Molemmat kulkijat jatkoivat kuin äänettömät haamut yöllistä
löytöretkeään avaran pappilan toisessa kerroksessa. Stjernkors oli
vetänyt saappaat jalastaan, ja hiljaa kuin kissa hiipi mustalainen
tuohivirsuissaan.
He tulivat suureen, aution näköiseen, pimeään vierassaliin, joka oli
nähnyt monen monta yöllistä juominkia ja jossa rovasti Ödmarkin päivät
olivat päättyneet. Vastoin tahtoansa katsahti Stjernkors pimeässä
arasti jäätyneihin ikkunoihin. Niissähän oli Joonas sanonut nähneensä
niin monet kalpeat kasvot katselemassa talvisena yönä ruuduista sisään.
Kulkijat kiirehtivät askeleitaan. Salista he tulivat yhtä kylmään ja
asumattomaan vierashuoneeseen ja siitä taas suureen, yhtä autioon
kamariin. Siellä oli todellinen kirjasto, kuusi kaunista, pähkinäpuista
kaappia täynnä komeasti nidotuita kirjoja. Stjernkors malttoi vain
nopeasti salalyhdyn valossa katsahtaa lähimmälle hyllylle. Se oli
päästä päähän täynnä Voltairen teoksia. Luultavasti oli muilla
hyllyillä jumaluusopillisiakin kirjoja tuon suuren maailmanivailijan
seurana...
Kirjaston permannolla oli käytävämatto, ja sen toisen pään kohdalla
uusi tapettiovi, josta päästiin puolikylmään huoneeseen; se oli miltei
täpötäynnä vanhoja huonekaluja, puuastioita, kukkaruukkuja, tiiliä ja
kaikenlaisia muita tavaroita, mitä tavallisesti mätetään läjään
sellaiseen romuhuoneeseen, joka saa olla käyttämättömänä minkälaisessa
kunnossa tahansa. Mutta siinäkin sokkelossa, josta näytti olevan aivan
mahdotonta päästä läpi, pujottelihe mustalainen eteenpäin tuskin
huomattavaa käytävää pitkin ja avasi varovasti oven, jota peitti leveä,
seinää vasten nojallaan oleva kirjoituspöytä. Stjernkors ymmärsi, että
he olivat päässeet matkansa perille.
Hän otti salalyhdyn ja astui sisään. Ummehtunut, epäterveellinen,
myrkyllinen ilma virtaili sieltä vastaan, ja sen mukana vähän
raittiimpi, viileämpi tuulahdus, joka näytti tulevan hiukan raollaan
olevasta ikkunasta. Paperittomat seinät, joihin oli rakojen peitteeksi
liimailtu vanhoja sanomalehtiä, olivat muuttuneet väriltään harmaan
ruskeiksi, sammalen karvaisiksi. Paksut, ruskeat villaverhot peittivät
ainoan ikkunan. Aikoinaan valkeaksi kalkittu uuni oli mustunut savusta.
Huoneessa oli kaksi ruskeaksi maalattua sänkyä; toinen niistä oli
paksujen ruudukasten, pumpulivaatteesta tehtyjen uutimien peitossa;
lisäksi suuri ruskea vaatekaappi, ruskea pöytä ja samanvärisiä penkkejä
ynnä yksi ainoa ruskeaksi maalattu, kömpelötekoinen tuoli -- siinä
synkän lastenkamarin koko yksitoikkoinen, sietämättömän jäykkä kalusto.
Jo toisella silmäyksellä keksi Erland Stjernkorsin terävä katse, että
katto ja seinät olivat täynnä pölyä ja hämähäkinverkkoja, että hometta
näkyi nurkissa ja seinän raoissa, ettei mikään renkitupa ollut kauemmin
ollut näkemättä luutaa ja pesuriepua kuin tuon lastenkamarin lattia ja
että uunin komerossa oli ruskeassa kiviastiassa jotakin vanhaa ruokaa,
josta leviävä haju ei suinkaan ollut miellyttävä; sitä paitsi oli
märkiä liinavaatteita kuivumassa nuoralla uunin edessä. Ennen ikkunan
avaamista oli ilma varmaankin ollut hirveätä, ja Stjernkors ymmärsi
varsin hyvin, miksi hoitaja mieluummin vietti yönsä alakerrassa.
