Aulangon kirkko oli ääriään myöten täynnä väkeä, kun uuden papin oli
vuoro saarnata. Niin monenlaisia huhuja oli hänestä liikkeellä, niin
herjaavia juttuja oli kulkemassa, eikä oikein tiedetty, mistä ne olivat
peräisin, että nekin, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet, miltä
kirkko näyttää sisältä, olivat sillä kertaa poikenneet tavoistaan ja
lähteneet uteliaisuudesta kuulemaan tulosaarnaa.
Kirkko olikin tuona päivänä kummallisen näköinen. Vanhat penkit,
joita ei ollut maalattu sataan vuoteen, upeilivat nyt kirjavien pukujen
ja muiden korujen komeutta. Parvet, jotka olivat aivan maahan
romahtamaisillaan, olivat kummallekin puolelle saaneet kannattimiksi
pari vahvaa tukea. Saarnastuoli, jota siihen saakka olisi voitu verrata
katonharjan alla olevaan ampiaispesään, oli reunustettu puhtaalla,
valkoisella vaatteella, joka peitti monet puutteellisuudet ja teki
kaiken sievemmän näköiseksi. Katajanhavuja oli siroteltu ränsistyneen
alttarin ympärille, vaikkei se kuitenkaan parantanut hallistunutta
alttarivaatetta eikä kurjan huonoa alttaritaulua, jonka paljoa paremmin
saattoi katsoa kuvaavan ilkeästi irvistelevää ryövärijoukkoa kuin
korkeinta, parhainta ja kauneinta, mitä ihmiskunta palvelee. Yhtä vähän
olivat nuo seurakunnan uuden hoitajan hät'hätää toimittamat korjaukset
voineet estää lunta tuiskuamasta katosta ja nurkista tai lattiata
notkahtelemasta ja siellä täällä murtumastakin sen päivän tavattoman
painon alla.
Jumalanpalvelus ei ollut vielä alkanut, ja kaikenlaista puhetta syntyi
jouten istuvien kesken.
-- Onko totta -- sanoi Mietoisten kielevä emäntä, joka reuhtoen oli
tunkeutunut erääseen penkkiin, missä ihmisiä jo istui sylikkäin -- onko
totta, että uusi pappi on vanhan testamentin aikuisia ja että hän ei
tunnusta kasteen sakramenttia?
-- Ei ole, ei, arveli hänen vierestään Seppälä. -- Hän kuuluu olevan
kreikanuskoinen, ja hänet on lähetetty tänne kastamaan meidät kaikki
ryssiksi.
-- Mitä siinä lörpötätte? mutisi Vikuri, lankunvetäjä, joka oli
tunkeutunut kaikkein lähimmäksi penkin ovea. -- Ettekö ole kuulleet,
ettei uusi pappi ole mikään oikea pappi vaan lääninviskaali, ja hän on
saanut luvan pukeutua papiksi voidakseen paremmin saada anastetuksi
viinapannut. Pappi on hänessä päällä niin höllässä kuin nahka
makkarassa, mutta sisällä on vain sakkoja ja takavarikoita.
-- No, se on jo niin häpeällistä konnuutta, että joka sellaista sietää,
ei koskaan enää ansaitse kunnon ryyppyä tässä maailmassa! -- puuttui
puheeseen sattumalta lähellä oleva Alavirran kapakan isäntä ja katseli
uhkaavasti ympärilleen. -- Eikö täällä ole ketään nuorta miestä, joka
olisi siksi ramussaan, että uskaltaisi taputella viskaalin näkyville
papista?
-- Saanko kaksi kannua viinaa? kysyi eräs Iikkalan kyytimies, jonka
sameista silmistä jo saattoi huomata hänen aamulla ottaneen sievoiset
naukut.
