-- Onko minun syyni, että pata on musta? jatkoi mustalainen ärtyisästi.
Minä synnyin tuolla lähimmässä torpassa; isää ei minulla ole ollut
koskaan ja tuskinpa edes äitiäkään. Ja jos äiti sittenkin olisi, niin
on hänen nimensä Sipuri-Sanna; hän on mustalaissukua ja osaa povata.
Mutta minä paimensin pappilan lehmiä ja nukuin yöt ladossa ja tunsin
talon joka sopukan ja kaikki, mitä siinä oli. Siinä oli vähän enemmän
kuin muutamat arvelivat minun tarvitsevan tietää. Neljä vuotta
takaperin lähettivät pastori ja mamseli Apollonia minut irtolaisena
Turkuun; ja nyt he luulevat Viaporia minun oikeaksi isänmaakseni. Mutta
minä en oikein viihtynyt vankilassa ja satuin muutamana parhaiksi
pimeänä yönä vahingossa menemään väärästä ovesta. Sitten lyöttäydyin
mustalaisten seuraan, koska ihmiset sanoivat meidän olevan yhtä sukua;
ja jonkun aikaa kuljeskelin ympäri maata karhuntanssittajan mukana, ja
jonkun aikaa näyttelin marakatteja, ja jonkun aikaa olin ilveilijäin
seurassa; sillä minä olen aina ollut kunnianhimoinen, minä kapusin
ylemmä. Sitten pisti päähäni lähteä katsomaan, vieläkö äitini elää.
Mutta minä en huolinut ruveta pudistamaan kättä kaikkien vanhain
Aulangon-ystävien kanssa, ja sentähden lainasin vähän mustaa, jota
ilveilijät käyttävät, näytellessään rosvoja...
Niin sanoen Joosua kohotti hieman hurjalta näyttävää, takkuista, mustaa
tekotukkaansa ja näytti sen alta kaunista, iloista, ruskeakiharaista
päätänsä.
-- No niin -- hän jatkoi irvistäen -- kukaan muu ei tuntenut minua kuin
Kiven Matti. Minä arvelin saattavani jo unohtaa, että he lähettivät
minut pois puutteeseen ja kurjuuteen, ja ehkeipä minussa ollutkaan
kaikki niin varsin kehuttavaa; mutta nähkääs, nyt ovat he lähettäneet
äitinikin metsään näkemään nälkää ja paleltumaan ... ja hän on ainoa
äitimuorini, nähkääs maisteri ... eihän minusta kukaan muu koko
avarassa maailmassa pitänyt lukua. Kuinka lauletaankaan: "kuink'
kaunis, luonto, oot!"... Ei, ei se niin ollut: "sun äänes luonto
rinnassain!"... Minä olen, kuten näette, oppinut jotain teatterissa
ollessani. Ensi yön hiiviskelin täällä ympäri mietiskellen itsekseni,
eikö olisi parasta polttaa poroksi koko talorähjä väkineen päivineen.
Silloin näin valoa rovastin kamarista ja kiipesin katsomaan ikkunasta
rovastiko siellä taaskin kujeilee.
-- Ahaa! Sinä se siis olitkin se käsittämätön, ikkunassa oleva varjo.
-- Minä hengitin ruudulle nähdäkseni paremmin, ja silloin tunsin
maisterin, muistin miten maisteri Turussa eräänä jouluiltana istui kuin
Jumalan enkeli vankien luona linnassa, ja minulle maisteri antoi uuden
katkismuksen, kun osasin jotakuinkin lukea sisältä... Ja sitten, kun
sairastuin linnassa, kävi maisteri joka päivä katsomassa, miten minä
jaksoin, ja antoi minulle parempaa ruokaa kuin toisilla oli; niin,
nähkääs, sen on maisteri varmaankin unohtanut, mutta minä en ole sitä
unohtanut, ja tiedän toisen, joka pitää kirjaa kaikista maailman
vangeista....
