13. UNISSAKÄVIJÄ NÄYTTÄYTYY TAAS.

Myöhään illalla samana sunnuntaina istui viransijainen, maisteri

Stjernkors, yksinään huoneessaan ja keskusteli Jumalansa kanssa siitä,

miten hänen olisi meneteltävä ajan ahdingossa. Hän, tai oikeammin

voimallinen henki, joka kätkeytyi sanaan, oli hetkeksi saanut

kukistaneeksi vihamieliset uhkaavat intohimot, jotka vaistomaisesti

aavistivat, että hän oli heidän vihollisensa, ja nousivat kapinaan

häntä vastaan. Mutta eivät ne silti olleet vielä voitetut, ei tuhotut;

hän ymmärsi, että ne käyttäisivät ensimmäistä tilaisuutta noustakseen

taas kapinaan kiusallista parannuksensaarnaajaa vastaan, joka uskalsi

täällä julistaa uusia oppejaan mitä parannukseen ja uskoon tulee.

Aulangon herrasväki miellytti Erland Stjernkorsia vielä vähemmän kuin

raa'at talonpojat. Päivällisillä, joilla hän äsken oli ollut, hän oli

ollut huomaavinaan ikäänkuin jälkinäytelmän iloisesta, hekumallisesta

nautintoelämästä, jota kerrottiin rovasti Ödmarkin aikoina vietetyn ja

jossa ei mitään niin ihailtu kuin etevintä ruoantuntijaa, kokeneinta

punssin sekoittajaa, urhoollisinta juomaveikkoa, sukkelinta

sanasutkailijaa ja parasta lauluseppää. Erland Stjernkors tiesi varsin

hyvin, että noissa muinaisajan juomaveikkovanhuksissa oli siellä täällä

rehellinen ja hyvä sydän vaahdon ja kuoren taa peittyneenä; mutta hän

oli itse toisten aikain ja toisten tapojen miehiä, ajan, jolloin ei

pidetty isännän suurimpana kunniana saada juotetuksi vieraansa pöydän

alle eikä vieraan korkeimpana kiitoksena joutua sinne. Koko tuo iloinen

mellastaminen kiusoitti häntä, ja Kallisten seurassa hän tapasi, paitsi

useita sävyisiä ja vaarattomia ihmisiä, ainoastaan yhden, nuoren Loa

Åkerströmin, joka näytti ymmärtävän häntä ja katselevan elämää yhtä

vakavalta kannalta kuin hänkin. Siis oli kuitenkin jotakin, joka

ilahdutti häntä. Toisinaan tarvitaan vain yksi ainoa pisara makeutta

tämän maailman katkeruuden sekaan, kun jo valtameren suolaiset aallot

kuohuvat hunajana sydämen kalliorantoja vastaan.

Ennenkuin nuori pappi vielä ehti sopia Jumalansa ja itsensä kanssa

siitä, oliko hänen ruvettava Aulangon seurakunnassa salamoivaksi

Lutheriksi vaiko rauhan mieheksi Melanchtoniksi, aukeni hiljaa David

kuninkaan harpun vieressä oleva tapettiovi, ja unissakulkija astui

sisään.

Sillä kertaa oli Stjernkors tyynempi, ja hänellä oli enemmän aikaa

katsella onnetonta lasta. Tyttö oli paljain päin ja paljain jaloin,

kuten ennenkin; mutta hänellä oli tällä kertaa yllä ruskea, lyhyt

päällystakki, joka suojeli häntä jonkun verran kovalta talvipakkaselta.

Hänen ihonsa oli niin kalpea, että se vivahti siniseltä, hänen

jäsenensä niin laihat, niin heikot, että hän pikemmin näytti

liihoittelevalta haamulta kuin ihmisolennolta, joka on nuoruutensa

parhaimmassa keväässä, juuri kukaksi puhkeamaisillaan. Hänen ikäänsä

olikin sentähden mahdoton arvata; hän saattoi yhtä hyvin olla kymmenen

kuin kahdeksantoista vuoden vanha. Tukka oli vaalea, hiukan kellertävä;

kasvot olivat erittäin hienot ja hyvin sopusuhtaiset, mutta avonaiset,

loistavat, liikkumattomat silmät loivat koko olentoon jotakin

unentapaista, kammottavaa.