Uhkaavaa muminaa alkoi kuulua käytävältä, sillä ken tahtoi
viinaapolttavassa Aulangossa sanoa jotain oikein julmaa, vihamielistä
ja inhoittavaa -- ken siellä tahtoi samaan henkilöön yhdistää kaiken
alhaisen, kauhean ja tuhoisan -- hänen tarvitsi vain sanoa yksi ainoa,
mutta paljon merkitsevä sana _lääninviskaali_. Kumea murina levisi heti
käytävältä toiselle, penkistä penkkiin ympäri kirkkoa. Huhu kasvoi
suusta suuhun kulkiessaan, hämärtyi yhä enemmän ja saapui alttaria
lähellä oleviin penkkeihin semmoisena, että pappi muka oli
ryövärijoukon päällikkö ja ryövärit olivat valmiina saartamaan kirkon
ja murhaamaan armotta kaikki, mitä sisällä oli. Epämääräinen pelko ja
levottomuus valtasi kaikkien mielet; ihmiset nousivat seisomaan
penkeilleen, kaikki katselivat ympärilleen tietämättöminä, mistä päin
heidän oli odotettava tuntematonta vaaraa, ja pelkkä lapsen itku tai
virsikirjan putoaminen olisi riittänyt panemaan lumivyöryn liikkeelle
ja kaikki kirkossa olevat ihmiset olisivat hillittömässä pelossaan
syöksyneet ulos ja tallanneet toinen toisensa kuoliaaksi ovissa.
Onneksi ei kuulunut mitään muuta kuin kumeata hälinää, joka levisi
toisesta äärestä toiseen, ja kohta seisoi kaikkien kuiskutusten aihe,
uusi pappi, messupuvussaan alttarin edessä. Taaskin kuroittuivat kaikki
kaulat eteenpäin... Nurina oli kuitenkin jo puhkeamaisillaan esiin.
Mitä ärtynyt ihmisjoukko välittää alttarin pyhyydestä!
Silloin kuultiin papin lujalla ja vakavalla äänellä lukevan
synnintunnustusta. Mahtavat sanat, tuo vapiseva huokaus, joka niin
monet vuosisadat on noussut langenneen ja lunastetun ihmiskunnan
syvimmästä sydämen pohjukasta -- tuo rukous, joka rakentaa uskon
vuorilujan sillan kauhistuttavain syvyyksien yli kadotettuun ja
takaisin saavutettuun paratiisiin -- se tippui kuin kesäinen sade
kuiville kedoille ... kaikki kumartuivat, kaikki nöyrtyivät. Ja
kuitenkin olivat samat ihmiset kuulleet saman rukouksen aina
lapsuudestaan asti; ei kirjaintakaan ollut pantu siihen lisäksi, ei
kirjaintakaan otettu siitä pois; mutta niin kuin se rukous sillä kertaa
lausuttiin ei sitä ollut totuttu kuulemaan Aulangossa. Kaikki, mitä
tuossa kauan huonosti hoidetussa seurakunnassa oli mädännyttä,
villiytynyttä, langennutta ja eksynyttä, tunsi vastoin tahtoansakin
mielessään samaa kuin paatuneinkin tuntee kuullessaan ukkosen jyrisevän
päänsä päällä. Syntyi syvä hiljaisuus, joka kesti rukouksen loppuun
asti, ja kun lukkari sitten käheällä viinaäänellään alkoi virren, oli
ihmisjoukko tyyntynyt ainakin sen verran, että se uteliaana odotti,
mitä viskaaliksi luultu sen jälkeen sanoisi heille.
Suomalaiset eivät ole kovinkaan soitannollisia naapureihinsa
ruotsalaisiin verraten, mutta varsin tärkeänä he pitävät hyvää
messuääntä. Rovasti Ödmark oli menettänyt senkin vähän äänensä, mikä
hänellä oli nuorena; pastori Idegran sai tuskin säveltäkään suustaan.
Nyt kajahti alttarin edestä kaunis barytoniääni metallinheleänä, ja sen
vaikutus oli alussa hämmästyttävä. Mutta käheä viinaääni vastasi
lukkarin penkistä, ja vastasi urheasti väärin. Kymmenkunta muuta ääntä
yhtyi lukkarin veisuuseen, kuten oli tapana, ja nämä lauloivat vielä
hullummin. Muutamat hurjimmista viinapatruunista käyttivät tilaisuutta
hyväkseen ja röhkivät kaukaa oven luota muiden mukana. Messuaminen ja
kirkkorauha näyttivät olevan vaarassa.
