänellä oli vielä sekin kummallinen
usko, mitä hän ei suinkaan ollut saanut anatomiasalista, että ruumis ja
sielu ovat hyvin likeisesti liittyneet toisiinsa ja ettei niitä ole
helppo erottaa elämän aikana. Hänen mielestään siis sielun terveys,
sielun vaikutelmat tarvitsevat yhtä paljon hoitoa kuin ruumiinkin, ja
hän kuvitteli, ettei ilman sellaista hoitoa ole sadastakaantuhannesta
pilleristä tai muusta seoksesta mitään hyötyä. Mutta sitä vastoin hän
katsoi sieluntilan vaikuttavan kolmesta tapauksesta aina kahdessa niin
voimakkaasti ruumiiseen, että siitä riippui kuolema tai elämä. Hän
uskoi, sanalla sanoen, että ihminen voi tulla sairaaksi tai terveeksi
tunteesta, ajatuksesta. Lähinnä yleislääkettä piti hän sentähden
melkein tärkeimpänä kahdeksatta ja yhdeksättä lääkemääräystään.
Erland Stjernkors oli siis luonnonlääkäri, jos niin tahdotaan sanoa, ja
heitti rohkeasti koko apteekkarien purnukka- ja pullojoukon nurkkaan
valittuaan ensin koko romustosta puoli tai ehkä koko tusinankin
yksinkertaisimpia aineita. Mutta hän ei kuitenkaan ollut niitä, jotka
kuvittelevat että rikas, huolellinen luonto olisi pannut koko
lääkintävoimansa yhteen ainoaan lääkkeeseen tai yhteen ainoaan
lääkintätapaan. Uskoa, että _kaikki_ taudit paranisivat vedellä,
ilmalla tai maidolla, viinirypäleillä, punssilla, Morrisonin
pillereillä, homeopatisilla lääkkeillä tai muilla semmoisilla, katsoi
hän melkein yhtä tyhmäksi kuin luuloa, että kaikki taudit syntyvät
ummesta tai kahvista tai tupakasta tai ilmassa lentävistä sienistä. Hän
ymmärsi varsin hyvin luonnon ihmeellisen taidon, kun se muutamista
yksinkertaisista aineista saattoi yhdistää mitä taidokkaimpia luomia;
mutta hän ei ymmärtänyt, miksi esimerkiksi suloinen, terveellinen vesi
olisi oleva ainoana lääkkeenä ihmisruumiille, jossa, paitsi veden
aineksia vetyä ja happea, myöskin on typpeä, hiiltä, kalkkia, fosforia
jne. Hän arveli, että esimerkiksi ilma ja valo ovat vielä yleisemmät ja
yhtä välttämättömät elämän ehdot; mutta miten purskahtaisivatkaan
vesikiihkoilijat loppumattomaan nauruun, jos joku esittelisi ilman
lietsomista ruumiiseen, myrskykylpyjä tai auringon paisteessa
paahtumista yleiseksi kaikkien tautien lääkkeeksi!
Stjernkorsin yhdeksän lääkemääräyksen avulla ja neiti Milenian
ystävällisessä hoidossa tointuivat vähitellen nuo kolme kuihtunutta
olentoa, jotka olivat niin äskettäin päässeet kamalasta vankeudesta ja
varmasta perikadosta. Vaikean toimen sai Erland Stjernkors, kun otti
hoidettavikseen rovasti Ödmarkin onnettomat lapset. Beata, nuorempi
tytöistä, oli puoleksi sammunut olento: hänen ruumiinsa oli kuin
kuihtuva kukka, hänen sielunsa vain kuin heikko, harhaileva
pilvenhattara, tuetta taivaassa, tuetta maassa. Isidor, iältään
keskimmäinen kolmesta, oli rampa, kuuro, mykkä, hoidon puutteesta
tylsynyt ja kutistunut riisistä. Allfrida, vanhin, oli kuin ilmasta
tehty olento, pikemmin pelkästään sielu kuin ruumis. Hänen hermostonsa
näytti olevan perin juurin turmeltunut; hänellä oli usein ankaria
kouristuksia, ja sitten hän vaipui horroksiin, kummalliseen tilaan,
joka on antanut aihetta niin monenlaisiin arveluihin, niin monenlaisiin
selityksiin, ja jolloin hänen sielunsa näytti kuuntelevan kaukaisia
ääniä ja tajuavan kaukaisia tapahtumia. Unissakulkeminen oli vain
horroksissaolon eri muoto ja lakkasi vähitellen itsestään.