Tyttö astui hänen luokseen, kuten ennenkin ja pani kätensä hänen

olkapäällensä, eikä pieninkään katseen värähdys osoittanut, että hän

näki mitään.

-- Johan minä sanoin sinulle, että sinun pitää tulla, virkahti hän

hiukan kärsimättömästi. -- He aikoivat lähettää meidät viime yönä

Martoisten metsän torppaan... Mutta torpparin hevoselta katkesi

jalka...

Sitten hän vaikeni ja näytti kuuntelevan kaukaista ääntä.

-- Minä kuulen hänen tulevan maantiellä, jatkoi hän hetkisen perästä.

-- Hänellä on toinen hevonen; kulkusissa on heiniä... Hän on puolen

penikulman päässä... Tänä yönä kahden tienoissa hän on täällä ... kello

kolme he aikovat... Tule!

Ja hän viittasi kädellään mennessään. Stjernkors ei koettanutkaan

pidättää häntä eikä puhua hänelle. Hän huomasi Joosuan seisovan

avoimessa tapettiovessa ja väistyvän huolellisesti syrjään haamun

rientäessä ulos.

-- Vankihuone on auki, jos maisteri tahtoo tulla, sanoi mustalainen

päätään nyökäyttäen.

--- Mitä tietä sinä tulit tänne?

-- Toisesta kerroksesta. Minä odotin pohjoispäädyn tikapuilla, kunnes

Allfrida tuli ulos ikkunasta, ja kiipesin sitten lasten kamariin.

Sieltä avasin kaikki ovet sisäpuolelta; tie on auki.

-- Mutta jos kerran sisäovi on auki, miksi annoit tytön mennä

vaarallista tietään lastenkamariin?

-- Miksikö? Sentähden, että se on kummallinen olento, jonka ruumis

nukkuu ja sielu valvoo. Me mustalaiset emme usko enkelejä olevan, mutta

me uskomme, että on valkoisia ja mustia henkiä, ja niiden edellä, jotka

kulkevat unissaan, käy aina valkoinen henki. Mutta sen, joka koskee

unissakulkijaan, täytyy pistää kätensä aivan sen valkoisen ilmanhengen

puhki, ja siitä tulee kova kivistys, jollei pahempaakin. Kaikki olkoon

niinkuin sen on oltava, sitä ei saa koettaakaan toiseksi muuttaa. Nyt

minä näytän tietä. Ei tässä tarvita tulta, se voisi vain näkyä ulos;

minulla on salalyhty. Koko juttu on siinä, ettei kukaan huomaa

muurahaisen tietä hiekasta. Onneksi Loviisa nukkuu aina alakerroksessa.

Se syöjätär pelkää pimeätä!

-- Ja jos meidät huomattaisiinkin, niin emme me ole mitään varkaita,

vastasi Stjernkors.

-- Kukapa tietää niin tarkoin, minä he meitä pitävät? Ja kuka takaa,

maisteri, etteivät ne ole varkaita heidän silmissään, jotka varastavat

heiltä heidän vankinsa?

-- Mene; minä tulen jäljessä. Minä tahdon omin silmin nähdä, ettei vain

kaikki, mitä sinä olet kertonut noista lapsista, ole mieletöntä satua.

Mitään vastaamatta alkoi mustalainen hiljaa vihellellen kiivetä

edeltäpäin pitkin kapeita portaita, ja isäntä seurasi perästä.

Kohta he olivat jo yläkerran pienessä eteisessä, jonka ikkunasta

unissakulkijatyttö oli kiivennyt sisään; ovi oli auki viereiseen

saliin.

Talvi-iltain tarinoita 2 Vinsentti Aallonhalkoja. Aulangon pastorinvaali. Mirabeau täti. · 第 36 / 75 题