-- Niin, nyt muistan. Mutta miten olisin saattanut tuntea sinua, kun
olet tuommoiseksi kummitukseksi pukeutunut?
-- Ja silloin ajattelin itsekseni: _hän_ asuu siellä, talo jääköön
polttamatta! Mutta sitten arvelin taas: mitä hän tehnee täällä? Ja
samassa näin tyttörievun kapuavan toisen kerroksen ikkunasta ja alas
tikapuita ja sitten pihan yli ja ylös toisia tikapuita ja sitten
ikkunasta sisään ja portaita pitkin alas maisterin huoneeseen. Sen tien
minä tunnen kuin viisi sormeani; siitähän minä ennen kannoin Allfridaa
edestakaisin tikapuita myöten.
-- Onko sen unissaan kulkevan lapsiraukan nimi Allfrida?
-- On, ja kaksi l:ää nimessä, sanoi rovasti ennen, kun oli iloisella
tuulella. Nähkääs, Allfridan suurimpana ilona oli kiipeileminen, kun
hän vielä oli pieni, ja sentähden hän kiipeilee nyt unissaankin. Sitä
tietä hän kulki usein rovastin luo, sillä katsokaas, häntä pidettiin jo
silloin kuin oravaa häkissä. Ja koira tuntee hänet, samoin kuin se
tuntee minutkin; se ei murahdakaan meille. Kun näin hänet sinä iltana
niin ohuissa vaatteissa ulkona talvipakkasessa, olin juuri aikeissa
lähteä kantamaan hänet takaisin, kuten ennen, mutta sitten ajattelin:
odotas, Joosua, Herrallamme on kyllä omat tarkoituksensa, koska hän
antaa jalat unelle. Ja sitten muistui mieleeni, miten huonosti tässä
talossa oli kohdeltu lapsia; ja kuitenkin on tämä muka kristillinen
talo ja pappila. Hyi semmoista jumalisuutta; parempia ovat silloin
mustalaisetkin, joilla ei ole mitään uskontoa. Mutta ei ole mitään
salaista, mikä ei kerran tulisi ilmi. Nähkääs, sen minä tahdoin sanoa
maisterille, että tässä talossa on orporaukkoja, joita kidutetaan
kuoliaaksi.
-- Ei, Joosua, minä en saata uskoa sellaista julmuutta. Semmoista ei
tehdä koskaan syyttä suotta ja huvin vuoksi vain, mutta kenelle olisi
tässä talossa mitään hyötyä siitä? Tiedätkö siitä muuta kuin tyhjiä
arveluita?
-- Tiedän niinkin. Muistan varsin hyvin, että kun viimeinen ruustinna
kuoli ja mamseli Apollonia tuli taloon, oli täällä kuusi lasta, ja ne
suljettiin kaikki toisen kerroksen pohjoisen puolella olevaan kamariin;
siellä ei niillä koskaan ollut päivänpaistetta eikä raitista ilmaa, ja
huoneessa oli yksi ikkuna, ja sen edessä aina verhot, niin että huone
oli puolipimeä keskellä päivääkin. Sieltä ei päästetty lapsia koskaan
ulos, ei kesällä eikä talvella; he eivät milloinkaan saaneet
leikkikaluja huvikkeeksi, ei milloinkaan ystävällistä sanaa tai
katsetta. Ihmiset sanoivat, että lapset näkivät nälkää, mutta se on
valhetta, jos saan sanoa. Ruokaa he saivat joka päivä kyllälti, mutta
ei koskaan mitään muuta ruokaa kuin aina vain jauhovelliä ja yhäti
jauhovelliä, eikä koskaan suolaa, ei lihaa, ei kalaa eikä vihanneksia,
vaan aina samaa vuodet läpeensä, kunnes he ruoan ääressä pureksivat
nälissään rikki paitojensa reunuksia.
-- Miten on mahdollista, että rovasti Ödmark, hyväsydäminen mies,
saattoi hyväksyä niin järjettömän menettelyn?