Jospa kuitenkin nuo puutteellisuudet olisivat riittäneet! Mutta lapset
olivat sitä paitsi kuin aarniometsän villit, tuskinpa edes niinkään
edistyneitä. He eivät tunteneet ihmisten tapoja, he tunsivat vain
epäselviä luonnonviettejä; vankilansa ulkopuolelta he eivät tienneet
mitään. Ei kukaan heistä osannut lukea, ja nuorin oli kumminkin
yksitoistavuotias. He olivat kasvaneet miltei kokonaan Jumalaa
tuntematta ja tietämättä mitään kristinuskosta. Ainoastaan Allfrida,
joka äidin kuollessa oli ollut seitsenvuotias, muisti vielä
lapsuudestaan yhden ainoan rukouksen, ja sen hän luki usein iltaisin
siskojensa vuoteen ääressä. Se oli: "Jumala, sä isä lasten"...
Kaiken sen ajatteleminen vei Erland Stjernkorsilta monen yön unen.
Hänen täytyi aloittaa kaikki alusta, mitä noihin kolmeen tulee. Hän ei
pyytänyt avukseen mitään lääkäriä. Hän katsoi vain hyvin tarkkaan, että
hänen yhdeksää määräystään todella noudatettiin. Milenia-vanhus ei
olisi ollut täti eikä kuudenkymmenen vuoden vanha, jollei hänellä olisi
ollut halua koettaa sellaisissa asioissa salaa omia keinojaan. Ilmaako?
-- niin tuumiskeli hän toisinaan itsekseen -- kyllä, kyllä, mutta vähän
parempi saunalämmin ei olisi haitaksi sairashuoneelle... Kylpyä joka
toinen päivä! Eiköhän riitä, kun minä pesen lapset?... Lihalientä?
kanalientä? No mutta maistuisi nyt sentään rusinasoppa lapsiraukoista
paljoa paremmalta... Hyvyyttä? No, sen ymmärsi täti Milenia. Mutta
miksei se hyvyys saanut mennä niinkin pitkälle, että olisi juotettu
lapsille tuoretta kaljaa, kun he kerran pitivät siitä, tai syötetty
heille ohukaisia, kun muut lapset söivät niitä mielellään, tai annettu
heille ähkytippoja, kun ne kerran täti Mileniallekin olivat hyväksi --
sitä oli tuon hyvän ihmisen vaikea käsittää. Monesti vaivasi vanhusta
viekoitteleva ajatus, että hänen itsensähän, hänen, joka oli eläessään
hoitanut niin monta sekä tervettä että sairasraukkaa, pitäisi toki
ymmärtää asia paremmin kuin nuoren, naimattoman miehen; eikä suinkaan
haittaisi, jos esimerkiksi Allfrida-parka saisi iltaisin hiukkasen
morfiinia, kun sitä sattui olemaan vanhastaan vähäisen jäljellä tädin
matkalaukussa. No, mitenkäs kävi? Hän antoi Allfridalle morfiinia ja
tämä sai kauheita kouristuksia. Siitä alkaen oli täti Milenia vapaa
syntisestä kiusauksesta, että hän muka ymmärtäisi paremmin
lastenhoitoa, ja määräyksiä noudatettiin sitten tarkoin. Morfiinin
sijasta Allfrida sai pienen annoksen kotona tehtyä lipeävettä, joka
lievensi kouristuksia. Sitä ainoata apteekkitavaraa suostuttiin
käyttämään.
Pappilan ja melkein koko kirkonkylän asukkaihin se vaikutti syvästi.
Kaikki luulivat tietävänsä, että rovasti Ödmarkin lapset oli täytynyt
sulkea huoneeseen kuin villieläimet, jotteivät olisi saastuttaneet
ihmisiä kauhealla spitaalitaudillaan, jonka he tunsivat raamatusta. Ei
millään tavoin ollut ketään saatu tuomaan sairaita lapsia alakertaan.
Stjernkors ja Joosua kantoivat heidät omin käsin alas -- Joosua
kuitenkin uskoen siitä saavansa kuolettavan tartunnan. Ei kukaan
ruvennut hoitamaan lapsia; kaikki pakenivat niitä kuin ruttoa. Vasta
monen päivän perästä, kun Stjernkors, hänen uskollinen mustalaisensa ja
lapset jo olivat vähällä kuolla nälkään, uskalsivat karanneet
palvelijat yksitellen palata ja arasti katsahtaa lapsiin ja heidän
hoitajiinsa. Silloin he näkivät, ettei rutto ollut kehenkään tarttunut;
sääli alkoi useimmissa voittaa pelon ja inhon; niin suuri onnettomuus
ja niin inhimillinen uhraus eivät voineet olla syvästi vaikuttamatta.
Kansa alkoi katsella tapausta melkein yhtä hämmästyneenä ja
kunnioittavasti kuin jotakin raamatun ihmetyötä. Huhu kertoi (ja oli
helppo arvata, mistä se aiheutui), että enkeli joka yö oli kulkenut
ikkunasta spitaalisten lasten huoneeseen. Silloin olivat lapset
sanoneet enkelille: armahda meitä! Ja enkeli oli sanonut niinkuin Herra
muinoin kymmenelle spitaaliselle: _menkää ja näyttäytykää papeille!...
Ja mennessään he tulivat puhtaiksi_...