Toisena joulupäivänä olivat Aulangon nuoret herrat ynnä muutamat
naapuripitäjän ylioppilaat ja varatuomarit järjestäneet rekiretken von
Holbachin taloon Särkylään; talon isäntä oli hyväntahtoisesti antanut
heille tilavan, kapean ja pitkän salinsa, joka oli suurin koko
pitäjässä pappilan salin jälkeen. Nuoret herrat olivat kyllä
Krankenhausin johdolla koettaneet saada rekiretkeläisten kokouspaikaksi
pappilaa, jonka suuri huoneisto oli niin varsin sopivalla paikalla
kaikille ja jossa ei olisi tarvinnut ollenkaan kainostella nykyisen
interregnumin, välihallituksen, aikana; mutta maisteri Stjernkors ei
suonut nuorisolle sitä viatonta iloa. Hän oli sanonut, ettei pappila
ole oikein sopiva semmoisille huveille niin kohta entisen omistajan
kuoleman jälkeen, ja olihan talossa sitä paitsi sairaita lapsia, joita
ei pitänyt häiritä, ynnä muuta samanlaista, mikä oli, kuten kaikki
tiesivät, vain pelkkää keksiskelyä, jolla hän tahtoi näyttää olevansa
herra talossa. Särkylän herra oli sitä vastoin osoittanut auliutta,
jota vielä enensi hänen vihansa kaikkia herännäispappeja kohtaan, ja
siitä nousi jahtimestari von Holbachin arvo kaikkien paikkakunnan
hienojen ihmisten silmissä yhtä nopeasti ja ansion mukaisesti kuin
maisteri Stjernkors menetti senkin pienen suosion, jonka hän kenties
oli saanut voitetuksi.
Ja kuitenkin oli ollut ihmeellistä nähdä, miten seurakunta juuri
joulupäivänä oli hillinnyt kaikki kokeet, mitä tehtiin kirkonmenojen ja
etenkin saarnan häiritsemiseksi, ja miten monikin, joka oli edeltäkäsin
kehunut tukkivansa suun luullulta lääninviskaalilta, ei osannut
perästäpäin kertoa muuta kuin että se kyllä vielä toiste tapahtuisi, ei
vain oikein sopinut sillä kertaa. Aulangon kirkko ei ollut koskaan
ollut niin täynnä väkeä kuin Stjernkorsin saarnatessa, eikä ollut
koskaan niin voimakas herätys syntynyt ihmisten rinnoissa, kun taas
toiselta puolen -- puhuaksemme rouva Åkerströmin sanoilla -- suloisen,
kultaisen, kiltin pastori Idegranin, joka aina alkoi saarnansa niin
kauniisti sanoilla "arvoisat kristityt", ei ollut onnistunut koota
puoltakaan sen vertaa kuulijoita eikä puoleksikaan niin hartaita. Mutta
kaikki se uusi, mitä nuori pappi osasi saada hereille kuulijainsa
sydämessä, oli vielä niin uuden uutukaista, outoa ja tavatonta, että se
mykistytti ja hämmästytti niitä, joihin se oli vaikuttanut. He eivät
olleet vielä päässeet minkäänlaiseen selvyyteen, ja sentähden
avautuivat vielä sangen harvat huulet arasti vastustamaan kaikkia
mahdollisia ja mahdottomia, mutta aina herjaavia kertomuksia, joita
uutterasti leviteltiin Aulangon uudesta sielunpaimenesta.
Särkylän vierashuoneeseen oli toimitettu preferanssipöytä, korttipöytä,
jonka ääressä laamanninrouva, jahtimestari, kruununvouti ja patruuna
Arvelin viettivät yhtä hyödyllisesti kuin huvittavasti pitkän
talvi-iltansa (rekiretki oli alkanut kello kolmelta iltapäivällä),
nuorison karkeloidessa salissa ja von Holbachin neitien, jotka
uiskentelivat vanhan ja uuden maailman välillä kuin valaskalat
Behringin salmessa, ollessa sijaisina milloin tanssissa, milloin
korttipelissä.
Preferanssipeli neljän kesken on siitä mukavaa, että keskustelu sujuu
jonkinlaisena vuorotyönä, koska yksi on aina joutilaana ja vain jakaa
kortit. Jos puhe katkeaa, on neljännen hammasrattaan velvollisuus
tarttua siihen kiinni, ja jos neljäntenä on pilkkakirves, jää harvoin
"neljännen osakkaan kosto" täyttämättä.
-- No, mitä piditte tämänpäiväisestä saarnasta? kysyi laamanninrouva
Åkerström nimismieheltä, vasemmanpuoleiselta naapuriltaan. -- Minusta
se oli sangen sivistymätön. Hän käyttää sanoja, joita vain sangen
häikäilemätön saattaa punastumatta kuulla, uskokaa minua; esimerkiksi
"tappaa". Niin, hän sanoi todellakin: "_Muutamia heistä te tapatte_."
Kiitos taivaan, ettei hän sanonut vielä pahempaa.
-- Minä en ollut kirkossa; minä säästin voimani iltakirkkoon tänne
Särkylään, vastasi kruununvouti.
-- Hän kuuluu ottaneen palvelukseensa mustalaisen, joka on murhannut
seitsemän tai kahdeksan henkeä, paitsi merikarvialaisia, ja istunut
raudoissa pikku lapsesta asti. Saadaanpa nähdä, siitä ei hyvä seuraa,
sillä katsokaas, mustalaiset ovat kiihkeäluontoisia. Ja hirveä melu
siellä kuuluu olleen eräänä sunnuntaiyönä. Pappi on lähettänyt
mustalaisen etsimään taikavavan avulla Ödmark-vainajan rahoja, ja
mustalainen on ratsastanut punaisella syöjättärellä kuusi kertaa
ylisten ikkunoiden kautta.