-- Sanokaas muuta! Mutta hän kävi harvoin lastenkamarissa, eikä sinne
päässyt kukaan muukaan, paitsi pitkä Loviisa, joka oli lastenhoitaja,
ja Jumala armahtakoon raukkoja, jotka joutuvat semmoisen hoitajan
varaan! Joka aamu kello yhdeksältä vietiin lapset puhtaiksi pestyinä
rovastin luo suutelemaan hänen kättään, ja sitten heidät lähetettiin
oitis takaisin lastenkamariin, johon heidät teljettiin seuraavaan
aamuun asti. Mutta nyt saa maisteri kuulla kummia. Eräänä aamuna minä
kiipesin tikapuita ylös etsimään varpusen pesää räystään rajasta;
silloin minä näin toisenlaisen varpusen pesän, kamarissa olevat lapset.
Loviisa ei sattunut silloin olemaan siellä, ja Allfridan onnistui
leikitellessään saada ikkunan haat auki. Silloin minä nostin hänet
tikapuille ja kannoin hänet juuri samaa tietä, jota hän nyt kulki; ja
niin tein sitten tuon tuostakin, milloin Loviisa oli poissa, ja mamseli
Apollonia ihmetteli, mistä Allfridan posket rupesivat punottamaan
eivätkä käyneet keltaisiksi. Viimein hän keksi syyn siihen; silloin
naulattiin ikkuna kiinni ja minut lähetettiin vankeuteen Turkuun. Siitä
on nyt neljä vuotta, ja he ovat nyt taas unohtaneet ikkunan. Naulat
ovat ruostuneet, Allfrida kulkee samaa tietä kuin lapsena ollessaan,
mutta ... nyt hän kulkee unissaan!
-- Oliko heitä kuusi sisarusta?
-- Kuusi oli. Kaikki kauniita kuin voikukat ja melkein yhtä keltaisia.
Minun lähtiessäni lepäsi kolme heistä valkoisen ristin alla
kirkkomaassa; en ole vielä lukenut, onko ristejä siitä asti tullut
lisää. Hauta kuin hauta: mitä muuta on semmoinen lastenkamari kuin
elävien hauta? Sen ovelle saattaisi kirjoittaa: "tässä lepää" -- jos
tietäisi, että siellä on rauhaa tai lepoa.
-- Joosua -- sanoi nuori pappi katsoen häneen terävästi -- sinä olet
aika kirjava otus.
-- Ruudukas myöskin, herra maisteri! Minulla oli kerran ylläni parhaan
muodin mukaan tehty ruudukas nuttu.
-- Vaikka sinusta olisi voinut tulla rehellinen palvelija, olet sinä
ruvennut maankiertäjäksi, eikä se ehkä ole kokonaan ollut sinun oma
vikasi. Minä pelkään, että sinulla on vähän kiero käsitys siitä, mikä
on sinun omaasi, mikä muiden; ehkä myöskin siitä, mikä on oikein, mikä
väärin. Mutta minkälainen poikalurjus lienetkin, on sinussa kuitenkin
jotakin hyvää. Minä uskon esimerkiksi, ettet nyt siinä laskettele
valheita.
-- Minä en valehtele koskaan muulloin kuin oikeuden edessä ja välistä
huvikseni, herra maisteri.
-- Minusta näyttää, että sinusta vielä voisi tulla ihminen. Hyvillä
töillä ei saateta ostaa tuumankaan vertaa autuutta. Mutta jos sinä saat
tehdyksi hyvän työn, Joosua, ymmärrätkö silloin, että Herramme tahtoo
tarttua tukkaasi vetääkseen sinut suosta.
-- Kyllä, senpä minä ymmärsin, sanoi poika viilipiimästä.
-- Hyvä, minä otan sinut palvelukseeni, ja me pelastamme yhdessä
rovasti Ödmarkin onnettomat lapset.