Päivällispöytä oli katettuna patruuna Arvelinin ruokasalissa Kallisten
kartanossa Aulangossa, ja useimmat vieraat olivat jo saapuneet
tuottamaan läsnäolollaan loistoa sille merkilliselle päivälle, joka oli
viisikuudetta vuotta takaperin nähnyt Frans Nebukadnezar Arvelinin
syntyvän maailmaan. Siellä kiroili vanha jahtimestari von Holbach,
jolla oli koko pitäjän sukkelimmat hevoset ja pisimmät tyttäret
(hevosia pidettiin kuitenkin suuremmassa arvossa). Siinä lämmitteli
selkäänsä uunia vasten laamanni Åkerström, kankeana kuin kattotiili, ja
puraisi silloin tällöin palasen pikanellitupakkaa hopeaisesta
rasiastansa päivällistä odotellessaan. Siinä näkyi kruununvouti
Rågberg sinisine, virkasoljella koristettuine hännystakkineen
kuvailevan naisille kelin huonoutta, ja samaan aikaan rummutteli
toimitusvouti Mangel sormillaan ikkunaruutuun Porilaisten marssia, ja
käräjäpöytäkirjuri, sihteeri Krankenhaus, kaiskera ja hoikkasäärinen
mies, näytti jo edeltäkäsin syövän keittiöstä tulevasta paistinhajusta
itsensä kylläiseksi.
Isäntä itse, pieni, lihava, vikkelä patruuna, punaposkinen vielä
viisikuudettavuotiaanakin, pysytteli, samoin kuin kruununvoutikin,
naisten seurassa vierashuoneessa, jossa kohta voi huomata seuran _pièce
de résistance'n_, päähenkilön laamanni Åkerströmin rouvan, yksinään
sohvalla istumassa samalla kuin emäntä, hiljainen ihminen, entinen
emännöitsijä, hyvin huonossa puvussa ja runsaasti koreiden nauhojen
koristamana istui hiukan neuvottomana ja kursaili kauempana oven luona,
jossa hänestä ei kukaan pitänyt lukua. Sillä vaikka kunniapaikka
kieltämättä kuului rouva Åkerströmille arvon puolesta, oli siellä
kokonaista kolme muuta naista, jotka olivat melkoista ylhäisemmät
häntä syntyperän ja suvun puolesta, nimittäin von Holbach-_neidit_,
Jacquette, Julie ja Marguerite Melanie; he olivat aivan toista kuin
Åkerströmin _mamselit_ Loa ja Liina tai Perpetua Arvelin. Vahinko vain,
ettei von Holbach-suku ollut aina pitänyt rotua pyhänä, sillä neljäs
tytär oli naimisissa karvarin, viides rusthollarin kanssa ja
naimattomistakin sanottiin Marguerite Melanien jo aikovan vaihtaa
tyhjän neiti von Holbach-arvon tukevammalta kuuluvaan rouva
Rågberg-nimeen.
Koko seura oli ollut kirkossa, lukuunottamatta emäntää, jolle pidot
olivat antaneet puuhaa, ja jahtimestaria, joka ei koskaan
"seurustellut" siinä talossa. Kun kaikki odottelivat päivällistä ja
päivällinen odotteli pappeja, johtui puhe nuoreen pappiin ja kirkossa
tapahtuneeseen meteliin. Laamannin rouva vakuutti toimitusvouti
Mangelille, joka kummastuksesta lakkasi pärisyttämästä ikkunaruutua,
miten hän erinomaisen neuvokkaasti oli pelastanut koko seurakunnan
hengenvaarasta siten, että oli sanonut eräälle pahimmalle huutajalle:
tiedättekö, kuka minä olen? Sen luultiin vaikuttaneen sangen
tyynnyttävästi. Kuitenkin tahtoi laamannin rouva mielellään saada
tietää, mikä uusi pappi oikeastaan oli ja saattoiko hänestä toivoa
sivistynyttä miestä seuraelämään.