-- Pyydän anteeksi -- puuttui Jacquette ivallisesti puheeseen
sekoittaen kortit isälleen, joka meni tekemään totia -- oliko se
todellakin punainen? Eiköhän ollut punaisen sinertävä.
-- Te, hyvä neiti, tunnette ehkä lähemmin mainitun henkilön, vastasi
laamanninrouva pisteliäästi. Mutta Ödmark-vainaja oli oivallinen
seuramies ja pelasi hurmaavan hyvin bostonia ja pikeetä... Minä ostan
ruutua. Samapa se, kun he olivat mullistaneet talon ylösalaisin ja
pudistelleet höyhenet neljästätoista päänaluisesta, pääsivät he vihdoin
kaapin luo. Eikö niin, serkku Arvelin?
-- Oli, oli, tai toisin sanoen kamariin, armollinen serkku. Minä
passaan.
-- No niin, kaappi tai kamari, samantekevää; ehkä se olikin
säilytyskammio. Pääasia vain, että he sieltä löysivät kuusi lasta...
-- Etikasta, jatkoi Jacquette.
-- Pyydän anteeksi, ei, vaan maustelaatikosta, sanoi laamanninrouva,
kiukusta punehtuen. -- Minä olen sen kuullut luotettavalta kertojalta,
armaani. Maustelaatikosta, eikö niin, serkku Arvelin?
-- Tietysti, kuinkas muuten, se oli niin sanottu maustelaatikko, tai
toisin sanoen -- kas, tuossahan meni kuningas, rouva, sotamies --
sänky.
-- Siinä kuulette nyt, armollinen neitiseni, etteivät ne olleet
etikassa. No, sehän ei ollut mikään salaisuus; kaikkihan tiesivät, että
Ödmark-vainajalta jäi muutamia ramparaukkoja. Eräs oli kuin lintu,
toinen kuin kala ja kolmas kuin...
-- Kermakannu.
-- Olkaa hyvä, laskekaa vain leikkiä, armaani, olkaa niin hyvä. Minun
mielestäni ei ole moraalista eikä ekvivalenttia tehdä ivaa sellaisesta
tilanteesta, mutta kaikki kolme olivat spitaalisia; eikö niin, serkku?
-- Niin, niin, se oli tilanne. Seitsemän ristiä.
-- Minä luulin kuulleeni, että ylhäältä maustelaatikosta löydettiin
kuusi, huomautti Jacquette.
-- Ei, hyvä neitiseni, olette saanut vääriä tietoja asiasta. Kolme
niitä oli, kuten minulla äsken oli kunnia sanoa, kolme tai neljä; ja
kaikki olivat kuuhulluja. Minä ostan pataa. Seuraavana päivänä muutti
maisteri Stjernkors kaikki neljä heidän rauhallisesta, viattomasta
lapsuudenkodistaan...
-- Maustelaatikostako?
-- Saanko jatkaa kertomustani? Hän muutti heidät alakerroksen
kylmiin, viimaisiin huoneisiin ja pesetti heitä kuin koiran
pentuja ja puetti heidät, anteeksi, piikojen liinavaatteihin, sillä
heillä ei ollut muita, ja juotti heille lihalientä ja muita
ravintojärjestyshullutuksia, ja nyt he ovat kaikki kuolleet. Minä
pelaan mukana ruudussa.
-- Pyydän anteeksi -- puuttui puheeseen kruununvouti Rågberg, joka
siihen asti oli kuiskutellut tuolinsa takana olevan Marguerite Melanien
kanssa -- kun minä aamulla kävin pappilassa, olivat lapsiraukat paljoa
paremmat.
-- Niin, sitähän minä juuri aioin sanoa, virkkoi siihen laamanninrouva,
olisivathan ne saattaneet haljeta sellaisesta ravinnosta. Sanalla
sanoen, neiti Durin oli tiessään; hänet ryövättiin samana yönä, ja
hänen siivo Loviisansa karkasi talosta vähän sen jälkeen. Saadaanpahan
nähdä, että hänet on kivi kaulassa upotettu avantoon. En minä tahdo
syyttää ketään; mieheni sanoo, että saattaa tulla välikäräjät moisesta;
mutta on eräitä henkilöitä, jotka ovat mielellään herroina talossa, ja
Loviisa, hänhän oli kuin toinen äiti niille ramparaukoille. Kiltti,
kelpo pastori Idegran tuli siitä niin pahoillensa, että hänen selkäänsä
alkoi särkeä. Toivoakseni hän pääsee pian rovastiksi, niin että taas
tulee iloisempi seuraelämä pappilaan.
-- Virka on julistettu haettavaksi, eivätkä mitkään armovuodet tule
kysymykseen, korkeintaan parin sadan ruplan lahjapalkkio rammoille.
Idegran on itsestään oikeutettu pääsemään virkaan, ja jollei tule
valituksia eikä selkkauksia vaalissa, niin saattaa hän pelata
knorriansa kirkkoherrana vuoden kuluttua toukokuusta lukien, virkkoi
kruununvouti.
-- Niin, siinäpä sen näkee! Idegranin täytyy vuokrata oma pitäjänsä.
Ensi vuoden tulot menevät Saimaan kanavaan. Eikö niin, serkku Arvelin?
-- Niin tietysti, niin tietysti, toisin sanoen yliopistolle.
-- Luonnollisesti. Ja mitähän se nyt se yliopistokin tekee niin
hirmuisen paljolla rahalla!
-- Kasvattaa lakimiehiä, sanoi nenäkäs neiti Jacquette.