Tuskin hän oli ehtinyt nopean tarkastuksensa loppuun, kun Joosua
tarttui hänen käsivarteensa ja peitti lyhdyn, samalla viitaten ikkunaan
päin. Keveitä askeleita kuului tikapuilta. Kohta verhot liikkuivat ja
unissakulkija, jolla oli ollut paljon pitempi matka kuljettavana
talon ympäri kuin toisilla sisäteitse, hypähti notkeasti kuin
nuorallatanssija ikkunasta sisään. Sitten hän sulki hyvin huolellisesti
ikkunan, heitti päällystakin yltään, laskeutui polvilleen tyhjän
vuoteen ääreen, luultavasti kuvitellen rukoilevansa, ja kätkeytyi
sitten suuren, ruskealla villavaatteella päällystetyn peitteen alle. Ei
pienintäkään epävarmuutta ollut liikkeissä osoittamassa, että hän
nukkui, eikä hän myöskään ollenkaan näkynyt aavistavan vieraitten
läsnäoloa.
Stjernkors astui vuoteen luo. Siinä nukkui kaksi lasta; kumpaisetkin
olivat yhtä sinisen kalpeat, yhtä kuihtuneet, kaksi kaunista,
varjomaista porsliinikuvaa.
-- Pienemmän tytön nimi on Beata, kuiskasi mustalainen. Hänen kerrotaan
tulleen hulluksi. Mutta hulluksi sanotaan häntä vain siitä syystä, että
henki puhuu hänen kielellään. Allfrida pitää Beataa kaikkia muita
viisaampana ja kysyy häneltä aina neuvoa.
-- Ja kuka nukkuu tuossa? kysyi Erland mennen lähemmä uutimilla
varustettua vuodetta.
-- Katsokaa itse! vastasi Joosua ja käänsi kasvonsa poispäin.
Stjernkors veti uutimet syrjään ja valaisi lyhdyllään vuodetta. Pieni,
melkein pallon muotoinen, kutistunut ja kurja olento, jota tuskin enää
saattoi tuntea ihmiseksi, katsoa tuijotti häneen puoliunisin,
peljästyksestä mielettömin katsein.
-- Älä pelkää; minä olen ystäväsi ja tarkoitan parastasi! kuiskasi
Erland lempeästi raajarikkoraukalle, joka vastasi hänelle ainoastaan
siten, että ryömi niin syvään kuin taisi suuren peitteen alle.
-- Hän on nimeltään Isidor ja on kolmentoista-vuotias, selitti Joosua.
Muistan mainiosti, minkälainen hän oli ennen! Jospa te, maisteri,
olisitte nähnyt hänet kolmi- tai nelivuotiaana! Hän oli silloin
ikäiseksensä suuri ja vahva; vaikka hän olikin niin nuori, jaksoi hän
vetää minua kappaleen matkaa käsikärryillä, ja kaunisruumiinen hän oli
kuin taivaan enkeli; niinhän ne olivat kaikki. Mutta sitten kuoli äiti,
ja silloin tuli tänne se, jota en viitsi mainita nimeltään, ja niin
suljettiin kuusi Jumalan vapaata olentoa lintuparkain lailla tähän
kauheaan pesään. Niin on nyt käynyt kuin tarkoitus oli, paitsi että
kolme heistä vielä elää. Mutta kun poika oli kuusi vuotta vanha,
sanoivat muutamat, että hän oli loihdittu vaihdokas; toiset luulivat,
että hänessä oli riisi. Ja kun hän oli kymmenen vuoden vanha, oli hän
kuin nauris, johon on pistetty neljä hoikkaa puikkoa. Sen jälkeen ei
ole juuri sen pahempaa tapahtunut, kuin että hänen jalkansa ovat
kokonaan kuivettuneet, ja että hän on menettänyt kuulonsa ja
puhelahjansa. Nähdä hän saattaa vielä toistaiseksi ja liikuttaa käsiään
kuin sammakko. Hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa on katsella
Allfridaa. Sisaret hoitavat häntä, ja ilman Allfridaa hän olisi jo
aikoja sitten saanut valkoisen ristin haudalleen, kuten kaikki muutkin.