-- Onko hän naimaton? kysyi neiti Julie von Holbach,
kahdenkymmenenyhdeksän vuoden vanha.
-- Osaako se p--u lautapeliä? kysyi hänen isänsä.
-- Sopiihan esittää, mutta epäilen, minä epäilen, vastasi isäntä
kääntyen mitä valtioviisain hymy huulillaan kummankin viimeksi kysyneen
puoleen. -- Sanotaan, että hän olisi -- voit panna pellin kiinni, Antti
-- jonkinlainen herännäispappi, joka -- mitä minun pitikään sanoa? --
mutta Riitta, sinähän olet unohtanut tuoda sinapin! -- ei voi istuutua
ruoalle lukematta rukousta -- huuti, Polle! -- ensin tavallisesti ja
sitten takaperin.
-- On ihan kauheata, miten ylellisyys ja herännäisyys kasvavat, virkkoi
laamanninrouva, jonka sekavassa päässä ajatukset heittivät yhtä
uljaasti kuperkeikkaa kuin Arvelinin välilauseissa. -- Ei nyt enää ole
mitään varmuutta. Mitä luulee herrasväki tapahtuneen viime viikolla
Loppikoskella? Siellä varastettiin lampaanruumis ja silkkikaapu aivan
keskellä valoisaa päivää!
-- Lampaanruumis ja silkkikaapuko? toisti ivallinen Jacquette von
Holbach, neljänneljättä vanha. -- Mutta siinähän on ihan selvät
tuntomerkit! Eihän vain jompikumpi Åkerströmin neideistä ole joutunut
ryövärien käsiin?
-- Hän saarnasi niin kauniisti Jumalan valtakunnasta, uskalsi Loa
Åkerström kainosti muistuttaa, ymmärtämättä tai ikäänkuin ei olisi
ymmärtänyt herjaavaa syrjäiskua, jonka sukuperä kohdisti virka-arvoon.
-- Pyydän anteeksi -- puuttui kruununvouti Rågberg puheeseen hyvin
arvokkaasti -- minä sanoisin mieluummin hänen saarnaansa kylänluvuiksi.
Hänen esitystapansa oli liian talonpoikaismaisen yksinkertaista, vailla
kaikkia semmoisia kaunopuheliaisuuden kaunistavia kukkia, joita nykyään
on oikeus odottaa sivistyneeltä puhujalta. Myönnän kyllä, että hän
puhui siivosti, mutta muuten hän puhui melkein niinkuin jokapäiväisessä
elämässä puhutaan, ilman rytmiä, kaunopuheista poljentoa, tunnetta.
Minusta hän oli hyvin mauton.
-- Hän ei laulanut eikä parkunut saarnastuolissa, kuiskasi Loa
sisarelleen Liinalle.
-- Hän luki kuulutukset kyllin selvästi, huomautti laamanni
ratkaisevasti.
Hänen mielestään se ansio oli tärkein papilla.
-- Minä -- virkahti laamannin rouva -- höristin koko ajan korviani
saadakseni kuulla jonkin kauniin siveyssäännön hyvistä avuista ja
muista semmoisista, mitkä ovat palvelijain velvollisuudet isäntiänsä ja
emäntiänsä kohtaan, maailman turhuudesta, ja miten me kaikki tulemme
autuaiksi, ynnä muuta semmoista, mikä kaikki ylentää mieltä, kun sitä
kirkossa kuulee. Sen sijaan hän puhui miten tulee uskoa, eikä sillä
lailla kuitenkaan voida uskoa, ja miten tulee kieltää itsensä, eikä
kukaan voi kumminkaan kieltää itseään, ja lasketteli semmoista
loppumattomiin, eikä siinä ollut mitään tolkkua koko saarnassa.
-- Te olette aivan oikeassa, armollinen rouva, arveli kruununvouti.