Nuori pappi ei siitä kumminkaan hämmentynyt. Hän ei ollut huomaavinaan
mitään, messusi vain messunsa loppuun ja lähti alttarilta. Ennen
saarnaa laulettavan virren aikana alkoivat muutamat hävyttömimmät
tömisyttää jalkojansa. Puolue ymmärsi merkin; muutamat alkoivat
viheltää, toiset ulvoa, jotkut huutaa. Melun parhaillaan kestäessä
Erland Stjernkors nousi saarnastuoliin.
Hän seisoi siinä suorana ja tyynenä kuin puutarhuri puistossaan myrskyn
humistessa puissa. Hänen silmänsä katsoivat pikemmin suruisesti kuin
ankarasti kapinallista seurakuntaa. Hän oli vielä vaiti; hän odotti
aikaansa, mutta ei sitä näyttänyt tulevan.
Nähtävästi oli joukossa joitakuita, jotka pitivät huolenansa estää
ihmisiä tyyntymästä. Hälinä kasvoi kasvamistaan. Selvästi kuului
huutoja, että pappi olisi heitettävä saarnastuolista. Nuori pappi
katsahti vielä kerran tyynesti, pelottomasti ympärilleen; sitten hän
polvistui ja alkoi rukoilla seurakunnan edestä. Sanat eivät olleet
litanian sanoja, mutta sen sisällystä oli osittain niissä. Se oli
voimakas, palava, henkevä rukous, joka oli tähdätty kaikkea maan päällä
vallitsevaa syntiä ja pahaa vastaan. Se oli leimahtava rukous, että
Jumalan enkelit valmistaisivat sinä päivänä Herran tietä; että Jumalan
henki osoittaisi kaikkivaltaansa, astuisi alas synnin syvimpään liejuun
ja asettaisi ihmisten uhmaiset sydämet laupiaan Jumalan valtaistuimen
eteen, jotta elämän valo saisi loistaa yli pimeän maan ja sen synkkiin
sieluihin, niin että nämä nousisivat kuoleman varjosta, niin että uusi
maailma aukenisi heidän sisimmässään ja kaikki uudistuisi Kristukseen
rakentuen...
Hänen vielä puhuessaan ja mikäli hänen sanainsa henki ja voima kasvoi,
vaikeni vähitellen hurja hälinä hänen ympäriltään, pahimmat huutajat
hiipivät yksitellen ulos, siihen asti tuntematon hämmästyksen,
katumuksen, häpeän ja paremmankaipuun tunne heräsi ihmisten sydämissä,
ja uusi pappi sai häiriöttä saarnata aina loppuun asti saarnansa
Johanneksen todistuksesta.
Mikä valtava voima virtaileekaan elävästä sanasta, kun se uhkuu hengen
väkevyyttä! Tietääköhän kylläinen, välinpitämätön, unelias pappi, joka
tekopyhästi laulaen laahaa lausuttavansa saarnastuolista, tietääköhän
hän, että hänellä on edessään monta sataa isoovaa ja janoovaa
ihmishenkeä, jotka odottavat hänen sanojansa kuin auringon paahtama maa
iltasadetta? Tietääköhän hän, että ne on pantu hänen hoidettavikseen
kuin suuri, määräämätön vainio -- tietääkö hän, että nyt on _hänen_
kylvöaikansa, _nyt_ on hänen sanoissaan iankaikkinen elämä, mutta
seuraavana silmänräpäyksenä on voima häneltä poissa, hän on taas tomua,
ja rikkaruoho kasvaa ja sielut kuihtuvat? Ah, hän tietää sen sangen
harvoin, hän laulaa läksynsä evankeliumikirjan alusta loppuun asti,
siunaa ruokansa ja istuutuu pöytään hyvällä omallatunnolla...
Ostakaa aikaa!