Myöhään illalla samana sunnuntaina istui viransijainen, maisteri
Stjernkors, yksinään huoneessaan ja keskusteli Jumalansa kanssa siitä,
miten hänen olisi meneteltävä ajan ahdingossa. Hän, tai oikeammin
voimallinen henki, joka kätkeytyi sanaan, oli hetkeksi saanut
kukistaneeksi vihamieliset uhkaavat intohimot, jotka vaistomaisesti
aavistivat, että hän oli heidän vihollisensa, ja nousivat kapinaan
häntä vastaan. Mutta eivät ne silti olleet vielä voitetut, ei tuhotut;
hän ymmärsi, että ne käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta noustakseen
taas kapinaan kiusallista parannuksensaarnaajaa vastaan, joka uskalsi
täällä julistaa uusia oppejaan mitä parannukseen ja uskoon tulee.
Aulangon herrasväki miellytti Erland Stjernkorsia vielä vähemmän kuin
raa'at talonpojat. Päivällisillä, joilla hän äsken oli ollut, hän oli
ollut huomaavinaan ikäänkuin jälkinäytelmän iloisesta, hekumallisesta
nautintoelämästä, jota kerrottiin rovasti Ödmarkin aikoina vietetyn ja
jossa ei mitään niin ihailtu kuin etevintä ruoantuntijaa, kokeneinta
punssin sekoittajaa, urhoollisinta juomaveikkoa, sukkelinta
sanasutkailijaa ja parasta lauluseppää. Erland Stjernkors tiesi varsin
hyvin, että noissa muinaisajan juomaveikkovanhuksissa oli siellä täällä
rehellinen ja hyvä sydän vaahdon ja kuoren taa peittyneenä; mutta hän
oli itse toisten aikain ja toisten tapojen miehiä, ajan, jolloin ei
pidetty isännän suurimpana kunniana saada juotetuksi vieraansa pöydän
alle eikä vieraan korkeimpana kiitoksena joutua sinne. Koko tuo iloinen
mellastaminen kiusoitti häntä, ja Kallisten seurassa hän tapasi, paitsi
useita sävyisiä ja vaarattomia ihmisiä, ainoastaan yhden, nuoren Loa
Åkerströmin, joka näytti ymmärtävän häntä ja katselevan elämää yhtä
vakavalta kannalta kuin hänkin. Siis oli kuitenkin jotakin, joka
ilahdutti häntä. Toisinaan tarvitaan vain yksi ainoa pisara makeutta
tämän maailman katkeruuden sekaan, kun jo valtameren suolaiset aallot
kuohuvat hunajana sydämen kalliorantoja vastaan.
Ennenkuin nuori pappi vielä ehti sopia Jumalansa ja itsensä kanssa
siitä, oliko hänen ruvettava Aulangon seurakunnassa salamoivaksi
Lutheriksi vaiko rauhan mieheksi Melanchtoniksi, aukeni hiljaa David
kuninkaan harpun vieressä oleva tapettiovi, ja unissakulkija astui
sisään.
Sillä kertaa oli Stjernkors tyynempi, ja hänellä oli enemmän aikaa
katsella onnetonta lasta. Tyttö oli paljain päin ja paljain jaloin,
kuten ennenkin; mutta hänellä oli tällä kertaa yllä ruskea, lyhyt
päällystakki, joka suojeli häntä jonkun verran kovalta talvipakkaselta.
Hänen ihonsa oli niin kalpea, että se vivahti siniseltä, hänen
jäsenensä niin laihat, niin heikot, että hän pikemmin näytti
liihoittelevalta haamulta kuin ihmisolennolta, joka on nuoruutensa
parhaimmassa keväässä, juuri kukaksi puhkeamaisillaan. Hänen ikäänsä
olikin sentähden mahdoton arvata; hän saattoi yhtä hyvin olla kymmenen
kuin kahdeksantoista vuoden vanha. Tukka oli vaalea, hiukan kellertävä;
kasvot olivat erittäin hienot ja hyvin sopusuhtaiset, mutta avonaiset,
loistavat, liikkumattomat silmät loivat koko olentoon jotakin
unentapaista, kammottavaa.
Tyttö astui hänen luokseen, kuten ennenkin ja pani kätensä hänen
olkapäällensä, eikä pieninkään katseen värähdys osoittanut, että hän
näki mitään.
-- Johan minä sanoin sinulle, että sinun pitää tulla, virkahti hän
hiukan kärsimättömästi. -- He aikoivat lähettää meidät viime yönä
Martoisten metsän torppaan... Mutta torpparin hevoselta katkesi
jalka...
Sitten hän vaikeni ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä.
-- Minä kuulen hänen tulevan maantiellä, jatkoi hän hetkisen perästä.
-- Hänellä on toinen hevonen; kulkusissa on heiniä... Hän on puolen
penikulman päässä... Tänä yönä kahden tienoissa hän on täällä ... kello
kolme he aikovat... Tule!
Ja hän viittasi kädellään mennessään. Stjernkors ei koettanutkaan
pidättää häntä eikä puhua hänelle. Hän huomasi Joosuan seisovan
avoimessa tapettiovessa ja väistyvän huolellisesti syrjään haamun
rientäessä ulos.
-- Vankihuone on auki, jos maisteri tahtoo tulla, sanoi mustalainen
päätään nyökäyttäen.
--- Mitä tietä sinä tulit tänne?
-- Toisesta kerroksesta. Minä odotin pohjoispäädyn tikapuilla, kunnes
Allfrida tuli ulos ikkunasta, ja kiipesin sitten lasten kamariin.
Sieltä avasin kaikki ovet sisäpuolelta; tie on auki.
-- Mutta jos kerran sisäovi on auki, miksi annoit tytön mennä
vaarallista tietään lastenkamariin?
-- Miksikö? Sentähden, että se on kummallinen olento, jonka ruumis
nukkuu ja sielu valvoo. Me mustalaiset emme usko enkelejä olevan, mutta
me uskomme, että on valkoisia ja mustia henkiä, ja niiden edellä, jotka
kulkevat unissaan, käy aina valkoinen henki. Mutta sen, joka koskee
unissakulkijaan, täytyy pistää kätensä aivan sen valkoisen ilmanhengen
puhki, ja siitä tulee kova kivistys, jollei pahempaakin. Kaikki olkoon
niinkuin sen on oltava, sitä ei saa koettaakaan toiseksi muuttaa. Nyt
minä näytän tietä. Ei tässä tarvita tulta, se voisi vain näkyä ulos;
minulla on salalyhty. Koko juttu on siinä, ettei kukaan huomaa
muurahaisen tietä hiekasta. Onneksi Loviisa nukkuu aina alakerroksessa.
Se syöjätär pelkää pimeätä!
-- Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin emme me ole mitään varkaita,
vastasi Stjernkors.
-- Kukapa tietää niin tarkoin, minä he meitä pitävät? Ja kuka takaa,
maisteri, etteivät ne ole varkaita heidän silmissään, jotka varastavat
heiltä heidän vankinsa?
-- Mene; minä tulen jäljessä. Minä tahdon omin silmin nähdä, ettei vain
kaikki, mitä sinä olet kertonut noista lapsista, ole mieletöntä satua.
Mitään vastaamatta alkoi mustalainen hiljaa vihellellen kiivetä
edeltäpäin pitkin kapeita portaita, ja isäntä seurasi perästä.
Kohta he olivat jo yläkerran pienessä eteisessä, jonka ikkunasta
unissakulkijatyttö oli kiivennyt sisään; ovi oli auki viereiseen
saliin.