Stjernkorsilla lienee vaillinaisen puoleiset koulutiedot; hän ei
osannut edes jakaa saarnaansa logiikan ja matematiikan mukaan eri
osiin, _ensiksi, toiseksi, kolmanneksi_ ja niin pois päin. Mies vain
paukutteli; ei siitä saanut selkoa, mikä oli alkua, mikä loppua. Minun
täytyy puolestani sanoa, että säännöllinen, kunnollinen jaoitus on
saarnassa ansio; vai miten, suloinen Marguerite; mitä mieltä sinä olet?
-- Niin, se on totta, vastasi Marguerite Melanie nöyrällä äänellä.
-- Niin, se on totta, matki Jacquette, saarna on aina kirjainarvoitus,
jonka pappi antaa kuulijoilleen arvattavaksi. Jollen käsitä sanan ensi
osaa, niin ehkäpä käsitän toisen tai kolmannen osan, ja ellen käsitä
mitään, niin saan vielä kaupantekijäisiksi kuulla sanan kokonaankin. Ja
hyvin jaetussa saarnassa on koko sana tavallisesti se, että kaikki onni
tulee papilta.
-- Ei, sanoi rouva Åkerström, toisin on suloisen, herttaisen, kelpo
pastori Idegranimme laita; hän aloittaa aina saarnansa kauniisti
sanoilla: "arvoisat kristityt!"
-- Niin, mitäpä muuta tarvitaankaan? ivasi Jacquette. Siinähän on ihan
ensi sanoissa päästökirja kaikista synneistämme, sekä niistä, mitä
olemme tehneet ja parhaillaan teemme, että niistäkin, mitä vastedes
kenties aiomme tehdä. Kuinka me voisimme muuten olla arvoisia
kristittyjä?
-- Pyydän teitä, neitiseni, olemaan armollinen ja muistamaan, että
pastori Idegran käyttää toistakin kaunista ja soveliasta puhuttelua:
"kalliit kristityt" -- vastasi rouva Åkerström, syystä kyllä,
närkästyneenä. -- Sen sijaan suvaitsi maisteri Stjernkors nimittää
meitä kaikkia ihan erotuksetta "veljikseen ja sisarikseen". Minä
puolestani en muista olevani mitään sukua maisteri Stjernkorsille;
vielä vähemmin saatan muistaa, että olisimme sisaruksia. Mutta jos on
mitään oikeutta olemassa, on meidän kelpo Idegranimme pääsevä
kirkkoherraksi. Saattaakohan hän päästä jo ensi keväänä?
-- Ensiksi täytyy virkavuoden kulua loppuun, ja sitten armovuoden, jos
mitään armovuotta tulee, vastasi kruununvouti. Nyt jo julistetaan
kuitenkin virka haettavaksi, ja sitten saamme nähdä, kutka pääsevät
vaaliin.
-- Minä puhun siitä Åkerströmille, hänen ei tarvitse muuta kuin sanoa
vain sana piispan korvaan, virkkoi laamanninrouva katsahtaen mieheensä
joka kierteli salissa viinapöydän tienoilla kuin kotka teiripaistin
ympärillä. -- "Rakkaat veljeni ja sisareni!" Tosiaankin, hävyttömämpää
en ole vielä koskaan kuullut.
-- Vieköön p--u kaikki veljet ja sisaret, tiuski jahtimestari salin
ovella. -- Pitääkö meidän sentähden kuolla nälkään, että papit ovat
jäätyneet kiinni...
Hän ei ehtinyt mainita tuttua paikkaa, jonne hän tavallisesti toivotti
kaikki papit, kun hänet keskeytti patruuna Arvelin, joka helpotuksesta
huoahtaen huudahti:
-- Tuossa tulevat pastorimme; nyt pääsemme alkamaan! Astukaa sisään,
hyvät herrat! No, kiitos ja kunnia, herra maisteri -- aja ulos Polle,
Antti! -- kauniista saarnasta!