Enpä tiedä, onko hänellä mitään syytä kiittää sisartansa siitä.
-- Mutta tämähän on murhaluola eikä mikään lastenkamari! huudahti nuori
pappi närkästyksestä ja säälistä aivan suunniltaan.
-- Enpä tiedä, miksi sitä oppineet sanoisivat, vastasi mustalainen.
Lapsilla on ruokaa ja vaatteita, lämmintä ympärillään ja pehmeät
vuoteet makuusijoinaan; moni saattaisi ajatella, että heillä on elämä
täällä kuin ruhtinailla. Minä puolestani heittäisin yhtä mielelläni
lapsukaiseni sammakkokuoppaan. Minä en paljon ymmärrä semmoisia
asioita, mutta sen muistan niiltä ajoilta, jolloin itse olin pikkuinen
poikaressu, että lapset tahtovat mielellään vähäisen telmiä ja hyppiä
ja pitävät paljon leikkikaluista ja kuvista, ja kun he kyllästyvät
johonkin, tahtovat he mielellään saada jotain toista. Mutta täältä ei
saanut koskaan kuulua pienintäkään teuhaamista, sillä mamseli Pahennus
asuu alakerroksessa aivan tällä kohtaa. Täällä ei kukaan saanut juosta,
ei kukaan leikkiä, ja sentähden lyötiin penkit kiinni lattiaan ja
pöytä tehtiin vaikeasti liikutettavaksi; tuo ainoa tuoli on äskettäin
tuotu tänne Loviisaa varten. Oletteko, maisteri, koskaan nähnyt
sietämättömämpää ja synkempää ihmislasten asuntoa? Minä toin kerran
lapsille ruutusotamiehen; kas, se oli sitten harvinaista! Mutta se oli
aivan liian kaunis kuva heille, heidän kun ei pitänyt saada mitään
nähdä; Loviisa viskasi sotamiehen uuniin. Ja miten he kaikki kolme
siitä itkeä tillittivät! He leikkivät kerran hevosleikkiä ja
ratsastivat haloilla: siitä päivin ei enää halkoja tuotu huoneeseen
ennenkuin tuli tehtiin uuniin.
-- Mutta minä en huomaa mitään järjellistä syytä semmoiseen
tunnottomaan menettelyyn. Kuinka on mahdollista, ettei lapsilla ole
holhoojaa, joka pitäisi heistä huolta.
-- Kysykää pastorilta; minä en tiedä mitään; rovastivainaja kuoli niin
äskettäin. Ihmiset luulevat nyt, että lapsissa on spitaalitauti, eikä
kukaan tahdo mielellään puhua sanaakaan heistä, sillä se sana voisi
muka saastuttaa kielen.
-- No niin, Joosua, nyt minä otan haltuuni nämä onnettomat lapset.
Tästä hetkestä lähtien en jätä enää heitä ennenkuin saan heidät
muutetuksi täältä terveellisempään huoneeseen ja parempaan hoitoon.
Sinä saat mennä, jos tahdot; minä jään tänne huomisaamuun asti.
-- Ja minäkö jättäisin teidät yksiksenne! Eipäs, me kaksi juuri
kuulumme yhteen, sanoi veitsi varrelle. Nyt aiotaan lapset viedä
Martoisten torppaan, joka on penikulman päässä metsässä; siellä ei
kissa eikä koirakaan heistä saa enää vihiä. Eikä Martoisten
torppariinkaan ole luottamista; hän on kahdesti saanut raippoja. Niin,
toisin sanoen: kyllähän silti tavallaan voi olla ihminen, mutta ...
kuulittehan Allfridan sanovan, että hän on täällä vähän ajan kuluttua;
niin, _Allfrida_ kyllä tietää paljon, mitä muut eivät tiedä; unissaan
hän kuulee asiat äitivainajaltaan.
-- Allfrida sanoi todellakin jotain Martoisten torpasta.
-- Olkaa varma siitä, että mitä Allfrida puhuu unissaan, on viisaampaa
kuin se, mitä laamanni puhuu silmät ja korvat auki käräjillä. Kyllä se
pitää paikkansa; heillä on tänä yönä jokin paha kuje mielessä. Kuulkaa!
Eikö ollut kuin hevonen olisi hirnahtanut tuolla maantiellä?